Kategoria arkisto: puolukkamehu

Ylpeä ja valmistunut

Julkaistu kirjoittajalta

Ylpeä olen. Itsestäni.
Ja samaan aikaan mieli on äärimmäisen nöyrä, hiljainen ja kiitollinen.

Viimeinen vuosi meidän perheen elämästä on ollut aikamoista henkistä prässiä. Töissä. Kotona. Parisuhteessa. Vanhempi-lapsi-suhteessa. Ystävyyssuhteissa. Sukulaissuhteisssa.

Uskossa. Toivossa. Rakkaudessa.

Sellaisen mankelin läpi meidät on puristettu, etten sitä pahimmalle vihamiehellenikään toivoisi.

Ja kaiken tuon päälle minä olen opiskellut. Istunut iltoja ja viikonloppuisin päiviä koulun penkillä. Tehnyt etätehtäviä. Kirjoittanut raportteja, itsearvioiteja, havainnoititehtäviä. Suorittanut viisi näyttöä tutkintoa varten.

Kaiken olen saanut suoritettua. Ja vieläpä täysin ajallaan. Ilman lisäaikoja. Vaikka olen pyörittänyt seitsemän hengen perhettä. Vaikka olen tehnyt töitä. Vaikka mies on ollut sotilaana metsässä poissa kotoa. Ja vaikka välillä on voimat olleet loppu ja motivaatio hukassa…

Nyt istun pääskysten kirkuessa kesäillassa todistus kädessä.

Olen valmistunut!

Olo on kuin voittajalla. Maratoonari on tullut maaliin. Ja maalissa on mehua! Puolukkamehua tosin, mutta mehua kuitenkin.

Minä tein sen!

Minä

tein

sen!

(Ja hyvin nöyränä tunnustan, että ilman tätä Hämeen Rykmentin lakkautusta ja ilman tulevaa paikkakunnan vaihtoa en olisi ainakaan tässä vaiheessa elämää lähtenyt opiskelemaan. Eikä toki täällä asuessa siihen olisi ollut tarvettakaan. Ehkä. Sillä täällä olisin kelvannut näinkin. Mutta muualla välttämättä en. Että jos jotain hyvää tässä lakkautuksessa, niin se, että onpahan nyt tullut pätevöitettyä itsensä. Ja opiskeluhan ei koskaan hukkaan mene…)

Nyt tiedän

Julkaistu kirjoittajalta

Nyt tiedän mitä olisin tarvinnut puoli vuotta sitten. Tai vaikka heti silloin, kun murskaava lakkautuspäätös tuli. Olisin tarvinnyt tietoa! Olisin tarvinnut tietoa kriisistä, sen eri vaiheistä. Olisin tarvinnut tietoa surun vaiheista. Miten ne tulee. Ja vie mennessään. Olisin tarvinnut tietoa siitä, mitkä tunteet ja reaktiot ovat normaaleja. Ja milloin tarvitsee oikeasti ammattilaisen apua. Ja mistä ihmeestä sitä apua täällä saa.

Tiedän, että miehille tuolla porttien sisäpuolella on kerrottu, että sosiaalikuraattori on heitä varten. Ja sotilaspastori. Ja työterveys. Mutta kuka on meitä vaimoja ja lapsia varten? Kuka? Oma mies vai? Vai naapurit ja ystävät?

Ja kuka on sosiaalikuraattoria ja sotilaspastoria ja työterveyttä varten? Lähtee se varuskunta heidänkin alta pois.

Nyt tiedän, että olisin halunnut ja tarvinnut edes yhden puhelinnumeron, johon soittaa, jos siltä tuntuu. Tuntunut olisi, mutta en tiedä olisinko siihen koskaan soittanut… Mutta jo tieto siitä, että apua on osaatavilla, olisi helpottanut. Ja tieto siitä, että kaikki tämä tunnemyrsky on normaalia ja ihan ok. Ja jopa ehkä jossain määrin ihan ymmärrettävää. Tieto siitä olisi helpottanut.

Edelleenkään ei olisi myöhäistä saada tietoa siitä, että voiko jo kertaalleen läpikäyty surun vaihe hyökätä uudestaan päälle? En jaksaisi olla vihantunteissa enää montaa kertaa… Ja voiko jonkun vaiheen yli hypätä? En edelleenkään haluaisi masentua. En. Enkä vieläkään tiedä liikaa siitä, miten tätä hetkeä pitäisi lasten kanssa elää… Tai entäs sitten, kun psyykkiset oireet alkaa näkyä fyysisinä. Muillakin kuin minulla. Mitäs me sitten tehdään? Minun vti-oireita helpottaa puolukkamehu. Mutta entäs muiden vatsakivut ja päänsäryt? Millä mehulla minä niitä helpotan?

Minä tarvitsisin jo muitakin lohtulauseita lapsille sanottavaksi ja itselleni hoettavaksi kuin että ”ainakin ensi kesään ollaan täällä” ja ”ensi kesänä jo tiedetään enemmän”. Nämä on jo niin loppuun kulutettuja, ettei ne enää edes hymyillytä. Ja ensi kesään on vielä niin julmetun kauan… Ja pahinta on se, että en voi olla varma tiedämmekö me silloinkaan…

Osuiko munuaiseen?

Julkaistu kirjoittajalta

Yhtenä yönä maaliskuussa heräsin yöllä viiltävään kipuun. Se tuntu alavatsalla ja alaselässä. Pakko oli käydä vessassa. Ja vertahan virtsassa oli. Paljon. Eipä se paljoa muuta ollutkaan. Pyörähdinkö sittenkin seljälleni sen puukon kanssa? Että osuiko se peräti munuaiseen?

Entuudestani tiesin, että virtsatieinfektiohan se iski. VTI. Mutta näin rajuna samantien… Särkylääkettä. Puolukkamehua. C-vitamiinia. Niillä se yö meni.

Päivällä ihmettelin miehelle, että mistä moinen nyt tuli? Ja näin rajuna. En ollut istunut hangessa. En uinut avannossa. Eikä mitään muutakaan tullut mieleen.

Kuulemma stressistä.

Miksi mulla nyt sellaista olisi?

Ai niin. Joo.

Vattallaan makuu on taitolaji. Sitä harjoitellessa hörpin puolukkamehua, välillä karpaloa.