Kuopus, 4vee poika, istui leikkivalas kädessä hiekkalaatikon reunalla. Ilmeestä näki heti, että nyt on taas mietitty elämääkin vakavampia asioita. Itku ei ollut kaukana.

Ja näin hän kertoi:”Valaatkin on surullisia. Nekin osaa itkeä. Niiltä tulee kyyneleitä. Jos niillä on paha mieli. Jos niillä ei ole kaveria. Tai jos joku kiusaa. Tai jos niille tulee haava. Sitten laitetaan laastari!”

Huokaus.

Vielä keväällä joku lohdutti minua sillä, ettei lapset osaa murehtia. Kuulemma varsinkaan asioita, jotka eivät ole ajankohtaisia ja konkreettisia.

Jaa-a.

Valaan suru ei ole meillä ajankohtainen. Eikä myöskään kovin konkreettinen asia. Tuolla leikkivalaalla ei edes ole kyyneltä silmässä. Ja silti kuopuksen suru ja huoli olivat aivan todellisia.

Onneksi hän ei murehdi Puolustusvoimien säästötoimenpiteitä.
Ehkä.
Toivottavasti ei ainakaan vielä…
Ja toivottavasti sekin huoli näkyy kasvoilta näin selkeästi.

Niihin murheisiin ei taida ihan laastari sitten riittää…

Niin.

Eipä se riitäkään, että osaisin teknisesti ajaa autoa. Pitäisihän minun sen lisäksi osata myös liikennesäännöt. Ja reitit. Säännöt varmaan oppisinkin. Ja uusien kiertoliittymien ajamisen. Ei niitä silloin ollut, kun minä olen kortin saanut. Mutta se reittien oppiminen onkin sitten haastavampi homma.

Suuntavaistoni on onneton. Ainkoinaan opiskelukaupungissani Mikkelissä suunnistin kirkon tornin mukaan. Kotoolta näin tornin. Aluksi uskalsin liikkua vain sellaisia matkoja, että näin kirkon tornin koko ajan. Tiesin, että sinne kun löydän niin löydän kotiakin. Kerran kokeilin vaistojani. Ja nehän petti samanten. Eksyin Mikkelin torilla. Siellä oli jotkut markkinat. Kojuja vieri vieressä. Ja minä 161cm en tietenkään nähnyt muuta kuin niitä kojuja. Aikani kiersin ja kiersin. Enkä löytänyt edes ulos sieltä. Päätin kävellä niin kauan suoraan, että tulen torin laidalle. Ja huh helpotusta. Kirkontorni näkyi jälleen.

Niin että tällläisen vaiston kanssa sitten pitäisi lähteä ajamaan. Ja vielä johonkin ihan uuteen paikkaa. Lehmänhermoinen pystysi ehkä autolla ajamisen opettamaankin, mutta reittejä ja karttoja ei.

Onhan niitä navigaattoreita joo. Mutta miten käytän sitä ja ajan samaan aikaan? Kun en teknisten laitteidenkaan kanssa ole kovin hyvä… Ja entäs jos se navigaattori ei tiedäkään kiellettyä ajosuuntaa tai yksisuuntaista katua? Enkä voisikaan ajaa sen ohjeiden mukaan… Mitäs sitten teen?

Mutta kirkon penkissä istuessani osaan kyllä sanoa onko alttari oikeasti itään. Vai jonnekin muualle. Mikkelissä se oli länteen. Porvoossa ja Launeen kirkossa se on ihan selvästi itään päin.

Mutta tuo kompassini ei toimi kuin kirkossa.

Ja siellä on vähän turha autolla ajella…

Kuopus on jo ilmoittanut, että isona hän lainaa äitin ajokorttia ja rönröttää sitten autoilla. Viimeeksi panssarivaunuja ihastellessa hän oli sitä mieltä, että sellaisella olisi parasta rönrötellä. Niin, sellaista minäkin uskaltaisin ajaa. Ihan varmasti. Se on niin iso, ettei sen päälle kukaan uskaltaisi ajaa. Ja taas moni väistää sellaista ihan mielellään. Sellaisen haluaisin itselleni kauppa-autoksi. Eipähän tarvitsisi hävetä sitä ettei uskalla ajaa parkkihalliin. Kun ei se mahtuisi sinne.

