Luin tänään töissä Hymyä – tai Katso tai Seitsemän Päivää, jotain näistä laatulehdistä – vanha se kuitenkin oli. Muutakaan luettavaa ei ollut ja ruokatunti tylsässä kellarissa kaipasi jotain “entraa”. Lehdessä oli käsittämättömin kysymyspalsta ikinä. Palstaa kirjoitti, joku selvännäkijä, joka vastaili lukijoiden kysymyksiin. Jos olivat kysymyksen säälittäviä niin vastaukset ne sitten olivatkin jotain aivan muuta. Ei tiennyt olisiko itkenyt vai nauranut, tai kumpi säälitti enemmän: kysymykset vai vastaukset.

Palstalla oli kuitenkin kaikesta sen naurettavuudesta huolimatta yksi vastaus, joka kolahti ikävällä tavalla pahaan kohtaan. En muista edes kysymystä, mutta vastauksessa todettiin, että haloo, tuossa iässä kaikki miehet ovat varattuja, karanneita tai eronneita. Parempaa ei ole tarjolla, niin se vaan menee – nyt on myöhäistä ja siihen on tyydyttävä, että jämät jäi käteen.

Onko se todella niin? Tiedän kyllä luopuneeni kaikesta, kun laitoin ajokkini vaihtoon. Se oli elämäni löytää elämäni miestä, koska sellaista ei ole enää tarjolla. Olen siis vanha piika ja ansainnut sen.

Joku viisas joskus sanoi, ettei enää ole sinkkuja, on vain ihmisiä, jotka ottavat aikansa, tarkastavat tavaran ja valitsevat rauhassa. Niin kai minä sen olen ajatellut, mutta samalla hiljaa alitajunnassani pelännyt, että vanha totuus on ainoa totuus.

Samalla, kun metsästän sitä jotakin, kokeilen uutta ja tarkastelen vaihtoehtoja, minulle on huomautettu, että voisin keskittyä etsimään jonkun ikäiseni. Onhan se niinkin, että aikuinen kaipaa aikuista seuraa – vai onko? Myönnän, että kymmenenkin vuotta on paitsi tässä iässä, myös näin päin sukupuolellisesti ja ikäisesti aika raju ero. Olen kolmekymmentä ja kymmenen vuotta minua nuorempi mies on vielä ihan lapsi. Ymmärrän siis ympäristön mielipiteen. Mutta jos keskityn ikäisiini tai, kuten yleisesti on hyväksyttävää, hieman itseäni vanhempiin miehiin saan pelätä, että laadussa – siis siinä mitä jäljellä on – on jotain vikaa. Saan jonkun toisen jämän?

Toisen jämä, kamala tapa todeta ikään kuin, ettei ihminen ole enää yksilö tietyn iän ja parisuhteen läpikäytyään. Jos erehdyt olemaan liian pitkään ihmissuhteesta, joka lopulta syystä tai toisesta katkeaa, sinusta tulee – ei itsenäinen vahva yksilö, vaan – jonkun toisen jämä. Olet siis tyhjä karkkipaperi, joka on heitetty kadulle, kun karkki on syöty.

Seuraavaksi minulla herää kysymys, kenen ja mitä tarkoitusta ajaa määritellä ihmiset jämiin ja laatulihaan?

Ahdistaa. Päätin, että tänään on se päivä, kun soitan lääkäriin ja hankin jonkun lääkityksen tähän epätoivon tunteeseen. Jäi sekin tekemättä. Toisaalta, vauva on ollut kipeänä ja lasta hoitaessa aika on kulunut ihan huomaamatta. Saamattomuutta se silti kuitenkin on.

Pahinta tilanteessa on elämäntyön menettämisen lisäksi ehkä se, että joutuu olemaan kotona kuin tulisilla hiilillä. Avokki ei tajua lähteä. Se etsii kyllä asuntoa, mutta tästä läheltä. Se ei ole omaa rauhaa jos jäädään nurkille kyttäämään.

