Jää hyvästi Lahti!

Jää hyvästi Lahti!

Heinäkuussa 2000 muutimme Lahteen. Sotilaani opiskelut siirtyivät Lappeenrannasta Hämeen Rykmentiin. Satoi kamalasti koko kuun. Aina iltapäisivin. (Tai ainakin tälläinen mielikuva jäi…) Mytäjäisten jyrkkä hiekkatien alamäki valui useamman kerran alemmas ja alemmas. Televisioista tuli iltapäivisin Muumeja. Hyppyritornit ja Radiomastot tervehtimät meitä ylväinä jo kaukaa. Ja toivottivat meidät tervetulleiksi!

Meidän piti tulla väliaikaisesti. Vain sotilaan opiskelujen ajaksi. Mutta suureksi iloksemme hän saikin valmistumisen jälkeen palveluspaikan Hämeen Rykmentistä. Siitä riemuitsimme kovasti! Väliaikaisuus vaihtuikin pysyvyyteen. Ja sitä piti kestää eläkeikään asti…

Kesä-heinäkuun vaiheessa 2013 me lähdimme. Sää on ollut mitä vaihtelevin. Minun muistikuvan mukaan (joka on hyvin sumuinen viimeisen puolentoista vuoden ajalta) vuosi sitten huhtikuussa alkoi vesisade, jota kesti tämän vuoden huhtikuuhun. Sen jälkeen on ollut poutaisempiakin päiviä. Ja välissä taisi olla talvi… Televisiosta on tullut Muumeja eri kanavilta ja eri aikoihin lähes kaikkina näinä vuosina. Hyppyritornit ja Radiomastot ovat edelleen pystyssä. Ja ne jäävät ylväinä seisomaan ja toivottavat meidät tervemenneiksi.

Tällä päivämäärällä meidän perhe ei enää ole lahtelainen. Nyt kirjamme ovat toisaalla… Sotilaamme ei enää palvele Hämeen Rykmentissä. Emmekä me ole enää Launeen seurakunnan jäseniä.

Jää hyvästi Lahti! Hyppyritornit. Radiomastot. Hennalan kasarmit. Hämeen Rykmentti. Launeen kirkko. Länsiharjun koulu. Lahden kansanopisto. Laune. Vanamontie.

Jääkää hyvästi!

Lahtelaista minusta ei ehkä koskaan tullut. Mutta viisi lahtelaista minä synnytin. Ja lahtelaisiksi kasvatin.

Me lähdimme Lahest. Mutta Lahti ei lähde ikinä meistä. Kyllä se vaikutuksensa meihin jättää. Ehdottomasti.

Kiitos ja anteeksi.

Jäämme jälleen näkemisen riemulliseen odotukseen.

Jää hyvästi Lahti!

*********************************************************************************

Tämä kirjoitus jääneen viimeiseksi tämän blogin kirjoitukseksi tällä foorumilla, sillä enhän enää ole paikkakuntalainen. Kiitos kaikille lukijoille! Ja KIITOS Etelä-Suomen Sanomien nettisivuille etusivun paikasta!

Mutta Puukko seljäs jatkaa vuodattamistaan toisaalla (KLIK tästä). Koska puukko seljässä me täältä muutimme. Ja haava vuotaa vielä pitkään… Kunnes kaikkehen tottuu.

Koska:
Kaikkehen tottuu, paitti puukkohon seljäs. Ja siihenkin tottuu kun makaa vattallansa.

Mistä minä muistan?

Meiltä on muuton alta jaettu paljon tavaraa pois. Tutuille ja tuntemattomillekin.

Lapsille on nyt muutto ja sen mukana tulevat vivahteet kolahtaneet pintaa syvemmälle. Kuopuksellekin. On tullut itkua, potkua ja raivaria. Kun ei pieni ihminen ymmärrä tätä kaikkea. Eikä sitä voi 5vuotiaalta odottaakaan. Kun ei tätä ihan itsekään ymmärrä.

Pihalelut ovat nyt aiheuttaneet ison myrsyn. Selväsimme ne tarkkaan harkiten. Ja lapsilta salaa. Muutenhan ei mitään olisi saanut heittää pois. Rikkinäiset roskiin. Hyvät ja tärkeät meille talteen. Ja ylimääräiset, pieneksi jääneet ja meille tarpeettomat jakoon. Naapureille. Kavereille. Äitin työkavereille. Ja jokunen portinpieleenkin otettavaksi.

