Mistä sen tietää, että takkahuoneremontti on valmis? Vastaus on hyvin yksinkertainen ja paljastuu keittiöön kurkkaamalla. Kokkaava palomieheni Markus. Kun remontti ei enää niele puuhapeten kaikkea energiaa, sitä jää myös ruoanlaittoon.

Markus on tämän huushollin ehdoton ykköskokki, mikä tuli jälleen kerran todistetuksi, kun oli Markuksen vuoro laittaa ”jotakin helppoa ja nopeaa iltaruokaa”. Tässä tapauksessa herkuttelimme hirvenlihapihveillä (tai Markuksen sanoin hirvenlihamötköillä) ja kermaisella aurajuusto-kasvisgratiinilla.

Tosiaan, takkahuoneen remontti on enää listoitusta vaille valmis. Uskomattoman suuri urakka tuollaisen yhden huoneen remontissa kyllä on. Totesinkin useaan otteeseen tapetteja seinästä repiessäni, että kaiken maailman televisiossa pyörivät sisustusohjelmat ovat silkkaa huijausta ja silmänlumetta. Niissä näytetään katsojille kaikki parhaimmat palat ja leikataan eniten aikaa vievin vaihe pois. Silkkaa vääryyttä!

No, tässä nyt kuitenkin juuri tällä samalla ja erittäin kyseenalaisella mentaliteetilla vain ennen ja jälkeen -kuvat. Jokainen kuvitelkoon itse, kuinka monta ärräpäätä tuli kulutetuksi kuvien väliin mahtuvien kuuden päivän aikana.

Nyt kun uusi koti alkaa näyttää jo luvattoman valmiilta (ja omalta!), onkin aika alkaa keskittää ylimääräinen energia häiden suunnitteluun. Tämänhetkinen to do -lista näyttää kutakuinkin tältä:

• - Lyö lukkoon pitopalvelu
• - Varmista valokuvaaja
• - Bändi (!?!?!)
• - KUTSUKORTIT !!!
• - Tilaa kakku
• - Vieraiden majoitus / kuljetus -sumpliminen
• - Häämatka / hääyö
• - Hääauto
• - Koristeiden tilaaminen
• - Kenkien tilaaminen

Näiden nippelien lisäksi tuhat muuta pientä asiaa odottavat järkeilyä ja organisointia. Olisi niin ihanaa järjestää jonkinmoiset iltamat, joissa voisimme yhdessä kaasojen, sulhasen ja bestmanin kanssa pohtia ja ideoida, ettei tuntuisi niin työmäiseltä tämä ruljanssi. Kai juhlien suunnittelustakin on otettava ilo irti?

Pienimuotoiseksi ongelmaksi voi tosin muodostua se tosiasia, että bestman ja kaikki neljä kaasoani ovat eri puolella Suomea ja yksi tällä hetkellä kokonaan toisessa (lue= aivan väärässä) maassa.

Niin tai näin, tunnen oloni silti hyvin onnekkaaksi, että juuri nämä neljä minulle tärkeää ihmistä ovat halunneet jakaa kanssani häiden järjestelyihin liittyvän taakan kaikkine iloineen ja päänvaivoineen. Kiitos teille murmelit!

Onni on tieto ystävien tuesta.

Olen jo pitkään pohtinut erästä hyvin tärkeää seikkaa. Seikkaa, jonka onnistuminen on huomattavasti vaikeampaa kuin epäonnistuminen. Nimittäin hääkampausta. Asia voisi olla hyvin yksinkertainen, jos en lataisi sille niin suuria odotuksia ja vaatimuksia. Myöskään aikaisempi historia kampausasiakkaana olemisesta ei helpota oloani ollenkaan – päinvastoin.

Niinä kertoina, kun olen päättänyt säästää omia käsiäni ja hakeutunut toisen laitettavaksi, olen saanut pettyä ja tehdä kampauksen kotona itse uudelleen. Ja se, jos mikä, on rahan haaskausta! Kampauksen pohjana toimiville kiharoille tulee turhan paljon hintaa, jos kampauksen joutuu kuitenkin tekemään itse.

