Kaikkea mahdollista olen surrut. Ja joskus jopa jotain järjetöntäkin.
Mutta yksi osa on vielä ihan jäässä. Ihan kertakaikkiaan. Tajusin sen tässä muutama päivä sitten saadessani sieltä postia.
Sotilaskoti. Vihreät Sisaret. Lahden Sotilaskotiyhdistys.
Olen kyllä kirjoittanut Sodesta ja munkkeista moneen kertaa. Näitä palveluja käyttää koko perheemme aika ajoin.
Mutta minun Vihreänä Sisarena olemista en ole pystynyt prosessoimaan yhtään. En ollenkaan. En kertakaikkiaan.
’
Tästä olen hyvin hämmentynyt.
Että mikä tässä on niin vaikeaa, että olen ihan jäässä. Kertakaikkiaan surun ensimmäisessä vaiheessa. Kiellän koko asian aivan täysin. Minulta viedään Vihreänä Sisarena oleminen täällä. Minusta ei koskaan tulekaan Lahden Sotilaskotiyhdistyksen kirjastojaoston vetäjää. En saakkaan koskaan niitä isoja saappaita täyttää. Enkä pääse ideoitakin kirjastossa toteuttamaan.
Mutta tätä en pysty suremaan. En.
Innoissani teen kirjastovuoroni. Olen siellä aivan kuin ennenkin. En päästä edes haikeutta mieleeni. Kevään kävin Sisarten kuntojumpassa aina kun vaan pääsin paikalle. Ei sielläkään mitään haikeutta. Huomasin vaan, että kamppailusalin tiiliseinätkin haisevat hielle. Lattian hajun olin huomannut jo aikaisemmin. Puitiin siellä kyllä jumppaamisen lomassa Rykmentin loppua. Ja jonkun kyyneleen pirautimmekin. Into piukeana olen mukana uudessa Käsityöryhmässä. Olen suitsuttanut, että nyt pitää luoda toimintaa, mikä jatkuu kun Rykmentti loppuu. Sillä eihän Sotilaskotiyhdistys mihinkään kuole. Toiminta vaan muuttaa aika radikaalistikin muotoaan. Mutta varusmiesten eteen tehdään silloinkin töitä. Se vaan ei ole enää samanlaista. Ei silloin enää olla tiskin takana munkkeja myymässä tai kirjoja lainaamassa. Silloin tehdään jotain muuta. (Ja silloin kyllä työstä puuttuu ihan todella paljon. Kun ei ole enää omaa kotia. Ei varusmiehiä. Ei henkilökuntaa.)
Minä pidän erittäin paljon Sotilaskotisisaren hommista. Minulla on täällä oma tehtäväni. Minulla on oma paikkani näiden Sisarten keskellä.
Minulle on jo luvattu suosituksia, että pääsen jossain toisessa yhdistyksessä toimintaan mukaan. Minulle on jo luvattu puhua paikkaa ja tehtäviä. Minut otettaisiin muissakin yhdistyksissä vastaan. Minulle riittäisi muuallakin hommia hoidettavaksi. Ei missään Sotilaskotiyhdistyksessä ole liikaa sisaria.
Mutta. Voi olla, että en ole minkään yhdistyksen tavoitettavissa. Voi olla, että jäämme tänne, joten minulla ei ole enää kirjastovuoroja. Voi olla, että muutamme muualle, mutta emme välttämättä aivan varuskunnan viereen. Jos matka on autolla kuljettavan pituinen, niin minulta jää sisarena oleminen pelkän kannatusjäsenyyden varaan. Enkä sitä halua todellakaan.
Haluan olla mukana. Rivissä. Ja palvella!
Mutta tämä on jotenkin niin iso ja suuri suru, että kiellän sen täysin. Olen sen jäädyttänyt. En pääse siihen käsiksi. Se ei lähdä purkaantumaan mistään päästä.
Enkä ymmärrä miksi.
Kun voisin olla vihainen. Ja käydä kauppaa. Ja vaikka masentuakin.
Mutta tässä asiassa en pysty. En.
Vaikka ehkä jo haluaisinkin…