Kuopusta kirpaisi. Miksi niitä vaan annetaan kaikille?
Selitin ties kuinka monetta kertaa, että ne on meille jo tarpeetomia. Ei meillä kukaan enää käytä noin pienille tarkoitettuja leluja. Ja että niistä on nyt iloa muillekin. Luettelin, että mitä on annettu kenellekin. Ja että varastossa on iso määrä lähdössä meidän mukaan uuteen kotiin. Että jää niitä meillekin.

Ei tuntunut riittävän. Vaikka varastoonkin sai kurkata, että mitä sinne jäi jäljelle.

Vedin viimeisen korren: näistä tavaroista muut muistaa meidät! Ja sinut! Ja hyvät leikit yhdessä!

Alahuuli väpättäen, kyykyssä istuen hän hiljaa kuiskasi: mistä minä sitten heidät muistan?

(Ja taas painui puukko sentin verran syvemmälle seljässäni ja haava alkoi vuotamaan… kirosanaKIROSANAkirosana mitä kaikkea tämä tällä hetkellä taas onkaan… Oman tuskani ja suruni vielä jaksan ja kestän. Jotakuinkin. Mutta miten enää osaan lohduttaa lapsia?!?)

Syntynyt Lahteen

Monta vuotta meni ennenkuin kotiuduin tänne. En meinannut löytää sielulleni mitään levähdyspaikkaa. Osittain ehkä häpesinkin sitä, että täällä asumme. Kun tuntui siltä, ettei kukaan tiedä täältä mitään hyvää. Kun minulta on kysytty, että mistä olen kotoisin niin jotain ympäripyöreätä olen sanonut. Kuten kirjoituksessani Lomakaupunki kerron. Näin se vaan on. Hävettää toisaalta…

Kävin nauttimassa kotikaupunkini teatteritarjonnasta. Syntynyt Lahteen. ”yön mittainen matka Lahden sydämeen, sen menneisyyteen, nykypäivään ja tulevaisuuteen”.

Kieltämättä nyt ymmärrän paremmin lahtelaista sielunmaisemaa!
Täällä kävellään suoraan. Täällä puhutaan suoraan. Täällä katotaan silmiin. Ja nauretaan päin.

Ja samalla hämmennyin: täälläkö olen tuon itseeni imenyt ja oppinut? Vai olenko ollut suora jo aikaisemminkin? Olenko sittenkin lahtelainen? Ja kaapissa sen asian kanssa?

Hauska oli seurata myös kanssakatsojien reaktioita eri asioille. Joissan kohdissa sain yksin nauraa ulvoen: just niin lahtelaista! Moni muu oli silloin ihan hiljaa. Ja kieltämättä joissan kohdin, kun muut ulvoivat naurusta, niin minä en ulvonut mukana. En. Ehkä en siis ymmärtänyt. Tai sitten vain osui niin syvälle…

Yhdessä kohdassa olisin halunnut puristaa jonkun kättä. Edes vähän. Yksin olin. Enkä kehdannut vierustoveriin kajota. Ventovieraaseen. Näyttämöllä mies tilitti olevansa Hennalassa sotilas niinkuin suvun miehet kautta aikain. Ja nyt täältä viedään Hennalakin. Selitti siinä, että kyllä häntä on lohduteltu sillä, että on niitä paikkoja muuallakin. Mutta raavas mies huutaa: ”Mä oon niin pettynyt. Mä oon niin helvetin pettynyt, kun mä en halua mennä mihinkään muualle! Mä haluan asuu Lahessa! Mulle ei oo olemassa toista kaupunkia! Mä oon lahtelainen!”

Oho.

Siis tekeekö tämä lakkautus kipeää jollekin muullekin kuin minulle? Enkö olekaan tunteeni kanssa yksin?

Oho.

Että pääsi ihan teatterin näyttämölle tämä tuska.

Oho.

Kotiin kävellessä Radiomastojen ohi kävi mielessäni ajatus, että olenkohan joskus oikeasti ylpeä siitä, että olen asunut täällä… Kutsunkohan joskus itseäni lahtelaiseksi? Tai edes entiseksi lahtelaiseksi… Ties vaikka tuon teatterista saamani tatuointitarran käsivarteeni laittaisin…

Voi olla.

Ehkä.

Mutta perilahtelaiseen harmaaseen sävyyn en tule olemaan ikinä sitä mieltä, että ”ilo ilman viinaa on teeskentelyä!”