Nyt joku miettii, että no mikset sitten vain tee sitä itse alun alkaen!? Rehellisesti sanottuna, niin olen miettinyt itsekin. Mutta tosiasia on se, että saan laittaa omaa kuontaloani päivittäin, oli sitten arki tai juhla. Hääpäivän kuuluu mielestäni olla poikkeus, vaikka hiustenlaitosta kovasti pidänkin. Hääpävänäni haluan vain istua ja nauttia siitä, kun joku muu hoitaa lakkaisen osuuden puolestani.

Silti minua jännittää, sillä kampaajalle menemisessä on omat riskinsä.

• Riski 1: Kampaus epäonnistuu.
• Riski 2: Kampaus ei vain epäonnistu vaan pilaa samalla koko tunnelman.
• Riski 3: Kampauksesta tulee ihan ok, ainoa vain, ettei lainkaan sellainen, jota alun perin olin suunnitellut.
• Riski 4: Kampaaja on niin mukava, etten viitsi sanoa, jos lopputulos ei miellytä ja kotiin päästyäni puran koko viritelmän ja sutaisen kiireessä uuden tilalle.

Tiedän, että vaikutan erittäin ärsyttävältä perfektionistilta juuri nyt, mutta kuulun vahvasti koulukuntaan, jonka mantra kuuluu kutakuinkin seuraavasti: tukka huonosti, kaikki huonosti. Karua mutta totta. Tältä istumalta en voi kuvitella yhtään tärkeämpää hiushetkeä kuin hääpäivä, joten luonnollisesti paineet ovat jo alkaneet kasautua.

Oman lisänsä tähän soppaan tuo se fakta, että kaikki mahdollisesti potentiaaliset hiusmestarit (lue: joiden kädenjäljestä minulla on joko omakohtaista tai kovin läheistä kokemusta) asuvat edelleen Tampereella, josta me juuri taannoin pakkasimme tavaramme. Yli tunnin mittainen kampaamomatka yhteen suuntaan ei houkuttele minua hääpäivänäni, joten vastauksen on löydyttävä K-Pää Citystä.

Tämä päivä siis jääköön historiaan päivänä, jona minä hiusfriikki kipusin korkeaksi nousseen kynnyksen yli, selätin ennakkoluuloni ja varasin hääkampausajan täkäläisestä Hius & Kauneushoitola Pisarasta. Nyt vastuu on toisissa käsissä. Minun tehtäväkseni jää enää vain päättää, millainen on tuo unelmien kampaus.

Sen jo ainakin tiedän, että siinä yhdistyvät kaikkien näiden kuvien muoto, fiilis ja tunnelma. Kampauksen tulee olla tarpeeksi napakka kestääkseen päivän menoissa, mutta kuitenkin tarpeeksi ilmava ollakseen kevyen ja huolettoman näköinen. Kampauksen on oltava siisti ja huoliteltu, mutta silti hieman kuriton. Kampauksen on oltava yksinkertaisen simppeli, mutta samanaikaisesti siitä on löydyttävä jokin juju. Helppoa, eikö?

Onni on siirtää hiusvastuu toisen harteille.

Huoh! Nyt on tämä plikka kyllä lopen uupunut! Koulutukset Turussa ohi, muuttoruljanssi takana ja muuttolaatikkovuori purettu. Hiljalleen alkaa uusi koti näyttää jo kodilta. Sylvikin on jo löytänyt uudet lempipaikkansa – olohuoneen lähes lattiasta alkavista ikkunoista on kätevää vahtia pihaa ja takkatulen leimussa on mukavaa oikaista pakkasessa kylmettyneitä pikkuraajoja.

Lämmitimme Markuksen kanssa toissailtana saunan ja skoolasimme kuoharilla pehmeiden löylyjen syleilyssä uuden, oman kodin kunniaksi. Samalla katselimme ulos saunan ikkunoista ja huomasimme, että hääkirkkomme tornihan se siellä siintää järven toisella puolen. Kovin pitkä matka ei siis ensi kesänä kotoa kirkolle ole, jos vaikka käy niin, että tämä morsian unohtuu kotiin haaveilemaan H-hetken lähestyessä…

Huvitin itseäni tässä yhtenä iltana ja ikkunashoppailin nettikauppojen ihmeellisessä maailmassa. Tosiaan, en ollut edes tullut ajatelleeksi, että jos en itse ehdi kaupoille kiertelemään ihmisten aikoihin, niin kaupat tulkoot omaan olohuoneeseeni ihan mihin aikaan tahansa.

