”Lumi on peitto.

Sen alla uusi kevät

kerää voimiaan.

Kevään odotus

on ehto elämälle.

Jaksanko vielä?

Valon kirkkaus

hangilla helmikuussa

antaa jo vihjeen:

kaamos kaikkoaa,

talvi on talttumassa…

Kevät kolkuttaa!”

Runo on katkelma Kimmo Mustakallion kuvaamasta Talven tanka ja kevään haikuja –tunnelmasta, joka voitti runosarjan III palkinnon Nastolan Säkenet ry.:n Kevät-kirjoituskilpailussa v. 2009.

Nastolan Säkenien seuraava Tiistai-Tiima pidetään Rakokiven koulun kirjastoluokassa 1.3. klo 18.00 alkaen. Silloin saamme vieraaksi Erkki Mielon, joka tulee pitämään paneelia omille kirjoittajille, joten omia tekstejä on hyvä varata mukaan.

 Kevättä kohti olemme menossa, ja vaikka helmikuu on vasta alussa, mielessä askartelevat jo tulevat aurinkoiset päivät ja niihin liittyvät puuhat. Oheinen Kevät-antologiassa julkaistu teksti kertoo Sakari Sillgrenin keväisistä nuoruusmuistoista, ja kirjoitus voitti proosasarjan III palkinnon Nastolan Säkenien järjestämässä Kevät-aiheisessa runo- ja proosakilpailussa v. 2009: 

                              KEVÄTKALASSA

 Huhtikuinen aurinko oli vasta noussut kun menin haarakäyntiä isän perässä sohjoista mäenrinnettä, pikkuinen nyppylähän se vain oli mutta tuntui isommaltakin nousulta siinä nuoskalumessa. Vielä ihan valkoinen jänis karkasi tieltämme päivämakuultaan, se jätti lumeen syvät montut lähtönsä merkeiksi. Ruskeaksihan jänis kesäksi pukunsa vaihtoi, sen tiesin hyvin. Petäjät seisoivat kirkkaina auringossa mutta koulun hiihtokilpailusta voittamani polaroidit olin jo lähtiessämme laittanut silmilleni ja ne suodattivat valon oikein mukavasti. 

Tai enhän minä kyllä oikeastaan niitä kilpailuja voittanut, olin vasta kahdeksas, mutta tuolloin kaikki osallistujat palkittiin, alakoulussa. Olin ennemminkin sellainen itsekseni viihtyvä, lueskeleva ja kirjoitteleva poika. Isä sanoikin jo nykyään ollessaan joskus viihteen puolella että tyttöjä minäkin voisin alkaajo pikkuhiljaa vilkuilla eikä pahaa tekisi hiukan kokeilla miltä miestä vahvempikin maistuu. Isä tuumasi ettei hän moisesta pahastuisi. olinhan jo täyttänyt kuusitoista.

En minä äijän hassuttelusta pahastunut. Jutteli välillä mitä sattui ollessaan sillä tuulella. Toisinaan taas osasi esittää hyvinkin jyrkkää, ainakin jos menin karkkirahaa pyytelemään. Pilaa hampaat se sanoi usein, katsos nyt kun mullakaan ei ole enää kuin muutama jäljellä. Eikä isällä ollutkaan, kauppiaan pojalla joka oli varmasti lapsuudessaan paljon karkkeja syönyt. Mitä niitä siihen aikaan oli, ainakin sellaisia valkoisia ja soikeita joita nimitettiin uskovaistenpastilleiksi. Olihan niitä vielä nykyisinkin saatavilla vaikka itse en oikein tykännyt, hajosivat heti suussa musruiksi ja maistuivat kovasti mintulle. 

Päästyämme nyppylän laelle mökin vihreä tervapahvikatto näkyikin jo puitten lomasta. Katonharja oli hiukan notkollaan ja vuotikin vähän eteisen lattialle mutta ei mokoma meitä haitannut. Isä oli laittanut vuotavan kohdan alle ison saavin johon vuotava vesi kertyi. Jos äiti olisi vielä elänyt se olisi kyllä pistänyt isän katonpaikkuuseen. Tarkka oli äiti ollut semmoisissa asioissa ja uskoa piti isänkin kun se tietyllä äänellä sanoi. Menimme myötämäkeä pihamaalle, suksilla sujuttelusta ei sillä kelillä voinut puhua. – Tehdään heti takkaan tulet että seinät lämpenevät, isä touhusi suksia irroitellessaan. – On vallan mukavaa sitten jäältä tullessa painua kamariin käräyttämään makkaraa.

