Miniän saa vain kytkykauppana

Helsinki

STT

Tuomas Kyrön uusi teos Miniä aloittaa Kirjan ja ruusun päivän uuden perinteen. Opus annetaan 23. huhtikuuta kirjoja ostaville kaupan päälle, eikä teosta ole mahdollista saada tuon päivän jälkeen. Erikoispainoksen ideoivat kotimaiset kirjakauppiaat, jotka pyrkivät nostamaan Kirjan ja ruusun päivän lukemisen merkkipäiväksi. –·Halusimme ensimmäiseksi Kirjan ja ruusun päivän kirjailijaksi Suomen tämän hetken suosituimman kirjailijan, kertoo Kirjakauppaliiton puheenjohtaja Tuula Korte. Kyrön uutuusteoksessa miniä saa viikonloppuvieraaksi appiukkonsa. Sysi-Suomi ja Helsinki joutuvat törmäyskurssille, kun kaksikon välillä on puoli vuosisataa ja elämänkatsomus. Unesco julisti vuonna 1995 huhtikuun 23. päivän Maailman kirjan ja tekijänoikeuden päiväksi.

Kätilö yhä kirjamyynnin kärjessä

Helsinki

STT

Katja Ketun romaani Kätilö (WSOY) jatkoi myös maaliskuussa kotimaisen kaunokirjallisuuden ostetuimpana teoksena. Kirjamyynti käy ilmi tuoreelta Mitä Suomi lukee -listalta. Kätilön jälkeen kakkossijalle päätyi Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja (WSOY). Myydyimpien listalla menestyivät myös Eve Hietamiehen Tarhapäivä (Otava), Rosa Liksomin Hytti Nro 6 (WSOY) ja Pertti Jarlan Fingerpori 5 (Arktinen Banaani). Käännetyn kaunokirjallisuuden ostetuin oli Jo Nesbön Aave (WSOY). Lasten ja nuorten kirjojen ykkönen oli puolestaan Lin Hallbergin Älä pelkää, Sinttu! (Tammi). Tietokirjojen myydyimpänä jatkoi Sikke Sumarin keittokirja Sikke – ruokaa rakkaudella Toscanassa (Paasilinna).

Ei niinkään velikultia

Jenni Linturi ja Katja Kettu toimittaja Ilkka Kuosmasen haastattelussa (ESS 28.10.2011)

Ei niinkään velikultia

Jenni Linturi ja Katja Kettu kirjoittavat sotaromaanin perinteiset sankaritarinat romuksi.

ESS–Ilkka Kuosmanen

Helsinki

He ovat nuoria naisia ja kirjoittavat sodasta, mutta älä erehdy nimittämään heitä naissotakirjailijoiksi. Itse asiassa Jenni Linturi ja Katja Kettu karttavat kaikenlaista lokerointia niin perusteellisesti, että eivät suoranaisesti hihkuneet riemusta, kun ilmoitin käsitteleväni heitä samassa jutussa.

Niputtamiselle on kuitenkin olemassa ainakin journalistinen peruste. Molemmilta naisilta on tänä syksynä ilmestynyt romaani, joka kyseenalaistaa reippaasti sotakirjallisuuden perinteiset kerrontakonventiot. Kun suomalaisessa sotakirjassa on tyypillisesti kuvattu, kuinka hylsyt lensivät mutta Kollaa kesti, tarkentavat Linturi ja Kettu siihen, mitä sota tekee ihmiselle ja moraalille.

Se ei ole mitään kaunista katseltavaa. Linturin Isänmaan tähden vyöryttää lukijan silmille Saksan SS-joukoissa palvelleiden suomalaismiesten syyllisyydentunnon, joka repii rikki vielä vuosikymmeniä tapahtumien jälkeenkin. Ketun Kätilö puolestaan sivuaa suomalaisnaisen ja SS-upseerin romanssin kautta Lapin sotavankileireillä ilmennyttä raakaa seksuaalista väkivaltaa.

Ilman moralisointia

Rovaniemeltä kotoisin oleva Kettu sai idean Kätilöön luettuaan isoäitinsä sotakirjeenvaihtoa. Suomalaisten ja saksalaisten välinen aseveljeys on ollut Pohjois-Suomessa enemmän esillä kuin etelässä, sillä Lapissa oli jatkosodan loppuvaiheessa yli 200 000 saksalaissotilasta.