Sitten on Liha. Se etsii kanssa kämppää. Haluan, että se katoaa mun elämästä – se on niin sika, eikä se koskaan tee mitään saadakseen asioita kuntoon. Olisi helpompi olla antamatta periksi, kun ei se olisi naamalla koko ajan. Mutta toisaalta en halua sen lähtevän. En tiedä, mitä haluan ja se pahentaa tilannetta.

Olen taas alkanut pimahdella töissäkin ihan turhanpäiväisistä jutuista. Ärsyyntyminen lähtee pienestä ja menee vielä vähäisemmästä täydellisesti yli. Kuoppa vaan syvenee.. ja syvenee..

Kaikki on taas ärsyttänyt. Ihan kaikki, heti aamusta. Ihan kaikki ihmiset, vaikkeivat olisi olleet paikallakaan. Kaikki asiat, sellaisetkin josta ei ole ollut varmaa tietoa. Ihan joka juttu. Että jaksaa sekin ärsyttää, että kaikki ärsyttää. Ärsyttää tiuskia ja olla pahalla tuulella. Ärsyttävää!

Tänään oli vihdoin se päivä jona pääsin yksityiselle lääkärille selvittämään, mikä minua vaivasi. Olipa siitäkin lisäiloa tähän päivään, ihanaan elämään, ja synkkään syksyyn. Käynti alkoi ihan ok. Selitin näitä ongelmiani alusta alkaen ja lääkäri totesi, että minut täytyy tähystää. Huomautin, että minut oli jo tähystetty kerran. Lääkäri loukkaantui, tai ainakin vaikutti siltä. Hänen suhtautumisensa minuun ja vaivoihini muuttui täysin. Hän alkoi käyttäytyä kyllästyneesti ja hermostuneesti. Vaivani olivat psykologisia, ei hän niille mitään voinut. Selvä – mutta se, mitä stressi minulle aiheuttaa on voimakkaita fyysisiä oireita ja muutoksia veriarvoissa, kai sille jotain täytyy voida tehdä. No, sain 3 eri lääkereseptiä ja jos ne eivät auta, tähystys tehdään. Vittu! Ai niin, ja tämä oli se sairaalasarjan mukava ja leppoinen vatsakirurgi. No, mulla on aina ollut odotukset liian korkealla.

Töissäkin tökki tänään. Ei lähtenyt käyntiin ollenkaan samalla tavalla, kun oli juoksupoika lomalla. Mutta selvisin, ja saan selvitä jatkossakin. Pari kuukautta vielä ja sitten helpottaa. Käsittämätöntä – teen lyhyitä päiviä ja olen ihan loppu. Stressiä se tosiaan taitaa olla.

Ei ole mtään järkevää mielessä. Ahdistaa ja tekisi mieli kadota. Mikään ei tunnu miltään…

Ainoa asia, mikä on sujunut edes kohtalaisesti on työ. Siitä on iloa vain itselle, kun tietää, että omalla tekemisellä on merkitystä. Hiljaisesta puurtamisesta on kuitenkaan turha pyytää kiitosta.

Avomies soittelee kotiin ja puhuu niinkuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Ihan kuin erosta sopiminen olisi ollut unta, jonka vain minä näin. Ymmärrän, että maailmalla kurjaa työtä tehdessä on kiva soittaa kotiin, vaikka ero olisikin vireillä ja jutella niitä näitä. Mutta siinä on jotain outoa. Se outo on varmaan äänensävyssä. Se outo ahdistaa ja saa turhautuneeksi. Joudunko käymään sen vaikean keskustelun vielä montakin kertaa? Tulen vihaiseksi ja alan tiuskia. Sitä en halua. Haluan pehmeän ja aikuisen ratkaisun tähän sotkuun säästääkseni niitä, joiden vika sotku ei ole.

