Surua mielessä

Kuopus, 4vee poika, istui leikkivalas kädessä hiekkalaatikon reunalla. Ilmeestä näki heti, että nyt on taas mietitty elämääkin vakavampia asioita. Itku ei ollut kaukana.

Ja näin hän kertoi:”Valaatkin on surullisia. Nekin osaa itkeä. Niiltä tulee kyyneleitä. Jos niillä on paha mieli. Jos niillä ei ole kaveria. Tai jos joku kiusaa. Tai jos niille tulee haava. Sitten laitetaan laastari!”

Huokaus.

Vielä keväällä joku lohdutti minua sillä, ettei lapset osaa murehtia. Kuulemma varsinkaan asioita, jotka eivät ole ajankohtaisia ja konkreettisia.

Jaa-a.

Valaan suru ei ole meillä ajankohtainen. Eikä myöskään kovin konkreettinen asia. Tuolla leikkivalaalla ei edes ole kyyneltä silmässä. Ja silti kuopuksen suru ja huoli olivat aivan todellisia.

Onneksi hän ei murehdi Puolustusvoimien säästötoimenpiteitä.
Ehkä.
Toivottavasti ei ainakaan vielä…
Ja toivottavasti sekin huoli näkyy kasvoilta näin selkeästi.

Niihin murheisiin ei taida ihan laastari sitten riittää…

Armémuseum

Niin syvällä meissä, koko perheessä, on maanpuolustusaate, että se vaikuttaa meidän lomasuunnitelmiinkin.

Yksi meidän kesälomakohteista oli tänä kesänä Tukholma ja Armémuseum.
www.armemuseum.se (Auki: ma suljettu, ti klo 11-20, ke-su klo 11-17, kesä-elo ma-su klo 10-17. Sisäänpääsymaksu aikuiset 80kr, eläkeläiset ja opiskelijat 50kr, ryhmät 60kr väh 10 hlö, lapset 19 vuoteen asti ilmaiseksi.  Riddargatan 13, Stockholm)

Pysyvässä näyttelyssä esitellään Ruotsin armeija historia aina vuodesta 800 alkaen tähän päivään asti. Saimme me suomalaiset siellä annoksen omaa historiaammekin… Vaihtuvissa näyttelyissä oli tällä kertaa valokuvanäyttely YK-joukoista sekä Armeijan ruokahuolto.

Kertakaikkiaan mahtavat näyttelyt! Paljon oli katseltavaa, ihmeteltävää ja kuunneltavaa. Esittelykyltit olivat tietenkin ruotsiksi. Mutta sieltä sai mukaansa kuulokkeet, joilla pystyi kuuntelemaan esittelyt mm. suomeksi. Meidän perheen kohdalla kuulokkeita ei enää ollut paikalla kuin kuudet. Minä jäin ilman. Mutta olipa mahtavaa, kun koko perhe kiersi museossa hiljaisuuden vallitessa! Sain kyllä aina lainaksi kuulokkeet, jos halusin kuunnella selostukset.

Ja ilman kuulokkeita kuulin, kun pihalta kantautui paikallisen sotilassoittokunnan soittoa. Katselimme ja kuuntelimme sitä museon ikkunasta. Upeaa se marssimusiikki on muuallakin!

Myymälästä tietenkin löytyi matkamuistoja. Tyttömme löysi laivan pallomerestä neljä kruunun kolikkoa. Ja raski käyttää kolme niistä aarteiden ostoon:

Samaa on

Kesä on tehnyt hyvää. Ja puutarhaterapia. Neliapilat ja pilvien katselu.

Suomen halki ajaessamme katselimme isänmaamme maisemaa. Sama on aurinko ja kuu olemme me sitten missä tahansa. Sama on taivas. Samat ovat linnut, eläimet. Ja sääsket.

Ei tässä olla ulkomaille joutumassa. Ehkä.

Sama se on Isänmaa, missä päin Suomea ikinä asummekaan. Samaa maata me puolustamme. Samaa kieltä puhumme. Paitsi että Itä-Suomessa puhutaan ihan eritavalla kuin Länsi-Suomessa. Etelässä ihan eritavalla kuin pohjoisessa. Sama on maa, mutta niin montaa erilaista kulttuuria ja murretta. Ja ihmistyyppiä.

Mutta emme me täälläkään ole kotoisin täältä. Minä ja mies varsinkaan. Lapset ovat täältä. Mutta me emme.

Emmeköhän me opi jonkun uuden murteen. Uudet tavat ja kultturit.

