Luulitte varmaan, että nyt se on lakannut kokonaan kirjoittamasta sitä Pinkkiä blogiaan. Väärin! Mä olen täällä taas. Kävin tuossa vaan neljän kuukauden ajan lomailemassa ja vuorotteluvapaalla ja koska tämä on jotain mitä teen työajalla, niin Pinkki oli kesän naftaliinissa.

Mutta oli mulla asiaakin ja tämä on sitten tärkeää: ihmisen pitää osata kommunikoida muiden ihmisten kanssa. Pitää olla avoin, sosiaalinen, rohkea ja puhua ihmisille, joita ei ole koskaan ennen tavannut. Ja rohkeasti lähestyä ihmisiä, joiden nimissä on sellaisia kirjaimia, jota meidän aakkosissamme ei edes ole, joilla on eri värinen tukka kuin sulla tai mulla, ja jotka puhuvat eri kieltä kuin me.

Ensimmäiseksi voidaan lopettaa ruikuttaminen pakkoruotsista. Sellaista sanaa ei saisi edes käyttää. Ajatelkaa, meillä on jokaisella mahdollisuus ilmaiseksi ja oikein koulun ajalla opetella toinen virallinen kieli, jota puhutaan myös naapurimaassa ja jota jotenkuten osaamalla tajuaa mitä muutamat muut naapurit sanovat. Kuka voi enää modernissa maailmassa olla niin tollo, että vastustaa tätä ajatusta?

Keväällä vaalien aikaan esitettiin sellaista älyttömyyttä, että Suomesta voitaisiin lopettaa tämä kaikille mahdollinen ruotsinkielen opetus. Voi hyvät ihmiset. Miten olenkaan katunut sitä, että en yläasteella jaksanut tapella vieraan kielen opettajaa vastaan sillä sisulla, että olisin istunut siellä luokkahuoneen puolella oppimassa – aika moni ruotsintunti lipsahti rangaistustyyppisesti käytävässä. Vain sen takia että minulla ja opella ei synkannut. Tai etten lukiossa voinut mitenkään oppia saksankieltä opettajalta, joka inhosi minua kolossaalisesti, ja joka haukkui minua luokan kuullen vastuuttomaksi huligaaniksi vain sen takia, että ajan  muodin  mukaan toinen puoli päästäni oli ajeltu millin  sängelle ja toinen  värjätty milloin siniseksi, milloin punamustaksi. Ihan piruuttanikin kävin kirjoittamassa siedettävän arvosanan kielestä, jota en opettajan mielestä osannut lainkaan.

Onneksi olen aina ollut haka englanninkielessä. Onneksi vieraiden kielien omaksuminen on ollut aina muuten luontaista, ja sen takia pääsen keskustelun alkuun eestiksi, ruotsiksi, saksaksi, ranskaksi, italiaksi, japaniksi, espanjaksi ja pistetään päälle vielä pari thaikielistä tervehdystä. Ja osaan sanoa, että en ymmärrä venäjää.

Ja mikäs ilo siitä on? No vaikkapa se, että puheliaana ja rohkeasti muita kansoja kohtaan suhtautuvana ihmisenä sain viettää loistavan kesän, johon kuului useampia vierailua kotimaan rajojen ulkopuolelle enkä kertaakaan jäänyt tapahtumien tai keskustelujen  ulkopuolelle sen takia, etten olisi pystynyt kommunikoimaan muiden kanssa. Viimeksi viime viik0nloppuna toteutin omaa unelmaani 70 muun ihmisen kanssa, ja me edustimme kuutta eri kansallisuutta. Kun pieni saksalaislapsi sanoo minulle omasta osaamisestaan ylpeänä englanniksi “good morning”, oli mahtavaa vastata “und guten morgen für dich auch”. Se on kuulkaa kansainvälisyyttä se!

Niin että nyt kun ne kansalaisopistot aloittavat työnsä, niin penkille sieltä! Että semmoisia nyt päällimmäisenä tässä neljän kuukauden aikana kertyneessä ajatusten sumassa oli. Ps. sanokaa niille lapsillenne myös, että katso nyt, tuokin täti olisi halunnut osata saksansa ja ruotsinsa paljon paremmin.

Matkustin junassa Lahdesta Helsinkiin. Viereisessä penkkirivissä istui nuoripari, kummatkin ahkerina läppäri sylissä. Naisella oli rintamerkki, joka julisti kotia, uskontoa ja isänmaata.

