Lihan määrä ostoskasseissa ja suomalaisten vyötäröillä.lisääntyvät. Erilaisten ruokavalioiden ja dieettien ja niihin uskovien määrä kasvaa myös tasaisesti. Joku välttää hiilihydraatteja, toinen syö pelkkiä kananmunia. Yksi jättää rasvat ja toinen haluaa pompottaa syömättömyyskuureilla painoaan ylös ja alas. Joku uskoo pelkän proteiinin syömisen muuttavan kroppansa tiukaksi lihaksi ja terveytensä optimaaliseksi. Mihin on kadonnut maalaisjärki syömisestä?

Suomalaiset syövät nyt ennätyksellisen paljon lihaa. Lihan kulutus on kolminkertaistunut 60 vuodessa. Kuollut kaveri lautasella on suomalaisten hemmotteluruokien ykköslistalla. Näin silti, vaikka eläinrasvojen epäterveellisyys on tiedetty pitkään. Eettiset ja ekologisetkin ongelmat liittyvät runsaaseen lihan kulutukseen, mutta se tieto ei juuri kulutukseen ole vaikuttanut. Karppaajilla on erityinen usko eläinproteiinin tiukentavaan ja terveydelliseen hyvään. Kuinkahan kauan maailmassa rattaat pyörisivät jos kaikki karppaisivat?

Samaan aikaan lihavuus ja ylipaino ovat Suomessa merkittävä ongelma. Olemme kärkisijoilla maailman lihavuustilastoissa ja elintasosairaudet saavat meidät ahkerat ruokavalioiden kannattajat  toimintakyvyttömiksi. Samaan aikaan usko erilaisiin ihmedieetteihin ja sanansaattajiin kasvaa. Elintason kohoaminen on tuonut tullessaan ongelmia, joita aiemmilla sukupolvillamme ei juuri ollut. Kun pelloilla tai metsissä tehtiin töitä, ei eväsrasiaa avatessa työmiehillä varmaan tullut mieleen, onko eväät tehty välimeren malliin, vähähiilihydraattista ohjelmaa noudattaen vai rasvaa karttamalla. Mukana tuskin oli ateriankorvikkeita tai energiajuomaa. Ylipaino-ongelmiakaan ei juuri ollut. Mukana kulki ruisleipää, voita, maitoa ja silakoita. Metsämarjat täydensivät ateriaa.

Pitäisikö siis palata pula- tai sota-aikaan, että syömiseen saataisiin joku tolkku? Helpompiakin tapoja olisi. Maalaisjärkeä voi käyttää, vaikka mediasta työnnetään mitä ihmeellisempää ilosanomaa ravintoon ja syömiseen liittyen. Minä en ole ravintoterapeutti enkä siis alan asiantuntija, mutta kiinnostusta ja kokeiluja alan ilmiöiden kanssa on tullut vuosikymmenten varrella tehtyä. Havainnoimalla, kokeilemalla ja opiskelemalla olen päätynyt nautinnolliseen lopputulokseen. Syön mitä mieli tekee, silloin kun mieli tekee. Jätän kuolleet kaverit syömättä ja valkoisen viljan ohitan niin usein kuin mahdollista. Syön mahdollisimman värikkäästi ja rasvoista nauttien. Kalojen kanssa kaveeraan, vaikka en niitä itse pysty käsittelemään. Uskon, että tasainen liikapaino on terveellisempää kuin jatkuva sähläys vaalla tai vaatekaupoissa.

Ruokajutut ovat tietenkin makuasioita, mitä suurimmassa määrin. Pitää vain arvioida asioiden painoarvo. Pelastuuko vyötärö tai maailma jotain tottumuksia muuttamalla? Pelastanko päiväni syömällä sitä mitä haluan? Olenko nautiskelija? Iso muutos kohti eettisempää ja terveellisempää ruokavaliota ja hyvää oloa on oikeasti hirveän yksinkertainen ja pienten askelten takana. Vähemmän lihaa, enemmän kalaa. Paljon värejä eli kasviksia ja hyviä rasvoja. Hyvälaatuisia hiilihydraatteja ja liikuntaa.  Siis back to basics.

Työssä oppiminen on muutoksessa. Työpaikoilla on nykyään paremmat struktuurit työn tekemiselle kun koskaan aiemmin. Työolot, koulutusmahdollisuudet, työterveyshuolto, työlainsäädäntö jne. ovat parantuneet, mutta monien ihmisten työssä jaksaminen on heikentynyt. Uupuminen voi liittyä työelämän muutosten ja oppimishaasteiden yhtälöön. Olemme nopeassa aikataulussa siirtyneet käsityön, teollisuusyhteiskunnan ja massatuotannon kautta tietotekniseen yhteiskuntaan. Kun puhumme työssä oppimisesta, emme voi enää puhua ainoastaan suoritteiden hallinnasta ja yksilön oppimisesta, vaan on puhuttava yhdessä toteutettavasta toiminnasta ja yhdessä oppimisesta. Monissa työpaikoissa tämä totuus ymmärretään, mutta miten sen toteuttaminen käytännössä tapahtuu? Miten yksilön ja yhteisön oppiminen voidaan yhdistää työelämässä siten, että toiminnan tuottavuus ja työssä jaksaminen paranevat?

