Nyt on hysteerinen olo. Ensin luulin, että olen ottanut jotakin toiselle kuuluvaa,  mutta ei, kyllä tämä lehtiö minun on. Seuraavaksi kuvittelin, että joku on ottanut minulle kuuluvan, ja raapustellut omiaan. Hyvä etten syöksynyt toimituksen keskusaukiolle kiljumaan syytöksiä luvattomasta lehtiön käyttöönotosta. Mutta sitten maltoin mieleni ja luin, että mitä ihmettä isoon kierrevihkooni on raapustettu käsialalla, joka ei ole minun. Tiedän vihkon  omakseni, koska siinä on flaamilaisen renessanssimekon piirustus, aviomiehen hassuja ajatus-raapustelmia ja jostain syystä yhden pitkän haastattelun muistiinpanot.

Ei tässä ole mitään järkeä, mutta eihän missään ole. Nyt tulee arvaustehtävä: mitä seuraavassa on tapahtunut. En toista koko kirjoitusta, mutta osia siitä.

“Niin. Sähkön hintaa. Sähkö kallistuu Fortumillakin. Onko olkapää hyvä? Sehän on selvä, vähän Paajaselle p—a rukkaseen. Enhän minä osaa itse kaivaa. Mitä järkeä, energia on selvästi liian halpaa. Kilpailuttakaa sähkö. Meillä on varmaan sen verran sivussa, jos suostutte kaverilta lainaamaan.”

Ei aukea?

“Eikös ammattiliittojen pomot ole yksiä idiootteja? Herranjestas, uusi uutisten lukija tai sitten on tullut 20 kiloa lisää. Meillä on isoja ongelmia, koska Afrikka ja Kiina ja Australia aavikoituvat, ja kaikki samalla leveysasteella olevat paikat. Kiinalaiset menee Siperiaan ja jos ennusteet osuvat, se on erittäin viljavaa aluetta, samoin Suomi ja Ruotsi. Todennäköisesti menee rajat kiinni. Tuo on lihonut. Hiusrajakin alkanut vetäytymään. Dremeli.”

“Myydäänkö kaikki nykyään seksillä? Eipä se pala kovin kovaa. YÖK! Takka hyytyi. Tehokasta. Mutta minähän olen vilukissa. Kolmen jälkeen. Miten joku voi haluta häänsä televisioon? Yksi pieni sota voidaan unohtaa, kun tulee talouskriisi.”

“Hiljaa oleminen on yllättävän vaikeaa. Teillä on lämmin. Missä sun toinen töppönen on? Saa mulle pölöttää vaikka minä en voi. Stellakin alkaa rentoutua, sille pitää keittää puuroa.”

Hetken aikaa kesti, mutta sitten alkoi raksuttaa. Kaveri oli meillä pari vuotta sitten kylässä ja lääkäri oli kieltänyt puhumisen. Minulla näyttää olevan fiksu ja ajattelevainen nuori ystävä, sillä viikonlopun kestäneen hiljaisuuden aikana keskustelimme paperilla kaikesta mahdollisesta, aina sähkön hinnasta remonttimiehiin, ammattiliittojen pomoihin, sotiin, aavikoitumiseen… Hauska muisto, putkahtanut esiin ties mistä. Onneksi meillä ei ollut käytössä mitään elektronista vempainta, koska silloin tuota muistoa ei olisi. Sehän olisi jo moneen kertaan pyyhitty pois.

Pitää ruveta ottamaan valokuvista paperivedoksia. Että vanhana muistaisi, miten kivaa meillä nuorena oli.

Olen moderni. Roikun päivät pitkät sosiaalisessa mediassa ja seuraan, mitä ihmiset ajattelevat, mikä heitä koskettaa ja mikä ilmiö saa kommentoimaan. Se on mielenkiintoista: mikä saa esimerkiksi verkkolehden uutista lukevan ihmisen klikkaamaan nappia “Jaa”, jolloin uutinen ilmestyy statukseen. Tällä viikolla kaverit ovat klikkailleet ahkerasti esimerkiksi Hesarin kirjoitusta,  jossa kolumnisti ihmettelee miksi julkkiskokki Sara de la Fountainilla pitää olla koira kainalossa kaupassa käydessään. Siis sellainen mitättömän kokoinen asustekoira. Minuakin puistattaa pelkkä ajatus siitä, että jokin elävä olento on asuste. Joskus muotia ovat lapset, nyt koirat. Ei ole hyvä ilmiö se.