Helsingissä seuralaiseni kysyi, tunsinko ketkä olivat junassa. En. Hyvä etten tuntenut pariskuntaa, joka on homovastaisen Älä alistu kampanjan takana. En olisi hillinnyt itseäni vaan olisin kertonut mitä mieltä olen heistä ja heidän asenteestaan. Olisin kertonut sen isoin kirjaimin ja asenteella.

Tunnen monenlaisia ihmisiä. Osaa kutsun ystävikseni. He kaikki eivät tunne vetoa vastakkaiseen sukupuoleensa, joten junassa matkustaneiden nuorten ihmisten mielestä he ovat sairaita. En ole tästä samaa mieltä. Minun mielestäni sairaita ovat ihan jotkut muut kuin he, joita kutsun ystävikseni ja jotka ovat ihania ihmisiä.

Pahoitin mieleni kun luin omasta lehdestämme, että minunkin maksamillani kirkollisverorahoilla on rahoitettu tätä vastenmielistä kampanjaa. Minua on raastanut voimakas ristiriita siitä, että teen töitä, maksan veroa, jonka seurakunta sitten antaa erilaisina tukina järjestöille, jotka pitävät ystäviäni sairaina. En voi hyväksyä sitä.

Keskustelin asiasta monen ihmisen kanssa, sillä tämä ei ole minulle kevyt asia. Messuilla vanhempi herrasmies sanoi, että tässä tilanteessa ei ole oikein erota kirkosta, vaan nyt nimenomaan vapaamielisten seurakuntalaisten pitäisi tehdä ryntäys kirkkoon ja sen vaikuttaviin elimiin ja muuttaa asiat sieltä päin. Olen kuitenkin nähnyt, miten järkyttävän konservatiivisia ja jääräpäisiä ihmisiä kirkon piirissä vaikuttaa. Niin seksuaalista kuin sukupuolten välistä tasa-arvoa vastustavia. En tunne yhteyttä tähän joukkoon.

Olen puhunut asiasta monen kanssa. Ja tehnyt ratkaisuni. Minun kavereitani ei pilkata. Ei ainakaan minun tuellani. Halveksin ja säälin niitä ihmisiä, jotka ovat niin typeriä ja sieluttomia, että eivät näe omaa kättänsä pidemmälle, vaan pitävät oikeutenaan asettaa ihmisiä arvojärjestykseen sellaisen pikkuseikan kuin sukupuolisen suuntautumisen tai sukupuolen perusteella.

Minulle oli tärkeää mennä naimisiin kirkossa ja saada naapurin sedän välityksellä siunaus liitollemme. Mutta rahallinen panokseni syrjintään loppuu nyt. Maksan sitten silläkin rahalla vaikka sähkölaskua.

Naisen elämässä on monia vaiheita, jolloin hänen todetaan olevan “siinä iässä”. Ihan pienenä, vähän isompana, teini-ikäisenä, parikymppisenä, kolmevitosena, nelikymppisenä …. ja sen jälkeen.

Joskus on kiva kuulla että “sä oot just siinä iässä”, mutta jos lauseeseen sisältyy otsan kurtistelua ja pään nyökkäilyä tyyliin “no, sinä nyt vaan olet siinä iässä”, niin ei ole kiva.

Olen ohittanut elämäni teinivuodet, päässyt yli parikymppisen voimantunnosta, rämpinyt näyttävästi kolmevitosen karikot ja täyttänyt leuka pystyssä ja rinta rottingilla 40. Mutta… tämän jälkeen en suostu enää ikinä koskaan olemaan missään tietyssä iässä. En, vaikka edessä on vielä naisen elämän kahdesta valtaisasta, lähes hallitsemattomasta hormonimyrskystä se toinen. Ne ajat, joiden nimeä alle viisikymppiset eivät sano ääneen. En siis minäkään.

Koska minulla ehdottomasti ei ole minkäänlaisia kokemuksia tai ajatuksia siitä, mitä Niiden aikana naiselle tapahtuu, kerron nyt vain mitä olen muilta kuullut. Kaikenlaiset viittaukset todellisuuteeni ovat puhdasta sattumaa.