Millekään sivustolle en tosin vielä luottokortin numeroani kirjoitellut, mutta paljon potentiaalista hankittavaa kyllä löysin. Totesin, että hääsomisteiden kavalkadi on netin maailmassa runsas ja monipuolinen. Hankintalistalle päätyivät ainakin pöytäkoristeiksi tarkoitetut akryylitimantit, kattoparruihin ripustettavat silkkipaperipallot ja valkoinen pitsisukkanauha sekä mahdollisesti yhdet aivan ihanat kengät.

Ikinä en ole aiemmin uskaltautunut netistä kenkiä tilaamaan, mutta kauppaan näytti kuuluvan erittäin inhimillinen vaihto- ja palautusoikeus, joten saatanpa tähänkin hullutukseen sortua. En nimittäin ole tällaisia kenkiä aiemmin kaupoissa nähnyt.

Vielä kuitenkin hetkeksi maltan mieleni kaikkien häähankintojen suhteen, sillä ykköstörsäyskohde on tällä hetkellä takkahuoneen pintaremontti ja uusi keittiön pöytä.

Takkahuone tulee lähipäivinä kokemaan melkoisen ilmeen uudistuksen, kun tummanpuhuvat ruskean ja punaisen sävyt vaihtuvat sisustuspaneelin, lasikuitutapetin ja maalin avulla valkoisen eri sävyiksi. Sama valkoinen, puunsyyt paljastava kuultopinta tulee toistumaan myös uudessa keittiön pöydässä, kunhan se saadaan ensin mittojen mukaan tilatuksi. En millään malttaisi odottaa…!

Onni on rakentaa omaa pesää.

Jännittää! Muutto on jo ylihuomenna! Tosin, en vielä tiedä, voidaanko jäädä vielä lauantaina uuteen kotiin yöksi vai onko palattava tyhjään kämppään vielä sunnuntaihin asti, mutta se selviää piakkoin. Ja joka tapauksessa viimeistään jo maanantaina kukonlaulun aikaan minun on palattava Turkuun, jossa koulutus jatkuu vielä ensi viikon ajan.

Täytyy kyllä sanoa, että tässä työpaikkakoulutuksessa on kyllä ollut puitteet kaikin tavoin kohdillaan (lukuun ottamatta tätä hieman kiireiseen saumaan osunutta ajankohtaa). Koko kaksi ja puoli viikkoa kestävän koulutuksen majoitus arkipäivien välille on buukattu kylpylähotelliin.

Tämä siis tarkoittaa, että joka päivä on mahdollisuus käydä maksutta polskuttelemassa kylpylän puolella, saunoa, käyttää kuntosalia ja toden totta myös nauttia ruhtinaallisesta aamiaisbuffetista!

Eilinen iltapäivä ahkeran opiskelun jälkeen sujuikin rattoisasti, kun ensin kävin ottamassa hieman valohoitoa solariumissa, sitten kävin hierotuttamassa erityisen jumiutuneita hartioitani ja kruunasin koko komeuden vielä saunan höyryissä. Mahtava koulutus, sanon minä!

Muutenkin täällä kaukana kotoa ja muuttopuuhista on ollut pakko keksiä jotakin (epä)hyödyllistä tekemistä, ettei aika käy iltasella pitkäksi ja ikävä ylivoimaiseksi. Onneksi uudet työkaverit ovat tosi mukavia tyyppejä, joiden kanssa on helppo viettää aikaa ja turista niitä näitä. Uusien ihmisten lisäksi olen keskittynyt omaan hyvinvointiini normaaliarkea enemmän.

Kuten jo aiemmin hehkutin, sain vihdoin aikaiseksi hoidattaa jumiin menneen yläkroppani hierojalla, minkä myötä syy jatkuvaan huimaukseenkin tuli selvitettyä. Lisäksi olen käynyt aktiivisesti salilla ja pulikoimassa sekä tämän ohella keskittynyt rauhalliseen rentoiluun. Nyt tuntuvatkin akut jälleen melko täyteen ladatuilta, joten eiköhän se muutto tuossa sivussa hoidu.