Pari viikkoa sitten klikkailtiin ahkerasti uutista Porvoon suunnalta, jossa henkensä kaupalla tietyömaalla urakoinut kaveri pisti omalaatuisen nopeusrajoituksen. Henkensä kaupalla siksi, että autoilijat ovat työmaan suurin vaaratekijä. Dynamiittikin on varmaan lelu verrattuna autoilijaan, jonka pitää saada ajaa sata lasissa työmaan läpi, koska hänellä on kiire. No, tämä kaveri oli maalannut kaivinkoneen kauhaan jotain pysäyttävää kuten “paina jarrua sinä mulkvisti”. Tuo oli kauniinnos, olemme päättäneet välttää kirosanojen käyttämistä teksteissä. Niin, takuulla se teksti kiinnitti huomion ja siitä uutisesta tykättiin tosi paljon.

Aika moni näyttää liittävän statukseensa myös tekstin, jossa pidetään masentuneiden puolta. Se teksti on melko pitkä, mutta nyt on myös diggailuryhmä jonka mukaan “masennus ei ole heikkouden merkki vaan kertoo siitä että olemme olleet liian vahvoja liian pitkään”. Näiden kantaaottavien tykkäämisten määrä on saanut minut ajattelemaan, kuinka moni oikeasti tietää mistä kunnon masennuksessa on kyse ja kuinka moni on kokeillut itse, miltä se tuntuu, kun yhtenä aamuna ei huvitakaan.

Masennus on salakavala sairaus. Työkaveri, joka tähän asti on aina iloisena ja reippaana tehnyt valtavasti töitä, ei enää lähdekään muiden kanssa kahville. Nauru vaihtuu kiukkuun, mikään ei kiinnosta, missään ei ole mitään hyvää, eikä hän saa enää mitään aikaiseksi, vaikka kuinka yrittää. Hän ei katso enää muita silmiin. Ei tervehdi aamulla eikä illalla. Hänen kätensä vapisevat työporukan palaverissa.

Yhtenä aamuna hän ei enää tulekaan töihin.

Miten häneen suhtaudutaan – ja tehdääkö se ajoissa? Onko kellään kanttia kysyä, onko kaikki hyvin ja jos ei ole, mitä sitten tehdään?

Entä se masentunut ihminen itse? Miten suuri hätä onkaan sillä hetkellä kun tajuaa, että minä, vahvoista vahvin, jonka hartiat kestävät vaikka koko maailman painon, ei jaksa. Miltä tuntuu herätä joka aamu kello kolme miettimään asioita, joita ei pysty tekemään? Lakanat märkinä tuskan hiestä – tyyny kyynelistä. Kun tulee aamu, pitää jaksaa kammata tukka ja pestä hampaat ja lähteä töihin. Oksennus tulee viimeisessä kurvissa ennen firman parkkipaikkaa. Kahdeksan tuntia, että pääsee pakoon.

Entinen ahkera osallistuja jää kotiin. Ei huvita. Ei jaksa. Ei viitsi lähteä kavereiden kanssa märkään metsään telttailemaan, vaikka se oli vielä viime kesänä parasta mitä saattoi olla. Tiskivuori kasvaa, pyykit jäävät pesemättä. Ei viitsi edes tankata autoa. Miksi pitäisi, jos ei aio lähteä kotoa minnekään?

Kun masennus iskee, se vie nopeasti niin pohjalle, että sieltä on tosiaan vain yksi suunta: ylös. Kymmenen minuttia ystävyyttä oikeassa paikassa voi ratkaista sen, jatkuuko vai loppuuko elämä. Jos ehdit ajoissa, jaksa auttaa nyt, neljän kuukauden kuluttua, kahden vuoden päästä. Masennus on pitkäaikaissairaus, joka menee ohi, mutta uusiutuu jos elämän tasapaino järkkyy.