Työssä oppimisessa erilaiset prosessit kohtaavat. Oppimista ja jaksamista työssä näiden prosessien kohtaaminen työssä voi joko estää tai edistää. Jos työntekijän motivaatio, kyvyt, taidot ja tavoitteet ovat erillään työyhteisön tavoitteista, motivaatiosta jne. voi syntyä tilanne, joka lukitsee osaamista ja tuottavuutta. Työssä myös valmiin omaksumisen ja uuden kehittämisen prosessien tulisi toimia vuorovaikutteisesti niin, että vältytään junnaamiselta ja kaaokselta. Organisaatioissa pitäisi olla yhteinen näky siitä, mitä tavoitellaan, miksi ja miten? Mikä on toiminnan kohde? Työssä oppimista ja työssä jaksamista voidaan kehittää silloin, kun ymmärretään, että kyvykäs organisaatio tarvitsee osaavia yksilöitä tekijöikseen.

Ominaista nykyaikaiselle työyhteisölle on se, että erilaisten muutosten päällekkäisyys, tuottavuustavoitteet, toiminnan kehittäminen, henkilöstön vaihdokset ja toimintaperiaatteiden muutokset ovat käsillä kaikki samanaikaisesti. Ellei yhteisön oppimiseen ja työssä jaksamiseen näissä olosuhteissa kiinnitetä riittävästi huomiota, sairaslomat työuupumusten takia lisääntyvät ja tuottavuus laskee. Miten ratkaista työelämän jatkuva paradoksi: Työssä on oltava tehokas ja tuottava ja annettava aikaa myös oppimiselle. Työntekijöiden kannalta tämä näkyy jatkuvasti erilaisten osaamisten vaatimuksina, joihin perinteinen koulutus ei enää vastaa. Työn rajat muuttuvat ja laajentuvat jatkuvasti. Tarvitaan uusia käsitteitä johtamisen, oppimisen, tietotekniikan, henkilöstön kehittämisen ja strategisen johtamisen näkökulman yhdistämiseksi. Organisaatioissa toiminnan kehittäminen ja työssä oppiminen edellyttävät tiivistä johdon, tietohallinnon, asiantuntijoiden ja työntekijöiden yhteistoimintaa. Koska työyhteisöissä yksilön oppimiselle kohdistuu suuria odotuksia ja työyhteisön toiminnalle ja tuotavuudelle samanaikaisesti aina uusia vaatimuksia on äärimmäisen tärkeää pohtia työyhteisöissä oppimista ja jaksamista enemmän kuin osiensa summana, yhteistoimintana, jossa jokaisella on oma mielekäs paikkansa. Työyhteisöjen tärkeänä tehtävänä olisi tutkia sitä, miten tuottavan työn ja oppimisen välinen jännite ja ristiriita voidaan ratkaista ja hallita. Yhteisö voi kehittää valmiuksia, kun se tarkastelee yksittäisten tehtävien sijasta koko toimintajärjestelmää ja sen muutoksia. Tästä kirjoittavat mielenkiintoisesti mm. Virkkunen ja Ahonen kirjassaan Oppiminen muutoksessa.

Työssä oppimisen ja työssä jaksamisen kehittäminen nykyisessä tietoyhteiskunnassa vaatii vielä paljon työtä, tutkimista ja ennen kaikkea tilanteen tunnistamista. Emme voi edetä työpaikoilla osaoptimoinnin ja irrallisten työpaikkakoulutusten turvin muuta kuin puolitiehen. Menetelmiä yhteisön oppimisen ja yhteistoiminnan ja työelämän kehittämiselle on nyky-yhteiskunnan haasteita vastaamaan vielä melko vähän. Käsitykset osaamisesta ja oppimisesta liittyvät yhä edelleen vielä enemmän massatuotannon kuin tietoteknisen yhteiskunnan todellisuuteen. Kun esim. yksittäinen työntekijä uupuu työssään, tulisi tilanteeseen tarttua aina koko yhteisön näkökulmasta. Sairasloma tuo takaisin saman työntekijän samaan yhteisöön. Ellei mikään muutu koko toimintajärjestelmän tasolla, menetetään ehkä kyvykäs yksilö, yhteisön tuottavuutta ja mahdollisuus oppia jotain. Työssä jaksamista ei siis kehitetä vaikkapa työterveyshuoltoa parantamalla, vaan työyhteisön toiminnan systemaattisella kehittämisellä. Työssä ei myöskään opita yksin kouluttautumalla tai kursseilla, vaan yhdessä tekemällä. Monimutkaisten toimintojen hallinta perustuu välineiden, tietojen ja taitojen toisiaan täydentäviin vaikutuksiin ja kykyymme ymmärtää työssä kehittyminen, oppiminen ja työssä jaksaminen yhtenä kokonaisuutena.