En tunne juuri mitään enää Lihaakaan kohtaan. Intohimo on kadonnut kaiken tappelemisen ja loukkaantumisten myötä. Tuhoan aina kaiken mikä voisi olla hyvää ja kaunista, myös tämän tunteen. Ärsyynnyn Lihalle kaikesta, kiukuttelen, hermostun ja solvaan. Käyttäydyn tavalla, jota en missään tapauksessa haluaisi. Se ei sovi tyyliini. Se ei anna minusta kuvaa, jollaisen haluan antaa. Mutten hallitse itseäni. En hallitse tunteitani enkä sanojani. Vajoan taas siihen samaan suohon, mistä olen rämpinyt ylös jo niinmonesti aiemmin. Kannattaisiko vain upota tällä kertaa?

Rakasta huomiota, nykyisin se saa minut raivon partaalle. Ja kuinka minua raivostuttaako, kun huomaan jonkun muun olevan vähintäänkin yhtä huomion ja säälin nälkäinen kuin itse olen. Yksi pitkäaikaisimpia ystäviäni, tai hänen epätoivo avomiehensä, soitti minulle yhdeltätoista illalla. Ystäväni oli tuskissaan ja tämän avomies kysyi josko olin ajokunnossa ja pystyisin viemään heidät sairaalaan. Vielä viisiminuuttia sitten he olisivat voineet mennä kaupungin sairaalan päivystykseen, mutta nyt oli päästävä keskussairaalaan. Onhan se niinkin, että ystävälläni on oikeita vaivoja vaikka kuinka ja paljon, mutta kun joskus on tekeytynyt säälittäväksi saadakseen huomiota – no, sitä olettaa, että siitä on kysymys muulloinkin. Ja joo, olihan se varmaan vähän sitä nyttenkin,kun keuhkokipuinen kuitenkin seisoi ihan tolpillaan odottamassa autoa ja tupakkaakin siinä taidettiin porttikongissa poltella. Vein maailmanlopun pariskunnan sairaalalle ja jätin sinne. Olen tarkka unestani enkä aikonut tällaisen takia sitä menettää. Oma aika on minulle arvokkainta. Kun sitten yöllä sain kuulla tuloksista, tiesin tehneeni oikein.

Tympäisevää työpäivää tuntitolkulla takana. Joku pyytää minut alakertaan, myymälässä on outoja hiippareita. Käyn katsomassa, ei epäselvää, myymälävarkaita.

Otan kaasuni ja juoksukenkäni. Jään odottamaan uloskäynnin läheisyyteen. Pojat lähtevät, mutta tyttö jää. Ja tyttö viipyy. Hieman reilun tunnin kyttäyksen jälkeen pyydän vartijan paikalle. Hän yrittää läsnäolollaan viestiä, että tytön toimet on havaittu ja sanattomasti kehottaa tätä lähtemään. Mitään ei tapahdu, tyttö on niin sekaisin, ettei taida tajuta selvintäkään vinkkiä. Vartija lähtee ja sanoo palaavansa pian sulkemaan myymälän. “Tehkää hälytys, jos tarvitsette apua.”

Sulkemisaika koittaa ja tyttö touhuaa vieläkin myymälässä. Hetken kuluttua tyttö suuntaa pihamyymälään, heittää tavarat aidan yli ja yrittää kiivetä perässä. Vaikeaa se on, kun vartija ja myyjä ovat kannoilla. Tyttö tuodaan sisälle ja minä alan täyttää asiaan kuuluvia papereita. Vartijaa ei ilmeisesti kiinnosta tehtävänsä ja tämä jättää tytön norkoilemaan palvelutiskille. Pyydän henkilöllisyystodistusta, josta tyttö menettää hermonsa. Hän paiskoo tavaransa ympäri lattioita ja huutaa samalla, että maksan kaiken mikä hajoaa. Kysyn vielä henkilöllisyystodistusta. Tyttö kehottaa: “haista vittu!” Myötäilen. “Haista samalla paska”. Myötäilen edelleen.