Niin lahtelaista musta ei saada!

(kursiivilla painetut tekstit ovat suoria lainauksia vuorosanoista tai käsiohjelmasta)

Yksi koti tyhjänä

Lasten Tulilisko kuoli.

Jo itsessään se on suru. Ei kamalan iso, mutta suru kuitenkin. Mutta tätäkin surua varjostaa varuskunnan iso varjo. Puukko painuu syvemmälle seljäs joka kerran, kun lapset mainitsevat lakkautuksen. He alkoivat heti miettimään, että mitä nyt tehdään tyhjälle kodille. Liskon akvaariolle. Että hommataanko uusi tulilisko ja sille vaikka kaverikin? Vai laitettaisiinko sinne kaloja? Erilaisia kuin meillä nyt jo on isommassa akvaariossa. Vai onko hankala muuttaa kahden akvaarion kanssa? Että äiti, haluaisitko muuttaa kahden akvaarion kanssa? Vai pitäisikö se tyhjentää ja myydä pois. Olisi vähemmän muutettavaa. Millon me oikein tiedetään, että muutetaanko me? Ai ainakin vuosi vielä…

Akvaarion kanssa olemme muuttaneet Lahen sisällä kahteen kertaan. Mutta silloin muutot olivat vain talosta toiseen ja aikaa niihin pystyttiin käyttämään koko kuukausi. Akvaarioiden muuttaminen on työlästä. Niitä ei voi seisottaa pahvilaatikossa montaa päivää. Vedet pitää olla kiertämässä ja ilmaantumassa koko ajan. Ne voidaan siis tyhjentää lähes viimeisinä ja silti ne pitäisi oplla laittamassa toimintakuntoon ensimmäisten joukossa. Ja niitä varten täytyy olla paikka valmiina. Meillä toinen on kirjahyllyssä ja toinen laatikoston päällä. En osaa edes kuvitella, miten ne muutettaisiin yhdessä päivässä paikkakunnalta toiseen…

Äiti, sano jo mitä sinä haluaisit?

No jos tietäisimme jäävämme tänne, niin laittaisin sitä jo uusia kaloja varten. Siirtäisin sen nykyiseltä paikalta muualle. Vaikka meidän makuuhuoneeseen. Tai pelihuoneeseen kellariin. Nyt on huonossa paikassa. Aurinko pääsee paistamaan siihen liikaa. Levä kasvaa liian helposti. Pesisin hiekan oikein perustellisesti. Siirtäisin isommasta akvaariosta siihen muutaman kasvin. Hakisin eläinkaupasta siihen pari uutta kasvia. Antaisin uuden puhtaan, veden kiertää ja ilmaantua rauhassa muutaman päivän. Kävisin koko porukalla katselemassa siihen uusia kaloja ihan rauhassa. Toisimme niitä rauhallista tahtia. Ensin muutaman uiskentelemaan ja jonkun pohjalle. Sitten pari lisää laseja putsaamaan. Ja vielä muutama uskentelemaan. Juhannuksena se olisi valmis ja ihan uusi. Kaunis!

Mutta kun en tiedä meidän tulevasta. En vielä pitkään aikaan. Niin en haluaisi mitään uutta, pitkäaikaista juttua tehdä.

Sotilaamme tuli kotiin. Totesi tapahtuneen. Ja ilmaisi osanottonsa. Ilmoitti, että akvaario tyhjennetään. Pestään. Kuivatetaan. Sama tehdään hiekalle, juurakoille, koristeille, pumpulle… Ja pistetään säilöön. Ei missään nimessä myydä. Jos vaikka joskus vielä, kun eihän sitä koskaan tiedä… Hamsteri nosti päätään.

Tyhjäsin jo vettä pois. Pesin samalla hiekkaa. Kuurasin juurakot kuivumaan. Se tekee niille joka tapauksessa hyvää. Pesin lasikuulat ja koristeet. Mutta loppuun asti en saa tehtyä… En. Jotenkin se on surullista. Mutta tuo keskeneärinen vasta surullista katseltavaa onkin…

Entäs jos antaisimme sen jollekin lainaan? Saisi kokeilla elämistä akvaarion kanssa. Veisimme, laittaisimme toimimaan. Hommaisimme vaikka kalatkin. Opettaisin hoitamaan, ruokkimaan, putsaamaan ja ihastelemaan. Se olisi meidän, mutta lainassa. Ilahduttamassa joitain toisia. Ennemmin kuin meidän vintillä laatikossa rikki menemässä… Ja sitten kun me tietäisimme, että täällä vai jossain muualla, niin sitten se muuttaisi takaisin meille. Ihan rauhassa ja ajan kanssa. Tai jos siltä tuntuisi, niin voisihan se jäädä lainaan vielä sittenkin. Haluaisikohan joku lainata? Palautusoikeudella.

