Kirjahyllyni kasvaa – vain tabletissa

Sähköiset kirjat ovat saavuttaneet Yhdysvalloissa suuren suosion. Nettikauppa Amazonissa sähköisten Kindle-kirjojen myynti on yrityksen oman ilmoituksen mukaan ylittänyt jo pari vuotta sitten perinteisten kirjojen myynnin.

Suomessa e-kirjojen myynti on suorastaan mitätöntä. Tarjontaa kyllä on, Elisa on markkinoinut omaa sähköistä kirjasovellustaan paljon, ja suomenkielisiä digikirjoja on saatavilla monissa muodoissa. Hyvä linkkilista löytyy Wikipedian aihetta käsittelevän artikkelin lopusta.

Amazonin menestyksekkäästi lanseeraamaa ”kirjatablettia” Kindleä en ole hankkinut, mutta iPad-tablettiin voi ladata Kindle-sovelluksen, johon voi Amazon.comista ladata kirjoja sähköisessä muodossa.

Lienen mitä sopivin testaaja sähkökirjoille, koska edustan sekä vanhaa että uutta maailmaa. 1990-luvun lopulta lähtien työmaani on ollut internet eri muodoissaan, toisaalta olen kasvanut aikuiseksi offline-maailmassa. Kotini seiniä kiertävät satojen kirjojen muodostamat rivit, ja lisää tulee koko ajan.

Vai tuleeko? Maagisin piirre Amazon.comin, Kindlen ja iPadin yhdistelmällä ostetussa kirjassa on hankinnan nopeus. Houkuttelevasti nimetty Osta yhdellä klikkauksella -nappi lunastaa lupauksensa. Kun on kirjautunut sisään Amazoniin ja haluamansa kirjan kohdalla klikkaa nappia, on kirja laitteellasi sekunneissa ilman päivien tai viikkojen odotusta. Todella kätevää!

Perinteiset kirjat ovat erinomaisia käyttöliittymiä. Pokkari kulkee taskussa tai laukussa mukana ja on kevyt pidellä missä tahansa asennossa. Mutta reissuun lähtiessä sähköisen kirjan eduista korostuu se, että yhdessä tabletissa mukaan lähtee kirjaläjä. iPadin kohdalla en kylläkään ole vielä täysin vakuuttunut, että käyttökokemus on löytänyt optimaalisen tasonsa. Pöydän ääressä lukeminen sujuu mukavasti, kunhan on hankkinut kolmion muotoon käärittävän lukutuen. Nojatuolissa tai sängyssäkin lukee hetken aikaa, mutta sitten alkaa jotenkin aina käsivarsi kiehnätä uutta asentoa tabletille.

Kosketusnäytöllä sivut kääntyvät tuttuun tyyliin pyyhkäisemällä vähintään yhtä helposti kuin perinteisellä metodilla. Sähköisen kirjanmerkin asettaminen ja poistaminen onnistuu yhdellä sormen näpäytyksellä. Omien muistiinpanojen tekeminen on myös mahdollista.

Summa summarum: kirjahyllyjäni en ole vielä tyhjentämässä, mutta ostamisen nopeus teki minusta välittömästi sähköisen kirjan sydänystävän.

P.S. Ehkä on paikallaan mainita jotain myös itse asiasta eli niistä kirjoista… Lempidekkaristini, newyorkilaisen Lawrence Blockin novellikokoelma The Night and the Music osoittautui mitä sopivimmaksi sähköluettavaksi. Novellit ovat pääosin kevyitä vinjettejä, jolloin uutta lukualustaa tuskin huomasi.

Palvovia kommentteja kerännyt amerikkalaispsykologi Daniel Kahnemanin Thinking, Fast and Slow kerää yhteen kirjoittajan vuosikymmenten kokemukset ihmisten kahdenlaisesta ajattelutavasta, nopeasta ja intuitiivisesta ja toisaalta harkitusta ja loogisesta. Opus vaatii pitempää ja syvällisempää tutustumista, jolloin lukulaitteen käyttömukavuus pääsee todelliseen testiin. Palataanpa siihen ja kirjan sisältöön seuraavalla kerralla.

Mitkä ovat omat kokemuksesi sähköisistä kirjoista? Onko jo tuttu juttu, harkitsetko koekäyttöä, vai vastustatko periaatteesta? Kommentoi!

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

Mielensäpahoittaja tiiraili väärin valmistettua joulukinkkua ESS:n kulttuurisivuilla viime jouluaattona. Graafikko Radek Karkulowskilla on ilmeisesti ennustajanlahjoja, sillä uudessa kirjassa yksi mielipahaa aiheuttavista asioista on todellakin kinkkurulla.

