MInusta piti alunperin tulla eläinlääkäri. Kaikkein hurjimmissa ammattitoiveissa vielä aikuisenakin oli pelastaa tiikereitä tai orpoja norsuja jossain tsetse-kärpästen ja myrkkykäärmeiden seassa kosteissa aasialaissa metsissä… ei kun oikeastaan haluaisin pitää pientä savuista kuppilaa Argentiinassa, sivukadulla, tangokoulun vieressä…

Mutta sen sijaan työtäni on kirjoittaa. Onneksi joskus pääsen tekemään ruokaa keittiöön ja oikein juttukeikoillekin. Tämä työ on johtanut siihen, että elämäni jännittävimmät hetket koen verkossa. Okei, on minulla aika säkenöivä vapaa-aikakin, mutta silti. Istun koneen ääressä enemmän kuin kolmanneksen vuorokaudesta, siis yli puolet valveillaoloajastani. Se johtaa omituisiin ilmiöihin.

Tämän työblogin lisäksi minulla on myös kotiblogi, jota kaverit ja sukulaiset käyvät lukemassa. Tai niin luulin. Lisäsin blogiin Cluster mapin eli voin seurata missä päin maailmaan blogilla on lukijoita. Sain huomata, että perheblogiamme luetaan säännöllisesti myös rapakon takana Yhdysvalloissa ja Ruotsissa. Kas, minulla on sukulaisia Espanjassa, mutta siellä ei ole lukijoita… ai jaha. Tämä muistetaan. Cluster mapin kyttääminen alkaa olla jo addiktio. Kuinka monta tänään? Hei, minulla on Iphone, jolla voin mistä vaan ja koska vaan tarkistaa, onko kommentoitu ja kuinka moni on käynyt sivulla. 

Facebookista on tullut toinen pakkomielle. Kun alunperin en juuri koskaan käynyt naamakirjassa, nyt olen juuttunut sinne totaalisesti. Käyn tykkäämässä kavereiden ajatuksista ja chattailen muutaman kaverin kanssa ahkerasti. En lähettele kuoriutuvia munia, en haasta ketään mihinkään ryhmiin, en täytä niitä omituisia kyselyitä enkä vertaile kavereitani keskenään. Saan kuitenkin sähköpostiin viestejä siitä, kun muut ovat vertailleet. Haloo, miten niin olen puheliaiden listalla sijalla 57 tai olisin vasta 43. vaihtoehto kaveriksi autiolle saarelle? Mitä hittoa? Minäkö muka en ole hyvä shoppailija! Kysykää vaikka Minttu-ystävältä; minä olen shoppailun ammattilainen, kunhan vain olemme oikeissa kohteissa. Ärsyttäviä tuollaiset vertailut, sillä kuinka moni näistä kavereista oikeasti tietää, miten hyvää seuraa voisinkaan olla autiolla saarella… olenkohan nyt ottanut liian vakavasti tämän leikin?

Kiljun jatkuvasti taloutemme teinipojille, että “koneet kiinni” ja “koittakaa nyt hipit tehdä jotain muutakin kuin istua sisällä”. Olen huomannut, että istun itse verkossa ihan yhtä paljon kuin he. Sillä erotuksella, että tapaan ystäviäni myös niinsanotusti livenä, en vain verkossa. En ole ainoa: on hätkähdyttävää, kun lauantai-iltana vilkaisee, keillä muilla on naamakirja auki… ja pian siellä keskustellaan vilkkaasti, että kuka mitäkin syö, juo ja mitä katsoo telkkarista. Omituista.

Ihmisellä pitää olla ystäviä ja erilaiset verkostot ovat kyllä hyviä yhteyksien pitämiseen. On kätevää lähettää Ruovedelle terveisiä Facebookin kautta “laita äitilles terkkuja”. Olisiko yhtä kätevää ottaa puhelin käteen ja soittaa itse sille äidille…? Olisi. Se unohtuu, kun on se verkkoelämä.

Miksi verkkoystävät ovat niin tärkeitä? Olemmeko näin yksinäisiä, että kaipaamme pientä huomiota ja kontaktia edes ruudun kautta? Myönnän, tuntuu hirveän kivalta että joku kommentoi statustani tai edes klikkaa “tykkään”. Emmekö osaa enää muuten jakaa ystävyyden ja tykkäämisen viestejä?

Alexander Stubb haastaa kuulemma väkeä karkkilakkoon. Minä voisin haastaa ihmisiä tykkäämään toisistaan, toistensa ajatuksista ja tekemisistä livenä, reaaliaikaisesti oikeassa maailmassa. Sanomalla ääneen että “lakastan sua kaveli”.