Perheeseen kohdistuneita surmia on tapahtunut viime aikoina poikkeuksellisen paljon. Hyvällä syyllä voidaan kysyä mitä yhteiskunnassamme oikein tapahtuu? Olisiko tragedioita voitu estää? Perhesurmat ovat perheväkivallan äärimmäinen muoto. Jäävuorten huippuja, jotka keräävät medianäkyvyyttä ja mielenkiintoa. Perheväkivalta on kuitenkin yleinen ongelma, jota ei voida lokeroida syrjäytyneiden tai moniongelmaisten yksilöiden marginaali-ilmiöiksi.

Tilastojen mukaan joka viides parisuhteessa elävistä naisista on joutunut puolisonsa väkivallan, uhkailun tai ahdistelun kohteeksi. Naisen vaarallisin paikka on kotona. Väkivallan käyttäjistä valtaosa, n.90 % on miehiä, tavallisia työssäkäyviä kaikista yhteiskuntaluokista. Suomessa pahoinpidellään satoja naisia joka päivä. Miten siis ehkäisemme perhesurmia? Samaan aikaan on kysyttävä miten ehkäisemme perheväkivaltaa kaikissa sen muodoissa? Väkivalta ei katkea itsestään. Se on luonteeltaan sellaista, että se kasvaa, pahenee ja lisääntyy ajan kuluessa. Kierre on katkaistava aktiivisesti.

Väkivallan käyttöön ei löydy yhtä selitystä tai teoriaa. Monesti on kyse tunnetason ongelmista, lapsuuden väkivaltakokemuksista, persoonallisuushäiriöistä jne. Se, mitä ajattelemme väkivallasta ja läheisistä ihmisistä vaikuttaa väkivallan syntymiseen. Siksi toisen ihmisen kunnioittamiseen tähtäävä kasvatus ja asennoituminen ovat parasta lääkettä yhteiskunnassa väkivallan ehkäisemiseen. Väkivalta voi olla myös tapa kontrolloida toista ja silloin kyse on monesti väkivaltaisen ihmisen epävarmuudesta ja riippuvuudesta. Aggressiiviseen käytökseen pitäisi puuttua, koska seuraukset saattavat olla pahimmillaan kohtalokkaat. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen mukaan Suomen toiseksi yleisin henkirikostyyppi on tilanne, jossa entinen tai nykyinen parisuhdekumppani surmaa naisen.

Mikä sitten on väkivaltaa perheessä? Ei ainoastaan surmaaminen tai lyöminen Väkivaltaa ovat töniminen, kiinnipitäminen, uhkailu, vähättely, kontrollointi, tavaroiden rikkominen, seksuaalinen väkivalta ja myös laiminlyönti. Väkivaltaa voi käyttää myös eristämällä tai eristymällä tai rahakäytön välityksellä. Väkivaltainen ihminen voi olla parhaimmillaan ihastuttava ja rakastettava persoona, joka saa läheiset aina uskomaan parempaan huomiseen aina tavalla tai toisella. Uhrin pitää kuitenkin ymmärtää, että yhtä tekoa seuraa väkivallan kaavan mukaisesti toinen teko. Apua pitää hakea ja saada sekä tekijälle että uhrille. Tommy Hellsten toteaa 26.1 Kotimaa-lehdessä ahdistavasta ihmissuhteesta puhuessaan: ”Yksi tapa etsiä oikeaa tietä on sen pohtiminen, kumpi olisi omalla kohdalla pakenemista, jääminen vai lähteminen.”

Kokoomusnaiset ovat kampanjassaan vaatineet perheväkivallan vastaista toimintaohjelmaa Suomen jokaiseen kuntaan. YK:n valvontaelimet ovat huomauttaneet useasti Suomen korkeista lähisuhdeväkivallan luvuista. Toimintaohjelman yksi tärkeä tavoite on se, että kunnat turvaavat turvakotien toimintaresurssit. Kokoomusnaiset muistuttavat, että apua uhrille ja väkivallan tekijälle on löydyttävä riippumatta sukupuolesta. Perheväkivalta on yksi Suomen vaikeimmista ihmisoikeusloukkauksista, jonka torjumiseen tarvitsemme meitä jokaista. Ettei kenenkään tarvitsisi pelätä kotona.