Jos et tiedä, mitä masennus on, älä kopioi tätä statukseesi. Jos tiedät ja haluat kertoa siitä muille, kopioi. Ole myös valmis auttamaan.

Kävelin aamulla puutarhassa tutkimassa, olisiko illan sade kastellut janoista maata edes hitusen verran. Ja totesin hävinneeni taistelun yrttiä vastaan. Minttu on taas kerran täyttänyt laatikon.

Minulla on rakas, hyvä, ihana ystävä nimeltään Minttu. Mikään, mistä aion nyt kirjoittaa, ei koske mitenkään häntä. Yksikään viittaus minttu-nimisen yrtin ominaisuuksiin ei koske häntä. Varmuuden vuoksi käytän pihaani valtaavasta hirviöstä nimeä piparminttu, koska sitä se taitaa oikeasti olla.

Ostin piparmintun pari vuotta sitten puutarhamessuilta. Myyjä varoitti, että se sitten leviää. Kaikki ovat itse asiassa varoittaneet samasta asiasta, mutta kun luin jostain, että salvia rajoittaa mintun leviämistä, joten istutin piparmintun viattoman taimen yrttilavaan ja salvian siihen viereen. Yrttilavani on entinen lasten hiekkalaatikko eli siinä pitäisi olla tilaa vaikka kuinka monelle.

Heti ensimmäisenä kesänään se röyhähti valtavaksi puskaksi ja jaoin siitä innokkasti pistokkaita kaikille halukkaille. Tein siitä likööriä (piparminttua ja sitruunankuoria pulloon…jne) ja kuivasin talven varalle. Perhoset tykkäsivät siitä kyllä tosi paljon, sillä se kukki loppukesästä upeasti ja olihan tuoksu huumaava.

Keväällä koko lavassa luikersi piparmintun versoja. Kiskon, nyhdin, kitkin ja harvensin. Rajasin ja pienensin. Löysin sen alta viinisuolalehden, ranskalaisen rakuunan, talvehtineen rucolan ja ruusumalvan. Ja nyt tuo hirviömäinen yrtti on taas tukahduttanut alleen kaiken.

Olen huomannut, että on olemassa piparminttuihmisiä. Vaarattomia pieninä määrinä, ja sopivissa yhteyksissä erittäinkin tarpeellisia. Kuten minttu on rommin ja limen kavereina mohitossa tai lammasmuhennoksessa. Eikä tsatsikia tai raitaa voi kuvitella ilman.

Mutta miten käy, jos piparminttu pääsee röyhähtämään? Se tukahduttaa, nitistää ja kukistaa kaiken ympärillään kasvavan.  Se vie voimat kaikelta muuta, ahmii vedet ja ravinteet ja pimentää taivaan.

Yrttilavani hirviötä vastaan yrittää taistella ruiskaunokki pilkistämällä hennolla varrellaan piparmintun oksien välistä esiin, mutta hyötykasveista sileälehtinen persilja-parka ja jopa kipeästi kaivattu tilli ovat voimattomia. Katsotaan, miten voimakas, elämänhaluinen ja taivasta kohti itsevarmana kurkottava härkäpapu selviää. Anna mennä papu! Puutarhuri (minä) ja kuokka ovat puolellasi!

…ei kukaan piparminttua haluaisi? Olisi pistokkaita tarjolla…

Maailmalla leviää parikin kivaa trendiä, joiden aallonharjalle tekee mieli. Toista on jo kokeiltukin, siis burleskia ja siinä nimenomaan 20-luvun flappertyyliä. Seuraava trendi on  bike chic ja ennenkaikkea sen alalajiksi laskemani Tweed run -hörhöily. Googlatkaa tuo viimeksimainuttu ja ymmärrätte, miksi se hullaannuttaa ihmisiä.

