Listaa haaveista

Uuden kodin lisäksi minua on moni kehoittanut miettimään mitä elämältäni haluan. Kannattaisi kuulemma listata asioita mitä haluaisin alkaa tekemään ja harrastamaan sitten uudessa paikassa. Niitä haaveita, mitä en ole ehtinyt tai voinut täällä tehdä. Ja muutenkin elämää helpottavia tekijoitä. Voisin vaikka kilpailuttaa paikalliset siivousyrittäjät ja ottaa itselleni viikkosiivoajan.

Niin. Jotenkin tuntuu siltä, että moni kuvittelee meidän saavan miljoonia lakkautuksen myötäjäisinä. Vähän niinkuin loton päävoiton. Vaikka kolmetoistamiljoonaa.

Ei, ei tässä lottovoittoa olla todellakaan saamassa. Ei ainakaan rahallisesti.

(Miehellä on takuupalkka. Eli hän tulee saamaan työtehtävästä riippumatta lakkautuksen jälkeen uudessa paikassa tietyn kuukausimäärän sitä palkkaa mitä saa täällä lopun lähestyessä. Mutta minulla ei ole mitään takuuta mistään. Palkasta varsinkaan… Meidän on täytynyt jo hetki säästää sitä varten, että pärjäämme minun mahdollisen työttömyysajan. Minun irtisanomisajat ovat sen verran kinkkiset, että hyvinkin voin joutua täällä työttömäksi ennen lähtöämme. Ja sitten uudessa paikassahan ei ole minulla mitään automaattisesti odottamassa. Että enpä oikein osaa miettiä viikkosiivoojaa ja kovinkaan paljon harrastuksia… Saati sitten ruuan tilaamista mistään.)

Mutta olisihan meidän unelmien talossa siivooja tarpeellinen. Samoin kodinhoitaja, kokki ja puutarhuri. Personal trainer ja psykoterapeutti. Tai edes keittiöpsykologi. Hellapoliisi löytyy ihan omasta takaa…

Ja ne asiat mistä olen täällä haaveillut, että sitten kun lapset ovat isompia niin sitten voisin, niin eipä niitä kovin pienessä kunnassa tehdä. Tai siis ne haaveet liittyy tänne ja tämän kaupungin tarjontaan. Enhän minä voi niitä haaveita missään muualla toteuttaa… Lauletaan Viittoen kuoroa ei ole muualla kuin täällä. Päijät-Hämeen Nukkekotiharrastajat ry:kin on täällä. Huuliltalukua voi harrastaa ja opetella täällä.

En minä muista paikkakunnista tiedä. Enkä osaa haaveilla. Ehkä.

Mutta.
Olen nettisivuilta löytänyt, että Säkylässä seurakunnalla on kuoro. Josko pyrkisi mukaan laulamaan?! Pitkästä aikaa. Olen joskus nuoruudessani laulanut kolmessakin kuorossa yhtä aikaa. Ja tottavie olen kaivanut sellaista harrastusta! Kuorolaulaminen kun kuulemma ehkäisee masennustakin. Ja olen kyllä kuullut yhdestä ikkunanpesuringistä. Itseasiassa olen nähnyt kyseisten pesijöiden tanssiesityksenkin. Sain yhden fani-liinankin! Että ties vaikka siihen rinkiin pääsisi mukaan, kun on liinakin valmiina… Ja Sotilaskoti on aina siellä missä on varuskuntakin. Uintiakin olisi taas hyvä alkaa säännöllisesti harrastamaan. Varuskunnan uima-altaan olen jo testannutkin. Ja sen puolipyöreän saunan. Ja aina voin neuloa hyväntekeväisyyteen… Joulupukkijuoksuun osallistun ainakin!

Että eihän minulla mitään hätää tule olemaan… Haaveita täytyy olla. Ja haaveitaan voi toteuttaa ihan missä vaan! Eikä niihin miljoonia tarvita. Uskallusta vain ja rohkeutta ripaus…

Puhutaanko?

Meiltä on moni varovasti kysellyt, että puhutaanko me lapsille näistä Puolustusvoimien lakkautuksista.

Puhutaan.

No miten te puhutte?