Vahva kunta on mahdollisuus

Keskustelu kuntauudistuksesta on käynnistynyt kiihkeänä. Ennen kuin selvitys/esitys ammutaan alas puoluepoliittisista syistä, tunnekiihkon vallassa, omaan henkilökohtaiseen tilanteeseen tai aluepolitiikkaan vedoten on syytä miettiä Suomea ja sen tilannetta nyt ja tulevaisuudessa. Valtiolta ei ole odotettavissa kunnille lisää apuja, lakiin perustuvia vaatimuksia kylläkin. Kaikkia tehtäviä kunnista ei voi siirtää valtiolle. Vahva peruskunta lienee ainoa mahdollisuus pelastaa Suomi sellaiseen muotoon, että kestämme tulevaisuuden. Jos meillä kunnissa nyt tuntuu siltä, että rahat eivät riitä, tulevaisuudessa ei ole tätäkään vähää jäljellä. Luulen, että aika harvassa valtiossa ollaan Suomen kaltaisessa tilanteessa. Tarkoitan mahtavaa palveluarsenaaliamme suhteutettuna palveluiden maksajien määrään. Kuinka moni työikäinen on yksityisellä sektorilla töissä eli tuo ”ulkopuolelta” rahaa kuntapalveluiden järjestämiseen ja kuntapuolen palkkojen maksamiseen? 1970 – luvulla tilanne oli se, että meillä oli 50 lasta tai senioria 100 työikäistä kohti. 2025 tilanne on 70 lasta tai senioria / 100 työikäistä. Puhumme siis hienoilla termeillä huoltosuhteesta ja heikkenemisestä.

Kuntauudistus on mahdollisuus pelastaa hyvinvointivaltio nimeltä Suomi. Kuntarakennetta on muutettava ja tiivistettävä ja verojakin joka tapauksessa korotettava ja menoja leikattava. Tuskin kuntauudistusta voidaan perustella siten, että pystyttäisiin parantamaan palveluita. Pikemminkin on kyse siitä, että jotain palveluita ylipäätään voidaan säilyttää. Kunnissa leikkaukset eivät tule riittämään, vaan palveluita on järjestettävä uudelleen. Kuntatasolla puhutaan nykyään helposti lillukanvarsista ja pika-avuksi päättäjät käyttävät juustohöyläystä menoihin. Se ei valitettavasti riitä enää pitkään, vaan kyse on lähinnä pään pistämisestä pensaaseen. Vahvan peruskunnan positiivinen asia on päätösvallan ja rahojen keskittyminen samaan paikkaan. Nykytilanteessa kuntayhtymien ylläpitäminen on jossain määrin uhka demokratialle ja johtaa päätösvallan etääntymiseen. Meidän on nyt aidosti mietittävä sitä, mitkä ovat kuntiemme tehtävät ja miten pystymme ne hoitamaan?

Meidän päättäjien tehtävä on mahdollistaa perusoikeuksien toteutuminen kaikille kansalaisille. Erot kuntien välillä ovat kasvaneet ja ei ole oikein ajatella tilannetta vain oman napansa ja kuntansa kannalta. Jos minä voin nyt kohtuullisen hyvin, viis naapureista. Me kuntapäättäjät emme itseksemme pysty ratkomaan nykyisillä välineillä kuntiemme tilanteita. Näen kuntauudistuksen yhtenä mahdollisuutena kohti tasa-arvoisempaa Suomea, jossa hallinto kevenee ja palveluita pystytään tarjoamaan niitä tarvitseville. Minä en pelkää sitä, että palvelut siirtyisivät kauemmas, pelkään sitä että ne loppuvat kohta kokonaan. Menen mielelläni terveysasemalle tai kirjastoon vähän kauemmaskin, jos tiedän, että näin myös lapsilleni voidaan turvata kyseiset mahdollisuudet. Pelkällä velanotolla ja verojen korotuksilla emme tilanteista selviä. Parinkymmenen vuoden kuluttua iso osa kuntatyöntekijöistä jää eläkkeelle ja sosiaali- ja terveydenhuollon palveluiden tarve kasvaa huikeasti. Kuntauudistus on mahdollisuus luoda talouskasvulle edellytyksiä, vähentää hallintoa ja turvata palveluita. Näin haluan uskoa. Siksi toivon kuntauudistuskeskusteluun järkeä, tietoa, malttia ja halua katsoa asioita pitkälle tulevaisuuteen. Sotien jälkeen rakennettiin hyvinvointivaltiomme ja meidän kunnia asiamme on nyt rakentaa se tuleville sukupolville 2000 – luvun mahdollisuuksien mukaisesti, lapsiamme ajatellen.