Pääsiäisen pyhinä tuli luettua Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike (WSOY). Kirja oli odotusten mukainen: ei mitään uutta, mutta irtoaahan sitä vanhastakin asiasta joskus hauskanlaista ajanvietettä.

Kirjan idea on simppeli. Mielensäpahoittajan on opeteltava laittamaan ruokaa, sillä yleensä keittiöhommista vastaava vaimo makaa sairaalan pitkäaikaisosastolla. Ruskeasta kastikkeesta pitää aloittaa, soossi kun muodostaa vanhan ukon ruokavalion perustuksen perunoiden ohella.

Jos asiaa haluaa hieman älyllistää, ruoan kautta Kyrö pääsee kiinni vanhenevan ihmisen arkeen – Mielensäpahoittajaa uhkaa nimittäin laitostuminen, jos köökkihommat eivät ala sujua. Ravinnon kautta käsitellään siis paitsi nykyajan kotkotuksia (Mielensäpahoittaja suosii tietysti etnisen sijaan entistä) myös itsenäisenä pysymisen edellytyksiä.

Kyrö on kyllä tehnyt kadehdittavan tempun äkkiväärällä hahmollaan. Tällaistahan Suomen kansa rakastaa. On selvästi yliampuva, koominen ukko, joka on kuitenkin jollakin tavalla hyvin tosi. Eräskin työkaverini sanoi, että uusi kirja on pakko lukea ihan vain sitä varten, että se tiivistää niin hyvin sen, mitä hänen isänsä asioista ajattelee.

Mielensäpahoittajan myötä Kyrö on onnistunut tuotteistamaan varsin tehokkaasti myös itsensä. Kyrö on tätä nykyä jatkuvasti televisiossa erilaisissa keskusteluohjelmissa, mikä varmistaa sekä kirjailijan että Mielensäpahoittajan pysymisen julkisuuden ylöspäin kiertyvällä noidankehällä. Muistaakohan kukaan enää, että Kyrö tekee myös romaaneja?

Yhdestä asiasta olen tosin Mielensäpahoittajan kanssa eri mieltä. Kyllä ei laiteta karjalanpaistiin mustapippurirouhetta vaan kokonaisia maustepippureita. Varmistin asian Keittotaito-kirjastani, jonka esipuhe on päivitetty vuonna 1939.

Uusia bloggaajia!

Etelä-Suomen Sanomien lukupiirissä aloittaa joukko uusia kirjoittajia. Omista lukukokemuksistaan bloggailevat vuorollaan kulttuuritoimittajat Anne Honkanen ja Ilkka Kuosmanen, verkkopäällikkö Petteri Ruotsalainen, toimittaja Matti Hilska, tuottaja Markus Luukkonen, toimitussihteeri Erja Vainikka-Howard ja toimittaja Oskari Onninen. Uudet kirjoittajat ovat Mediatalo Esan työntekijöitä.

Samalla verkon ja printtilehden vuoropuhelua tiivistetään. Maanantaisin julkaistavalla kirjasivulla kerrotaan säännöllisesti lukupiirin kuulumiset. Asiaa lukupiiristä myös huomisessa eli 17.6. Etelä-Suomen Sanomissa.

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Voiko hyvän romaanin merkkinä pitää sitä, ettei voi tarttua seuraavaan kirjaan, kun edellisen teoksen tunnelmat pyörivät niin vahvoina mielessä?

Näin kävi minulle luettuani Aki Ollikaisen tuoreen esikoisromaanin Nälkävuosi (Siltala) jo yli kaksi viikkoa sitten. Yöpöydälle on sen jälkeen ehtinyt kertoa pinoksi asti uutta luettavaa: Raija-Sinikka Rantalan romaani Miekkatanssi, Susan Cainin Hiljaiset, joka on paksuhko introverttien puolustuspuhe, ja aikoinaan kesken jäänyt Peter Franzénin Tumman veden päällä, joka odottaa uutta tulemistaan.

Mutta ei. Nälkävuoden jälkeen mikään ei oikein tunnu miltään. Pikku-Mataleenan ja hänen perheensä vaiheet nousevat aina vain mieleen, ja huomaan kuvittelevani niihin vaihtoehtoisia loppuja. Se lienee kirjallista krapulaa.