Itseensä panostamisesta tulikin mieleeni, että Ilta-Sanomien hääliitteessä oli todella hyvä artikkeli erilaisista hoidoista ennen hääpäivää. Juuri kun ehdin miettiä, että tarvitsee laatia itsellekin jonkinmoinen aikataulu ja lista kaikista niistä asioista, joita haluaisin ennen häitä itsessäni huollattaa (= törsätä nyt kerrankin oikein kunnolla itseeni, kun se on häiden puolesta vähintäänkin oikeutettua), käänsin artikkelin viimeiselle sivulle, jonne lista olikin jo valmiiksi tehtynä. Loistavaa!

Oma kauneuskalenterini ennen H-hetkeä pitää sisällään ainakin seuraavaa:
- kosteuttava ja kirkastava kasvohoito
-rakennekynnet
- ripsipidennys (tai sitten vain silmän ulkonurkkiin laitetut ripsipidennykset ja niihin totta kai pikkuruiset timantit!)
- kulmien kestovärjäys (tosin sen teen itse)
- useita kampaamokäyntejä halutunlaisen lopputuloksen saavuttamiseksi
- hääkampauksen ja -meikin suunnittelu
- suihkurusketus (jos kaikki otolliset auringonottohetket kuluvat töissä sisätiloissa)

Yksi kaikista tärkein hyvän olon -juttu onkin sitten enemmän aikaa vievä ja pidempiaikaisen lopputuloksen tuova. Nimittäin nyt heti muuton jälkeen alkaa pitkästä aikaa taas kunnollinen, säännöllinen ja tuloksiin tähtäävä treenaus, johon oleellisena osana kuuluvat tarkat harjoitusohjelmat ja terveellinen ruokavalio. Tähän loistavan buustauksen saa, kun aloittaa kunnon puhdistuskuurilla. Näistä asioista lisää juttua myöhemmin…

Onni on unelmoida porealtaassa keskellä viikkoa.

Nyt se on tehty! Hääpuku on pistetty tilaukseen. Neljän kuukauden kuluessa tuo uusi rakkauteni saapuu liikkeeseen odottamaan viimeistä hienosäätöä ja itse H-hetkeä. Pumpulipuku – sen vain tietää, kun se oikea löytyy. Kuvaa puvusta en tänne uskalla laittaa, sillä tuleva mieheni on uteliaanpuoleista sorttia. Perinteitä vaalien haluan, että Markus näkee minut virallisessa hääpuvussani vasta kirkon käytävällä. Nyt koen vapauttavaa sitoutumista tekemääni päätökseen. Enää ei tule helman pituus muuttumaan, enää ei saa mieleni heittää kuperkeikkaa.

Hääpuku ei suinkaan ole ainut häihin liittyvä edistysaskel viime viikolta. Löysimme kuin löysimmekin unelmiemme hääpaikan! Tämä keskellä metsää ja peltomaisemaa sijaitseva Puntarikosken paviljonki oli kaikkea sitä, mitä juhlapaikalta kesällä voi toivoa. Paviljonki sijaitsee Santaskylässä, kymmenisen kilometriä Kankaanpäästä Honkajoen suuntaan. Matka kirkolta juhlapaikalle taittuu idyllisen maalaismaiseman siivittämänä ja paviljongin pihaan päästäkseen on ensin ylitettävä pieni, puinen silta, jonka alla virtaa kapea luoma. Paikan vuokraajan mukaan parin sadan metrin päässä juhlapaikasta luoma muuttuu kalliota vastaan kuohuvaksi, näyttäväksi valokuvien ottopaikaksi.

Itse paviljonki koostuu pyöreästä tanssilava- ja juhlatilasta, saluunista, keittiöstä ja pienestä tarjoilutilasta. Ulkona on vielä erillinen katos, johon on helppo pystyttää janoisia palveleva juottopiste, näin nyt kovin karkeasti ilmaistuna. Piha on avara ja tilaa on vaikka telttakatoksen pystyttämiselle, jos sellaiseen jostakin syystä päädymme. Parkkeeraamiseen loistava hiekkakenttä jää puiden siimekseen juhlapaikan viereen. Kenttää saa käyttää vuokraajan mukaan myös yöpymispaikkana, jos itsellä rahkeita ja tykötarpeita sellaiseen piisaa.