Sari Niinistö, kuntaliiton valtuutettu (kok)

Lahden seurakuntayhtymän yhteisen kirkkovaltuuston kokouksessa 5.10 yksi valtuutetuista teki aloitteen alle 15-vuotiaitten hautamaksujen poistamisesta. Valtuusto päätti lähettää asian kirkkoneuvoston käsiteltäväksi ja selvitettäväksi. Asian ratkaiseminen ei ole lain mukaan yksinkertainen, se todettiin myös aihetta ESS – käsitelleessä jutussa 7.10. Lain ja talouden tutkimisen lisäksi asiasta pitää käydä ennen päätöksentekoa myös arvokeskustelua. Asia ei ole eettisesti yksiselitteinen.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon strategiassa vuoteen 2015 puhutaan kirkon arvoista. Yksi niistä on oikeudenmukaisuus. Oikeudenmukaisuudella tarkoitetaan sitä, että kirkossa asiat pyritään ratkaisemaan tasapuolisesti ja kaiken tarkastelun kestävästi ja heikkojen ja syrjäytyneiden asemaa puolustetaan. Jotta kyseisessä asiassa päästään oikeudenmukaisuustarkasteluun, voidaan asettaa ainakin seuraavia kysymyksiä:

Mikä on seurakunnan perustehtävä? Millä teoilla tai asioilla edistetään perustehtävän toteutumista?Millaista tukea lapsensa menettänyt seurakunnalta tarvitsee ja odottaa? Miten siihen tarpeeseen vastataan? Onko lapsen kuolema suurempi tragedia kuin muun lähiomaisen kuolema? Mikä on lapsen ja lapsuuden päättymisen ikäraja? Onko se 15 vuotta?

Aloitteen esittäjä perusteli esitystään siten, että lapsensa menettäneillä on monesti sairaalalaskuja paljon ja tuolloin hautamaksut tuntuvat suurilta. Tämä peruste on ymmärrettävä, mutta hautamaksujen poiston osalta vain sosiaalisen tarvearvion ja harkinnan kautta. Taloudellisessa ahdingossa olevat surevat voivat hakea hautakuluja sosiaalitoimesta toimeentulotukena tai seurakunnasta avustusten kautta. Nykyinen käytäntö on toimiva ja järkevä. Seurakunnan talous edellyttää samoin kuin kuntien ja valtion talouskin tiukkaa seurantaa.

Lasten hautamaksujen poistoa voidaan perustella myös inhimillisyydellä. Lapsen kuolema on yksi suurimmista suruista, joka ihmistä voi kohdata. Toisaalta, surun määrää ei voi mitata eikä verrata. Hautamaksuista voisi toisin priorisoiden vapauttaa inhimillisin perustein myös vaikkapa lapsettomat parit, iäkkäät ihmiset, omaishoitajat, työttömät jne. Yhteiskunnassamme vallitsee paljon arvoja, joiden lähempi tarkastelu voi osoittaa ne eettisesti arveluttaviksi niiden hyvästä tarkoitusperästä huolimatta. Lapsen priorisointi itseisarvoisesti aina etusijalle voi olla juuri sellainen arvo. Miksi lapsisyöpäpotilas ansaitsee/ ansaitsisi paremman hoidon kuin joku muu? Miksi lastenklinikoilla on kummeja, mutta kummeja on harvoin vaikkapa iäkkäillä kroonisesti sairailla ihmisillä? Miksi erilaiset keräykset kohdistuvat usein juuri lapsille?nHenkilökohtaisten ulottuvuuksien ja intressien sijasta päätöksenteossa tulee pyrkiä objektiivisesti tarkastelemaan asioiden tarkoituksenmukaisuutta ja oikeudenmukaisuutta. On varmistettava, että inhimillinen teko ei aiheuta epäinhimillisyyttä toisaalla.

Jos menettäisin lapseni, millaista tukea silloin seurakunnalta tai seurakuntalaisilta odottaisin?  Todennäköisesti henkistä ja hengellistä olkapäätä, terapiaa, sielunhoitoa, vertaistukea ja ehkä käytännön neuvoja. Toivoisin, että seurakunta ja sen sanoma olisi koskettanut lapseni arkea hänen eläessään. Sitä, että sanoma enkeleistä, Jumalasta ja taivaasta olisi välittynyt ennen kuoleman saapumista. Se on seurakunnan ydintehtävä – toivon välittäminen.

kirkkovaltuutettu Sari Niinistö

Aikuiskasvatuksen ja koulutuksen haasteet ovat muuttumassa ikärakenteen muuttumisen myötä. Kun aikuiskasvatus käsitetään elinikäisen kasvatuksen käsitteen kautta, merkitsee se sitä, että oppiminen ulottuu jatkuvana kasvuprosessina koko eliniän.

