”Minä kirjoitan kaunokirjoitusvihkoon kiemuraisia kirjaimia, aivan turhia kirjaimia koska osaan jo kaikki kirjaimet, kaikki erilaisetkin eri lehdistä ja kirjoista, niin paljon niissä on samaa että kun oppii yhdet oppii kaikki. Syksyn aikana olen oppinut lukemaan tavuviivojen kanssa hitaasti ääneen koska sillä lailla änkyttäen luokassa on luettava ja se on ollut koko syksyn uutta ja hirveää koska en ole osannut lukea sillä lailla oikein vaan vain itsekseni ja nopeasti.”
Poikakirjan alussa Olli on vasta koulutaipaleensa alussa. Koulusta tulee paikka, joka rajoittaa ja kahlitsee niin, että jo ensimmäisen kesäloman lopun häämöttäessä poika pelkää, että ”syyskuu alkaa ja kaikki tärkein on jo ohi”. Samalla Olli haluaa sopeutua, haluaa tehdä niin kuin pitää, niin kuin opettaja haluaa. Ja hän haluaa oppia, oppia kaikesta mahdollisesta niin koulussa kuin sen ulkopuolella, missä elämä jatkuu turvallisessa perheessä ja toisten poikien seurassa, sodan läheisyyden leimaamassa 1960-luvun suomalaisessa pikkukaupungissa.
Kun Ollin luokasta tulee poikaluokka, astuu opettajaksi kodin, uskonnon ja isänmaan ihanteiden läpitunkema, sodan käynyt miesparka, ja ankaraakin ankarampi kuri alkaa säädellä kouluelämää. Alkaa entistä uutterampi tiedon tankkaaminen, ja Olli tekee tieteellisiä kokeita kotonakin. Koska hän on selvästi lahjakas äidinkielessä, opettaja alkaa valmentaa häntä kansallisia kilpailuja varten, eikä lauseenjäsennyksen harjoittelemisesta sen jälkeen tule loppua.
Poikaluokan sisäinen maailma on armoton: erilainen eli lihava joutuu sekä luokkatovereidensa että opettajan silmätikuksi. Opettaja ei puutu vakavaksi yltyvään kiusaamiseen tai hyväksy siitä hänelle kertovia oppilaita, vaan ilmoittaa, että ”mies ei kantele takanapäin eikä itke ääneen”. Ollinkin on vaikea katsoa kiusatun pojan hyllyvää olemusta, ”ranteitten läskihihoja”, mutta silti rajun kiusaamisen näkeminen jää häntä vaivaamaan ja panee alulle yhden lukuisista migreenikohtauksista, vaikka kiusaamisen traagisemmat seuraukset ovat vasta edessäpäin.
”Mies on selkärankainen eikä lapamato”, on yksi opettajan suosikkilausahduksista. Ääri-ihminen menee liian pitkälle, ja tilalle tulee iloinen ”Putte-Possu”, joka ei osaa pitää kuria, vaan kuunteluttaa tunneilla Beatlesia ja järjestää jopa mielipideäänestyksiä: ”Pitääkö kaikki siirtomaat vapauttaa?”. Kovaan järjestyksenpitoon tottunut poikaluokka joutuu tuuliajolle, kunnes entinen opettaja yllättäen palaa takaisin entistä täsmällisemmät ohjeet ja sinikantiset Poikakirjat mukanaan.
Olli selvittää helposti koulun vaatimat teoreettiset tehtävät, mutta on samaan aikaan mukana myös poikien muissa touhuissa. Leikitään ritsasotaa, uitetaan muurahaisia, ja erityisesti räjähteet kiinnostavat ja aiheuttavat vaarallisia tilanteita, joista Olli hyvällä tuurilla selviytyy, vaikka lähipiirissä sattuu myös vahinkoja. ”Näin minä opin maailmasta että siinä on asioita joita ei puhuta kenenkään kanssa.” Syyllisyys painaa, vaikka ison hiekkakuopparäjäytyksen jälkeisissä sattumissa on huvittavatkin puolensa. Myöhemmin Olli esittelee räjähdyksen jälkiä ja omaa piilopaikkaansa ryteikössä myös tutulle tytölle.
”Isä sanoo usein että muut tekevät mitä osaavat mutta me teemme mitä haluamme.” Kotona on onneksi isä, joka antaa pojalleen vanhan kirjoituskoneen, jotta tämä voisi kirjoittaa opeteltavien asioiden listojaan. Perhe onkin turvapaikka: omapäisen isän lisäksi lempeä äiti, vähitellen yhä aikuisempiin maailmoihin karkaavat vanhemmat sisaret poikaystävineen ja levysoittimineen ja omassa todellisuudessaan elävä pikkusisar Pieni, jota ei voi kouluun lähettää. Säännölliseen kotielämään kuuluu myös tuttavaperhe, jonka kanssa vietetään yhteisiä lauantairituaaleja ja päästään mökkireissuille. 60-luvun arjen yksityiskohdat tulevat esitetyiksi niin kirkkaasti kuin vain lapsi voi muistaa.
Kirjan myötä Olli kasvaa, sopeutuu, joutuu oppimaan surullisia ja julmiakin asioita. Vaikka olenkin jonkin verran kirjailijaa nuorempi, Olli Jalosen kuvaamassa maailmassa on paljon tuttua. Esineiden ja päiväjärjestyksen yksinkertaisuus, tapahtumien vääjäämättömyys lapsen logiikan mukaisesti kerrottuna riipaisee syvältä. Kirja on kuitenkin paljon enemmän kuin uskottava ajankuvaus. Tuttuudesta ja yksityiskohtien osumatarkkuudesta huolimatta se on myös mitä yleisinhimillisin puheenvuoro. Kun näkökulma on lapsen, tulkinta vääristyy aina pikkuisen: joskus asioista tulee isompia, joskus pienempiä kuin niistä, jotka aikuisten maailmassa ovat käynnissä ja joita aikuiset luulevat säätelevänsä lapsille sopiviksi. Usein juuri syyllisyys on se, mitä lapsi sälyttää päälleen enemmän kuin aikuiset koskaan voivat huomata. Koulupojan oma maailma on kuitenkin mahdollisimman totta:
”Näin minä opin mutta en tiedä onko se aika mikä muuttuu vai mikä.”