Paviljonki on käytössämme perjantaista sunnuntaihin, joten koristelu ja muu suunnittelu on helppo hoitaa rauhassa jo häitä edeltävänä päivänä. Itse juhlat voivat kestää vaikka sunnuntaihin asti, jos juhlijoiden kisakunto suinkin kestää.

Nyt kun katson Häät-lehden to do -listaa, voin helpotuksekseni todeta, että aika hyvältä alkaa näyttää. Listan mukaan 12-5 kuukautta ennen häitä tehtävistä hankinnoista tai suunnitelmista meiltä uupuu enää bändin valinta, hääyöpaikan lopullinen valinta ja kuljetusten sumpliminen.

Kaikkien näiden edistysten tekeminen ei suinkaan ole itsestään selvää, sillä samanaikaisesti pakkaamme kuumeisesti elämää Tampereella muuttolaatikoihin ja valmistaudumme ensi viikonloppuna koittavaan rykäykseen. Kaiken kukkuraksi pääsen itse osallistumaan kaikkeen tähän rumbaan ainoastaan viikonloppuisin tai tyytymään etästressailuun arkisin Turusta käsin. Uuden työpaikan kahden ja puolen viikon koulutus kun sattui sopivasti tähän kaiken muun hulinan keskelle. Eli siis hyvä me, hyvä meidän joukkue!

Onni on olla joka päivä taas himpun verran lähempänä kesää.

Viikkojen odotusten jälkeen vihdoin koitti se hetki, kun minun ja pukuvastaavakaasoni kiireiset aikataulut kolahtivat samoille urille ja pääsimme kauan odotetulle hääpukukierrokselle. Kaasoni Satu oli ottanut hommat hoitaakseen, joten minun tehtäväkseni jäi vain saapua sovittuun paikkaan sovittuna aikana (ilman Satua en olisi edes tiennyt, että hääpukuliikkeisiin on varattava sovitusaika etukäteen!).

Ikimuistoinen päivä alkoi lounastreffeillä tamperelaisessa 2H+K ravintolassa, josta saa mielestäni aivan uskomattoman hyvää halloumijuustosalaattia. Tipaton tammikuu jäi tänä vuonna osaltani melko tyngäksi, sillä Satu oli sitä mieltä, että hääpukujen sovitus onnistuu kritiikittömämmin, jos veressä virtaa hieman kuohuviiniä.

Ensimmäinen isku tehtiin muotitalo Tyynelään, jossa myyjän avustuksella käytiin läpi noin kymmenkunta pukua. Yksi oli ylitse muiden! Pumpulipuvuksi Satun kanssa ristimäni mekko oli kaikkea sitä herkkyyttä, romanttisuutta ja keveyttä, josta jo aiemmin olen puhunut. Yksi merkittävä ero tällä pumpulipuvulla kuitenkin on siihen aiemmin hehkuttamaani täydelliseen hääpukuun – pumpulipuku on pitkä ja laahuskin löytyy. Näin ollen tässä kaikkien todistajien läsnä ollessa syön sanani ja rohkeasti muutan (jälleen) mieltäni. Haluan pitkän hääpuvun! Tiedän, olen toivoton tuuliviiri, mutta niin kauan, kuin mitään ostopäätöksiä ei ole tehty, koen mielenmuuttamisen olevan oikeuteni.

Pumpulipuku mielessä suuntasimme kuohuviini lasillisten kautta Morsiusgalleriaan toiselle puolelle keskustaa. Siellä sovitettujen hääpukujen määrä nousi yli kahteenkymmeneen ja aikaa kului.

Lopputulemana oli kasa valokuvia ja ennestään vahvistunut fiilis pumpulipuvun ylivertaisuudesta. (Huom. pumpulipukua ei saanut valokuvata ennen ostopäätöstä.)