Ja nämä kaikki edellämainitut menevätkin samaan hankaluus-kategoriaan harrastamani keskiaikailun kanssa: tietää kyllä mitä haluaa, mutta kun ei sellaista saakeli vieköön saa mistään!

Flapper-dress tai ainakin jotain siihen suuntaan löytyykin jo kaapista, ja jopa sellaisena versiona jota voi pitääkin. 1950-luvun mekkoja ja kenkiä on, mutta niitä ei raaski pitää. Kenkien korkojen materiaali ei kestä aikaa – olen seurannut miten jalassa olevat kengät murenevat askel askeleelta. Niitä aitoja voi sitten ihailla hyllyssä, onhan onneksi melkein-kuin-aitoja saatavilla. Mutta se mekkopuoli. Vintageliikkeitä on, mutta kas kun ei Lahdessa yksikään pulju myy kunnollisia, aikuiselle naiselle käypiä fiftarivaatteita. En minä halua mitään tatuoitujen rokkarityttöjen  tyyliä, herranen aika, äidistä kävisin niille pin-up -neitosille. Minä haluan hyvin istuvan, paitatyylisen maailman leveimmän kellohelmaisen mekon, kuten aikanaan Onnen päivissä oli rouva Cunninghamilla. Siis sen Richien ja Joanien äidillä. Tyllipönkkä-alushameineen tietysti. Mutta miten vaikeaa se voi olla?  Lähes mahdotonta. Paitsi… jos tekee itse.

Kun rupesin tekemään historiallisia pukuja, opettelin helpoilla jutuilla, kuten muinaispuvuilla, etenin siitä 1300-luvun istuviin mekkoihin ja miesten vaatetukseen ja nyt on jo ensimmäinen renessanssipuku tehtynä. Mutta pitääkö tässä vielä vanhoilla päivillä opetella ompelemaan koneella ja miten hitossa se vetoketju laitetaan paikalleen? Vekkihameesta pitäisi sentään selvitä, jos on saanut aikaiseksi 1500-luvun flaamilaisen talonpoikaisnaisen koltunkin.

Mutta. Yritäpä etsiä nykyaikaisesta vaatekaupasta edes niitä sopivia asusteita. Kuten rehellisen punaista boleroa, niukkaa puuvillaista paitapuseroa tai oikeaa hametta. Ei löydy. Kaikkien liikkeiden vaatteet ovat samaa firmasta riippumatta. Tällä hetkellä rekissä kuin rekissä riippuu olminvärisiä nollamateriaalista tehtyjä hengettömiä rääsyjä.

Sovitin kurillani vaaleanpunaista sifonkimekkoa, jossa olisi ollut tulevia prinsessahäitäkin ajatellen lähes täydellinen prinsessahelma, siis laaja ja tehty sifongista. Mutta kun alusmekko on trikoota ja yläosa spagettimallia niin… seisoin nuorisovaatekaupan sovituskopissa ja sovittelin henkistä narua kaulaan. Peilistä tuijotti keski-ikäistyvä ikiteini, joka näytti porsaan ja berliininmakkaran risteytykseltä. Sillä oli musta tukka. Aivan kuin minä… voi tuska!

 Nyt itken kadotettua vyötäröäni; jos mahan tilalla olisi edelleen se olematon vyötärö, mahtuisin super-ihanaan siniseen satiinimekkooni, jolla on ikää vasta tuollaiset 60 vuotta. Onneksi on netti, josta voin kyynel silmäkulmassa ihailla brittiläisten vintage-vaatevalmistajien mallistoja. Onneksi muualla maassa on sellaisia kauppoja, joissa myydään kellohameita, piikkikorkokenkiä ja kun tehdään uutta, niin jukopliut, niissä koltuissa on paikat tisseille ja vyötärölle!

Vaan eipä ole Lahdessa. Tietenkään. Tilaankin seuraavaksi villakangasta Ruotsista seuraavaa 1300-luvun vaatettani varten ja tilauskannalle menee myös se asustus, jossa jonain päivänä pääsen polkemaan oman Tweed runini vihreällä polkupyörälläni vuosimallia 1951.

