Meillä oli viime viikolla päätoimittaja Heikin kanssa samanlaisia ongelmia, herkkusuita kun olemme. Heikki oli yrittänyt pitkin viikkoa löytää tuoretta, edes tällä mantereella tuotettua parsaa, minä taas en kestänyt ajatusta vapusta ilman eteläamerikkalaisia empanadoja ilman chili-korianterikastiketta. Tuoretta koranteria vain ei saanut vapunaattona enää mistään.
Kun vimma iskee, ei mikään auta. Korvikkeet eivät kelpaa. Heikille ei käynyt vihreä parsa, joka olisi ollut Valintatalossa jopa tarjouksessa. Minulle ei kelpaa korianterin korvikkeeksi persilja. Hätäpäissäni soitin rotissöörituttavalle, että mitäs nyt tehdään. Hän neuvoi kokeilemaan korianterin siemeniä kevyesti murskattuna ja lisäämään soosiin tilkkasen limenkuorta… chili ja lime ovat myös aika hyvä yhdistelmä. Ehdin nimittäin käydä monessa kaupassa etsimässä sitä kaupungin ehkä viimeistä korianterinippua. Ei ollut isoissa eikä pienissä.
Lopulta muistin että onhan sinne Holmaan avattu uusi iso Prisma, joka valitettavasti ainakin viikolla on melko tyhjä… josko sinne eivät muut korianterinhimoiset olisi ehtineet… eivät olleet, hyllyssä oli tasan kaksi punttia. Ositn kiusallanikin molemmat pois. Soitin sitten päätoimittajan kännykän vastaajalle viestin; valkoista parsaa runsaasti hyllyssä.
Minä sain mausteyrttini, Heikki hesalaisten vieraidensa mukana parsansa. Olisin jäänyt henkiin ilman korianteriakin, mutta silloin vieraani eivät olisi kokeneet sitä täydellistä makuelämystä, jonka olin heille suunnitellut tarjoavani. Monesti elämässä onkin niin: luomme mielikuvan täydellisyydestä, eikä mikään kelpaa tilalle. Vaivaa joutuu näkemään, mutta aah miten hienolta tuntuu, kun sen tärkeän pikkuasian saa.
Puhuimme kahvitauolla äskettäin siitäkin, kun pieni lapsi halusi juuri tietynlaiset kengät ja äiti osti ne, vaikka toinen malli olisi jäänyt puolet halvemmaksi. Äiti totesi, että lapsi oli tavallaan oikeassa: ei hän itsekään olisi jättänyt täydellisiä kenkiä kauppaan ja ostanut niiden sijaan jotain, mikä oli vähän sinne päin.
Sellaisia me ihmiset olemme; haluamme aina vain enemmän. Mutta se onkin juuri se voima, joka ihmiskuntaa on vienyt eteenpäin. Onneksi luolamies-serkku ei kääntänyt kylkea puidenlehdistä kasatulla pedillä kylmän-kosteassa luolassaan ja todennut, että “tämä on ihan riittävän hyvä”. Tai no…. maapallon kannalta… äh.