Päivä oli kaiken kaikkiaan aivan ihana ja mieleenpainuva. Todella koen olevani etuoikeutettu siitä, että Satu oli järjestänyt meille niin mahtavan päivän. Ja voipi olla, että hauskanpidon lomassa löysin tulevan hääpukunikin…

Onni on saada olla Satun ystävä <3

Ulkona sataa lunta. Sitä on tullut täällä perheeni luona Kouvolassa hetkessä jo ainakin kymmenisen senttiä. Oma olotila on tällä hetkellä lähes yhtä rauhanomainen kuin ulkona oleva pumpulinen puuterilumimaisema. Kaikki tuntuu taas niin paljon selkeämmältä. Totta tosiaan, tästä kaupunkilaistytöstä on kovaa vauhtia tulossa omakotitalon omistaja Tamperetta huomattavasti pienemmässä pitäjässä. Muutto edessä eikä stressaa enää tipan tippaa! Kaikki kyllä järjestyy tästä eteenpäinkin, vaikein osuus on jo takana. Minusta, levottomasta irtolaisesta, voi vihdoin tulla seesteisempi ja hieman rauhallisempi – ja sitä olen toden totta odottanut!

Kun kaupat viime tiistaina lyötiin lukkoon, olo oli yhtä aikaa sekä huojentunut että epäuskoinen.

”Ihanko oikeasti me pääsisimme nyt toteuttamaan tekemiämme suunnitelmia pienen pintaremontin suhteen? Ihanko oikeasti me nyt vihdoin pääsisimme rakentamaan sitä kotia, jossa toivottavasti jonain päivänä tassuttelee Sylvi-mäyräkoiran lisäksi muitakin pikkuisia? Ihanko oikeasti me nyt saisimme sen talon, jonka omaa pihaa saisi ensi kesänä alkaa tehdä omannäköiseksi?”

Nyt jo muutaman päivän ajan asiaa makustelleena olo on lähinnä enää huojentunut. Ensi viikolla laitetaan vielä paperiasiat kuntoon ja sitten ei muuta kuin pakkaamaan!

Muuton suhteen yksi toinenkin asia kokee huomattavia muutoksia, nimittäin häät. Koska muutamme Tampereelta yli sadan kilometrin päähän, päädyimme siirtämään häät mukanamme. Vältymme turhalta valmistelu-logistiikka-stressiltä, kun järjestämme häät siellä, missä kotimmekin on – Kankaanpäässä.

Nyt siis aloitamme jälleen nollasta. Ei kirkkoa eikä juhlapaikkaa. Ei kokkia (yksittäisen kokin sijasta päädyimme nimittäin ottamaan koko pitopalvelun, rehellisesti vain ja ainoastaan siitä syystä, että siten pääsemme ruokapolitiikan järjestämisessä huomattavasti helpommalla) eikä bändiä (aiemmin sovittu bändi osoittautui budjettiimme nähden turhan tyyriiksi). Eli siis, lähes nollapisteessä jälleen, tosin valokuvaaja meillä on edelleen.

Jollakin kierolla tavalla minun on myönnettävä, että häiden tilanne tällä hetkellä on erittäin kutkuttava, vapauttava ja meille molemmille mieluinen. Nyt kun meillä on taas selkeät tavoitteet etenemisen suhteen, tuntuu siltä, että tiedänkin, miten tarttua toimeen ja kuinka edetä. Nyt myös palomiesten juhlaperinteiden toteuttaminen häissä helpottuu huomattavasti, sillä Kankaanpään palolaitos on Markukselle tutuista tutuin. Häiden muuton ansiosta pääsen lisäksi toteuttamaan häissä kaupunkilaisuus kohtaa maalaisuuden -ajatusta.

Ah, ihanaa – nyt häiden varalle on muutenkin mietitty jo yhtä sun toista pientä yksityiskohtaa. Kaikki tuntuu jo niin todelliselta. Ensi viikolla tiedossa jopa pukujen sovitusta, mutta tästä kaikesta sitten lisää myöhemmin…

Onni on mennä naimisiin tulevana kesänä.

EI VIELÄKÄÄN SELVYYTTÄ TALOASIASSA. Ja noin, nyt kun se asia on kapitaaleilla käsitelty, voidaan siirtyä kokonaan toisiin aiheisiin.