Joku on joskus sanonut, että jos pariskunnan syntymäkaupunkien ja kotikaupunkien välillä on yli 150km, niin parisuhteessa tulee kulttuurishokkeja ja kulttuurieroista johtuvia ongelmia. No näin on! Mutta taas vuosien saatossa senkin saa käännettyä voitoksi. Erilaisuus rikastuttaa. Samanmielisyys tylsistyttää.

Että eikai tässä nyt niin väliä missä päin Suomea asumme.

Kunhan saamme olla yhdessä.

Lomakaupunki

On sitä tullut tätä kaupunkia katseltua nyt silläkin silmällä, että kyllä tästä hyvä lomakaupunki meille tulee.

Ensimmäisen kerran kun tälläinen ajatus tuli jostain päähäni, hämmennyin. Melkein nolostuin. Ja mielessäni pyysin kaupungilta anteeksi. Ja kaikilta tärkeiltä ihmisiltä täällä. En tiedä, mistä se ajatus tuli. Mutta hyvä, että tuli.

Jos minulta kysytään, että mistä olen kotoisin, olen hetken hiljaa. Mietin kysyjää. Ja sitä, mitä hän sillä tiedolla tekee. Mitä hän sillä tiedolla haluaa. En ole kotoisin Lahdesta. En ole lahtelainen. Mutta asun täällä. Tämä on kotikaupunkini tällä hetkellä. Olen kotiutunut tänne. Mutta en ole täältä kotoisin.Mutta olen kotonani täällä.

En raaskisi luopua näistä maisemista. En ylämäistä, enkä alamäistä. En Salpausselän aihettamista sääilmiöistä. En näistä ihmisistä. En todellakaan.

Mutta jos tässä niin käy, niin jäähän tästä meille äärimmäisen hyvä lomakaupunki. Ei meidän tarvitse kääntää tälle kaupungille selkää. Eikä unohtaa kokonaan. Kai me saamme tulla tänne käymään? Edes piipahtamaan?

Tiedän jo heti, missä tulisimme täällä käymään. Ja mitä tekemään. Olen mielessäni suunnitellut jo viikonloppulomia tällä. Ja viikonkin ajaksi löytyisi helposti tekemistä. Eikä vuodenajalla olisi mitään väliä.

Kesällä tekisimme kesäjuttuja. Tori. Pikkuvesku. Vesiurut. Perhepuisto. Yli-Marolan kotieläinpiha. Torikirppari.
Talvella talvijuttuja. Museot. Galleria Uusi Kipinä. Lanttilan kirpputori. Messilä.

Tulisimme. Olisimme.

Ja nauttisimme.

Kirpparilla taas

Piipahdimme taas kirpparilla. Ja teimme löydön. Tämäkin sopii miehen hupparin väreihin, meidän sisustukseen ja etenkin appelsiinipuristimen viereen. (kts Kirpparilla)

Jääpalamurskain.

Huokaus.

Tämäkin on tuikitarpeellinen. Ehdottoman tarpeellinen. Ja hyödyllinen. Varsinainen sisuselementti. Vie tilaa. Mutta kieltämättä sopii appelsiinipuristimen viereen. Ja voihan tällä tehdä jäämurskaa Aamupommeihin.

Mutta minä näin samantien tämänkin tavaran keikkuvan muuttokuorman päällä appelsiinipuristimen ja Kirahvin kanssa.

Mutta en halua olla koko ajan Järjen Ääni ja Ilon Pilaaja.

Joten meille vaan!

Kyllä tälläinenkin tavara meille ja muuttokuormaan mahtuu…

Navigaattori

Niin.

Eipä se riitäkään, että osaisin teknisesti ajaa autoa. Pitäisihän minun sen lisäksi osata myös liikennesäännöt. Ja reitit. Säännöt varmaan oppisinkin. Ja uusien kiertoliittymien ajamisen. Ei niitä silloin ollut, kun minä olen kortin saanut. Mutta se reittien oppiminen onkin sitten haastavampi homma.

Suuntavaistoni on onneton. Ainkoinaan opiskelukaupungissani Mikkelissä suunnistin kirkon tornin mukaan. Kotoolta näin tornin. Aluksi uskalsin liikkua vain sellaisia matkoja, että näin kirkon tornin koko ajan. Tiesin, että sinne kun löydän niin löydän kotiakin. Kerran kokeilin vaistojani. Ja nehän petti samanten. Eksyin Mikkelin torilla. Siellä oli jotkut markkinat. Kojuja vieri vieressä. Ja minä 161cm en tietenkään nähnyt muuta kuin niitä kojuja. Aikani kiersin ja kiersin. Enkä löytänyt edes ulos sieltä. Päätin kävellä niin kauan suoraan, että tulen torin laidalle. Ja huh helpotusta. Kirkontorni näkyi jälleen.