 Isä meni touhukkaana mökkiin mutta palasi pian ulos otsa kurtussa. – Saatana, muuri on halennu, isä noitui. – Se on tehtävä tulet ulos, mennäänkin vasta sitten koittaan onko kala nyt otillaan. Katselin rantaan, siinä oli pari metriä sulaa vettä ennen kuin jää alkoi. Kevätvedet olivat nostaneet vedenpintaa aika lailla. – Haetaan vajasta muutama lankku ja tehdään silta niin päästään hyvin jäälle, ehdotin. – Eihän tuossa ole kuin pikkuisen ouruvettä rannassa, kyllä me päästään kun vauhdilla suksilla mennään, isäukko päätti.

Se lähti edeltä laskettamaan, pukkasi kovasti porkilla vauhtia takapuoli pitkällään. Heti rantaviivan jälkeen isä painui veteen telakalta laskettavan laivan tavoin, sillä merkittävällä erolla että äijä ei jäänyt laivan tavoin kellumaan pinnalle vaan painui heti uppeluksiin. Pintaan noustuaan se lähti totta kai äkkiä konttaamaan takaisin rantaan. Hankalaahan se oli, tuleminen sukset jalassa. Vasta maihin päästyään isä huomasi aloittaa noitumisen; sitä riittikin jonkin aikaa.

 - P-le, se on tehtävä tulet heti, äijä remensi täysillä. – Hae poika eteisestä kuivia vaatteita, kyllä sieltä jotain löytyy.  – Niin ja vajasta puita ja sytykkeitä. Löysinkin vanhat hurstihousut sekä hiirenhajuisen pompan ja ikäkulut kalossit, vajassa oli runsaasti edelliskesänä pilkkomiamme klapeja sekä kuivia tuohenkäppyröitä, niillä eväillä sain helposti nuotion viriämään sillä välin kun isä kuoriutui märistä vaatteistaan jotka se viritti tulen ääreen karahkan nokkaan kuivumaan. En tiedä miten olinkin huomannut lähtiessämme ottaa taskuuni mukaan varatulitikut, silloin en tietty vielä tupakoinut. Isä hyppelehti hetken verran nuotion vieressä, esitys muistutti  elokuvissa näkemääni loveen langenneen intiaanin sotatanssia. Vähän hassu näky mutta en tietty uskaltanut nauraa, iso ukko siinä pomppimassa, munat kekkelehtivät paksun mahan alla kulkusten tavoin. Se lämmitteli.

 Pukeuduttuaan isä veti kiireesti kalossit jalkoihinsa ja istahti kannon nokkaan tulen ääreen. – Nyt rupeskin jo hiukomaan, otetaas vähän palasta ennen jäälle menoa. Isä kaiveli repustaan ruisleipää ja makkaralenkin, antoi tietty minullekin. Se leikkasi pari palaa leipää ja veteli puukolla paksuja makkarasiivuja niitten päälle. Ei isäukko kaiken maailman kolesteroleja pelännyt. Terveysintoilijoitten hömpötyksiä se sanoi semmoisten puheitten olevan. Mainiosti näkyi isälle maittavan, minäkin söin ja hyväähän leipä oli vaikkakin märkää. – Tuli ja vesi, siinä meille kaksi peruselementtiä, isä valisti. En tiennyt eikö siinä paikassa enempää muistanut vai jättikö vaan muuten mainitsematta.

 Yht`äkkiä isä karjahti ja pomppasi pystyyn alkaen vimmatusti tökkiä jalkojaan hankeen. Kalossien kärjet savusivat, liian lähelle tulta oli äijä joutunut koska istumakantonsa oli ihan nuotion vieressä. Isä meni mökkiin etsimään vanhoja sanomalehtiä ja tunki niitä kalosseihin palaneisiin reikiin. Ei se siinä paljon puhunut, totesi ykskantaan että voi pyhä yksinkertaisuus. Ihan riittävä kommentti minustakin.

 Syötyämme hain liiteristä kolme pitkää kakkosvitosta ja niitä pitkin pääsimme helposti pitävälle pinnalle. Mökkilahden keskipaikkeilla isä kairasi minulle valmiiksi muutamia avantoja joista voisin kokeilla kalaonnea. Vaivattomasti upposi U Rantasen kehittelemä ja testitkin voittanut kaira kevään pehmentämään jäähän vaikka sitä pakkastalven jälkeen paksulti olikin.