– Lähes kaikki pohjoisessa kasvaneet ovat varmasti niitä tarinoita muodossa tai toisessa kuulleet, Kettu arvelee.

Täysin tuntematon aihe ei ole kaunokirjallisuudessakaan. Esimerkiksi Kalle Päätalon Koillismaa-sarjan yksi keskeisistä teemoista kietoutuu suomalaisnaisten ja saksalaismiesten sotaromanssien aiheuttamien traumojen ympärille.

– Joo, olen kyllä näitä lukenut, mutta tuntuu, että niissä on yleisesti ottaen ollut hyvin moralisoiva sävy. Siksi halusin tehdä romaanin, jossa ei syytellä yksilöitä, Kettu kertoo.

Kettu korostaa, että sota kiinnostaa häntä vain raamina, joka asettaa ihmisenä olemisen ehdot kyseenalaiseksi. Myöskään Linturi ei ajatellut ryhtyvänsä uudistamaan sotagenreä, kun Isänmaan tähden alkoi syntyä.

– En ylipäätään ajatellut kirjoittavani juuri sotaveteraanin tarinaa, sillä eiväthän he ole mikään homogeeninen ryhmä vaan joukko historiaan heitettyjä yksilöitä. Toivon, että sotakirjalla voisi olla muitakin ansioita kuin se, että se on uskottava nuoren naisen kirjoittamaksi, Linturi huomauttaa.

Suuriin saappaisiin

Niitä ”muita ansioita” onkin kosolti niin Linturin kuin Ketunkin kirjoissa. Isänmaan tähden -romaania on ylistetty kritiikeissä poikkeuksellisen kypsäksi esikoisromaaniksi, joka nostaa julkisuuteen aiemmin melko tuntemattoman aihepiirin, Suomesta Saksaan lähteneet SS-sotilaat. Kahden kertojan kautta avautuva sirpalemainen tarina tuntuu jyräävän tietoisesti sotaan liittyvät sankarimyytit.

– Tällaista en kyllä ole ainakaan tietoisesti tavoitellut. En osaa muutenkaan ajatella omaa kirjoittamistani kovin analyyttisesti. Pikemminkin sitä vaan innostuu jostakin aiheesta ja toivoo voivansa syventää sitä, Linturi kuvaa.

Ketun verevä pohjoinen kieli taas on saanut monet kriitikot sovittelemaan hänen harteilleen jo niin Rosa Liksomin kuin Timo K. Mukankin palttoota.

– Niin, Liksom ja Mukka ovat mahtavia kielenkäyttäjiä, mutta joku voisi kyllä keksiä jo muitakin vertauskohteita, Kettu huokaa.

Toisaalta ensimmäinen mielikuva on usein se oikea. Kätilön alkuvoimaisessa kielessä on enemmän kuin vähän Liksomilta haiskahtavaa jääräpäistä kohtalouskoa. Toisaalta siitä voi aistia melkoisesti Mukalle tyypillistä maahan kiinni kasvaneiden naisten seksuaalista voimaa.

– Edellinen romaanini oli kieleltään huomattavasti hillitympi. Mutta se on kyllä totta, että kaipaan pohjoista tapaa ilmaista asioita. Sisällä tuntuu aina oikein sellainen helpotus, kun juna menee yli Kemijoen ja puheenparsi muuttuu, nykyisin kirjailijaresidenssissä Sammatissa asuva Kettu tunnelmoi.

Jenni Linturi: Isänmaan tähden

Nuori nainen meni ja kirjoitti kirjan sodasta. Mitä ihmettä? Miksi ihmeessä? Jenni Linturin teos Isänmaan tähden ei ole kuitenkaan mahtipontisen isänmaallinen niin kuin nimi antaisi ymmärtää: sota on kamalaa, sota on raakaa, sota tekee ihmisistä tappajia, joiden ylevät periaatteet muuttuvat pian oman selviytymisen varmistamiseksi, vaikka se vaatisi tekemään hirmuisia tekoja.

Nuori ylioppilas Antti Vallas värväytyy natsi-Saksan Waffen-SS -joukkoihin, lyöttäytyy menomatkalla uusien tuttavuuksien seuraan, päätyy harjoitusleireillä vietettyjen kuukausien kautta rintamalle, aina Kaukasukselle asti, vaikka suomalaisen miehen onkin ajoittain hankalaa sopeutua saksalaiseen komentoon. Sotatovereista tulee läheisiä, varsinkin Erkistä, jota Antti alusta asti haluaa miellyttää ja jonka sisaren kanssa hän päätyy naimisiin.

