Linda Olsson: Kaikki hyvä sinussa

Muistot musertavat. Menneisyyttä ei ole, ei tulevaisuuttakaan. Linda Olssonin romaanin päähenkilö Marianne-Marion on käynyt läpi niin vaikeita aikoja, että hänen on ollut pakko koteloida ne oman muistinsa ulottumattomiin ja keskittyä elämään päivä kerrallaan, vieraassa maailman kolkassa. Vasta pienen, hyljeksityn pojan kohtaaminen pakottaa hänet kaivamaan esiin omat lapsuudenmuistonsa.

Keski-ikäinen lääkäri Marion viettää yksinäistä ja yksinkertaista elämää kaukana juuriltaan, Uuden-Seelannin rannikolla. Hänen muista ihmisistä ja velvoitteista vapaata viikkorytmiään alkavat säädellä viikoittaiset tapaamiset pienen pojan kanssa. Ika-poika on selvästi kaltoin kohdeltu, mutta Marion ei selvittele hänen taustaansa, vaan antaa erikoislaatuisen ystävyyden kehittyä. Lapsella on autistisia piirteitä, joiden takaa kuitenkin löytyy yhteys Marioniin, osin musiikin ja myös yhteisen taideprojektin kautta.

Ikan pelastamisesta tulee Marionille keino pelastaa myös se lapsi, joka on haudattu jonnekin hänen omaan sisimpäänsä. Tarina rakentuu hitaasti lapsi-Mariannen ja aikuisen Marionin kokemien tapahtumien kautta. Aluksi lukija ei aavista, miten syvälle Marionin synkkään lapsuuteen hänet viedään: ensimmäisenä kerrotut muistot järkyttävät turvallisuuden tunnetta vasta pikkuisen, mutta pahemman uhka on jo aavisteltavissa. Mariannen tie vie isoisän turvista Ahvenanmaalta Tukholmaan, missä tasapainoton äiti ja pieni veli ohjaavat tytön elämää, Lontoon-sukulaisten ja yhdentekeväksi jäävän avioliiton kautta maapallon toiselle puolelle. Niin kuin Ika-poika, myös Marianne on joutunut eksyneiden aikuisten armoille. Kun lapsi kokee vääryyttä, hän ottaa kantaakseen syyllisyyden taakan, joka vielä aikuisenakin ohjaa unohtamaan ja pakenemaan.

Olssonin teos maalailee minäkertoja-Marionin entistä ja nykyistä elämää yksinkertaisin lausein, luontoa ja tunteita kuvaten.  On valo ja värit, meri ja taivas, jotka ovat samalla osa Marionin mielen maisemaa. Sitten kun päästään pikku Mariannen muistoihin, jotka kerrotaan kolmannessa persoonassa, ulkopuolelta, kerronta jämäköityy. Lapsen muistikuvat ovat konkreettisia: ne ovat ankaria tapahtumia mutta myös hajuja, makuja, tuntoja. Aikuisen Marionin muistot viidentoista vuoden takaa vaikuttavat ensin ääriromanttisilta, mutta niiden romantiikka kääntyy tragiikaksi, kun palaset asettuvat kohdalleen.

”Olin hyväksynyt sen, että kaikki synkät muistot olivat minun. Mutten ollut koskaan tajunnut, että kauniitkin muistot olivat minun. Minulla oli oikeus niihin. Ja minulla oli oikeus helliä niitä riippumatta siitä, mitä tapahtui ennen ja jälkeen. Minulla oli oikeus onneeni siinä missä suruunikin.” Tapahtumat eivät kaikissa käänteissä ole ehkä arkisessa mielessä uskottavia, mutta ne muodostavat lopulta ehyen kokonaisuuden, aivan kuten päähenkilön elämä alkaa eheytyä, tulla yhdeksi. Melkein loputon yksinäisyys ja suru voivat ehkä sittenkin väistyä.

Miten uppouduitte Marionin tarinaan? Miten kielen kauneus ja tarina surullisuus mielestänne yhdistyivät? Voiko ihminen selviytyä ehjänä näin kovista kokemuksista?

Teoksen, kuten Linda Olssonin kaksi aiempaakin romaania, on suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi. Hän on ystävällisesti luvannut osallistua verkkokeskusteluumme. Voitte siis osoittaa kysymyksiä ja kommentteja myös suoraan Anuirmelille. Usein unohtuu, miten suuren työn suomentaja puolestamme tekee!