Ollikaisen romaanissa kaikki osui kannaltani nappiin: Aihe - suomalaisten kokemat nälkävuodet 1860-luvulla – kiehtoo entistä historian lukijaa. Tyyli – joka on samalla runollinen mutta toteava – jättää sopivasti lukijalle paikattavaa. Kaunis kieli – joka on täynnä kaikkiin aisteihin vetoavia kuvia.

Sain haastatella Ollikaista pian kirjan julkaisemisen jälkeen. Hän kertoi kirjoittaneensa koko ikänsä, joten uutta matskua on varmasti tulossa. Täytyy toivoa, että kirjallinen dagen efterini olisi jo siihen mennessä hellittänyt.

Miniän saa vain kytkykauppana

Helsinki

STT

Tuomas Kyrön uusi teos Miniä aloittaa Kirjan ja ruusun päivän uuden perinteen. Opus annetaan 23. huhtikuuta kirjoja ostaville kaupan päälle, eikä teosta ole mahdollista saada tuon päivän jälkeen. Erikoispainoksen ideoivat kotimaiset kirjakauppiaat, jotka pyrkivät nostamaan Kirjan ja ruusun päivän lukemisen merkkipäiväksi. –·Halusimme ensimmäiseksi Kirjan ja ruusun päivän kirjailijaksi Suomen tämän hetken suosituimman kirjailijan, kertoo Kirjakauppaliiton puheenjohtaja Tuula Korte. Kyrön uutuusteoksessa miniä saa viikonloppuvieraaksi appiukkonsa. Sysi-Suomi ja Helsinki joutuvat törmäyskurssille, kun kaksikon välillä on puoli vuosisataa ja elämänkatsomus. Unesco julisti vuonna 1995 huhtikuun 23. päivän Maailman kirjan ja tekijänoikeuden päiväksi.

Kätilö yhä kirjamyynnin kärjessä

Helsinki

STT

Katja Ketun romaani Kätilö (WSOY) jatkoi myös maaliskuussa kotimaisen kaunokirjallisuuden ostetuimpana teoksena. Kirjamyynti käy ilmi tuoreelta Mitä Suomi lukee -listalta. Kätilön jälkeen kakkossijalle päätyi Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja (WSOY). Myydyimpien listalla menestyivät myös Eve Hietamiehen Tarhapäivä (Otava), Rosa Liksomin Hytti Nro 6 (WSOY) ja Pertti Jarlan Fingerpori 5 (Arktinen Banaani). Käännetyn kaunokirjallisuuden ostetuin oli Jo Nesbön Aave (WSOY). Lasten ja nuorten kirjojen ykkönen oli puolestaan Lin Hallbergin Älä pelkää, Sinttu! (Tammi). Tietokirjojen myydyimpänä jatkoi Sikke Sumarin keittokirja Sikke – ruokaa rakkaudella Toscanassa (Paasilinna).

Ei niinkään velikultia

Jenni Linturi ja Katja Kettu toimittaja Ilkka Kuosmasen haastattelussa (ESS 28.10.2011)

Ei niinkään velikultia

Jenni Linturi ja Katja Kettu kirjoittavat sotaromaanin perinteiset sankaritarinat romuksi.

ESS–Ilkka Kuosmanen

Helsinki

He ovat nuoria naisia ja kirjoittavat sodasta, mutta älä erehdy nimittämään heitä naissotakirjailijoiksi. Itse asiassa Jenni Linturi ja Katja Kettu karttavat kaikenlaista lokerointia niin perusteellisesti, että eivät suoranaisesti hihkuneet riemusta, kun ilmoitin käsitteleväni heitä samassa jutussa.

Niputtamiselle on kuitenkin olemassa ainakin journalistinen peruste. Molemmilta naisilta on tänä syksynä ilmestynyt romaani, joka kyseenalaistaa reippaasti sotakirjallisuuden perinteiset kerrontakonventiot. Kun suomalaisessa sotakirjassa on tyypillisesti kuvattu, kuinka hylsyt lensivät mutta Kollaa kesti, tarkentavat Linturi ja Kettu siihen, mitä sota tekee ihmiselle ja moraalille.

Se ei ole mitään kaunista katseltavaa. Linturin Isänmaan tähden vyöryttää lukijan silmille Saksan SS-joukoissa palvelleiden suomalaismiesten syyllisyydentunnon, joka repii rikki vielä vuosikymmeniä tapahtumien jälkeenkin. Ketun Kätilö puolestaan sivuaa suomalaisnaisen ja SS-upseerin romanssin kautta Lapin sotavankileireillä ilmennyttä raakaa seksuaalista väkivaltaa.