Mikä näitä nuoria miehiä vetää? Alussa ovat ihanteet: ”Antti halusi ehdottomasti kuulua oikeisiin piireihin.” Vuonna 1941 Saksa on suuri ja  voittamaton, Anttia houkuttaa kenties lupaus sankaruudesta. Hän kuljettaa mukanaan muistikirjaa, joka säilyy povitaskussa luodin esteenä. Tulee todellisuus, oikea sota, jonka julmuus tarttuu jokaiseen. Alussa miehet vielä kyselevät toisiltaan, haluaisivatko luodin mieluummin päähän vain sydämeen. Jouduttuaan tositoimiin he eivät enää kysele, vaan ajautuvat mukaan.

Miehet palaavat Suomeen, pahat teot itsessään väistyvät ja tilalle tulee niiden aiheuttaman musertavan syyllisyyden kanssa eläminen. ”Hän ei ihmetellyt sitä, että moraali sijaitsi sanoissa, eikä sydämessä kuten hän oli poikasena ajatellut. Hän ei tehnyt sitä siitä yksinkertaisesta syystä, että kertominen, niin kuin sanat ylipäätään, tuntui menettäneen merkityksensä.” Miehet käyttävät selviytymiseen erilaisia keinoja: Antti vaikenee ja Erkki puhuu ja kirjoittaa, he ovat kuin peilikuvat toisilleen. “Antti ei halunnut puhua siitä, mikä oli menetetty sodassa. Hän ei kaivannut moraalia vaan muistia.” Naiset haluavat tukea miehiään, mutta jäävät kuitenkin syrjään, koska he eivät voi jakaa näiden kauhukokemuksia. He eivät tiedä.

Kirjan nykyajassa 79-vuotias veteraani Antti kärsii muistiongelmista, putoaa katolta ja kadottaa sanansa. Häntä hoivaavat huolestuneet lähisukulaiset sekoittuvat sota-ajan läheisiin ihmisiin, tapahtumat sairashuoneessa muuntuvat rintaman kauhuiksi ja Erkin itsetuhoisten loppuvaiheiden toisinnoiksi. Valon leikki huoneen katossa onkin itäisen Euroopan kartta sinisine ja punaisine nuppineuloineen. Dementoituneen Antin tyytymättömyys luisuu kuolemannäkyjen puolelle. Jäljellä on syyllisyys. ”Syyllisyys oli kai sellaista. Hiljaista. Valossa leikkivä tomu, joka syntyi elämästä ilman sen kummempia toimenpiteitä, laskeutui omaan verkkaiseen tahtiinsa lattialla makaavien ruumiiden peitoksi.” Kuolevan miehen muisti teettää kaaosta, josta lukijan on hetkittäin vaikea, yhtä vaikea kuin kirjan henkilöiden, saada selvää. Aikatasot sekoittuvat toisiinsa yhä enemmän.

On myös Kaarlo-serkku, joka ei aikanaan Saksaan lähtenyt, Itä-Hämeen veteraanien puheenjohtaja, joka edustaa kliseillä kuormitettua ääripäätä: hän pitää veteraanien kunniaa yllä juhlapuheissa ja väheksyy nykyaikaa ja sen kelvottomia ihmisiä. Kaarlo haluaa kirjoittaa muistelmat, joissa hänestä tulee sankari, jollainen hän ei koskaan ollut. ”Viimeisten vuosien aikana hän oli ymmärtänyt, että vanhuus oli pahempaa kuin sota. Sodassa oli sentään eloonjääneitä.” Antin muistikirja salaisuuksineen putoaa lopulta järveen Kaarlon sormien kautta.

Vanhat miehet, serkukset, makaavat rinnakkain vuosikymmenien jälkeen. Syyllisyydestä ei pääse eroon, mutta aika armahtaa: ”Aurinko ei enää laskenut. Silti aamu oli tullessaan yötä kirkkaampi.”

Mitä uutta Linturin kirja tuo suomalaisten sotakirjojen joukkoon? Onko se oikeastaan sotakirja ollenkaan? Onko sankaruus pelkkää valheellista sanahelinää? Miten syyllisyyden kanssa pystyy ikinä elämään? Kirja panee kysymään painavia kysymyksiä!