Olen ajanut nuoruuden huumassa ajokortin. Inssi meni hyvin: Sain jopa kehuja: tasaista, sujuvaa ja mukavaa ajoa. Mutta elämän erinäiset autottomat vaiheet ovat tehneet tehtävänsä. En ole ajanut autoa 13vuoteen. Paitsi viime kesänä. Silloin olin auton ratissa, kun kesäauton varaosa-auto piti ohjata pois trailerilta. Että pelotti. Sormet oli ratin ympärillä aivan krampissa. Ja jokaikinen muukin lihas niin kireänä että paikat soi. Eikä auto ollut edes käynnissä. Ratti piti vaan pitää suorassa ja lopussa painaa jarrua. Vai pitikö? En ole ihan varma. Sen vaan muistan, että pelotti aivan sairaasti.

Minun ajamattomuuttani on vatkattu tässä viimeiset 13 vuotta. Kaikki sitä ihmetelleet ja kummastelleet. Että eikö olis helpompi… Ja pääsisit lasten kanssa vaikka reissuille kun mies on pois…

Pitkään väänsimme miehen kanssa kättä siitä, että opettaako hän vai menenkö autokouluun. Itse olin jälkimmäisellä kannalla… Ihan parisuhteen kestävyyden vuoksi. Viimein sain jopa miehenkin siihen suostumaan. Ja itseni tsempattua, että menen. Että ihan c-kortin ajan, kun tarvitsemme hiukan isompaa autoa.

Mutta noihin aikoihin olin kaksi viikkoa ilman autokyytiä. Ja seuraavan kerran kyytiin päästessäni tajusin, että pelkään jopa kyydissä olemista. En siis pelkästään ajamista. Vaan jopa kyydissä olemista. Että se siitä sitten.

Minä kävelen. Pääsen kävellen hyvin niihin paikkoihin, mihin minun täytyy arkena päästä. Kaikki tarvittava on kävelymatkan päässä. En siis polta kumia vaan kulutan kenkiä…

Miehen metsäviikkojen jälkeen, kun lähdetään ensimmäistä kertaa autolla jonnekin, voisin kiljua kauhusta koko matkan. Ja joskus kiljunkin. En polje jarrua pelkääjän paikalla. En enää muista miten sitä tehdään. Enkä purista oven kahvasta, sen mies huomaisin. Kiristän vaan turvavoitä vähän väliä. Kunnes mies taas mulkaisee huvittuneena.

Varuskunnan lakkautuspäätöksen tultua mieheni ensimmäisissä kommenteissa oli: nyt varmaan sinun täytyy opetella ajamaan autoa. Koska kaupunkipaikkaa meille ei enää ole tiedossa.

Huokaus. Paljon olen luvannut. Ja lupaan näiden lakkautusten takia. Mutta autolla ajamista en edelleenkään voi luvata. Taitaa kuopus saada ajokorttini. Vähän turhan kallis kortti maata vaan lompakossa.

Pääsin mieheni kesäauton rattiin. Se piti saada siirrettyä nurmikolta pihalle. Vähän pitkin hampain suostuin. Ja sitten oikeastaan jopa innostuin. Rattia sai vääntää ihan tosissaan, että renkaat liikkuivat oikeaan suuntaa. Mutta niin vaan mielen syövereistä löytyi se, mihin suuntaan rattia piti kääntää, että sai auton sinne minne oli tarkoitus. Ja ohjasin sitä sentään sekä eteen että taaksepäin työnnettäessä. Olo oli kuin voittajalla!

Että jospa minäkin sittenkin…

Mutta mistä vaan löytyisi niin lehmänhermoinen opettaja kaksilla polkimilla, että oppisin. Ja uskaltaisin. Kuulosuojaimetkin voisi siinä kyydissä olijoilla olla tarpeen. Niitä meiltä kyllä löytyisi. Mutta ei toisia polkimia, eikä lehmänhermoja…