Olen tässä viimeksi kuluneiden viikkojen aikana ihmetellyt, mikä ihmiselle on tärkeintä. Siihen on syynä kulunut lakkokevät.

Ensin tunteitani kuumensivat ahtaajat ja heidän vaatimuksensa ylimääräisestä liksasta, jos vaikka sattuu tulemaan satamasta kenkää. Vuoden palkka kotiin tuntui kohtuuttomalta aikana, jolloin valtavat määrät kaikkien muiden alojen ihmisiä irtisanotaan ilman sen kummempia tukia. Ja sen kunniaksi pistettiin sitten kansakunta polvilleen ja mentiin itse pitämään lakkoa olutbaariin, kuten televisiosta näimme.

Nyt meitä on sitten uhkailu kaupan ja elintarvikealan lakolla. Voi että oli ihan katastrofin ainekset ilmassa, kun kaupat meinattiin sulkea ihan koko päiväksi! Onneksi Stokka sai pidettyä Hullut päivät tuuraajavoimin – on taas monen elämä pelastettu. Ei kaatunut kansantalous, eikä ihmisen usko tulevaisuuteen joutunut vaakalaudalle.

Mutta sitten; kun eivät ne leipurit leiponeet. Voi kamala! Ei tuoretta tehtaan leipää kolmea kertaa päivässä!! Tuho, hävitys ja katastrofi!! Tai sitten: ei makkaraa eikä leikkelettä! Repikää vaatteenne ja pelätkää maailmanloppua. Mutta ei siinä vielä mitään: herranen aika, panimotkin lakkoilevat! Hirvittävä kohtalo ihmiskunnalle. Heinäsirkat, tulva ja kuivuus ovat lastenleikkiä siihen nähden, että joutuisi palaamaan tyhjin käsin kaljanhakureissulta.

Oikeasti, mikä tätä maailmaa vaivaa? Jos on hiivaa ja jauhoja, sitä tuoretta leipää saa niin paljon kuin mieli tekee. Ei sitä tarvitse hamstrata. Eikä lihaa ja leikkelettä ennenkään vedetty joka päivä. Olueton päivä, viikko ja kuukausi tekisi tälle kansalle vain hyvää.  Mikään ei tee länsimaiselle pullamössörodulle niin hyvää kuin pieni kurjuus ja päivä nälkää.

Ihmiskunta on niin avuton, että oikein hirvittää. Kuolemmeko nälkään, jos elintarvikelisäaine-einestä ei saakaan kaupasta valmiina? Tuleeko noutaja, koska ihmiset eivät osaa keittää, paistaa ja hauduttaa? Martat ottivatkin eines-tuho-katastrofi-uhkasta kaiken irti: kävivät telkussa kertomassa, että hei, ruokaa voi tehdä itse. Ihanaa, että vielä on sellaisia ihmisiä kuin martat.

Itse asiassa ei ole lainkaan huono juttu, että mukavuuteen ja yltäkylläisyyteen totutettuja moderneja länsimaisia ihmisiä vähän koetellaan. Aina välillä on hyvä muistaa, että maailmassa on ihmisiä, joilla ei ole rahaa, ei ruokaa, ei asuntoa, ei puhdasta vettä tai vesivessaa.

Mutta onneksi vappu on pelastettu. Ruokaa riitää. Viinaa on varastoissa sen verran, että koko porukka saadaan pariksi päiväksi koomaan. Hyvä että lentorahti taas kulkee, saadaan kylliksi serpentiiniä ja mauttomia kesävaatteita. Ihmiskunta on turvassa.

Käväisin työasioissa Helsingissä. Ajelin sinne junalla ja koska jäi kivasti reilu tunti aikaa ennen juttukeikan alkua, menin Stockmannille. Sinne on avattu uusi, ihan älyttömän kokoinen ruokaosasto. Se sopi päivän keikkaan, olin näet menossa kokkikoulu Espaan tekemään ruokaa ruokatoimittajien kanssa. Pääsin kivasti fiiliksiin siinä matkan varrella.

