Siitä on aikaa, mutta mikä on muuttunut? Sama työ, sama mies, sama elämä.

Kirjoitin, joskus aiemmin siitä nuoresta lihasta, joka sai veden kielelle heti sisään astuessaan. Saatoin mainita, että kaikesta halusta huolimatta en petä. Niin ne asiat muuttuu ja periaatteet unohtuu. Sama mies on nyt kaksi miestä ja jotain, mitä olin vakaasti päättänyt olla tekemättä.

Ostimme avokkini kanssa talon puolitoista vuotta sitten. Hienon talon suoraan elokuvista. Hieno talo, hienot autot ja hyvää seutua – kulissi. Nyt tätä kulissia elää kolmen aikuisen ”perhe”, äiti ja kaksi isää.

Välillä epäilen, että talossa on huono karma. Kaikki alkoi hajota heti talon hankittuamme. Tai sitten iski neljännes miljoonan todellisuus kriisi. Onko tämä nyt todella tässä? Minä ja hän? Mitä seuraavaksi? Oli miten oli, kaikki on hajalla, vasta ostettua taloa myöten. Remontti on aloitettu ja se on jäänyt kesken, niin kuin kaikki elämässä.

Meitä asuu tässä tosiaan kolme aikuista ja kaksi koira lasta. Koiria oli kolme. Mutta meidän vauva, oma pieni, lähti luotamme. Sitä en anna koskaan anteeksi itselleni, enkä näköjään miehelleni. Minä kannoin lapseni maailman ääristä kotiin, minä hoidin ja holhosin ja vahdin lapsen unta. Minä sanoin, muulla ei ole väliä, kun tulette hengissä takaisin, pidä huoli vauvastani.

Tunnit kuluivat ja aamu vaihtui alkavaksi yöksi, kun minä lähdin paikalle. Vauvaa oli kaivettu luolasta koko päivä ja kaivettiin edelleen. Mutta jaksoin uskoa, että kyllä tämä tästä, kaiken on pakko olla hyvin. Lähdin autolle, kun soitettiin, että koira löytyi. Hengitys oli pinnallista. Ystäväni ja lihani olivat kanssani, toinen ajoi, toinen oli tukena. Elvytin elotonta koiraa, kun en huutanut kuurolle lääkärille puhelimessa. Hiekka ja veri maistuivat suussa, koiran naama oli raadeltu. Minä rukoilin, en jumalaa vaan lastani taistelemaan. Mutta kaikki oli liian vähän liian myöhään. Enkä unohda sitä koskaan, en anna anteeksi koskaan.

Sillä hetkellä, kun taistelu oli lopullisesti ohi, löysin viereltäni ihmisen, hyvän ystävän, ohi menneen himon kohteen ja jokin syttyi taas.

Siitä se sitten lähti, mopo lopullisesti käsistä. Kai yritin jossain vaiheessa jarrutella, juuri sen verran, että tunnin sijaan meni kaksi. Hautasin suruni ja kuolleen sieluni seksiin. Taas kerran. Mutta sitten jokin meni vielä pahemmin pieleen: Minä rakastuin – tai en ole ihan varma, mutta pelkään.

Kun on riippuvainen mistä tahansa, on vaikea erottaa missä kohtaa rakkaus alkaa ja pakkomielle loppuu, tai toisin päin. Jokin tässä ihmisessä oli kuitenkin vetänyt puoleensa, ei se aivan pelkkää seksiä voinut olla.

Kun rakkaus alkaa, ongelmat seuraavat. Aloin loukkaantua, aloin huomata mustasukkaisuutta, omistamisen halua, tuskaa olla erossa. Mikään ei oikein sovi kuvaan kun elää vakituisessa parisuhteessa jonkun toisen kanssa. Joskus ennen joulua sain sitten kuulla ne vaaralliset sanat: Minä rakastan sinua. Enkä minä säikähtänytkään, vaikka olin etukäteen pelännyt. Taisin sittenkin saada jotain mitä olin salaa halunnut.

Ex soitti toissa viikonloppuna. Olin ajatellut jo pitkään tätä samaista exää, ehkä hieman kaivatenkin. Sinä samaisena iltana mietin häntä hyvinkin kiihkeästi. Ja sitten hän soitti.

Tein jotain ennen kuulumatonta. Suostuin hänen ehdotukseensa ja lähdin ulos hänen kanssaan. Vietimme mukavan illan joka vaihtui yöhön. Matkalla yökerhoon ex muutti ystävä linjan aivan joksikin muuksi. Me suutelimme. Yritin vastustella ja olla huomaamatta exän uusia suudelma yrityksiä, vaikka halusin lisää.

