Jenni Linturi ja Katja Kettu toimittaja Ilkka Kuosmasen haastattelussa (ESS 28.10.2011)
Ei niinkään velikultia
Jenni Linturi ja Katja Kettu kirjoittavat sotaromaanin perinteiset sankaritarinat romuksi.
ESS–Ilkka Kuosmanen
Helsinki
He ovat nuoria naisia ja kirjoittavat sodasta, mutta älä erehdy nimittämään heitä naissotakirjailijoiksi. Itse asiassa Jenni Linturi ja Katja Kettu karttavat kaikenlaista lokerointia niin perusteellisesti, että eivät suoranaisesti hihkuneet riemusta, kun ilmoitin käsitteleväni heitä samassa jutussa.
Niputtamiselle on kuitenkin olemassa ainakin journalistinen peruste. Molemmilta naisilta on tänä syksynä ilmestynyt romaani, joka kyseenalaistaa reippaasti sotakirjallisuuden perinteiset kerrontakonventiot. Kun suomalaisessa sotakirjassa on tyypillisesti kuvattu, kuinka hylsyt lensivät mutta Kollaa kesti, tarkentavat Linturi ja Kettu siihen, mitä sota tekee ihmiselle ja moraalille.
Se ei ole mitään kaunista katseltavaa. Linturin Isänmaan tähden vyöryttää lukijan silmille Saksan SS-joukoissa palvelleiden suomalaismiesten syyllisyydentunnon, joka repii rikki vielä vuosikymmeniä tapahtumien jälkeenkin. Ketun Kätilö puolestaan sivuaa suomalaisnaisen ja SS-upseerin romanssin kautta Lapin sotavankileireillä ilmennyttä raakaa seksuaalista väkivaltaa.
Ilman moralisointia
Rovaniemeltä kotoisin oleva Kettu sai idean Kätilöön luettuaan isoäitinsä sotakirjeenvaihtoa. Suomalaisten ja saksalaisten välinen aseveljeys on ollut Pohjois-Suomessa enemmän esillä kuin etelässä, sillä Lapissa oli jatkosodan loppuvaiheessa yli 200 000 saksalaissotilasta.
– Lähes kaikki pohjoisessa kasvaneet ovat varmasti niitä tarinoita muodossa tai toisessa kuulleet, Kettu arvelee.
Täysin tuntematon aihe ei ole kaunokirjallisuudessakaan. Esimerkiksi Kalle Päätalon Koillismaa-sarjan yksi keskeisistä teemoista kietoutuu suomalaisnaisten ja saksalaismiesten sotaromanssien aiheuttamien traumojen ympärille.
– Joo, olen kyllä näitä lukenut, mutta tuntuu, että niissä on yleisesti ottaen ollut hyvin moralisoiva sävy. Siksi halusin tehdä romaanin, jossa ei syytellä yksilöitä, Kettu kertoo.
Kettu korostaa, että sota kiinnostaa häntä vain raamina, joka asettaa ihmisenä olemisen ehdot kyseenalaiseksi. Myöskään Linturi ei ajatellut ryhtyvänsä uudistamaan sotagenreä, kun Isänmaan tähden alkoi syntyä.
– En ylipäätään ajatellut kirjoittavani juuri sotaveteraanin tarinaa, sillä eiväthän he ole mikään homogeeninen ryhmä vaan joukko historiaan heitettyjä yksilöitä. Toivon, että sotakirjalla voisi olla muitakin ansioita kuin se, että se on uskottava nuoren naisen kirjoittamaksi, Linturi huomauttaa.
Suuriin saappaisiin
Niitä ”muita ansioita” onkin kosolti niin Linturin kuin Ketunkin kirjoissa. Isänmaan tähden -romaania on ylistetty kritiikeissä poikkeuksellisen kypsäksi esikoisromaaniksi, joka nostaa julkisuuteen aiemmin melko tuntemattoman aihepiirin, Suomesta Saksaan lähteneet SS-sotilaat. Kahden kertojan kautta avautuva sirpalemainen tarina tuntuu jyräävän tietoisesti sotaan liittyvät sankarimyytit.
– Tällaista en kyllä ole ainakaan tietoisesti tavoitellut. En osaa muutenkaan ajatella omaa kirjoittamistani kovin analyyttisesti. Pikemminkin sitä vaan innostuu jostakin aiheesta ja toivoo voivansa syventää sitä, Linturi kuvaa.
Ketun verevä pohjoinen kieli taas on saanut monet kriitikot sovittelemaan hänen harteilleen jo niin Rosa Liksomin kuin Timo K. Mukankin palttoota.
– Niin, Liksom ja Mukka ovat mahtavia kielenkäyttäjiä, mutta joku voisi kyllä keksiä jo muitakin vertauskohteita, Kettu huokaa.
Toisaalta ensimmäinen mielikuva on usein se oikea. Kätilön alkuvoimaisessa kielessä on enemmän kuin vähän Liksomilta haiskahtavaa jääräpäistä kohtalouskoa. Toisaalta siitä voi aistia melkoisesti Mukalle tyypillistä maahan kiinni kasvaneiden naisten seksuaalista voimaa.
– Edellinen romaanini oli kieleltään huomattavasti hillitympi. Mutta se on kyllä totta, että kaipaan pohjoista tapaa ilmaista asioita. Sisällä tuntuu aina oikein sellainen helpotus, kun juna menee yli Kemijoen ja puheenparsi muuttuu, nykyisin kirjailijaresidenssissä Sammatissa asuva Kettu tunnelmoi.