Onttouden tunne on kadonnut! Tiedän tarkalleen mitä olen tekemässä ja teen. Päätöksenteko on auttanut, enkä kadu lupauksiani ja pidän kiinni tavoitteistani. Saattaa olla, että hieman aikaa tulee kulumaan, ennenkuin asiat toteutuvat, mutta teen kovasti työtä niiden eteen. On levollinen ja hyvä olo, kun tietää tekevänsä oman sisimmän tahtonsa mukaisesti. Nyt vain kärsivällisyyttä! Malttamattomuus saattaa pilata kaiken ja asioiden väkisin eteenpäin runnominen. Ehkä joku toinenkin kokee samoja tuntemuksia uuden ja oudon edessä – onttoutta?  Pää pystyyn ja eteenpäin päivä kerrallaan liikoja hosumatta! Silloin – hiljaa hyvä tulee!  Ole uskollinen itsellesi ja tiedät, että kaikki on mahdollista. Continue reading →

Jospa kaikki melankolisuus ja ahdistus uusien asioiden edessä onkin vain elämänjanoa? Janoa – toisen ihmisen luokse, janoa tuntea toisen ihmisen iho, janoa koskettaa, janoa herätä toisen ihmisen viereltä aamuisin tai öisin painajaisesta. Mitä sitten, kun tämä kaikki toteutuu? Onko elämänjanoa, jos on , mitä se on? Miten ontto, ajatuksien täyttämä tyhjää vellova mieli voi janota tai tuntea yhtään mitään? Elämänjano on kai sitä, että haluaa lähteä kokemaan ja tuntemaan. Sääli, että harva uskaltaa riuhtaista itsensä irti nykyisyydestään ja lähteä rohkeasti kohti uutta ja outoa. Pitäisi olla uskallusta toteuttaa omia fantasioitaan ja mieltymyksiään. Miksi kaikki ihmissuhteet ovat niin kovin vaikeita? Miksi ei voi jaksaa ymmärtää toista kokonaisuudessaan ilman epäilyjä ja asenteita?  Näin on hyvä kysellä, mutta toteutapa se todellisessa elämässä!

Nämä sunnuntai-aamut ovat niitä aamuja, jolloin toivoisi voivansa köllötellä rakkaansa kainalossa tai tuntea hänen tasaisen hengityksensä niskassaan, sydämensä sykkeen ja rintakarvansa selkää vasten. Joitakin sellaisia muistoja on jäänyt, joita koskaan ei voi pyyhkiä pois. Tällaisina hetkinä ne palaavat entistä voimakkaampina ravistelemaan jo saavutettua mielenrauhaa. Jokainen tällainen aamu on epätoivoista laahustamista. On kuin lahopökkelö keskellä ei mitään, jota joku käy ohimennen kopauttelemassa, josko olisi valmis kaatumaan. Näinä aamuina on lähtenyt hiljainen ja sanaton ajatusten viesti Hänelle, joka ei jaksanut kanssani! Jotkut uhoavat siitä, että yksinäisyys on itse luotua, että pitää vain lähteä muiden ihmisten pariin. Mutta voiko lähteä, kun kaikkialla on vain sisäänpäin lämpiäviä kerhoja tai ryhmiä ja jokainen tulokas katsotaan maan rakoon. Ei niihin paikkoihin ole mukavaa mennä ja ajatuskin lähdöstä kammottaa. Sitäpaitsi, kaikkialla pitää olla lihava lompakko, jos aikoo mukaan toimintaan. Kenen kanssa siis puhua? Patoutumat kasvavat valtaviksi esteiksi sisimpään. Mitä sitten, kun yksinäisyyden vyöry lähtee liikkeelle? Kun patoon syntyy murtuma ja lopulta sortuu, kuka silloin auttaa? Yhteiskunta lähettää jonnekin saamaan hoitoa ja turruttamaan lääkkeillä yksinäisyyden tunteen. Kuulet huutavasi, mutta et enää tiedä miksi. Olet se lahopökkelö keskellä ei mitään – jälleen. Loppujen lopuksi  olemme AINA yksin!

Minulle se on perisynti, johon sorrun silloin tällöin. Kun jonkin kauniin,hauraan,saavuttamattoman kuitenkin, on menettämässä omien terävien sanojensa takia, siihen lankeaa. Kun JOKU on herättänyt henkiin aavikon heinän, joka jo oli kuihtumassa ja kuivumassa kuumiin ja yksinäisiin toivottomuuden tuuliin, silloin rakastuminen rakkauteen ja mustasukkaisuus pulpahtavat esiin. Se EI ole OIKEAA rakkautta, vaan ärtymystä siitä, ettei toinen otakaan vastaan kiitollisuuttani = “rakkauttani.” Kun hän kerran on herättänyt henkiin, niin miksi se ei sitten jatkukaan samalla keskittymisellä suhteeseen kuin silloin alussa? Vilkuilee ja juttelee ja sijaa vuoteen toiselle, vaikka vasta suljin oven perässäni? Omistamisen halu on niin voimakas, että se tekee mahdottomaksi onnistuneen perisuhteen ja molemmat kärsivät. “Rakkautta” ei ole koskaan ollutkaan, vaikka toinen olisikin rakastanut aidosti. Sen Rakkauden tappaa varmasti. Luulee, mutta ei tiedä eikä usko kumppania kaikista vakuutteluista huolimatta. On paha olla yksin ja parisuhteessa. Se on sairaus, josta kokemukseni mukaan parantaa vain OIKEA rakkaus. Kun sen saa kumppanilta ja osaa itsekin antaa, niin elämä voi olla kuin kesäinen aamuauer järven yllä.