Jatkoimme matkaamme yökerhoon. Siellä tapasimme exäni sukua, veljet ja serkkuja. Exäni isoveli oli heti muistuttamassa exääni kaikista vaihtoehdoista, joita tällä lisäkseni on. En yllättynyt yhtään. Se mikä yllätti oli tuon isoveljen mielinkielinen asenne minua kohtaan loppuillan aikana, en välttynyt kähminnältäkään. Se ei sinänsä ole tältä hepulta yllätys, mutta olisin olettanut sen oppineen virheistään.

Exä teki katoamistempun. Voin vain kuvitella kenen kanssa. Tuskin se sieltä yksin lähti. Kiertelin yökerhossa törmäten vielä exäni pikku veljeen. Hän tiedusteli kuviomme laatua ja oli tyytyväinen, ettemme olleet päätymässä samaan sänkyyn – koska minähän seurustelen. Samaanhengen vetoon hän alkoi höpöttää yhteydestä joka minun ja exäni välillä on. Ex kuulemma puhuu siitä usein eikä tunnu pääsevän yli minusta. Enkä minä hänestä.

Aloin seurustella joskus 18-vuotiaana tämän exän kanssa ensimmäistä kertaa. Sen jälkeen suhteemme jatkui loputtomalta tuntuvina eroina ja yhteen paluina. Pisin tauko yhdessä olomme välillä on viimeiset 4 vuotta. Olemme sinä aikana haikailleet toistemme perään, muttemme kuten nyt taas.

Vertaan kaikkia suhteitani häneen. Ja perustelen kaikilla suhteillani sitä, miksei minun kannata palata yhteen hänen kanssaan. Silti kerta toisensa jälkeen olen palannut hänen luokseen. Mutta mitä minä teen nyt?

Tapasin exän ja tämän pikku veljen äsken lenkillä. Tavallaan kai toivon aina törmääväni exään, vain nähdäkseni hänet. Nyt törmäsin. Olin samalla iloinen ja vaivaantunut. Vaihdoin pari sanaa ja yritin jatkaa matkaa, mutta ex lähti perääni, veljensä estelyistä huolimatta.

Juttelimme hetken. Rivien välistä olin kuulevani vihjeitä. Ex kysyi olenko lähdössä illalla ulos. Sanoin, etten lähde, etten jaksa. Totesin, että he ilmeisesti ovat lähdössä, kun kassi kaljaa täynnä. Ex ei kuulemma ole lähdössä. Aikoo hänkin ottaa iisisti ja kerätä voimia tulevaa viikonloppua ja risteilyä varten. Oli siinä vihje tai ei, odotan puhelimeni soivan.

Mitä sekin minusta sanoo, että odotan puhelimeni soivan. Tekeekö se minusta säälittävän? Taitaa tehdä, ainakin tunnen itseni häviäjäksi. Miltä avokistanikin tuntuisi jos hän tietäisi, että vaikka istun kotona, istun odottaen exäni soittoa.

Kiima on taas hirveä. Jostain syystä on tehnyt mieli seksiä viime aikoina lähes hillittömiä määriä. Joskus ajattelen, että ehkä tämä vain on stressin ilmenemismuoto tai jonkinlainen alitajuinen korvike jollekin muulle. Enpä tiedä. Haluttaa, mutten kuitenkaan rupeaisi tässä ketään sen erityisemmin viettelemään. Se tässä on nyt hyvinkin eritavalla kuin ennen. Aikoinaan tällainen halu ja tällaiset ajatukset johtivat aina toimiin, rankkaan flirttiin ja melko usein aina loppuun asti – vaihtelevien kumppaneiden kanssa.

Ylpeä en tästä ole. Koen tämän vammaksi. Toisaalta pelkään, että tämä on jotain joka määrittelee minut – joka minä olen. Samalla kaipaan turvaa ja yhtä ihanaa kumppania olemaan rinnallani aina. Melkoinen ristiriita.

Jokainen nuorempi miespuolinen työntekijämme käy ajatuksissani tämän asian tiimoilta. Olisiko tässä siis jotakin valta ja hallinta kuvioita? Nämä nuoret miehet firmastamme eivät välttämättä ole edes tyypillisiä minulle, mutta syystä tai toisesta vetoavat minuun. Mieleenpainuvin ja kautta aikain vaikein suhde joka minulla on ollut alkoi työpaikalta. En ole vieläkään päässyt yli siitä. Suhde vainoaa minua varmasti hamaan hautaan asti ja todellakin toivon, etten enää sorru siihen ihmiseen, vaikka mieleni kuinka tekisi. Sittemmin en ole edennyt suhteissa pientä flirttiä pidemmälle, kohteet eivät ole olleetkaan yhtä varteenotettavia. Mutta nyt taas, meillä on uusi ”poika” tiimissä ja minä janoan häneltä seksuaalista huomiota. Haluan kuulla olevani haluttu, haluan vainota miehen mielessä. En minä sänkyyn hyppäisi, mutta kaikkea muuta kyllä, vai?