Ilman moralisointia

Rovaniemeltä kotoisin oleva Kettu sai idean Kätilöön luettuaan isoäitinsä sotakirjeenvaihtoa. Suomalaisten ja saksalaisten välinen aseveljeys on ollut Pohjois-Suomessa enemmän esillä kuin etelässä, sillä Lapissa oli jatkosodan loppuvaiheessa yli 200 000 saksalaissotilasta.

– Lähes kaikki pohjoisessa kasvaneet ovat varmasti niitä tarinoita muodossa tai toisessa kuulleet, Kettu arvelee.

Täysin tuntematon aihe ei ole kaunokirjallisuudessakaan. Esimerkiksi Kalle Päätalon Koillismaa-sarjan yksi keskeisistä teemoista kietoutuu suomalaisnaisten ja saksalaismiesten sotaromanssien aiheuttamien traumojen ympärille.

– Joo, olen kyllä näitä lukenut, mutta tuntuu, että niissä on yleisesti ottaen ollut hyvin moralisoiva sävy. Siksi halusin tehdä romaanin, jossa ei syytellä yksilöitä, Kettu kertoo.

Kettu korostaa, että sota kiinnostaa häntä vain raamina, joka asettaa ihmisenä olemisen ehdot kyseenalaiseksi. Myöskään Linturi ei ajatellut ryhtyvänsä uudistamaan sotagenreä, kun Isänmaan tähden alkoi syntyä.

– En ylipäätään ajatellut kirjoittavani juuri sotaveteraanin tarinaa, sillä eiväthän he ole mikään homogeeninen ryhmä vaan joukko historiaan heitettyjä yksilöitä. Toivon, että sotakirjalla voisi olla muitakin ansioita kuin se, että se on uskottava nuoren naisen kirjoittamaksi, Linturi huomauttaa.

Suuriin saappaisiin

Niitä ”muita ansioita” onkin kosolti niin Linturin kuin Ketunkin kirjoissa. Isänmaan tähden -romaania on ylistetty kritiikeissä poikkeuksellisen kypsäksi esikoisromaaniksi, joka nostaa julkisuuteen aiemmin melko tuntemattoman aihepiirin, Suomesta Saksaan lähteneet SS-sotilaat. Kahden kertojan kautta avautuva sirpalemainen tarina tuntuu jyräävän tietoisesti sotaan liittyvät sankarimyytit.

– Tällaista en kyllä ole ainakaan tietoisesti tavoitellut. En osaa muutenkaan ajatella omaa kirjoittamistani kovin analyyttisesti. Pikemminkin sitä vaan innostuu jostakin aiheesta ja toivoo voivansa syventää sitä, Linturi kuvaa.

Ketun verevä pohjoinen kieli taas on saanut monet kriitikot sovittelemaan hänen harteilleen jo niin Rosa Liksomin kuin Timo K. Mukankin palttoota.

– Niin, Liksom ja Mukka ovat mahtavia kielenkäyttäjiä, mutta joku voisi kyllä keksiä jo muitakin vertauskohteita, Kettu huokaa.

Toisaalta ensimmäinen mielikuva on usein se oikea. Kätilön alkuvoimaisessa kielessä on enemmän kuin vähän Liksomilta haiskahtavaa jääräpäistä kohtalouskoa. Toisaalta siitä voi aistia melkoisesti Mukalle tyypillistä maahan kiinni kasvaneiden naisten seksuaalista voimaa.

– Edellinen romaanini oli kieleltään huomattavasti hillitympi. Mutta se on kyllä totta, että kaipaan pohjoista tapaa ilmaista asioita. Sisällä tuntuu aina oikein sellainen helpotus, kun juna menee yli Kemijoen ja puheenparsi muuttuu, nykyisin kirjailijaresidenssissä Sammatissa asuva Kettu tunnelmoi.

Jenni Linturi: Isänmaan tähden

Nuori nainen meni ja kirjoitti kirjan sodasta. Mitä ihmettä? Miksi ihmeessä? Jenni Linturin teos Isänmaan tähden ei ole kuitenkaan mahtipontisen isänmaallinen niin kuin nimi antaisi ymmärtää: sota on kamalaa, sota on raakaa, sota tekee ihmisistä tappajia, joiden ylevät periaatteet muuttuvat pian oman selviytymisen varmistamiseksi, vaikka se vaatisi tekemään hirmuisia tekoja.