 Isä sanoi menevänsä itse läheisen niemen taakse missä mökkilampeen laski viereisestä, isommasta lammesta virtaava puro, oikeammin pari meträ leveä oja. Ajattelin että isä toivoi saavansa sieltä isomman kalan, ehkä kevätkutuun valmistautuvan hauen. Kesällä pidimme sillä suunnalla ihan rannan tuntumassa pitkääsiimaa, lammessa oli ankeriaita jotka kävivät halukkaasti kiinni kastematoon. Ankerias oli savustettuna oikein hyvää, mutta elävinä minä inhosin niitä; käärmeitähän ankeriaat kovasti muistuttivat.

 Istahdin reppujakkaralle ja solautin Nautilus- pilkin avantoon. Nautilus oli siinä lammessa ennenkin hyväksi havaittu. Kahdeksan joutsenen aura suunnisti sinisellä taivaalla pohjoiseen, johtajalintu toitotti minulle kevätterveiset ja vilkuttelin takaisin. Vavan kärki värähti ja kun nostin potki siiman päässä komea ahven. Tämä lammen kohta oli jo vuosia aiemmin huomattu hyväksi kalapaikaksi vaikka vettä ei ollut kahta metriäkään. Isä oli katsonut paikkaan oikein ristimitan maamerkeistä niin että siihen osasi helposti tulla. Vielä kaksi ahvenenpullukkaa nousi peräperää, sitten hiljeni ja tuumasin että menisin kohtapuoleen kokeilemaan toista avantoa. Hienoja keskipannun ahvenia olivat nämä jo jäälle nousseet, saisihan niitä tulla useampiakin kun kerran olimme tosimielellä kalastamaan lähteneet.

 Kesällä tässä pidettiin aina katiskaa ja kalaakin saatiin. Kerran oli katiskaan kuitenkin sukeltanut piisami ja sinnehän se oli armotta hukkunut. Kirjoitin koulussa katiskapiisamista aineen. Opettaja luki sen luokan edessä, opettajan ääni värähti vähän kun se luki kohdan missä kirjoitin hukkuneen piisamin suusta valuneen verta ja hampaatkin olivat menneet poikki eläimen pyrkiessä vapauteen rautalankaverkon läpi. Olin silloin vähän nolona opettajan puolesta, tosiasiassa en ollut huomannut mitään veren valumista enkä katkenneita hampaitakaan. Mutta pitihän kertomuksia aina maustaa pienillä lisukkeilla.

Kuulin isän huutelevan jotakin niemen takana, sanoista en saanut selvää sillä ääni otti kaiun lampea ympäröivistä Peltoniemen vuorista ja muuttui sekavaksi mölinäksi. Mäkiähän nuo melkein olivat, vuoriksi vaan sanottiin mutta löytyi sieltä oikeita jyrkänteitäkin, niitten lähelle ei marjareissuilla ollut syytä mennä liukkaan sammalen takia. Hengen lähtö voi olla lähellä muutamankin metrin pudotuksessa kun alla on vastassa kivilouhos. Niin isä oli valistanut, ja tajusinhan moisen asian kyllä muutenkin.

 Kerran monta vuotta aiemmin olivat kaksi serkkutyttöäni vanhempineen käymässä mökillämme, useinhan he täällä poikkesivat, kaupunkilaisihmiset. Serkkutytöt menivät kahdestaan mustikoita poimimaan, mutta Tuija palasi pian yksin takaisin kertoen riemuissaan Tarjan osaavan lentää. Sieltähän Tarja löytyi jyrkänteen alta molemmat jalat katkenneina ja tajuttomana. Vähänhän ne vielä vaaroista ymmärsivät, kuusivuotiset kaksoset. Äitikin eli vielä silloin ja oli tietysti kauhissaan kuten me muutkin. Isä juoksi naapuritalolle soittanmaan ambulanssin ja henkiin tyttö jäi, jalatkin korjaantuivat ajan kanssa hyvään kuntoon. Nuorenahan äiti sitten kuolikin jäätyään kolmekymppisenä junan alle. Jotkut olivat ehtineet valistaa minuakin että tahallaanhan äiti itsensä tappoi, ei tavarajunan alle voi vahingossa joutua, mutta siitä asiasta en osannut olla mitään mieltä.