Täytän paperit loppuun ilman henkilöllisyystietoja. Tyttö riehuu tiskin takana. Huutaa, itkee, leikkii marttyyriä, huutaa, itkee, räkii ympäriinsä, huutaa, räkii, räkii, huutaa, räkii…Käsken lopettamaan tai siivoamaan. Vartijan puhelin soi ja vartija siirtyy hieman kauemmas. Joku henkilökunnasta poistuu henkilökunnan ovesta. Tyttö huomaa tämän, nousee ja lähtee ovea kohti. Pysäytän tytön ja kehotan odottamaan. Tyttö uhoaa, ettei tarvi totella, minkäs minä sille muka voin. Kehotan rauhoittumaan ja odottelemaan, kaikkien edun vuoksi. Tyttö rauhoittuu hetkeksi, heittäytyy taas marttyyriksi ja uhriksi. Kohta sävel muuttuu, olen teini, joku joka on juuri saanut ensimmäisen työpaikkansa, teini, teini, teini. No, kun varas on minua nuorempi niin hän on sitten ilmeisesti lapsi – ainakin käytöksensä puolesta.

Yhtäkkiä tyttö hyppää minuun kiinni, puristaa molemmin käsin käsivarsiani. Pelkään, että se räkäisee. Huuto on hirveä, katse täysin tyhjä, silmät uponneet syvälle kuoppiinsa. Tunnen sääliä. Tyttö huutaa, että minun on syytä pelätä, se puukottaa minut hengiltä. Sanon, että siitä vaan ja käsken päästää irti. Mietin, että voisin huitaista tytön yhdellä repäisyllä naamalleen maahan ja kaasuttaa, mutta säälin tyttöä niin ja tiedän, että sitä tyttö varmaan toivookin. Tyttö korostaa tarkoitustaan saada minut hengiltä, hankkii kuulemma aseen ja ampuu.”Do not rest in peace”. Sehän puhuu kieliä. Minä toistan, päästä irti. Huomaan vartijan lähtevän meitä kohti ja samassa tyttö irtautuu minusta ja aivan yllättäen, ei sylje vaan lyö.

Tyttö teki sen, mitä halusi minun tekevän, menetti malttinsa. Minulla on silminnäkijät, todistajat ja varaa parempaan lakimieheen. Nyt tyttö pakoilee oikeutta, mutta tyhmä kun on, jää vielä kiinni. Kiinni jostakin typerästä ja mitättömästä, ja maksaa siitä minulle.

Elämä on ajautunut kummaan sekasorron tilaan. Ihmisuhteet, ura, koti ja terveys ovat kaikki romahtaneet ajassa, joka tuntuu kahdelta viikolta. Eihän asia varmastikaan ole aivan niin yksiselitteinen ja kaikki asiat eivät ole oikeasti romahtaneet näiden parin maagisen syysviikon aikana, vaikka syksy onkin minulle aina sekoilujen aikaa.

Tosiasia on, että parisuhde on ollut kummassa jamassa jo pitkään ja seksittömänä sitä on vaikea parisuhteeksi edes kutsua. Mutta sekin on kaikki yksin minun vikani. Unelma mies: komea, lojaali, uskollinen ja täysin omistautunut ja pauloissani – silti olen valmis pilaamaan sen ja samalla oman elämäni ja mielenterveyteni. Vaihdan Lihaan, jota en edes uskalla tai halua rakastaa. Liha on kaikkea mitä kumppanini ei ole, tavallisen näköinen, uskollinen kaikille paitsi minulle, kaikkea paitsi omistautunut minuun, mutta ehkä pauloissani, ihan vaan eritavalla kuin kumppanini.

Nyt tilanne on kuitenkin se, että olen pilannut liikaa hyvää ja kaunista – on aika erota ja päästää se hyvä ja kaunis lentämään vapauteen ja nauttimaan elämästä. Eikö riitä, että pilaa yhden, oman, elämänsä? Miksi pilata kenenkään muun?