Kaikki paitsi klassikoiden lukeminen on turhaa

Kirjoja syydetään markkinoille, vaikka maailma on jo ennestään niitä täynnä. Kotimaisia, käännettyjä, uusintapainoksia, klassikoiden uusia suomennoksia. Eikö kaikki ole jo sanottu? Mihin uusia kirjoja tarvitaan? Entä kuka jaksaa lukea niitä vanhanaikaisia tiiliskiviä, joiden väitetään kuuluvan yleissivistykseen?

Kirjan tulevaisuudesta on jo vuosien ajan maalailtu mustanpuhuvia maisemakuvia: tulee paha verkko ja nielee oikeat kirjat, lyhytpinnaiset nykyihmiset eivät jaksa keskittyä yhteen asiaan kokonaisen kirjan vertaa. Kirjojen ystävät ovat kuitenkin muuntaneet uhkakuvat mahdollisuuksiksi ja ryhtyneet lukemaan perinteisten kirjojen lisäksi sähköisessä muodossa tarjottuja teoksia. Ja kas, nykyaikais-sähköisesti lukijan on helppo päästä käsiksi myös klassikoihin, kun vanha sisältö ja uusi tekniikka lyövät kättä.

Voiko klassikoiden lukeminen olla muutakin kuin sitä, että lukiolainen etsii maailmankirjallisuuden kurssilla luettavien kirjojen luettelosta sen, jossa on vähiten sivuja? Luin kesällä Dostojevskin Idiootin ja hykertelin sen ihmiskuvauksen osuvuutta tähän aikaan. Mitkä ovat teidän suosikkejanne?

Colm Tóibín: Brooklyn

Irlanti 1950-luvun alussa. Niin kuin monet muut, Eilis, monilapsisen perheen nuorin tytär, muuttaa paremman toimeentulon toivossa Yhdysvaltoihin, New Yorkin Brooklyniin.  Eilis on nuori, kokematon, tietämätön ja yhtäkkiä kokonaan uuden äärellä. Vähitellen hän irrottautuu koti-ikävän puristuksesta, tunnustelee itselleen oman elämän, tapaa uusia ihmisiä. Odottamattomat tapahtumat pakottavat hänet kuitenkin palaamaan kotiin, ainakin vähäksi aikaa.

Romaanin alussa Eilis elää tuttua elämäänsä kotona pikkukaupungissa äitinsä ja sisarensa Rosen kanssa. Toimeentulo saarella ei ole helppoa, veljetkin ovat joutuneet muuttamaan Englantiin työn perässä. Isonsiskon ja tutun papin avulla Eilisille järjestyy Brooklynista hyvä työpaikka ja turvallinen asunto – ennen kuin Eilis itse oikeastaan ehtii koko asiaa ymmärtää. Lähtö on vaikea:

”Ja sitten hän oivalsi, että hänestä tuntui nyt jo siltä että hänen pitäisi muistaa tämä huone, sisarensa, tämä kohtaus niin kuin jostain etäältä. Hän tajusi, että siinä pitkittyneessä hiljaisuudessa oli jotenkin sanattomasti sovittu, että hän, Eilis, lähtisi Amerikkaan. Isä Flood oli kutsuttu käymään siksi, että Rose tiesi hänen voivan järjestää asian.”

Eilis tekee niin kuin odotetaan, asettuu Brooklyniin, opettelee uuden työnsä ja asumisen toisten nuorten naisten ja kalsean vuokraemännän kanssa. Pakahduttavaksi paisuvan koti-ikävän lääkitsemiseksi tyttö aloittaa kirjanpidon iltakurssit, ja näin hänen päivänsä, viikkonsa ja ennen pitkää kuukautensakin jäsentyvät työpäivien, opiskelun ja harvojen iltarientojen mukaan. Irlantilaiset ovat irlantilaisia New Yorkissakin, ja ensimmäisen yksinäisen joulunsa Eilis viettää seurakuntansa turvissa palvellen jouluaterialle yhteen kokoontuneita yksinäisiä miehiä.Heidänkin joukossaan kotiin kaipaava Eilis on näkevinään edesmenneen isänsä.

Pian tulee kuitenkin Tony, italialaistaustainen nuori mies, johon Eilis rakastuu, vaikkei tohdi hänestä äidille kirjoittamissaan kirjeissä kertoa. Yhdessä he luovivat halujensa ja kirkon ja lähipiirin vaatimusten sekamelskassa. Sitoutuminenkin pelottaa Eilisiä. Ratkaisuja on kuitenkin tehtävä, varsinkin kun hän joutuu tekemään matkan takaisin Irlantiin.