Niin että tällläisen vaiston kanssa sitten pitäisi lähteä ajamaan. Ja vielä johonkin ihan uuteen paikkaa. Lehmänhermoinen pystysi ehkä autolla ajamisen opettamaankin, mutta reittejä ja karttoja ei.

Onhan niitä navigaattoreita joo. Mutta miten käytän sitä ja ajan samaan aikaan? Kun en teknisten laitteidenkaan kanssa ole kovin hyvä… Ja entäs jos se navigaattori ei tiedäkään kiellettyä ajosuuntaa tai yksisuuntaista katua? Enkä voisikaan ajaa sen ohjeiden mukaan… Mitäs sitten teen?

Mutta kirkon penkissä istuessani osaan kyllä sanoa onko alttari oikeasti itään. Vai jonnekin muualle. Mikkelissä se oli länteen. Porvoossa ja Launeen kirkossa se on ihan selvästi itään päin.

Mutta tuo kompassini ei toimi kuin kirkossa.

Ja siellä on vähän turha autolla ajella…

Matkailuauto ja asenne

Meidän keskimmäinen, tuleva tokaluokkalainen poika, haluaisi muuttaa jo. ”Eikö me jo lähdettäisi täältä? Muutettaisiin. Iskän uuden työpaikan lähelle.”

Kysyttiin, että minkä ihmeen takia.

”Haluan nähdä maailmaa!”

Niin. Siinä on asenne kohdallaan.

Toki hän haluaa myös aikuisena ostaa matkailuauton. Asuntoauton. Olisi koti aina mukana! Sinne tv, pleikka ja joku toinen pelikone. Jääkaappi ja vessa. Ei kuulemma mies muuta tarvitsisi.

Eikö edes vaimoa? Pientä ja kaunista.

Ei kuulemma.

Eikö edes rumaa ja isoa?

No ei todellakaan!

Mutta jos saisi asuntoauton ja pleikan niin onni olisi kohdillaan. Voisi talvet olla töissä karkkitehtaalla. Ja kesät jäätelötehtaalla. Asua voisi kotonaan asuntoautossa. Ja sitä voisi siirtää aina sen mukaan, kenelle huvittaisi mennä suihkuun. Ja saunaan. Onneksi sisaruksia riittää. Ja ainahan on äiti ja iskä. Ja kun iskän työt vaihtaa paikkaa niin asuntoautolla voisi tulla perässä.

Voi kulta pieni, kun se olisikin niin helppoa…

Ja taas toisaalta, miksi ei olisi?!

 

 

Kesä ON!

Yksi hyvin tätä päivää kuvaava pohojalaanen lausahros on:
Mikä ristus nu o, ku ei aharista.

Ei aharista, kun on kesäloma. On lupa vaan olla. Etsiä neliapiloita. Vaikka nelinkontin.

Ja välillä kattella taivaalle pilviä. Ja miettiä niistä tulevaa. Ja milloin mitäkin. Huomista.
Ja ei mitään.

Olla vaan.

Ja luottaa lapsen lailla: Kyllä kaikki fiksaantuu.

Kyllä kaikki järjestyy.

Kyllä.

Ihan kaikki.

Ihan varmasti.

Ehkä…

Routavaurio

Niin kauan kuin olen Lahes asunut, niin vähintäänkin yhtä kauan on Hennalan asuinalueen Lehmuskujan toisessa päässä ollu tämä liikennemerkki.

Miesten puheiden mukaan liikennemerkki tarkoittaa, että isorintaisia naisia tiellä. Jaa-a. Paha sanoa, kun en autoa aja. Ja kävellen näillä merkeille ei ole niin väliä…

Länsi- ja kaakkoismurteissa kirsi merkitsee routaa eli jäätynyttä maan kerrosta. Jotenkin osuva tämäkin… Olen siis jäässä. Ja kyllä täytyy myöntää, että viime viimetalvi on jättänyt minuun jonkinlaisen routavaurion. Ja moneen muuhunkin, jotka asuvat tai ovat asuneet Hennalassa tuon Lehmuskujan varrella.

Tietä ei ole korjattu. Tai ainakaan aivan uusiksi laitettu. Kuoppia on hiekalla kyllä täytetty. Mitäs sitä korjaamaan kuin routavaurioiset sitä käyttää…

Mistä päin paistaisi se aurinko, joka tämänkin roudan sulattaisi?

Ja sulaako se? Routa. Vai muuttuuko ikiroudaksi?

Ja toisaalta onko se sen arvoista? Että aina pysyisi jäässä? Ja kulkisi mukana…

Paistaako aurinko vielä?