Joulu mennä hurahti, jälleen kerran aivan liian nopeasti. Itse asiassa kaikki Kouvolaan perheen luo suuntautuvat reissut tuntuvat menevän aina aivan liian nopeasti. Tämän voi kuitenkin tulkita erittäin positiiviseksi asiaksi, sillä sehän vain kertoo siitä, kuinka hyvin viihdyn perheeni parissa.

Suhteemme alkutaipaleella muistan kerran todenneeni Markukselle, että lähden Kouvolaan lataamaan akut täyteen perhe-energiaa, että jaksan sitten taas painaa pimeässä syksyssä opintojen parissa. Markus päivitteli, ettei ole varmaan koskaan kuullut, että asia toimisi niinkin päin. Kuulemma hän oli tottunut siihen, että muut lataavat akkunsa selvitäkseen perheensä parissa.

Tämänvuotinen joulu oli melko poikkeuksellinen verrattuna aiempiin. Tavasta poiketen emme kokoontuneetkaan äitini luokse vaan siskoni halusi kattaa joulun heille. Meitä olikin melko kööri, kun siskoni miehen vanhemmat, omat muut sisarukseni, äitini, äidin äitini ja minä sekä Markus kokoonnuimme siskoni kolmihenkisen perheen omakotitaloon. Tunnelma oli kuitenkin oikein rento ja kotoisa. Jatkoimme joulun viettoa sitten vielä myöhemmin illalla äitini luona korkkaamalla viinipullon ja jakamalla loput lahjat.

Markuksen antamassa lahjapaketissa oli jokanaisen toivelahja, eli uusi hajuvesi, vapaa-ajan kello (täsmälleen antajansa näköinen lahja, kellomies mikä kellomies!) ja lisäksi toivelistalta bongattu kuivan ihon pikapelastajavoide – oma ihoni nimittäin näyttää tietävän milloin talven kuuluisi olla, vaikkei pakkasta olekaan, ja alkaa kiristää jo viimeistään marraskuussa. Lisäksi lahjakääreistä kuoriutui toivekirja Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja Jänis ja lisäksi yllärikirja, jonka nimi lupaa paljon hyödyllistä tietoa tulevaisuuden varalle: Onnellisen avioliiton reseptejä.

Nyt kun joulun nimissä on tullut mässäiltyä jo riittävän kauan, on ainoastaan positiivinen asia, että joulu on ohi ja uusi vuosi aivan oven takana. Ennen ”totaalista elämäntaparemonttia” on kuitenkin aika viettää uuden vuoden aattoa. Ennalta suunnitellut kotibileet muuttuivatkin vierasmäärän supistuessa pienen piirin illanistujaisiksi. Mutta mikä olisikaan parempi tapa viettää vuoden 2011 viimeistä iltaa, kuin korkata kuohuvaa oman kodin rauhassa mahtavassa seurassa ja vaihtaa kuulumisia ystävän kanssa, jota ei ole tullut nähtyä ikuisuuksiin.

Loistokasta vuoden lopetusta ja ennen kaikkea onnellista uuden vuoden alkua!

Onni on suudella rakastaan keskiyöllä vuoden vaihtuessa.

Loma – nyt se alkoi! Todistukset jaettu ja konvehtirasia korkattu. Nyt pitäisi vaan jostain löytää se joulutunnelma, joka tänä vuonna on antanut odotuttaa itseään tavallista kauemmin. Tällä hetkellä näyttää melko lupaavalta, kun katsoo ulos. Siellä lumihiutaleet hiljalleen leijailevat maahan, ja toivottavasti tuon pikkupakkasen myötä myös jäävät sinne.

Taas on tässä muutamassa päivässä ehtinyt tapahtua yhtä sun toista. Lainaneuvottelussa tosiaan käytiin ja niinhän siinä sitten kävi, että meille pankista laina myönnettiin. Pohdinnan jälkeen teimme sopivaksi katsomamme tarjouksen unelmatalostamme toissapäivänä. Nyt me sitten olemme kuin tulisilla hiilillä, kun odotamme myyjän mahdollista hyväksyntää tai vastatarjousta. Tulisipa selvyys jo ennen joulua!