Tällaisina hetkinä toivon, että oma kulta olisi kotona eikä satojen kilometrien päässä. Toivon sitä siksi, etä olisin rauhallinen, en niinkään saadakseni seksiä. Olen aikamoinen petturi varmaan. Haluan kumppanianikin, enkä pettäisi häntä – toivon ainakin, etten pettäisi. Enkä petä. Olen vakaasti päättänyt hallita itseni ja tämän kiimaisen tunteen.

Haluanhan minä kumppanianikin. Haluan paljon. Mutta hän on niin lähellä ja tunteet ovat niin paljon muutakin. Hän on pelottavan lähellä. Niin lähellä, että kainostelen häntä. Ei siinä ole järkeä, mutta jotenkin niin se menee, ei voi mitään.

Viime viikon torstaina tuntui, että vihdoinkin saavutan jotakin. Ja paskat. Hallituksen Pj nimitti minut kauppiaaksi. Tietysti olin riemuissani nimityksestä. Lähinnä siksi, että koin vihdoin tehneeni jotain oikein myös Pjn silmissä. Kuinka väärässä sitä voikaan olla.

Päivää ennen nimitystäni Pj oli sanonut henkilöstöpäälliköllemme, ettei minusta ole kauppiaaksi. Ja seuraavana päivänä minä sitten kuitenkin olin kauppias. Vaikka nyt olenkin kauppias, minusta tuntuu, että olen vain ottamassa paskat niskaan jos toiminta lopetetaan. Luulen, ettei Pj uskalla lopettaa omissa nimissään, mutta nyt hän voi vedota minun olleen kauppias. Voinhan tietysti olla väärässäkin.

Minulle Pj ei puhunut koeajasta mitään. Olin mieltänyt pari viimeistä vuotta koeajaksi. Mutta henkilöstöpäälliköllemme hän oli selvittänyt, että minulla on kuukauden koeaika. Se onkin juuri sopiva aika todistaa kykynsä. Toki päivittäisten asioiden sujumista voi jouduttaa siinäkin ajassa ja menetelmiä parantaa, mutta myynnissä ja kannattavuudessa tulos näkyy vasta myöhemmin. Ja pitemmän tähtäimen suunnitelmiin tällainen aika ei anna mahdollisuutta. Tai siis antaahan se aikaa suunnitelmiin, muttei niiden toteutukseen ja niiden tulosten toteamiseen. Sinänsä epäreilua. Puolivuotta olisi kyllä ihan minimi.

Jo parissa päivässä olen kohottanut työntekijöidemme mielialaa ja työmotivaatiota huomattavasti. Monenlaista suunnitelmaa on tehty ja alettu toteuttaa, mutta tuskin kaikki muutokset, jos yksikään, on täysin valmis vielä kuukauden päästä. Sitä paitsi, nyt pitäisi olla jo joulu sesonkina valmiina, ja seuraavaa kevättä pitäisi painaa täysillä, mutta minä joudun nyhräämään myös tämän hetken kanssa, kun ei kunnon suunnitelmia ole. No tästä selvitään kyllä, mutta tuntuu turhalta suunnitella tulevaisuutta, kun ei voi olla miltään osin varma, että saa toteuttaa näitä suunnitelmia.

Oli miten oli, suunnitelmat on tehty ja niitä aletaan toteuttaa. Saa nähdä, kuinka kesken ja sekaisin kaikki jää, jos Pj ensi viikolla päättääkiin, ettei mistään tullut taaskaan hänen mielestään yhtään mitään, kuten ei koskaan tule. Ihan sama sinänsä, sitten minä painan vihdoin kytkintä, enkä jää enää mätänemään Pjn mielivallan alle.

Pahempaa kuin tämä kauppiassoppa on kuitenkin rakkaan avokkini suhtautuminen minuun ja ongelmiini. Kun ei kiinnosta niin ei kiinnosta. Olin aivan rikki, kun kuulin mitä kaikkea Pj oli selkäni takana puhunut. Soitin avokilleni, koska kaipasin häntä ja halusin käpertyä hänen kainaloonsa. Niin no, tämä oli kuulemma ennustettavissa ja avokkini oli juuri saapunut ampumaradalle. Piti päästä ampumaan, ei ehtinyt olla tukena ja turvana tytölleen. Ei väkisin. Olen niin kyllästynyt olemaan yksin.

Tietysti avokkini aina vannoo olevansa tukenani, rakastavansa minua ja ties vaikka mitä, mutta teot puhuu aina ihan muuta. Minä vaan kannustan ja tuen kaikenmaailman sotahankkeissa ja loputtomassa päättämättömyydessä, mutta en saa mitään takaisin. Kiitos vaan, ihan vitusti!