Eräs tuttavani kiinnitti jo joitakin aikoja sitten huomiota siihen, että iho ei enää ollutkaan tyttömäisen kimmoisa. Hänen kätensä oli näkynyt lehtikuvassa ja sisko soitti: “HYVÄNEN AIKA ONKS TOI KAMMOTUS SUN KÄSI”… on se, tuttavani änkytti, johon sisko että “SUN PITÄÄ TEHDÄ NIILLE JOTAIN OSTA NYT EES RASVAA HYVÄ NAINEN”.

Seuraavaksi tuttavani alkoi heräillä öisin. Oli aika kuumakin. Uni muuttui katkonaiseksi, joka tietenkin vaikutti seuraavan päivän työtehoon. No niin, nyt mulla on stressiä ja uupumusta ja masennusta, tuttavani suri itsekseen, eikä voinut puhua asiasta kellekään. Mennä murisi sekä töissä että kotona.

Sitten hän alkoi kärsiä omituisista kivuista. Rannetta särki, yksi sormi turposi, päkiä kipeytyi, korkokenkiä ei enää voinutkaan käyttää ja selkä tuli kipeäksi. Siitä sitten jalka ärtyi ja lopulta sillä ei voinut enää kävellä. Siihen pistettiin kortisonia ja annettiin hoidoksi lomaa ja lääkettä. Ja voi voi kun tämä tuttavani sääli itseään, että ainoana maailmassa hänellä nyt menee näin huonosti ja ei tule elämästä mitään.

Kerran tuttavani istui iltaa nuorten ihmisten seurassa ja nautti olostaan. Vaikka hän könkkäsikin eteenpäin kuin raihnainen täti, hän jaksoi silkasta nuoruuden näkemisen ilosta valvoa ainakin kahteen, jopa sen yli. Hän tunsi, ettei halua tulla päivääkään vanhemmaksi, ja poisti Facebookin profiilin julkisista tiedoista syntymävuotensa.

Tuttavani oli surullinen omasta salaperäisestä sairaudestaan, kunnes tapasi ystävän, joka on samaa ikäsarjaa kuin hän itse. Lounaalla sitruunasavulohipasta-annoksen yli ystävätär avautui. “Kuule”. ”No”. “Mulla on kuule sellaisia oireita, ystävä aloitti.”

Puoli tuntia myöhemmin lounaalta poistunut tuttavani oli kuin uusi ihminen. Hänessä ei olekaan mitään vikaa. Hänellä ei ehkä olekaan masennusta. Hän ei ole saanut salaperäistä niveliä tuhoavaa sairautta. Hän… on siinä iässä.

“Kuule, mun lääkäri sanoi, että kaikki ne jutut vaan ovat tyypillisiä Tuon  Ikäisille Naisille”, ystävär oli sanonut. Ja kertoi, että kannattaa sitten seurata niitä vaeltavia kipuja. Nyt jalka, huomenna kyynärpää tai olkapää. Ja sitten naiset puhuivat että mites… se yksi asia… että tiedäthän sinä… ja toinen sanoi että ihan sama juttu täällä.

Reippaana, virkeänä ja iloisena nuo kaksi naista ontuivat ravintolasta kipuineen ja oireineen ulos. Tuttavani nukkui seuraavan yönsä paremmin kuin aikoihin. Ja mikä parasta, hän uskalsi kertoa tästä pelottavasta asiastaan aviomiehelleen, joka sanoi että “niin, sinä olet ollut vähän hajamielinen ja onko sinulla nyt paljon kipuja ja kuule, minä rakastan sinua vaikka oletkin Siinä iässä.”

Toivonkin, että kun Ne ovat minun edessäni (ja siihen on siis vielä useita, useita vuosia) niin ympärilläni on ihmisiä, jotka pitävät minusta vielä senkin jälkeen, kun olen ärissyt heille ilman syytä, sanoa möläyttänyt asioita joita en kuvitellut sanovani ja jotka odottavat, kun kävelen omaa raihnaisen tädin kävelyäni.

Kuka ostaa miesten alushousut? Kun mies on pieni ja nuori, äiti ostaa. Kun mies kasvaa mieheksi ja alkaa seurustella, parisuhteen yhtenä virstanpylväänä voitaneen pitää sitä, kun tyttöystävä ostaa poikaystävälle ekat kalsarit. Se tapahtuu yleisimmin tuossa joulun tai syntymäpäivän paikkeilla. Nuori, ostoksistaan epävarma teinityttö saattaa sortua sellaisiin virheisiin kuten boksereihin, joissa on monikansallisen piirrosfilmiyhtiön haltuunsa kaappaaman piirroshahmon kuva, mutta se anteeksi annettakoon ja laitettakoon virhe kokemattomuuden piikkiin.