Tänään yritän kuitenkin olla miettimättä tulevaa sen kummemmin, sillä nyt jos koska on hyvä hetki nauttia juuri tästä hetkestä. Sijaisuus takana, monta uutta kokemusta sen myötä vaalittavana, joulu jo nurkan takana ja kaikin puolin oikein rento fiilis. Kaiken lisäksi keittiön pöytä suorastaan notkuu lukemattomia lehtiä. Ihanaa, nyt on aikaa lukea, lukea ja lukea!

Yksi murheen aihe tähän hetkeen kuitenkin mahtuu. Pieni potilaamme ei vieläkään ole tervehtynyt kunnolla lääkkeistä ja nesteytyshoidosta huolimatta. Sylvi-mäyräkoira on jo muutaman päivän ajan kärsinyt ikävästä mahataudista, joka vetää muuten niin energisen neidin kovin heikoksi. Kauhea huoli toisesta! Jospa lääkkeet nyt pian purevat, niin Sylvikin pääsee nauttimaan joulusta ja siihen kuuluvista herkuista…

Oikein ihanaa ja rentouttavaa joulua kaikille!

Onni on lähteä perheen luokse joulun viettoon.

Nyt on ilmassa havaittavissa kuumetta – nimittäin talokuumetta. Vuosikausien vuokra-asumisen ikeestä olisi hiljalleen kiva irtautua ja siirtyä kohti taloudellisempaa asumista. Aika hurjalta askeleelta kuitenkin tuntuisi sitoutua materiaan niin vakavasti ensimmäistä kertaa elämässä. Täytyy vaan lohduttautua ajatuksilla, että velka on pääomaa, ja jokainen lyhennys pienentää velkataakkaa hitaasti mutta varmasti.

Ensi viikolla olisi tiedossa lainaneuvottelu, jonka jälkeen olemme varmasti taas viisaampia monessakin suhteessa. Tässä vaiheessa, kun se unelmatalo on kiikarissa ja oikeastaan vaan lainaa vaille meidän, on vaikea pysyä rauhallisena ja kylmän laskelmoivana.

Pienellä pintaremontilla takkahuoneesta tulisi varmasti koko talon ihanin huone. Yhden makuuhuoneen seinät kaipaisivat värinvaihdosta. Keittiö avartuisi entisestään, kun kaapistot pinnoittaisi valkoisiksi…

Mistään suuresta remontista ei tosin olisi kyse, sillä talo on valmistunut vuonna 2008 ja on siten lähes uudenveroinen.

Talokuumeilusta palasin muistoissani muutamia vuosia taaksepäin luettuani Riikka Pulkkisen kolumnin marraskuun Fit-lehdestä. Teksti oli kuin suoraan omasta elämästäni! Kolumnissa Pulkkinen muisteli omaa elämäänsä vuosia taaksepäin ja kertoi, kuinka ahdistunut oli silloin ajatuksesta, että voisi olla joskus tyytyväinen aivan normaaliin elämään ja arkeen. Normaalius tekstin mukaan tarkoitti muun muassa omakotitaloa, koiraa ja Volvoa, ja ennen kaikkea sitä, että olisi elämäänsä sellaisena tyytyväinen.

Kiikutin kolumnin Markukselle luettavaksi ikään kuin paljastustekstinä omasta menneisyydestäni. ”Katso, ei ole ollenkaan itsestään selvää, että olemme nyt tässä tilanteessa. Jos en olisi muutama vuosi sitten itse käynyt vahvasti läpi samankaltaista kriisiä, emme olisi tässä nyt”, perustelin.

Pulkkisen tavoin olen nyt enemmän kuin onnellinen siitä, että olen oppinut arvostamaan juuri tätä ”normaaliutta”. Olen oppinut arvostamaan sellaisia asioita, joita joskus pelkäsin enemmän kuin mitään muuta. Olen oppinut arvostamaan rauhallista ja vakaata arkea. Työ sen saavuttamiseksi tosin on vielä kesken, mutta määränpään selkiytyminen on merkittävä askel jo sellaisenaankin.

Koira meillä jo on ja omakotitalokin kiikarissa, mutta Volvoa ei sen pihaan tule.

Onni on edetä elämässä eteenpäin.