Yhteiskuntamme on muuttunut suhteellisen lyhyessä ajassa maatalousyhteiskunnasta informaatioyhteiskunnaksi. Nuoret ja nuoret aikuiset ovat kasvaneet aivan erilaisessa yhteiskunnassa kuin heidän vanhempansa ja isovanhempansa. Teknologia, internet ym. ovat keskeisellä sijalla erilaisissa yhteiskunnan toiminnoissa ja tieto siirtyy yhä useammin verkon kautta. Ikäihmisille teknologia on usein vierasta ja vaikeaa. Etelä-Suomen sanomien 21.9.2011 mukaan esim. 75 – 89 vuotiailla vajaalla neljänneksellä on tietokone.  Joka viidennellä vanhuksella ei ollut käytössään mitään tietoteknistä välinettä. Voidaan perustellusti kysyä: Miten ikäihmisillä nykymuotoisessa yhteiskunnassa säilyy yhdenvertainen asema muiden kanssa opiskella, kasvaa ihmisenä, etsiä ja saada tietoa? Miten aikuiskoulutus ja kasvatus voi huomioida vanhusten tarpeet? Syrjäytyvätkö ikäihmiset osin teknologian takia yhteiskuntamme ulkopuolelle kasvatuksellisesti? Muodostuuko yhteiskuntaamme teknisesti taitavien nuorempien työikäisten opiskelijasukupolvi ja syrjäytynyt ikäihmisten reservi? Kuka on kiinnostunut tutkimaan aikuiskasvatusta ja ikäihmistä – kun he eivät ole ”tuottavia” ihmisiä työelämän rattaissa? Miten koulutuksellinen tasa-arvo voidaan ikäryhmittäin turvata?Millaiset resurssit ovat ns. vapaan sivistystyön parissa järjestöissä vastata elinikäisen kasvun tarpeeseen ja haasteeseen? Voidaanko ikäihmisten oppimista ja koulutusta toteuttaa ikäihmisten tarpeista lähtien vai eteneekö aikuiskasvatus markkinatalouden arvoista tai työelämän tarpeista lähtien?

Elämme maailmassa joka olettaa ja edellyttää ihmisiltä kykyä ja halua opiskella, opiskella uusia ammatteja, uudistaa ja täydentää osaamistaan. Miten voimme varmistaa sen, että jokin sukupolvi ei jää paitsi tiedoista, taidoista ja osaamisesta yhteiskunnan nopean formaalisen muuttumisen myötä? Nyt ikääntyvä sukupolvi on erityisessä asemassa siksi, että vaarana on väliinputoaminen. Sille sukupolvelle, joka ei ole kasvanut info/teknologiayhteiskuntaan jo nuoresta, pitää turvata tiedon ja opiskelun mahdollisuus heille totutuilla tavoilla. Kaikki eivät opi kaikkea ja kaikki eivät halua oppia uutta. Jos esim. sanomalehdet kallistuvat entisestään, lähipalvelut muuttuvat sähköiseksi asioinniksi nopealla tahdilla, opiskelu menee verkkoon ja aikuiskoulutus toimii liiaksi ainoastaan työelämäkoulutuksen ehdoilla, voivat vanhukset syrjäytyä tiedollisesti. Kannustaminen ja uusien asioiden opettaminen ja opiskelun mahdollistaminen ikäihmisille on tärkeää ja osa varmasti oppii uutta ja pääsee mukaan teknologiaan. On muistettava kuitenkin, että ikäihmisillä on yhdenvertainen oikeus oppia kuin muilla, on oltava vaihtoehtoja. Koulutuksen, tiedon, taidon, oppimisen ja yhteiskunnan osana olemisen on oltava mahdollista niillekin ikäihmisille, jotka eivät hallitse nykyteknologiaa. Tilanne muuttuu tulevaisuudessa, kun tämän päivän nuorista ja työikäisistä kasvaa uusi ikäihmisten sukupolvi, joka on oppinut jo peruskoulussa tietotekniikan salat.

Eremitusprofessori, aikuiskasvatustieteilijä Kari E. Nurmi puhuu geragogiikasta eli vanhusväestölle tarkoitetun pedagogiikan tarpeesta. Ikääntyvässä Suomessa, eliniän pidentyessä ja työelämän muuttuessa on tutkittava ikääntyvän väestön oppimistarpeita. Nurmi kaipaa aikuiskasvatustieteilijöitä, jotka voisivat soveltaa esim. aivotutkimusta ja genetiikkaa aikuiskasvatukseen. Ikärakenne Suomessa muuttuu ja sivistysvaltiossa ikäihmisten oppiminen ja sen mahdollistaminen on oltava luonnollinen osa pedagogista ajattelua ja käytäntöjä.

Suomalaiset lapset ja aikuiset ovat maailman parhaita lukijoita. Monet suomalaiset kamppailevat kuitenkin myös heikon luku- ja kirjoitustaidon kanssa.
Erikoistutkija Sari Sulkusen mukaan 10 prosentilla 16-65-vuotiaista suomalaisista on niin heikko luku- ja kirjoitustaito, etteivät he välttämättä pärjää arkielämän haasteista ilman ulkopuolisten apua. Heitä voikin kutsua lukutaidottomiksi, koska heidän taitonsa eivät vastaa yhteiskunnan vaatimuksia.
Tilastokeskuksen mukaan 10 prosenttia 16-65-vuotiaista tarkoittaa noin 360000 henkilöä.