On siis aivan yleistä, että naiset ostavat miehilleen kalsareita. Siitä, voiko aikuista miestä mitenkään pukea mihinkään muuhun kuin yksiväriseen alusvaatteeseen en nyt esitä mielipidettä— pah, esitänpäs! Sitä päivää ei tule, että meidän miehellä olisi mitään kikerrystä tai kukerrusta kalsareissaan. Mustaa, enintään harmaata. Siinä miehen kalsarilaatikon värikirjo. Muut revitään kappaleiksi ja poltetaan.

Kalsareiden osto toimii siis suuntaan nainen-mies, mutta miksi se on toiseen suuntaan toivoton tehtävä? Yritäpä pistää mies asialle…

“Päivää. Ostaisin naisten alushousut”, mies sanoisi kaupassa myyjättärelle. Kauppa olisi ennalta määrätty ja kyllähän miehen on pitänyt vilkuilla vaimoaan siinä määrin että tietää, minkä mallisia ja värisiä alkkareita vaimokulta useimmiten pitää.

“Jaha…. “, myyjä katsoisi miestä kulmien alta ja astuisi jo varmuuden vuoksi askeleen taakse.

“Ei, en mä minä itselle, vaimolle meinasin”, mies sopertaisi. Juuri tätä hän on pelännyt koko automatkan kotoa kauppakeskukseen kämmenet paniikin nostattaman hien kostuttamina. Nyt se luulee että minä itselle, mies ajattelee ja jatkaa ostoksen tekemistä mahdolisimman miehekkäästi.

“Sellaiset mustat tai jos on niin tummanpunaiset. Malli saisi olla semmoinen perusmallinen, ihan tavalliset. Ei lahkeita, ei nirunaruja joka menee … siis ihan tavalliset”, mies osoittelisi jo alusvaatehyllyllä.

“Mikäs koko saisi olla”, myyjätär kysyisi.

“Noo…. vaimo on semmonen tämän kokoinen” , mies halailee ilmaa vaimon viemän tilan verran ja piirtelee sitten käsillään kaaria ilmaan jo pikkuisen hymyillen. Vaimon lantion kaaren koko ja muoto alkaa hahmottua ilmaan.

“Ja sitten sen peppu on tällainen”, mies innostuu pyörittelemään käsiään ilmassa ja puna alkaa nousta poskelle.

“Näyttää olevan kokoa 42 tai tässä mallissa voisi olla jopa 44, on hyvä ottaa varmuuden vuoksi aina se isompi koko, niin ei näy sitten päällysvaatten kanssa se alushousun raja”, myyjätär neuvoo.

Mies ostaa pöksyt ja kun malli näyttää hyvältä, otetaan yksin tein sekä ne mustat että punaiset. Kotona paketti avataan, ostokselle nyökytellään hyväksyvästi ja mies saa palkaksi silityksiä.

Näin. Ei se niin vaikeaa olisi.

Oho, ihan tässä meinaa verenpaine halkaista ohimosuonet. Kiivastuin aivan. Katsoin nettisivun linkistä tallenteen suorasta haastattelussa, jossa tyhmänoloinen, humalainen kyläkauppias ja hänen paras kaverinsa, takavuosina lähinnä Kossun juomisella kunnostautunut liikemies juttelivat miesten juttuja. Sellaisten miesten, joiden älykkyysosamäärä ei ylitä edes ruumiinlämpöä, saati kengännumeroa. Puhuivat siinä kyläkauppiaan tyttöystävistä, kotimaa Ghana. Kutsuivat heitä tuliaisiksi ja miettivät oikein otsat kurtussa että ketäs kaikkia sieltä on kyläkauppiaan mauttomaan palatsiin tuotukaan.

Tuli siinä sitten mieleen, että tuohan on vähän niinkuin ihmiskauppaa. Tänne raahataan lämpimästä maasta tummahipiäisiä sulottaria kyläkauppiaan elämää ilahduttamaan ja aina sopivasti sitten vaihdellaan. Vähän niinkuin kertakäyttötuliaisia ovat he.