Colm Tóibín, tässä ajassa elävä keski-ikäinen mies,  on sujuvasti pujahtanut vaatimattoman, vilpittömän 1950-luvun alun nuoren naisen hahmoon, ja kirjailijaa onkin koskettavan naiskuvansa puolesta verrattu mm. Henry Jamesiin ja John Galsworthyyn. Tapahtumat ovat päällisin puolin – ja varsinkin meidän mitään hätkähtämättömästä ja sensaationnälkäisestä ajastamme katsottuna – pieniä, yhden ihmisen pyrkimistä tasapainoon, oikeaan ja kohtuulliseen elämään. Eilis on nuori ja hän oppii välillä lukijaa tuskastuttavan hitaasti, mutta hän kuitenkin oppii. Hänestä tulee aikuinen, vaikka se ristiriitatilanteista suurimmassa ottaakin koville:

”Siitä tuli omituinen tunne, että hän oli kaksi ihmistä, joista toinen oli taistellut kaksi kylmää talvea ja monia raskaita päiviä Brooklynissa ja rakastunut siellä, ja toinen oli äitinsä tytär, se Eilis jonka kaikki tunsivat, tai luulivat tuntevansa.”

Arto Virtanen pohtii yleisemminkin romaanin nykyistä tehtävää ja kirjoittaa Tóibínista ja Brooklynista näin Parnassossa (3/2011): “Miten joku voikin kirjoittaa noin puhtaasti, vailla kyynisyyttä, älyllistämistä, vailla karkeuksia ja lukijoiden kosiskelua pakkonaurattamisella ilman, että kerrontaan lipuu tekopyhiä, kaunistelevia tai romantisoivia aineksia? Miten kirjailija jaksaa uskoa henkilöittensä oikeudenmukaisuuteen ja hyvyyteen maailmassa, jossa nimenomaan tuollaiset hyveet ovat käyneet harvinaisiksi, unohdetuiksi tai aliarvostetuiksi?”

Pidättyvyys, yksinkertaisuus ja puhtaus ovat läsnä myös kirjan kielessä. Siinä ei ole mitään turhaa. Kirkkaat yksityiskohdat kertovat juuri niistä Eilisille tärkeistä asioista. Tekee mieli kiittää erityisesti myös suomentaja Kaija-Mari Sivilliä.

Onko Eilisin elämänvaiheissa teille tarpeeksi? Tarvitseeko tarinan olla tämän suurempi? Entä ajan tapahtumat: siirtolaisten virta meren taakse, sodanjälkeinen köyhyys?

Maaliskuun kirjana Colm Tóibínin Brooklyn

Maaliskuussa lukupiirissämme keskustellaan irlantilaisen Colm Tóibínin viime vuonna suomeksi julkaistusta romaanista Brooklyn. Keskustelu avataan torstaina 1.3.

Suomalainen Kirjakauppa tarjoaa kirjaa lukupiiriläisille 25 eurolla.

Helmikuun kirjailijamme Essi Tammimaa on edelleen tavattavissa täällä blogissa. Hän vastaa kysymyksiin aina maaliskuun puoliväliin asti.

Paikalliset kirjamessut

Tulevana viikonloppuna Lahden Sibeliustalolla järjestetään monitoimimessut: tarjolla on kirjoja, lähiruokaa ja postimerkkejä. Kirjoista kiinnostuneille messut tarjoavat monipuolista ohjelmaa nimekkäine haastateltavineen ja aktiivisuuteen kannustavine työpajoineen. Ohjelma löytyy messujen omilta verkkosivuilta: www.lahdenkirjamessut.fi.

Mitä odotatte paikallisilta, pienimuotoisemmilta kirjamessuilta? Onko pienillä messuilla mukavampaa kuin isoilla?

 

Essi Tammimaa: Paljain käsin

Essi Tammimaan viime vuonna julkaistu, nyt Runeberg-palkintoehdokkuuden saanut romaani Paljain käsin kertoo kolmen sukupolven naisista, siskoista, äideistä, tyttäristä, synnytettävistä ja syntymättä jäävistä. Varpu, nykysiskoista nuorin, kertoo perheen naisten tarinaa 1940-luvulta tähän päivään. Sukupolvesta toiseen nainen on nainen: kohdussaan kiinni ja miesten armoilla.