Kunnissa kamppaillaan  niukkojen verovarojen kanssa ja  mietitään  – mitä palveluja kuntalaisille voidaan tarjota?  Etusijalle  laitetaan usein koulutukseen, päivähoitoon ja sosiaali- ja terveyspalveluihin panostaminen. 

Kukaan ei kiistä kulttuurin ja liikunnan merkitystä hyvinvoinnille, mutta kuntien taloustiukkuus on todellista.  Kulttuurin, kielen, oppimisen, ihmisyyden ja sivistyksen näkökulmasta hyvä luku- ja kirjoitustaito ja  mahdollisuus siihenpitää olla jokaisen suomalaisen mahdollisuus ja etuoikeus. Siksi kirjastopalvelut ovat kulttuuripalveluista minun ykköskorissani.

Laadukkaat kirjastopalvelut ja niiden maksuttomuus  pitää säilyttää kunnissa peruspalveluna, jota ei edes kyseenalaisteta. Kirjastot tarjoavat kaikille lapsille, nuorille, aikuisille ja ikä-ihmisille varallisuudesta riippumatta mahdollisuuden  oppimiseen, mielikuvitusmatkoihin, oman ja muiden kulttuurien ymmärtämiseen . Kirjastopalveluiden laadullinen kehittäminen on tärkeää. Kirjastorakennusten määrän ei pidä olla itseisarvo. Lahdessa ei mielestäni välttämättä tarvita muuta kuin laaja, laadukas pääkirjasto ja tehokas kirjastoautoverkosto. Lähikirjastojen merkitys kokoontumispaikkana on kiistaton, mutta kirjaston aineistojen merkitys ja niiden jatkuva kehittäminen ja maksuttomuus on tärkeämpää kuin lainaamon sijainti. Jokaiselle suomalaiselle on tarjottava mahdollisuus kielellisen kehittymisen polulle, keskitettyjen ja liikkuvien palveluiden myötä.

Tekstitön maailma on tyhjä.  Sanoitta tieto tai tunne ei  löydä majapaikkaa.  Kirjastopalveluilla on pyrittävä mahdollistamaan jokaiselle suomalaiselle  tulla juuri niin ahkeraksi lukijaksi, kirjoittajaksi, oppijaksi ja ymmärtäjäksi kuin haluaa. Se on arvo sinänsä ja väline uusiin valtakuntiin. Lukeminen kannattaa aina.

Mika Waltari sanoi sen näin:

”Ilman kirjoja minun olisi vaikea elää. Ne tarjoavat minulle koko elämän rikkauden, ihmisajatusten rannattoman valtameren. Uupuneina hetkinä ne tarjoavat paon mielikuvituksen maailmaan, huumausaineen, jonka jälkeensä jättämä kohmelo on kohmeloista viattomimpia. Mutta oman kehityksen juuttuessa tavan ja ajatustottumusten kuolleeseen pisteeseen ne tarjoavat räjähdyspanoksia, jotka laukaisevat kehitystä sulkevan ruuhkan ja katkovat mielestä ennakkoluulojen ja auktoriteettiuskon sitkeät kahleet. Kirjat ovat tarjonneet minulle rajattoman vapauden, määräämättömän onnen, etsimisen ja löytämisen rajun riemun.”

Sirpalepäätöksistä kokonaisuuksien kehittämiseen haaste liittyy sekä viranhaltijoitten että päättäjien työhön. Jotta voisimme tehdä kaupunkilaisten kannalta järkeviä ratkaisuita ilman liiallista velan kasvattamista tarvitsemme päätöksien perustaksi ”palvelu- ja investointipankin”. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että päättäjillä ja viranhaltijoilla on käytettävissään yli toimialarajojen tietopaketti kaikesta kaupungin tuottamasta toiminnasta ja niiden hintalapuista. Pankista pitää löytyä myös tieto siitä, onko toiminta lakisääteistä vai ei. Sama koskee investointeja. Hintalaput investoinneille ja kaikki investoinnit arviointiin samalle viivalle. Tällöin pääsemme käymään aitoa arvokeskustelua irrallisten esityksien sijaan. Kun lastemme velkataakka kasvaa joka päivä, on meidän pakko käydä pikainen arviointi siitä, mitkä palvelut ja investoinnit ovat pakollisia. Sinänsä hyviä hankkeita on paljon, mutta kaikkeen ei ole varaa. Oma ajatukseni investointien osalta on se, että peruspalveluiden tuottamiseen liittyvät investoinnit ja korjaushankkeet ovat tärkeitä. Se tarkoittaa esim. homekoulujen ja päiväkotien saneerauksia ja terveyspuolen hankkeita. Kaupungin talouden ja elinvoiman kehittämisen kannalta keskustan kehittäminen on myös välttämätöntä. Elävä keskusta ja toimivat peruspalvelut ovat vetovoimatekijöitä, jonka äärelle myös muut toiminnot voivat hakea paikkaansa. Ehkä muutoinkin, kun kunnan rahoittamina.