Jännästi alkoi ärsyttää. Ääneen sitä täällä töissä kommentoin ja kollega sanoi että “kivasti siinä tuot esiin tuota jotain, jota voisi ehkä kutsua mielipiteeksi”. Tuli sitten mieleen, että jos ukko olisi pennitön, niin ei tulisi Ghanan tyttö petiin. En jaksa uskoa että ihastuvat kyläkauppiaan älykkääseen olemukseen tai hänen empaattiseen luonteeseensa. Aika vahvasti olen tätä kyläkaupan jannua inhonnut ennenkin. Nyt sai vahvistusta tämä tunne ja olenkin  sitä mieltä, että jokainen kyläkaupan asiakas on enemmän tai vähemmän osallinen tässä ihmiskaupassa, eikä pidä sieltä kenenkään mitään ostaman. Vaikka miten halvalla saisi. Boikotiksi sitä kai muualla kutsutaan.

Se on se halvan  tavaran hankkiminen muutenkin turhaa. Maailman tuhoutuu, ja kuulkaa, on sitä sontaa pallon päällä ilmankin, että sitä pitää Kiinassa tehdä ja tuoda sitten tänne kaappien ja kaatopaikkojen täytteeksi.

Olen onnellinen ja liikuttunut. Nuorissa miehissä on toivoa.

Olin ruokakaupassa ostamassa jotain tosi ihanaa viikonlopun ruokakekkereitä varten. Huomasin jo maitotiskillä nuoren miehen, joka teki ostoksiaan. Teimme kumpikin kierroksemme ja osuimme samalle kassalle. Hän oli maksuvuuorossa minua ennen ja silmäni osui hänen ostoksiinsa. Nuori mies oli ostanut näköjään kaikki tulisen polttavat pienet chilit, joita kaupan valikoimissa oli. Niitä oli kokonainen vihannespussillinen. Näky kiinnitti huomioni, koska rakastan chiliä ja käyn aina tilaisuuden tullen helsinkiläisessä thai-ravintolassa vetämässä överit eli syömässä niin tulista ruokaa, että henki salpautuu ja ääni katoaa.

Tuijotin nuoren miehen ostoksia. Siellä oli kaikenlaista sellaista, josta pidän itsekin. Mieleeni jäi muun muassa turkkilainen jogurtti, joka kuuluu monen lempiruokani ainesluetteloon. Olin aivan hurmiossa. Tavallisiin duunarin vaatteisiin pukeutunut nuorukainen, jonka ostoksista päättelin, että hän aikoo tehdä ruokaa itse, suurelle joukolle ja mitään perusmössöä ei ole tulossa. Hänen kemuissaan ei syötäisi eineksiä, ei pakastemetripizzaa eikä sipsukoita, vaan oikeaa itsetehtyä ruokaa. Hyvä ettei kyynel pusertunut silmäkulmaani. Toivotan chilistä pitävälle nuorukaiselle ja hänen ystävilleen ihania hetkiä keittiössä.

En takuulla ole ainoa, joka ehtii ajatella muiden ostoksia. Olen joskus jäänyt jopa kiinni ostosten tuijottamisesta : katsoin vuosia sitten, miten painoylijäämäinen perhe lappoi suuren suuret ostoskärryt täyteen kaikkea minun mielestäni turhaa ja epäterveellistä. Ja sitä tavaraa oli paljon, kaikki megapakkauksia ja sitä rataa. Kun juustotiskillä perheen isä heitti valtaisen juustomöhkäleen kyytiin, hän katsoi suoraan minuun, ja liikuntahullun sinkkuneidin säälittäviin viherpiiperrys-ostoksiini ja tokaisi että “kai sitä vielä tämänkin jaksaa syödä”. Siitäs sain.

Olen neitivuosinani ollut itsekin kaupan kassalla ja siellä näki sen, mitä tämä maa syö. Ja mistä tingitään, kun rahat loppuvat kesken. Monesti pisti kaupantädillä vihaksi, kun isän ja äidin keskikaljoihin ja tupakkiin riitti kyllä rahaa,  mutta lapsen karkki heitettiin takaisin hyllyyn. Voi sentään. Mutta kun ei ollut lupa kommentoida.

Itsellä tulee aina huono omatunto siinä ruokakaupan viereisessä kaupassa. Siinä missä myydään vain nestemäisiä tuotteita. Käyn aina samassa liikkeessä, ja myyjätkin jo sisääntullessa iloisesti tervehtivät ja kysyvät että voivatko jotenkin auttaa tälläkin kertaa. Toivon, että siellä on vain hyvä asiakaspalvelu, enkä saa esimerkiksi kanta-asiakkaan hyvää kohtelua.