On se kuulkaa iso se uusi Herkku. Ja koska minulla oli vain tunti aikaa, en ehtinyt syventyä koko tarjontaan, mutta tsekkasin pari juttua. Ensimmäinen aihe: onko valikoimiin palannut maailman parhaisiin maustesekoituksiin kuulunut Holey Smoke. Ei ollut. Nyt jos Kikka lukee tätä siellä Englannissa, niin menepä teidän isoon kauppaan ja katso maustehyllyyn. Jos siellä on Holey Smokea niin pistä tulemaan. Kun ei tästä peräkylämaasta saa edes mausteita! Puhuttiin siellä kokkikoulussakin tästä mausteesta ja paikalliset olivat tietysti hamstranneet sitä purkkikaupalla, kun se oli poistumassa Stokkan valikoimasta. Jos joku miettii, että mikä siinä nyt on niin ihanaa, niin vastaus on että mausteiden, tumman sokerin ja hikkoripuulastujen savun yhdistelmä. Täydellinen kaikkeen, mihin haluaa hieman BBQ-aromia.

Niin, ei ollut. Ja tietysti Nomu-mausteista on lopetettu se paras eli tandoori. Hetken punnitsin kädessäni, voisiko kokeilla Nomu Peri-Periä, mutta nääh… korvikkeet eivät ikinä tyydytä himoa, jos on alkuperäinen mielessä.

Niinpä vaeltelin kinkkutiskille. Ostin syksyllä Tukholmasta Cajsa Wargin kaupasta ihanaa, valmiiksi siivutettua ja ohuisiin kelmuihin käärittyä ilmakuivattua kinkkua, siis oikeaa parmankinkkua. Näin pakattuna ilmaa hieman paksummat kinkkuviipaleet on helppo erottaa toisistaan. Sillä ON merkitystä. Ah, takaisin aiheeseen. Kysyin nuorelta miesmyyjältä, missä mahtaa olla se oikea tiski parmankinkun hankintaan. Hän saatteli minut paikalle ja haki minulle jonotusnumeron. Tiskillä toinen nuori mies palveli avuliaasti ja erittäin kohteliaasti. Sen kyllä huomaa. Olin otettu.

Jatkoin matkaa yrityksen mainiolle leipätiskille. Entisenä leipomonmyymälän hoitajana arvostan palvelevaa leipäpistettä. Ostin rusinapullia (niitä ranskalaistyyppisiä) ja tiedystelin neidiltä, onko sitä ihanaa rusinaleipää, jota yläkerran paistopisteestä on saanut. Kyllä, se on edelleen oman leipomon valikoimassa ja sitten on toinen rusinaleipä, tumma ja hedelmäinen, minulle kerrottiin. No mutta! Otin molemmat! Elämä risaiseksi, tuumasin huumassa, jota tunsin, kun tunsin itseäni tärkeäksi.

Ja kun kassaneitikin vielä kohteli minua kuin ihmistä, olin liikutuksen partaalla. Menin vielä hekumoimaan makeispisteeseen ja ostin belgialaisia konvehteja. Oi, miten suklaakaupan myyjätär minua helli ystävällisyydellään.

Kävelin keikalle läpi harmaan, likaisen Helsingin. Silmäni osui mieheen, jolla oli pinkki paperikassi. Häntä tervehti nainen. Englantia puhuivat. “Oh, dear, oletko todella ehtinyt jo Designmuseoon” “Oh, kyllä”, pinkkiä kassia kantanut mies esitteli. Jotain hän oli ehtinyt ostaakin. Kas, Pohjoinen Esplanadi alkoi näyttää ihan kivalta, kansainväliseltä ja viihtyisältä paikalta.

Minun tuli hyvä mieli ja sen saivat aikaan nuoret, asiakaspalvelussa olleet ihmiset, joiden mielestä minä, köyhä, olin arvokas. Sillä he tiesivät, kuka minä olin.

Minä olin maksava asiakas.