Ja Varpu kertoo, hän kertoo vauvana, hän kertoo epävarmana nuorena, kertoo myös sisariensa, äitinsä ja isoäitinsä teot ja tuntemukset. Kertoja näkee melkein kaiken, vaikka hetkittäin pysähtyykin epäilemään itseään: ”Noinko Aila ja Tuure sitten tosiaan tapaavat? Vai onko siinä vielä jokin mutka? Minä en tiedä varmasti. Mielikuvitukseni leväyttää jo nyt pakokaasua kuvan peitoksi.”

Kolmesta sisaruksesta jokainen kulkee omaa reittiään pois lapsuudenkodista. Virva on kuvataiteilija, joka löytää vakaan tuntuisen Tanelinsa varhain ja äkisti. Yhteinen salainen puutarha eristää heidät muusta maailmasta, ja kun onni jää täyttymättä, lapsi saamatta, takapihan kasvit ovat tukahduttaa Virvan. Inari on se kova luu, joka jo pienenä uskaltaa panna vastaan isälle, eikä aikuisenakaan anna periksi. Inari päätyy Varatun miehen omaksi, toivottomaan suhteeseen, joka särkee hänen ruumistaan ja sieluaan. ”Vain velvollisuudet sitovat, eikä rakkaus ole yksi niistä.” Varpu, nuorimmainen, haluaa tehdä hyvää, myös suojelemalleen poikaystävälle, joka lopulta jää häälyymään väkivaltaisen pelimaailman epätodellisuuteen. Kun sisaretkin tuntuvat häviävän ympäriltä, Varpulle jää työ, elämänsä loppua kohti saatettavat vanhukset. Ja Varpu haluaa pitää toiset tyytyväisinä:”Olen saanut sen synnyinlahjana: pakottavan tarpeen korjata kaiken. Pakottavan tarpeen korjata menneisyys, joka meni vikaan ennen kuin minä olin syntynytkään.”

Miehet ovat enimmäkseen poissa. Äiti luulee väkivaltaista Tuure-vaaria omaksi isäkseen, siskosten isä häipyy aikanaan, nuorimman sukupolven miehet ovat kyllä enemmän läsnä, mutta eivät kuitenkaan voi tuoda tarkoitusta naistensa elämään. Miehet karkaavat, livahtavat vastuustaan. Tulee toisia naisia, vääriä olosuhteita, miehen maailmantuskaa, joka on niin toisenlaista kuin naisen, joka kautta vuosien saatetaan leimata hysteerikoksi – toki aina oman aikansa termein – kun hänen voimansa loppuvat. Naisen on pärjättävä yksin.

Sukupolvien mittaan tytöille ja naisille tapahtuu samanlaisia asioita. Polkupyörä lipeää alta, miehet lähtevät. Naisella on naisen keho, tyttöiästä asti. 1940-luvun tytöstä tulee nainen vastentahtoisesti ja ennen aikojaan, nykyhetken naiset voivat helliä tyttöyttään pitempään. Heillä on valinnanvaraa, mutta silti hedelmällisyys hallitsee: joko pelko raskaudesta tai suru lapsettomuudesta. Isoäiti ei saanut valita: ”Rääkyvä penikka ei voinut saada hänen sydäntään sykkyrälle niin kuin meidän, jotka olemme kasvaneet vaalimaan elämää, kun sen synty on niin rajoitettu.” Äitiys voi olla taakka tai saavutus.

Kuvat eri vuosikymmenten arjesta syntyvät yksityiskohdista, osin aivan uusin sanoin, sinne tänne ryöpsähdellen mutta silti täsmällisesti, oli sitten kyse sota-ajan Helsingistä tai 1980-luvun lasten leikeistä. Hoitotyö tulee kuvatuksi niin kouriintuntuvasti kuin on mahdollista. Kädet jäävät paljaiksi, kun suojahanskat unohtuvat tai sormus irrotetaan sormesta. Eri polkuja kulkeneet sisarukset voivat lopulta päästä lähemmäksi toisiaan.

Miten uppouduitte siskosten maailmaan? Miten miehet mahtavat lukea tätä naisista kirjoitettua kirjaa?

Kirjailija Essi Tammimaa on luvannut tulla mukaan keskusteluumme. Nyt on siis oiva tilaisuus kysyä, kertoa ja kommentoida!