Vaan eipä ne parisuhdesotkut siihen lopu. Sitten on tämä toinen kumppani, peilin kääntöpuoli. En halua, en uskalla ja vaadin varmasti liikaa. Mutta miksi antaisin mitään ilmaiseksi tai edes korotta? Kaikki valheet ja harhaanjohtaminen, loputon flirtti kaiken kanssa mikä liikkuu, hädässä yksin jättäminen…ja kaikki ne pahalta tuntuvat jutut, joihin joka päivä ajatukset kulkeutuvat.

Mutta mikä on se raja, jossa velka on maksettu? En usko, että sellaista rajaa onkaan ja siksi kai luovutan sen sijaan, että taas heittäytyisin ja antaisin mahdollisuuden.

Ura, sen vedin vessanpytystä yhdessä hujauksessa, isäni mieliksi ja isästä päästäkseni. Kauppiaasta tuli onneton konsultti yrityksessä, jossa ei pellen asemaa kummempaa anneta. Siitä on kiva siirtyä putiikin pitäjäksi, hyvä jos elättää itsensä. Isästä piti päästä, mutta ainoa mikä katosi oli elintaso.

Koti on tee-se-itse-miehen raiskaama päältä kaunis ylihintainen kakku, johon uppoaa ne viimeisetkin pennit. Aina löytyy se uusi vika ja uusi korjattava. Sitten korjattava ongelma paisuu sitä mukaa, kun paskaa puretaan. Loputon oravanpyörä ja ehdoton lisä tähän pohjattomaan onnettomuuden kaivoon, jossa terveyskin taas petti.

Ei terveyden pettäminen yllätyksenä tullut, mutta se on asia, jonka olen onnistunut, ehkä omaksi vahingokseni, työntämään ajatuksissa niin sivuun, että olen jopa kuvitellut voivani paremmin. Viime viikkojen aikana olen huomannut, että vanhat kivut ovat yhä useammin muistuttaneet itsestään. Silti olen halunnut ajatella, että kaikki on jotakin ohimenevää, olenhan ollut terveenä niin pitkään – melkein kaksi vuotta. Ehkä kroppaansa pitäisi kuunnella, mutta helppoa sekään ei ole. Toisaalta jos kuuntelemalla aikaisemmin olisin välttänyt viime öisen kuoleman rallin sairaalan letkuihin, takatutkimukseen ja sopimattomaan lääkitykseen, olisin ehkä päässyt vähemmällä.

Loputon huoli ja suru kalvaa. Siitä on jo vuosia, kun viimeksi tunsin näin. Itse olen soppani keittänyt ja kai sen kitkerä maku on vain siedettävä, mutta…

En luota Lihaan ollenkaan. Ei ole syytäkään. Kiukuttelen kuin pieni lapsi ja saan kohtauksia. Itken, tivaan, kiukuttelen ja joskus tekisi mieli lyödä. Ei Liha varmaan mitään ole tehnyt ansaitakseen kaikkea tätä, mutta silti tuntuu, että pitää saada enemmän. Pitää saada koko mies ja sen vapaatahto.

Liha on käyttäytynyt kuin sika ja siitä on jäänyt syvät arvet. Nyt tuntuu, ettei Liha tee elettäkään korjatakseen tekojaan, toisin sanoen maksa velkojaan – korkoineen. Lainasin satasen ja sitä maksetaan nyt kympillä takaisin.

Haluaisin Lihan tekevän jotain aivan suunnatonta. Hylkäävän jotain itselleen rakasta. Uhrautuvan edes joskus takiani. Vaan ei.

Kun Liha puhuu ystävistään, kodistaan vanhempiensa luona, mustasukkaisuus iskee. Nämä asiat ovat Lihalle niin ylettömän tärkeitä, että ne menevät ohi aivan kaikesta muusta. Kun Lihan ex joskus mainitsi asiasta, sitä ei ottanut kovin tosissaan eikä ymmärtänyt, kuinka kiinni kavereissaan Liha todella on. Nyt kuitenkin ymmärrän, mitä ex tarkoitti, ymmärrän liiankin hyvin.

