Pääsiäisen aikaan ajelimme autolla Oulun suuntaan ja kuski soitti punk-levyjä. Hänen lähes-teini-ikäiset poikaviikarinsa ovat innokkaita Ramones-faneja ja iskä haluaa jakaa lastensa kanssa nuoruuden raivoa… isi hankkii pojille kaikenlaista alan musiikkia.
Niinpä sitten kuuntelimme kokoonpanoa nimeltä Kakkahätä-77… mielenkiintoinen laulu- ja soitinyhtye… Anteeksi, mutta nyt tulee ruma sana. Ei voi mitään. Bändin yksi hittibiisi on nimeltään Elämä on huora. Se tulee englanninkielisestä sanonnasta “life is a bitch”. Suora käännös olisi, että elämä on narttu, mutta oletettavasti nuorista miehistä koostuva yhtye on halunnut enemmän potkua sanomaansa ja laittanut sitten sen h-sanan. No, sanoma on lyhykäisyydessään tämä “kunpa olis elämästä hauskaa edes puolet, elämä on huora ja sitten sinä kuolet”.
Ja miksi tämmöinen aikuinen pohtii Kakkahätä-77:n sanoituksia? Koska se on harvinaisen totta. Elämä on yhtä vastoinkäymistä toisensa jälkeen… se, minkä mieltää vastoinkäymiseksi on jokaisen oma asia. Aikoinaan Ally McBeal lausui tv-sarjassa loistavan, kuolemattoman viisauden. “Ai miten niin minun ongelmani ovat suurempia ja tärkeämpiä kuin muiden? Siksi, että ne ovat MINUN”.
Oma elämä on viime aikoina ollut – tai siltä tuntuu – pelkkää vastoinkäymisten sarjaa. On ollut tulipalosta lähtien kaikkea ikävää… poliisiasemallakin on pitänyt käydä. Ja kun on saanut vauhdin päälle, pikkuasiatkin nousevat mahtaviin mittoihin. Nyt raivostuttaa se, että huippudesign-jalkalamppu, jonka olen raaskinut ostaa hinnasta huolimatta – räjähti. Poks, se sanoi. Ei pala Kartellin Bourgione-lamppu… joka sattui olemaan minun käsityövaloni. Ja hieno esine. Miten sellainen voi mennä yhtäkkiä pimeäksi? Ei, eivät ne kolme lamppua palaneet kerralla, vaan koko höskä pimeni. Melko murheellista on myös se, että huippukylmä kevät jarruttaa sipulikasvien nousua mullasta.
Hohoijaa, onpa murheet, hapan kyynikko siellä mutisee. Mutta kuten sanottu, nämä murheet ovat nyt suuria. Toki olen huolissani vesien saastumisesta, ilmaston lämpenemisestä ja maapallon ylikansoittumisesta, mutta tällä hetkellä kylmä kevät ja pimentynyt käsityövalaisin rassaavat erityisen pahasti. Niihin ikään kuin tiivistyvät kaikki murheet.
Tällaisissa alavireisissä tunnelmissa odottaa jotain tavatonta ilonaihetta, joka lämmittäisi sään ja valaisisi huoneen pelkällä olemassaolollaan. Onhan niitä, jos vain osaisi nähdä ne. Osaisi vaikka iloita siitä hyvästä, mitä muut saavat osakseen. Tai yrittäisi keksiä jotain positiivista vastatuulesta, joka pakottaa polkemaan alamäessäkin… ei tule mitään. Kevät taitaa olla alavireistä aikaa?
Tosiasia siis on, että elämä on hankalaa, vaivalloista ja ajoittain melko synkkääkin. Mutta jos saisi sen näyttämään iloiselta ja hauskalta edes puolet ajasta! Siinäpä olisi saavutus. Pyrkikäämme siihen!
PS: yksi hyvä uutinen sentään on. Mikkosten maailma loppuu televisiosta!