 Isän ääni kajahteli taas. Vastasin sille että jokusen olin jo saanut, mutta huudosta ei tullut loppua ja niin lähdin katsomaan mitä tuiki tärkeää asiaa ukolla oli. Isä oli kaulaansa myöten lammessa lähellä puron suuta ja noitui hirveästi pyrkien tietysti samalla kestävälle jäälle. Kovasti se oli ylösnousun eteen jo töitä tehnyt ja roiskutellut mutaa laajalti ympärilleen.

- Tule ihmeessä pois sieltä, eihän siinä ole vettäkään kuin vähän toista metriä!

- En meinaa päästä millään, sukset haittoina! – Potkase pois!

P-le, melkeen uuvet sukset, isä taivasteli mutta tajusi neuvoni oikeaksi ja teki työtä käskettyä. Sitten sujui kuiville nousu vallan mainiosti.

Karvalakki oli tiimellyksessä pudonnut, mutta isä iski sen päähänsä ja lähti mennä jolkuttamaan mökille. Katselin paikkaa hetkisen, mutta hyvin oli ukko kaiken tavaran avantoon saanut. Jäällä oli vain toinen hanska enkä sitäkään alkanut metsästämään. Seurailin pian isän perässä jäämättä kuitenkaan enää pilkkimistä kokeilemaan. Muutenkin tuntui tänään olevan jonkin verran u-tuuria matkassa, tuskin tässä nyt kalaonnikaan leveästi hymyilisi. Avannolleni jääneet ahvenet keräsin kuitenkin mukaani. Eipä noissa paljon keräilemistä ollut, kolmessa kalassa. Saisi niistä silti ainakin pienen keiton, ja hyväähän se ahvenkeittokin on, vaikka ei minun mielestäni voissa paistetun kalan veroista.

Mökillä isä kuului jo taas noituvan jotakin. Kun kerkisin paikalle huomasin nuotiomme sammuneen. Olise kumminkin sen aikaa liekehtinyt, että isän seipään nokkaan ripustamat vaatteet olivat palaneet käyttökelvottomiksi ja nokisiksi räteiksi. Minkäs sille vahingolle voi. Sen – tanan  p-le, isä remensi kuuluvasti enkä yhtään ihmetellyt. Olihan tässä hauskaksi pilkkiretkeksi suunnitellussa reissussa ollut vastoinkäymisiä kerrakseen.

 Nyt ei varavaatteita enää löytynyt lisää, mutta isää alkoi ihmeellistä kyllä jo pikkuisen naurattaa kun se oli riisuutunut. – Että pitääkin sattua, aikaihmiselle! Kaks kertaa jäihin samana päivänä! Nyökyttelin myötätuntoisena. Eihän tässä muuta ollut enää tehtävissä kuin pikainen kotiinlähtö. Vaikea oli tuohon hetkeen parempaakaan ratkaisua keksiä kun isäukko sassaroi alastomana sammuneen nuotion äärellä pelkät märät kalossit jaloissaan ja niissäkin vielä puhkipalaneet kärjet. Varsin ei-kadehdittava näky, ja äijäkin näytti säälittävältä, mikä oli isän kyseessä ollen aika harvinaista.

 Autolle lähtiessämme menin edellä pitkin aamullista jälkeä ettei ukko joutuisi sentään kahlaamaan ihan haaranperiään myöten sohjossa, yritin vielä mennessäni vähäsen tamppailla. Kaikesta huolimatta olin oikein onnellinen ettei sivullisia ollut näkemässä matkantekoamme. Johan moisesta pahasuisimmat puhuisivat kylällä pitkän aikaa. Isän tunsivat kaikki kyläläiset, aikoinaan hän piti pientä kyläkauppaa parikymmentä vuotta kunnes paikkakunnalle rakennettiin iso Supermarket joka pystyi pitämään hinnat isän puotia alhaisempina. Silloin isä joutui työttömäksi ja niin oli ollut siitä lähtien, kohta seitsemän vuotta.

 Tulimme autolle ja isä alkoi köytellä suksiani kattotelineelle, minun sukseni olivat sentään vielä tallella. Kattotelineemme olivat uniikkikappaleet sillä ikivanhaan Ifaan ei valmistelineitä ollut tietty saatavissa. Käytännön miehenä isä oli tehnyt telineet itse galvanoidusta katiskan kehyslangasta. Sukset köytettyään hän jäi tuijottamaan minua äimän käkenä.