Stressiä ilmassa

Nyt olen päässyt ainakin hetkeksi siihen olotilaan, ettei puukko seljäs ole koko aikaa mielessä. Päällimmäisenä ainakaan. Mutta stressitasoni on kuulemma silti korkealla.

Ai jaa. Miten niin?

Olen kuulemma vähintäänkin takakireä. Voin hymyillä ja nauraakin jo. Mutta heti kun tulee pieninkin sopiva aihe hermostua ja kimpaantua, niin täältä pesee! Eikä aiheen tarvitse todellakaan olla kummoinen, kun levyt on kutosella ja volumenapit aivan tapissaan. Pikkukieli vaan vipattaa, kun keuhojani tuuletan.

Yhtenä päivänä voin pyrskähdellä itkuun asiasta kuin asiastakin. Muistan yhtäkkiä jotain mistä kaikki tulee mieleen. Miten katseemme kohtasivat Sotilaskodissa. Ja kohta sitä ei enää ole. Miten opin paistamaan lihapullia Hennalassa asuessa. Ja kohta siinäkin kodissa asuu joku muu kuin sotilas.

Toisena päivänä taas voin nauraa tiristä väsynyttä, hysteeristä naurua ihan tyhjästä. Ihan mistä vaan ja ihan missä vaan.

Mitään ei huvita tehdä. Ei mitään. Voisin vaan istua ja tuijottaa ulos. Tai seinää. Tai vaikka tiskaamattomia astioita.

Ja taas hetken päästä joku kaappi tai nurkka saa kyytiä. Kirppislaatikot pursuaa. Ja roskikset täytyy.

Hiukset lähtee päästä. Toki ihmisellä lähtee hiuksia ihan normaalistikin. Niiden näkyminen riippuu pituudesta ja väristä. Nyt hiukseni ovat noin 4cm pituiset ja tummat. Siis helpoisti havaittavissa. Mutta kun niitä on aamulla tyynyllä niin, että mies kiinnittää niihin huomiota. Niin kyllä niitä nyt lähtee… Ja hiuksia pestessä niitä jää käteen. Selkeitä kaljuja kohtia ei ole. Vielä ainakaan.

Päätä särkee. Tasanen jomotus. Eikä särkylääke auta.

Muisti on onneton. Luen lehden. Mutta en tiedä mitä siellä on kerrottu. Kysyn lapsilta jotain ja kohta uudestaan. Kolmannen kerran kohdalle he sanovat, että olen kysynyt jo monta kertaa. Aha. Ja vastaukset unohtuu ihan samantien… Samat ohjeetkin annan useamman kerran. Toki se harvemmin menee hukkaan. Mutta itseäni nolottaa…

Ei näitä kaikkia ole päivittäin. Mutta jotain joka päivä.

Ja silti arjen ja juhlan pitää pyöriä ihan normaalisti. Eikä lapsia tarvitsisi kovasti nyt stressata. Elämän on jatkuttava…

Osuiko munuaiseen?

Yhtenä yönä maaliskuussa heräsin yöllä viiltävään kipuun. Se tuntu alavatsalla ja alaselässä. Pakko oli käydä vessassa. Ja vertahan virtsassa oli. Paljon. Eipä se paljoa muuta ollutkaan. Pyörähdinkö sittenkin seljälleni sen puukon kanssa? Että osuiko se peräti munuaiseen?

Entuudestani tiesin, että virtsatieinfektiohan se iski. VTI. Mutta näin rajuna samantien… Särkylääkettä. Puolukkamehua. C-vitamiinia. Niillä se yö meni.

Päivällä ihmettelin miehelle, että mistä moinen nyt tuli? Ja näin rajuna. En ollut istunut hangessa. En uinut avannossa. Eikä mitään muutakaan tullut mieleen.

Kuulemma stressistä.

Miksi mulla nyt sellaista olisi?

Ai niin. Joo.

Vattallaan makuu on taitolaji. Sitä harjoitellessa hörpin puolukkamehua, välillä karpaloa.