Nuori ylioppilas Antti Vallas värväytyy natsi-Saksan Waffen-SS -joukkoihin, lyöttäytyy menomatkalla uusien tuttavuuksien seuraan, päätyy harjoitusleireillä vietettyjen kuukausien kautta rintamalle, aina Kaukasukselle asti, vaikka suomalaisen miehen onkin ajoittain hankalaa sopeutua saksalaiseen komentoon. Sotatovereista tulee läheisiä, varsinkin Erkistä, jota Antti alusta asti haluaa miellyttää ja jonka sisaren kanssa hän päätyy naimisiin.

Mikä näitä nuoria miehiä vetää? Alussa ovat ihanteet: ”Antti halusi ehdottomasti kuulua oikeisiin piireihin.” Vuonna 1941 Saksa on suuri ja  voittamaton, Anttia houkuttaa kenties lupaus sankaruudesta. Hän kuljettaa mukanaan muistikirjaa, joka säilyy povitaskussa luodin esteenä. Tulee todellisuus, oikea sota, jonka julmuus tarttuu jokaiseen. Alussa miehet vielä kyselevät toisiltaan, haluaisivatko luodin mieluummin päähän vain sydämeen. Jouduttuaan tositoimiin he eivät enää kysele, vaan ajautuvat mukaan.

Miehet palaavat Suomeen, pahat teot itsessään väistyvät ja tilalle tulee niiden aiheuttaman musertavan syyllisyyden kanssa eläminen. ”Hän ei ihmetellyt sitä, että moraali sijaitsi sanoissa, eikä sydämessä kuten hän oli poikasena ajatellut. Hän ei tehnyt sitä siitä yksinkertaisesta syystä, että kertominen, niin kuin sanat ylipäätään, tuntui menettäneen merkityksensä.” Miehet käyttävät selviytymiseen erilaisia keinoja: Antti vaikenee ja Erkki puhuu ja kirjoittaa, he ovat kuin peilikuvat toisilleen. ”Antti ei halunnut puhua siitä, mikä oli menetetty sodassa. Hän ei kaivannut moraalia vaan muistia.” Naiset haluavat tukea miehiään, mutta jäävät kuitenkin syrjään, koska he eivät voi jakaa näiden kauhukokemuksia. He eivät tiedä.

Kirjan nykyajassa 79-vuotias veteraani Antti kärsii muistiongelmista, putoaa katolta ja kadottaa sanansa. Häntä hoivaavat huolestuneet lähisukulaiset sekoittuvat sota-ajan läheisiin ihmisiin, tapahtumat sairashuoneessa muuntuvat rintaman kauhuiksi ja Erkin itsetuhoisten loppuvaiheiden toisinnoiksi. Valon leikki huoneen katossa onkin itäisen Euroopan kartta sinisine ja punaisine nuppineuloineen. Dementoituneen Antin tyytymättömyys luisuu kuolemannäkyjen puolelle. Jäljellä on syyllisyys. ”Syyllisyys oli kai sellaista. Hiljaista. Valossa leikkivä tomu, joka syntyi elämästä ilman sen kummempia toimenpiteitä, laskeutui omaan verkkaiseen tahtiinsa lattialla makaavien ruumiiden peitoksi.” Kuolevan miehen muisti teettää kaaosta, josta lukijan on hetkittäin vaikea, yhtä vaikea kuin kirjan henkilöiden, saada selvää. Aikatasot sekoittuvat toisiinsa yhä enemmän.

On myös Kaarlo-serkku, joka ei aikanaan Saksaan lähtenyt, Itä-Hämeen veteraanien puheenjohtaja, joka edustaa kliseillä kuormitettua ääripäätä: hän pitää veteraanien kunniaa yllä juhlapuheissa ja väheksyy nykyaikaa ja sen kelvottomia ihmisiä. Kaarlo haluaa kirjoittaa muistelmat, joissa hänestä tulee sankari, jollainen hän ei koskaan ollut. ”Viimeisten vuosien aikana hän oli ymmärtänyt, että vanhuus oli pahempaa kuin sota. Sodassa oli sentään eloonjääneitä.” Antin muistikirja salaisuuksineen putoaa lopulta järveen Kaarlon sormien kautta.

Vanhat miehet, serkukset, makaavat rinnakkain vuosikymmenien jälkeen. Syyllisyydestä ei pääse eroon, mutta aika armahtaa: ”Aurinko ei enää laskenut. Silti aamu oli tullessaan yötä kirkkaampi.”

Mitä uutta Linturin kirja tuo suomalaisten sotakirjojen joukkoon? Onko se oikeastaan sotakirja ollenkaan? Onko sankaruus pelkkää valheellista sanahelinää? Miten syyllisyyden kanssa pystyy ikinä elämään? Kirja panee kysymään painavia kysymyksiä!