- tana, avaimet hukassa! Nehän olivat tietenkin niitten palaneitten housujen taskussa jotka olin vienyt tunkioon, jos nyt sitten hyvällä tuurilla vielä olivat. Sen oivalsin saman tien. Märät mutta ehjät hurstit ja pompan olin vienyt mökin eteiseen kuivumaan.

 Sydän kylmänä palasin mökin tunkiolle ja sieltähän ne avaimet sentään olivat, vasemmassa sivutaskussa. Samaten asuntomme avain, tarpeeseenhan sekin oli. Asuntoyhtiö peri oven avaamisesta 50 markkaa, paljon rahaa oli sekin, ja vielä uuden avaimen teettäminen päälle, vaikka homma kylän suutarilta käden käänteessä onnistuikin. Merkilliseltä näytti Ifan avainkin nykyisten autojen vastaaviin verrattuna. Avaimen päässä oli pieni kummallinen koukku jonka merkityksestä minulla ei ollut hajuakaan. Jos vain isä saisi töitä niin voisimme ehkä ostaa uudemman auton johon kävisivät oikein kaupasta saatavat kattotelineet. Saattaisimme hankkia vaikkapa Ladan, sitä kehuttiin hyväksi talviautoksi ja sanottiin Fiatin kopioksi, mutta hinta oli paljon aitoa Fiatia edullisempi.

 Vältin katselemasta kun isä avasi alastomana auton oven ja sijoittautui istumaan. Minua olisi saattanut alkaa naurattamaan ja arvelin ettei moinen olisi sillä hetkellä isää pahemmin ilostuttanut. Suuttuahan se olisi mahtanut, kovia kokenut mies. Isän kädet vapisivat sen yrittäessä avainta virtalukkoon. Viluhan sillä tietysti oli, pari kertaa jäisessä vedessä pulikoineella sentään jo ikääntyvällä miehellä. Isä käänsi virta-avainta mutta mitään ei tapahtunut, moottori ei inahtanutkaan. Vastaavaa oli käynyt ennenkin ja isä olikin muutamasta vahingosta viisastuneena kääntänyt tullessamme auton niin että keulapelti oli alamäkeen päin. – Menes poika pikkusen pukkaamaan takaa niin päästään liikkeelle. Kovaa sainkin työntää koska aurinko oli jo sulattanut renkaat pikkuisiin monttuihin. Lopulta onnistuin ja Ifa lähti vierimään mäkeä alas. Isä nosti kytkimen ja kone alkoi heti käydä säksättämään. Juoksin perään, avasin oven ja loikkasin vauhdissa kyytiin.

 Pyörät upposivat mökkitien pehmenneessä sohjossa, auto pyrki kiemurtelemaan mutta isä ohjaili taiten ja matkanteko jatkui, hitaasti mutta varmasti. Pian pääsimmekin valtatielle. Asfaltin pinta oli jo sulanut ja ihan kuiva, isä vaihteli isommalle ja nopeus nousi seitsemäänkymppiin, mikä olikin Ifamme huippunopeus. Hyvin me sillä vauhdilla aina ennätimme. Isä karautteli kurkkuaan ja tiesin että sillä oli aina silloin jotakin tärkeää sanottavana.

- Joo, kyllähän niitä töitäkin olisi tässä alettava katsella ja ihan pikapuoliin, tylsäähän se toimettomana on vetelehtiä. Kun ei tuota ikääkään vielä sentään ihan mahdottomasti ole… Jos vaikka sieltä Marketista löytyisi jotakin, vaikka varastomiehen paikka. Palkkaahan siitäkin saisi, isä vielä lisäsi puolustelevaan sävyyn, vaikka varastomiehen työssä ei ainakaan minusta ollut mitään hävettävää. Työ mikä työ.

- Jos saisin vaikka sen Marketin Leenan pikkusen puhumaan puolestani, hyvinhän sitä omaakin puotiani aikanaan pyörittelin… Kavereilta olin kyllä kuullut että isä yritteli vähän vispilänkauppaa kassalla työskentelevän Leenan kanssa, mutta en tietty ollut hiiskunut kotona asiasta yhtikäs mitään. Mitäpä tuosta olisin mennyt suutani aukomaan.

 - Niin, kyllä minä ainakin uskon että se Leena puhuisi puolestasi sanoin ja isä vaikutti tyytyväiseltä. Minua alkoi jo pikkuisen raukaista, melkein nukuttaa. Tiepuolen kahdeksankympin merkistä muistin että tästä oli matkaa kotipihalle vielä kahdeksan kilometriä.