Viimeksi meni kummitytön synttärit ja serkkujuhlat edelleni. Jouduin sairaalaan, mutta Liha ei edes harkinnut tulevansa luokseni. Sen sijaan avopuolisoni, joka on ulkomaan komennuksella, oli tulossa seuraavalla lennolla tuekseni. Sen pitäisi sanoa minulle kaikki. Miksen ymmärrä?
Liha lupasi minulle todistaa ja osoittaa kunnes syksy koittaa, kuinka olen hänelle kaikki. Kerta toisensa jälkeen minulle osoitetaan kaikkea muuta. Ja minä idiootti pelkään menettäväni Lihan ja annan sen kävellä ylitseni, edes ja takaisin.

Mutta se sunnuntai, se oli hirveä päivä. Kukaan ei tehnyt mitään hermostuttaakseen, mutta oli kamalan kiukkuinen olo. Sellainen, mikä ahdistaa itseäkin. Ja tietysti muita siinä ympärillä. Käytiin avokin ja lihan kanssa syömässä illalla ja eikös sinne ravintolaan eksynyt seurue, johon kuului rehevä ja kovaääninen naishenkilö. Kertoo tietysti ihmisestä jos on niin epätoivoinen, että pitää puhua huutamalla tuodakseen itsensä esiin, mutta kertoo tietysti minustakin, että tuollainen herättää lähes väkivaltaisia ajatuksia. Teki mieli tunkea se oma hampurilainen tämän rehevän leidin suuhun, jotta se hiljenisi. Eivät ne vessajutut oikein siinä napanneet, kun oli ensin odottanut annostaan melkein tunnin nälässä ja sitten joku vielä tekee kaikkensa pilatakseen ruokahalun…

…Sunnuntaina oli kumma päivä. Kaikki vitutti ja otti päähän, ihan kaikki. Kun joku avasi suunsa, oli sama mitä sanoi tai millä äänenvoimakkuudella, ärsytti. Päivä tietysti alkoi heikosti: Nukkumaan viideltä, ylös yhdeksältä ja päätä särki. Päänsärkykin oli varmasti oma vika, mitäs söin huonosti ja join liikaa. Mutta viina se vaan maistui taas…

…Vieläkin on elämään kyllästynyt olo, mutta haukku pakotti leikkimään pallorallia niin sai vähän otetta todellisuuteen..kostoksi varasin matkan, lähdetään lauantaina…

Tänään päällimmäisenä on siis itkuinen vitutus, onhan se vaihtelua kyllästyneeseen tai turhautuneeseen vitutukseen…

Eniten vituttaa se miten paljon aikaa meni taas hukkaan märehtiessä, että sai itseään edes vähän kasaan. Ehdin onneksi pestä pari koneellista pyykkiä ennen episodia. Sen jälkeen olenkin vaan nyplännyt viltin nukkaa ja tuijottanut tyhjyyteen kohti televisiota…

Mieli on maassa ja kierrokset korkealla. Hankala yhdistelmä, joka vaikeuttaa nukkumista, syömistä ja yleisessä rytmissä pysymistä.

En tiedä, miksi niin kovasti haluan kiukutella. Ja miksen vain laita elämääni järjestykseen. Mitä pelkään?

Jos jätän kumppanini, pelkään sitä miltä hänestä tuntuisi ja mitä muut ajattelisivat. Pelkään, että suhde Lihaan ei kasvaisi eikä tuntuisi enää hyvältä. Pelkään epävarmuutta, jonka uusi suhde toisi, kun kaikki on nyt niin tasaista. Pelkään, että katuisin päätöstäni.