Ostan sitten sieltä niitä mietoja tuotteita, en koskaan väkeviä. Vain muutaman kerrallaan, ja laatua, ehdottomasti laatua määrän sijaan. Mutta silti. Meidät on vuosikymmenien aikana valistettu siihen, että sen kaupan käyttäminen on paha asia. Ja seuraavaksi tuleekin mieleen, että “mitähän nuo minusta ajattelevat” ja melkein tekisi mieli kassalla kertoa, kuinka monta vierasta on taas tulossa viikonlopuksi ja mitä ruokaa teemme, että emme suinkaan aio siinä sohvalla istuessa tätä kaikkea tuhota…

Hyvä että on valistettu ja hyvä sekin, että omatunto pistelee. Eipä tule sitten läträttyä liikaa sen asian kanssa. Se vaarantaa terveyden.

Olipa kerran mummo, joka asui lepokodissa, jonka sikäläiset kunnanisät halusivat lopettaa. He keksivät, että pikkukaupunki säästää rahaa, jos mummo pakkomuutetaan paikkakunnalle, joka sijaitsee kaukana mummon perheestä ja jossa mummolla ei ole yhtä ainoaa tuttua ihmisistä. Jo muutto omasta kodista lepokotiin oli suuri stressin aihe niin mummolle kuin perheellekin ,ja taas olisi aloitettava sopeutuminen alusta. Ei käy, tuumasivat mummojen ja pappojen omaiset ja nousivat vastustamaan siirtoa.

Mummo sai jäädä tuttuun lepokotiin, jossa häntä hoidetaan hyvin. Hänelle annetaan ruokaa ja juomaa ja hänellä on lepokodin pakastimessa ikioma lokero, jossa hänellä on jäätelöä. Mummo pitää jäätelöstä.

Pitkään aikaan mummo ei muistanut asioita, kunnes kerran hän muisti, että tupakkia hän kyllä polttaa. Niin ostettiin mummolle kessut ja annettiin lupa istua pihalla tupruttamassa. Mummo pitää myös suklaasta ja sitäkin piisaa niin, että ennen anorektisen laihan mummon posket pyöristyivät ja niille palasi väri. Mummo alkoi taas nauraa.

Mummo kertoo omaisilleen tarinoita lepokodilta, sen henkilökunnasta ja asukkaista. Nuoresta miehestä, joka on hänen kanssaan samaa mieltä siitä, että ufoja on olemassa ja joka lupaa ottaa aikaa asukkaiden välisissä pyörätuolikisoissa. Ja siitä, että hän on käynyt hoitajien kanssa kirkossa ja Sibeliustalossa konsertissa. Mummon luona käy muusikoita keikalla.

Nyt mummolla on uusi ilonaihe. Maanantaina 1. marraskuuta, kun Ruotsin kruununprinsessa Victoria ja prinssi Daniel tulevat Lahteen vierailulle, mummo haluaa lähteä myös vilkuttamaan naapurimaan onnelliselle pariskunnalle. Ja mummo pääsee sinne, koska lepokodin hoitajatädeistä yksi on luvannut hakea mummon mukaansa ja viedä 30 kilometrin päähän tätä ihanuutta katsomaan. Lepokoti on oikeasti dementiakoti, mutta koska tämä mummo on virkeässä vedossa, hän saa vielä kokea elämyksiä. Hänestä välitetään.

Mummo pääsee katsomaa prinsessaa ja aion olla siellä myös, tosin virkani puolesta. Toivon, että Sibeliustalon edessä on tungokseen asti ihmisiä. Toivon, että löydän tungoksesta monia tuttuja kasvoja: Sointu-mummon, jonka hartain toive on nähdä prinsessa. Komean Johanneksen, joka sisustaa kuninkaallisesti ja nuoren lahtelaisnaisen, joka näyttää prinsessalta ja järjestää koululaisille joululomaksi tekemistä. Ja sähköasentajan, jonka mielestä prinsessat ovat ihania. Ja … kaikki! Liput ojoon ja huiskuttamaan! Se on lystiä, olen kokeillut sitä kesäkuussa Tukholmassa ja oikein oli mukavaa se.