Ääneen. Suomeksi. Viittoen. Ja joskus ihan äänetikin. Saavat harjoitelle huulilta lukua…

Ei kun ihan oikeesti…

Kyllä ihan oikesti. Puhumme lapsille näistä asioista. Kerromme kaiken, ainakin lähes kaiken, mitä tiedämme. Silloin kun on jotain kerrottavaa. Silloin kun he itse kysyvät. Silloin kun he haluavat tietää. Ja silloin kun he salaa tai avoimesti kuuntelevat meidän aikuisten juttelua. Keskenämme tai muiden kanssa.

Pakko. Koskeehan nämä asiat heitäkin. Ja välillä tuntuu, että etenkin heitä. Isoimmat osaavat jo lukea. Joten ei heitä voi tavallaan säästää enää aikuisten asioilta. Kyllä he saavat lukea päivän sanomalehden. Ja jos me emme kerro, niin he saavat asiat tietoonsa jostain muualta. Jokaisen koululaisen luokalla on muitakin rykmentin lapsia. Kyllä hekin keskenään näistä puhuvat. Joskus enemmän ja joskus vähemmän. Mutta puhuvat. Ja kertovat siitä kotonakin. Tottakai. Heidän kavereitaankin tämä koskee.

Sitäkin on meille mietitty, että eikö ole vaikeaa puhua lapsille?

Ei. Ei asiat ole lapsille vaikeita, jos me aikuiset emme tee niistä heille sitä. Vastaamme siihen mitä lapsi kysyy ja sillä tavalla, että hän se ymmärtää. 12vuotiaalle voi puhua jo enemmän kuin 4vuotiaalle. Ja toki 12v osaa kysyä jo kinkkisempiä kysymyksyiä kuin 4vee.

”Äiti, onko kaikki elämässä vaan väliaikasta?”

On. Paitsi äidinrakkaus. Se on aina.

”Sillonkin jos mä joudun vankilaan?”

No ei. Tai no joo. Ehkä. Katokin ettet joudu…

Tai oikeastaan kyllä 4veekin osaa omilla mietteillään pistää aikuisen hiljaiseksi…

”Äiti, miksi iskä halus kasvaa sotilaaksi? Eikö varusmies olis riittänyt? Sitten iskän ei tarttis olla armeijassa niin kauaa.”

Kuopuksen suusta

Meillä ei saa kiroilla. Ei ääneen eikä ääneti. Sitäkin on testattu. Mutta osaan lukea huulilta. Ei siis onnnistu! Eikä kansainvälisiä käsimerkkejä näytellä. Eikä kiroilla viittomakielellä. Osaan nekin. Pirunmerkkikään ei saa meillä vilahdella.

Kuopus 3vee kyseli kaupassa suureen ääneen sormet pirunmerkkeinä:”Millon on se päivä kun saa näytellä pirunmerkkejä?” Muita asiakkaita kovasti hymyilytti. Jaa-a. Ideoitiin siinä sitten heti, että olisihan sellainen päivä kiva. Saisi oikein luvan kanssa paukuttaa ääneen ihan kaikki osaamansa kirosanat. Ja varmaan oppisi jonkun uudenkin. Siinä menisi päivä oikein rattoisasti. Sormet olisi illalla hellinä, kun on pitänyt pirunmerkkiä pitää ja muita käsimerkkejä näytellä. Eipähän jaksaisi koko vuonna taas yhtään kirosanaa suustaa ja sormistaan päästää.

Itse hiljaa mielessäni mietin sopivaa päivää moiseen touhuun. Ensin ajattelin, että 31.12. Lakkautuspäivät. Ei tunnu oikein sopivalta. Koska sehän on muuten suuri juhlapäivä. Silloinhan ammutaan raketteja keskimmäisen kummitädin ja  kuopuksen parhaan ystävän synttäreiden kunniaksi. Seuraavana tuli mieleen 8.2. Siitä päivästä ei varmaan koskaan enää tule hyvää päivää…

Ehdotan siis Pirunmerkin näyttelypäiväksi 8.2.

Mutta kaikkina muina päivinä sitten pitää muistaa näyttää tätä niin lähellä olevaa, mutta ah niin aivan muuta tarkoittavaa merkkiä:

AI LAB JUU!