Ajokortti

Kuopus on jo ilmoittanut, että isona hän lainaa äitin ajokorttia ja rönröttää sitten autoilla. Viimeeksi panssarivaunuja ihastellessa hän oli sitä mieltä, että sellaisella olisi parasta rönrötellä. Niin, sellaista minäkin uskaltaisin ajaa. Ihan varmasti. Se on niin iso, ettei sen päälle kukaan uskaltaisi ajaa. Ja taas moni väistää sellaista ihan mielellään. Sellaisen haluaisin itselleni kauppa-autoksi. Eipähän tarvitsisi hävetä sitä ettei uskalla ajaa parkkihalliin. Kun ei se mahtuisi sinne.

Olen ajanut nuoruuden huumassa ajokortin. Inssi meni hyvin: Sain jopa kehuja: tasaista, sujuvaa ja mukavaa ajoa. Mutta elämän erinäiset autottomat vaiheet ovat tehneet tehtävänsä. En ole ajanut autoa 13vuoteen. Paitsi viime kesänä. Silloin olin auton ratissa, kun kesäauton varaosa-auto piti ohjata pois trailerilta. Että pelotti. Sormet oli ratin ympärillä aivan krampissa. Ja jokaikinen muukin lihas niin kireänä että paikat soi. Eikä auto ollut edes käynnissä. Ratti piti vaan pitää suorassa ja lopussa painaa jarrua. Vai pitikö? En ole ihan varma. Sen vaan muistan, että pelotti aivan sairaasti.

Minun ajamattomuuttani on vatkattu tässä viimeiset 13 vuotta. Kaikki sitä ihmetelleet ja kummastelleet. Että eikö olis helpompi… Ja pääsisit lasten kanssa vaikka reissuille kun mies on pois…

Pitkään väänsimme miehen kanssa kättä siitä, että opettaako hän vai menenkö autokouluun. Itse olin jälkimmäisellä kannalla… Ihan parisuhteen kestävyyden vuoksi. Viimein sain jopa miehenkin siihen suostumaan. Ja itseni tsempattua, että menen. Että ihan c-kortin ajan, kun tarvitsemme hiukan isompaa autoa.

Mutta noihin aikoihin olin kaksi viikkoa ilman autokyytiä. Ja seuraavan kerran kyytiin päästessäni tajusin, että pelkään jopa kyydissä olemista. En siis pelkästään ajamista. Vaan jopa kyydissä olemista. Että se siitä sitten.

Minä kävelen. Pääsen kävellen hyvin niihin paikkoihin, mihin minun täytyy arkena päästä. Kaikki tarvittava on kävelymatkan päässä. En siis polta kumia vaan kulutan kenkiä…

Miehen metsäviikkojen jälkeen, kun lähdetään ensimmäistä kertaa autolla jonnekin, voisin kiljua kauhusta koko matkan. Ja joskus kiljunkin. En polje jarrua pelkääjän paikalla. En enää muista miten sitä tehdään. Enkä purista oven kahvasta, sen mies huomaisin. Kiristän vaan turvavoitä vähän väliä. Kunnes mies taas mulkaisee huvittuneena.

Varuskunnan lakkautuspäätöksen tultua mieheni ensimmäisissä kommenteissa oli: nyt varmaan sinun täytyy opetella ajamaan autoa. Koska kaupunkipaikkaa meille ei enää ole tiedossa.

Huokaus. Paljon olen luvannut. Ja lupaan näiden lakkautusten takia. Mutta autolla ajamista en edelleenkään voi luvata. Taitaa kuopus saada ajokorttini. Vähän turhan kallis kortti maata vaan lompakossa.

Pääsin mieheni kesäauton rattiin. Se piti saada siirrettyä nurmikolta pihalle. Vähän pitkin hampain suostuin. Ja sitten oikeastaan jopa innostuin. Rattia sai vääntää ihan tosissaan, että renkaat liikkuivat oikeaan suuntaa. Mutta niin vaan mielen syövereistä löytyi se, mihin suuntaan rattia piti kääntää, että sai auton sinne minne oli tarkoitus. Ja ohjasin sitä sentään sekä eteen että taaksepäin työnnettäessä. Olo oli kuin voittajalla!

Että jospa minäkin sittenkin…

Mutta mistä vaan löytyisi niin lehmänhermoinen opettaja kaksilla polkimilla, että oppisin. Ja uskaltaisin. Kuulosuojaimetkin voisi siinä kyydissä olijoilla olla tarpeen. Niitä meiltä kyllä löytyisi. Mutta ei toisia polkimia, eikä lehmänhermoja…