Prinsessojen vierailut ovat monen mielestä tyhmää hömppää ja meitä toimittajia, jotka tohisemme asiasta, on jo Näppispalstalla haukuttu suunnilleen tyhjäpäiksi, kun lietsomme prinsessakuumetta. Mutta hei, eipä nyt olla totisia siellä! Rakkaus, unelma, sadut, prinsessat ja prinssit, kruunut, valtakunnat ja kimallus ovat ihania asioita! Nyt unohdetaan homokeskustelu, budjetti, Pohjanmaan rata, umpikiero entinen pääministeri, Matti Nykäsen uusi tyttöystävä, joka ei pärjännyt Suuressa Seikkailussa mutta kokeilee onneaan Diilissä ja …. ja se tosiasia että ällö Jethro pärjää tanssikisassa. Harmit sivuun! Minä haluan nähdä prinsessan!

Olin joitakin viikkoja sitten kuuntelemassa ravitsemusterapeutti Hanna Partasen luentoa. Hän sanoi jotain, joka kaikkien miesten pitäisi kuulla: jos naisen verensokeri laskee liian alas, naisesta tulee kiukkuinen ja hän voi ruveta tiuskimaan. Jos näin käy, miehen pitää ensi tilassa hankkia naiselle jotakin syötävää tai maukasta juotavaa. Hätätapauksessa suklaa auttaa. Ja kas, pienen tovin kuluttua nainen on taas oma ihana, sävyisä itsensä.

Tuo edellämainittu on moneen kertaan testattu kenttäolosuhteissa. Voin tunnustaa, että näin juuri käy. Kun naisella on karjuva nälkä, on moni asia kertakaikkisen huonosti ja sitten tulee hermostuksen nostattamassa aivomyrskyssä sanottua kaikenlaista ikävää. Mutta esimerkiksi iso maitokahvi, jonka päälle on pursotettu valtava tötterö kermaa, voi olla pelastus. Hyvä tuore pulla voi estää isommankin parisuhdekonfliktin, puhumattakaan käsintehtyjen belgialaisten täytesuklaakohvehtien rauhaa ja rakkautta edistävästä vaikutuksesta. Miesten kannattaisikin pitää aina vähän ekstanamia jemmassa siltä varalta, että kultamukkulainen muuttuu hirviöksi vain koska verensokeri pääsee laskemaan.

Ymmärtääkää myös tämä: kiukunpuuskat ja pienimuotoinen raivo, jopa kevyt tavaroiden heittely (maltilla, sisaret) kuuluu naisen elämään. Oli sitten se aika tai ei. Pikkuisen kun polttelee käämiä silloin tällöin niin ei tule sitä isompaa räjähdystä, ja säilyy koti ja parisuhde ehjänä.

No, oli sitten radiossa kerrottu että kun alkaa tulla sitä vaihdevuosijuttua, niin tulee vaimosta kiukkuinen monsteri. Siellä oli asiasta ollut puhumassa joku asiantuntija, joka oli kehunut kesyttäneensä useita naishirviöitä. Viisaita oli puhunut ja yllättävän moni mies on tämän ohjelman kuullut. Olimme aviomiehen kanssa ruokakaupassa ja miten herralle tulikin mieleen… taisin kommentoida jotain päivän tapahtumaa tai laajempaa yhteiskunnallista ilmiöitä muutaman reippaan voimasanan säestäessä puhettani samalla kun harmittelin, että kaikki mandariinit ovat kovia ja raakoja.

“Rakas…”, mies aloitti varoen puheensa ja kiersi samalla varmuuden vuoksi hedelmäsaarekkeen toiselle puolelle. “Kun siellä radiossa sanottiin että ne vaihdevuodet voivat saada naiset kiukkuiseksi ja …minä ajattelin että jos sinulla… mutta vaikka mitä vaihdevuosia tulisi niin rakastan rakastan…” hän asetteli sanojaan varoen kuin korttitaloa olisi rakentanut.

No, kiukku laantui siihen paikkaan. En ole mikään kevään kukkanen, kuten britit sen ilmaisevat, mutta ei sitä ikää vielä niin paljon… mutta kiva oli kun lupasi rakastaa sitten  kun ne isot kiukut tulevat. Puhuin tästä asiasta kollegalle, kolme vuotta itseäni vanhemmalle ja kas, kun oli sielläkin mies kuullut saman ohjelman! Nauroimme niin että rypyt entisestään syvenivät.

Sitä olen jäänyt miettimään, että jos naista kismittää, niin miksi haetaan heti syytä. Eikö voi harmittaa ihan muuten vain?