Sosiaali- ja terveystoimen budjetti Lahdessa on yli puolet koko kaupungin budjetista. Suuruusluokka kuluissa ei kuitenkaan ole vertailukelpoinen mielenkiintoon ja keskusteluun  kaupungin muiden kehittämishankkeiden tai toimien rinnalla. Olen lautakunnan puheenjohtajana  ihmetellyt sitä miten asiat päätyvät esim. valtuuston tiedotustilaisuuksiin. Monia asioita olen toivonut kaikille valtuutetuille tiedoksi. Valtuusto ja lautakuntatyöni aikana terveyspuolen kehittämissuunnitelmat, investoinnit tms ovat vain muutaman kerran päätyneet valtuuston infotilaisuuksiin. Kaupungissa on omat kirjoittamattomat arvojärjestyksensä jotka periytyvät varmasti jo pitkältä ajalta ennen omaa päättäjän historiaani. Päättäjien on huomattavasti helpompi saada tietoa vaikkapa kaavoituksista ja ympäristöhankkeistä kuin terveyspuolen haasteista.

Kaupungissa on paljon asioita, joista päättäjien on hyvä tietää. Asioiden priorisointi myös tiedotusmielessä voi olla vaikeaa. Täytyy kuitenkin muistaa, että käytettävissä olevan tiedon määrä vaikuttaa tietenkin käytävän keskustelun sisältöön ja päätöksentekoon. Kun tietoa kokonaisuuksista ja kehittämissuunnista puuttuu, on päättäjien helppo takertua vaikkapa yksittäisiin virkakysymyksiin tai muihin toiminnan/kokonaisuuksien kannalta pieniin asioihin. Poliitikkojen tärkein tehtävä on arvioida kehittämisen suuntia ja päättää niistä.  Kaupunkimme terveyspalvelut ovat lakimuutosten, talouspaineiden, työttömyyden, ikääntymisen ym takia niin kovissa paineissa, että  informaation määrää muidenkin kuin lautakuntatyöskentelyyn osallistuvien päättäjien suuntaan on kyseisissä asioissa pakko lisätä.  Silloin saamme isoille muutosprosesseille voimaa ja ripeyttä.

Millaisia munia on matkalla kaupastasi jääkaapin kautta pöytääsi? Munalla ja kanalla on tarinansa ja munan kuorta rikkoessa kannattaa munan matkaa hieman pohtia. Elämä on elämää myös munilla ja kanoilla. Euroopan kanalat kokevat toivotun ja odotetun muutoksen vuodenvaihteeseen mennessä. Perinteiset kanahäkit on vaihdettava virikehäkkeihin.

Jokainen sydämellään näkevä ja tunteva tietää, että uudistus on elämää kunnioittava ja tarpeellinen. Ahtaassa häkissä munitut stressimunat tekevät kyllä kauppansa, mutta onneksi yhä useampi kuluttuja katsoo jo munapakettiaan kaupassa tarkasti. Olen, siis ajattelen…enkä osta muita kuin vapaan kanan munia.

Tehotuotanto eläinten ja luonnon kustannuksella ei ole sellaista elinkeinoelämän tukemista, jossa haluaisin olla mukana. Suurten volyymien, massan, nopeuden ja rahan alttarille ei loputtomasti tuoda murskattua elämää. Teho ja tuho kääntyy ekosysteemissä myös ihmistä itseään vastaan. Esimerkiksi elävien kananpoikien murskaaminen rehuksi on osoitus tunteettomasta tuotannosta, jossa elollisesta on tullut itsekkyyden väline. Munien tuottaminen ahtaissa häkkikanaloissa on myös eettisesti arveluttavaa. Häkkiuudistus on toki kallis ja osa tuottajista varmasti luopuu tuotannostaan. Samalla kuitenkin ohjeistuksella kirjoitetaan uusi piirto eläinten oikeuksille ja ihmisen vastuulle luomakunnan kruununa. Ihmisen tehtävä on tuottaa ja toivoa kasvua. Maan viljeleminen ja varjeleminen on eri asia kuin hyväksikäyttö.Vapaasti kuopsuttavan kanan munia on lupa syödä hyvällä omallatunnolla.

Munasta syntyy uusi elämä. Siksi siinä on pääsiäisen ja kevään sanoma yksiin kuoriin puristettuna. Valkoisena ja hauraana.

Toivon täytteistä pääsiäistä!