Edesmennyt äitini antoi minulle muistoksi mietelauseen: “Harvoissa kouluissa on niin huonoja oppilaita kuin elämänkoulussa.” Huonolta näyttää, kun katselee taakse jäänyttä taivalta. Huonolta näyttää eteenkinpäin, kun ajattelee viimeaikaisia tapahtumia….! Tässä iässä tuntuu kuin opiskelisi alkeiskoulussa tai saisi ehdot, jos niinkään ylös sijoittuisi.Merkillistä, miten sitten millään ei ota opikseen, vaikka ELÄMÄ on se parhain opettaja! Taannoisessa viime syksyisessä tämän lehden numerossa oli haastattelu, joka “kolahti.” Rakkausvalmentaja Arja Pulkan kirjoitus meille toivonsa jo menettäneille. “Juuri itsetunto ja itsensä rakastaminen ovat kaiken A ja O.” Hän ei myöskään kannattanut järkeilyä, koska sillä pilaa tunteet. Edelleen:” Jos kuuntelee sisintään ja ihastuu, niin mitä siinä järjellä tekee?” Heittäydytään ihastuksen vietäväksi, vaikka sitten tulisikin taas siipeen! Annetaan anteeksi ja ollaan vapaita ja iloitaan siitä, että vielä TUNNEMME! Sanotaan, että odottavan aika on pitkä. Se on optimistin heikko puoli – odottaa parempaa, odottaa tulevaa ja toivoa jotakin utopistista asiaa. Elämä on tässä ja nyt! Huominen ei ole vielä tullut ja eilinen on mennyt, elä siis tätä päivää ja tee siitä muistamisen arvoinen!

On aivan ihanaa huomata, ettei tänä aamuna tuprutakaan lunta! Oikeastaan on aivan upea sää ja mieli piristyi aamulenkillä. Yhä ajatukseni askartelevat teemassa:  yksinäisyys. Kuinka monella meistä keski-iän ohittaneilla on oikea ja luotettava ystävä?  Sellainen ystävä, jonka kanssa voi jutella aivan kaikista asioista – pelkäämättä. Pelkäämättä – mitä? Esim. sitä, että sinua arvostellaan ikävässä sävyssä tai puheesi kulkeutuvat vastaasi jossakin muussa – ei niin oikeassa muodossa.  Saattaa myös joistakin ikävistä kokemuksista johtuen tulla niin araksi, että pelkää jutella ihmisten kanssa. Ainoaksi kuuntelijaksi silloin jää mahdollinen lemmikki.

Jos nyt kuitenkin jollakulla meistä, kuten minulla,  on ollut onni saada todellinen ystävä niin arvostakaamme  tätä uskollista ystävää.  Minun ystäväni on ilmaantunut elämääni jo 60-luvun alussa ja on pysynyt elämän myllerryksissä mukana.  Olen hieman nuorempi ja katson, että nyt ehtoopuolella voin antaa ystävyyttäni auttamalla häntä erilaisissa askareissa.  Teen sen ilolla ja rakkaudella!  Meidän keskustelumme kulkevat “laidasta laitaan,” kuten ihmissuhteemme, ruokaresepitimme,raha-asiat, sairautemme jne. On turvallinen tunne, että on olemassa henkilö, joka kuuntelee ja neuvoo.

Kuinka ollakaan.,on löytynyt pisara iloa näihin pakkasen ja lumen jäädyttämiin päiviin. Elämään on tullut pisaroista syntynyt vuolas virta, jonka on saanut aikaan: RAKKAUS. Klisee, sanoo joku! Ehkä, mutta sen kokenut ei sanokaan niin. En voi samaistua laulun sanoihin:”…kell`onni on , se onnen kätkeköön….” Tämä pitää kirjoittaa ja tämä pitää julkaista kaikkien niiden lukijoiden tietoon, jotka eksyvät nimimerkkiäni lukemaan. Sillä tässä iässä rakastuminen ja siihen olennaisesti kuuluva seksi  tuovat  terveyttä ja uutta elinvoimaa jokaiseen päivään. Voisi luonnehtia  tätä järisyttävää kokemusta ” “uudestisyntymiseksiksi.”  Minun iässäni AIKA tekee tehtävänsä ja ottaa jokainen päivä osansa kehossani ja mielessäni. Tuhlausta olisi kieltää tämä tunne ja siirtää sen tuomat ilot epäsopivina tälle iälle jonnekin tulevaisuuteen tai kieltää ne kokonaan. Miksi rakastuminen pitäisi kieltää? Eikö se ole sopivaa tai mitähän mahtavat lapset tai sukulaiset tai tuttavat sanoa? Mitä niiden sanomisten on väliä? Omasta ehtoopuolen elämästä tässä on kyse ja omasta onnellisuudesta. Silti ei tarvitse ketään loukata. Jos lapset ovat valveutuneita ja edes vähän ymmärtävät elämää, tulevat he varmasti antamaan minunkin olla onnellinen – pitkästä aikaa – leski kun olen. Niin, että yksinäiset – RAKASTAKAA! Aikaa on vähän!

Tervetuloa ESS.fi-blogit. Tämä on ensimmäinen viestisi. Muokkaa viestiä tai poista se, sitten voit aloittaa bloggaamisen!