Varmaa on, että perheeni ja suurin osa ystävistäni ei sulattaisi päätöstä aivan helpolla. Toisia se tuskin kiinnostaisi, mutta ovatko he tässä lähellä, ihan vieressä kun itku tulee. Pelkään, että ristiriitatilanteissa vertaisin Lihaa entiseen ja ahdistaisin itseni entistä tiukemmalle. Toisaalta pelkään myös, että menettäisin itsekunnioituksen antamalla kerta toisensa jälkeen anteeksi kaikki väärät teot ja sanat.

Puhuimme aamulla Lihan kanssa hänen suhteestaan ex-tyttöystäväänsä, siitä miten valehteleminen loukkaa ja miten luottaminen on valehtelun jälkeen entistäkin vaikeampaa. Liha myönsi, että oli ehkä tuona aikana sanonut jotain mitä ei ollut tarkoittanut. En silloin ollutkaan riittävästi ja kaikki mitä hän halusi.
Mutta, miten voisin uskoa noihin sanoihin nyt sen enempää? Mistä voin tietää, että nyt hän tarkoittaa, mitä sanoi? En mistään, sitähän luottamus on, että sokeasti uskoo mitä toinen sanoo. Luottamuskin on varmasti päätöskysymys. Kun päätät, että luotat, olet jo oikealla tiellä. Mutta, missä vaiheessa tuollainen päätös on järkevää tehdä? Tai jättää tekemättä?

Elämäni on täynnä kysymyksiä, jotka alkavat sanalla miksi. Tavallaan ne ovat kysymyksiä, mutta toisaalta en halua niihin vastausta. En usko, että vastaus olisi rehellinen ja jos olisi, en ehkä haluaisi tietää. Miksi siis kysyn miksi?

Miksi et tullut suoraan luokseni vaan pysähdyit toisen hoidon luona, vaikka sanoit, ettet halua hukata minuuttiakaan siitä vähästä, mitä meidän on mahdollista viettää yhdessä? Tulit vasta seuraavana päivänä. Menetimme kaksi yötä.

Miksi väität, ettet ole kiinnostunut ex-tytöstäsi, siitä tytöstä, jota kutsuit joskus unelmiesi naiseksi? Miksi väitit, ettette harrastaneet seksiä, kun kerran teitte niin? Miksi edelleen kuukausia eron jälkeen, et saa silmiäsi irti hänestä?

Miksi mikään seksi ei riitä? Väitit, että olet alkanut pettää aikaisemmissa suhteissasi vasta, kun seksi on ollut suhteessa kuukausia katkolla. Väität, että olen kaikki mitä haluat, mutta silti ”petät”, vaikka seksimme on ollut katkolla kaksi tuntia.

Miksi kerrot eri version illan ja yön aikana tapaamistasi ihmisistä kuin muut? Miksi sinulle on vartti keskustelua se, mikä on toiselle tunti? Miksi valehtelet aivan kaikesta? Miksi et anna minun olla, jos en kerran ole, mitä väität?

Miksi sorrut rumiin tai mitään sanomattomiin naisiin?

Miksi, et myönnä, että pankkiasiat on ajateltu väärällä päällä? Miksi väität yhtäkkiä, että pankkiasiat hoiti vanha kurppa, kun vasta jokin aika sitten retostelit lähettämällä kurpalle käsiraudat postissa? Silloin kurppaa kutsuttiin eri nimellä.

Miksi pikkujouluissa kielesi on jonkun toisen suussa, vaikka olen vieressä? Miksi haluat loukata minua? Miksi väität, ettet halua, kun teet niin koko ajan?

Miksi et voi vain olla rehellinen, kun se riittäisi? Kun asioista tietää, ne eivät kasaudu tuntemattomaksi uhaksi, synkäksi pilveksi joka sataa hetkenä minä hyvänsä.

Miksi haluan tuhota jotain puhdasta, kaunista ja hyvää takiasi? Miksi minä noudatan sääntöjä, jotka eivät sopimuksesta huolimatta ole samat molemmille?

Miksi en voi tyytyä siihen mitä minulla on, vaikka minulla on kaikki, mistä muut vain haaveilevat?