Uusi kuukauden kirjamme tulee aivan toisesta maailmasta kuin aikaisemmat: nyt uppoudutaan toisesta maailmansodasta ja saksalaismiehityksestä toipuvan Guernseyn saaren elämään. Perinteisen kirjeromaanin muotoon puettu tarina kertoo lukemisesta ja kirjojen lohduttavasta voimasta vaikeina hetkinä. Huimia ja surullisiakin kohtaloita siis riittää, mutta päähenkilön, nuoren lontoolaisen kirjailijan, loputtoman valoisasti kuvaamina.
Vappuna ystäväni työnsi käteeni kirjan, jonka kummalliseen nimeen olin törmännyt muutaman kerran aikaisemminkin: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. Siitä on kirjoitettu Lukupiirikirjassa (ks. tämän blogin artikkeli ”Kirjoja lukemisesta”), helmikuisessa messukyselyssä sitä toivottiin käsiteltäväksi täällä lukupiirissämme. Vaikka romaani lukemisen voimasta tuntui toki lähtökohtaisestikin kiinnostavalta, vasta muutaman sivun jälkeen valkeni, millaisen sympaattisen pikku aarteen olin saanut luettavakseni. Teos ei ole korkeakirjallinen tai vailla viihteellisyyttä, mutta tietynlaiseksi klassikoksi siinä on kaikki ainekset: ihastuttavia henkilöitä, kiinnostava ajankohta ja paikka, lämpimän huumorin sävyttämä kerronta – ja myös Jaana Kapari-Jatan luistava suomennos. Kirja ilmestyi vuonna 2008, ja suomennos saatiin luettavaksi viime vuoden puolella. Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville jäi Mary Ann Shafferin (1934–2008) ensimmäiseksi ja viimeiseksi romaaniksi. Lastenkirjailija Annie Barrows viimeisteli kirjan tätinsä puolesta.
Mukaan tarinaan päästään alkuvuodesta 1946, kun nuori lontoolainen kirjailija Juliet Ashton saa kirjeen Guernseyn saarelta. Tuntematon mies on löytänyt Julietin nimen itselleen tärkeän kirjan sisäkannesta ja pyytää tältä lisää tietoja kirjan kirjoittajasta. Samalla hän tulee kertoneeksi Julietille kirjallisesta piiristä, jonka saarelaiset olivat keksineet tekosyyksi saksalaismiehittäjien julistaman ulkonaliikkumiskiellon rikkomiselle. Tästä käynnistyy polveileva kirjeenvaihto, joka kulkee myös muiden saaren lukupiiriläisten ja Julietin sekä toisaalta Julietin ja hänen Lontoon-elämänsä tärkeiden ihmisten välillä.
Kirjeiden kautta lukija saa tutustua hurmaaviin hahmoihin, Julietin uusiin ystäviin Guernseyllä ja entisiin luotettuihin Lontoossa. Vähitellen valkenevat myös järkyttävät yksityiskohdat – puute, katoamiset, lasten lähettäminen Englantiin, vankien kohtelu – Kanaalisaarten saksalaismiehityksen ajasta. Vaikeina aikoina saaren asukkaat ovat löytäneet itsestään ja toisistaan uudenlaisia ominaisuuksia, jotka kirjojen äärellä ovat saaneet puhjeta kukoistukseen. Kokoontuminen kirjalliseen piiriin on lujittanut tuon kirjavan joukon yhteisyyttä. Nämä tarinat kiehtovat myös päähenkilöä Julietia siinä määrin, että hän päättää itse matkustaa saarelle. Hän tempautuu mukaan saarelaisten elämään: kadonneiden kohtalot alkavat selvitä, eikä romantiikaltakaan vältytä.
Kuka on suosikkinne kirjan monenkirjavasta ihmisgalleriasta? Oliko kirjassa kerrottu Guernseyn saaren historia teille ennestään tuttua (minulle ei ollut!)? Vakuuttaako lämminhenkinen, ihmisten yhteisöllisyyteen luottava optimismi?
Kirjassa on niin monta mielenkiintoista henkilöä, että suosikkia on vaikea valita. Yksi kirjan vahvuuksista onkin henkilökuvaus: ihmiset erottuvat toisistaan selkeästi, heillä on hyviä ja huonoja ominaisuuksia, he käyttäytyvät välillä oletusten mukaan ja välillä hyvin arvaamattomasti. Oikeastaan ainoa epäuskottava ja jotenkin ulkokohtaiseksi jäävä tyyppi on Julietin amerikkalainen sulhasehdokas Mark. En saanut mitään otetta siihen, miksi Juliet ylipäätään aloitti suhteen tämän kanssa. Kirjan juonen kannalta on toki tärkeää, että Mark ilmestyy näyttämölle aina epäsopivimmalla hetkellä..
Henkilöiden ohella pidin paljon kirjan rakenteesta, jossa etenkin alussa asiat kerrotaan kirjeissä. Kirjeromaanit voivat olla todella tylsiä ja puuduttavia, mutta tässä on osattu säännöstellä kirjeiden pituutta ja tuoda mukaan tarpeeksi monenlaisia kirjoittajia. Suorastaan nerokas on tapa, miten Guernseyn asukkaat on pantu kertomaan Julietille vain pieniä paloja kerrallaan saaresta ja sen tapahtumista miehityksen aikana. Se on paitsi jännittävä ratkaisu myös mielestäni aito, koska todennäköisesti ihminen “sisältä päin” kertoessaan ei yritä kertoa koko maailmaa vaan tarttuu johonkin mielessään olevaan asiaan. Rakenne kuvaa myös aikaa, jolloin ihmiset kirjoittivat käsin oikeita kirjeitä, jotka sisälsivät tunnetta ja tietoa.
Guernseyn miehitysaikaan oli erittäin antoisaa tutustua tällaisen kirjan kautta. Useinhan käy niin, että vasta fiktio muuttaa historian tapahtumat eläväksi ihmisille, jotka eivät ole joutuneet tai päässeet kokemaan itse ko. tapahtumia. Pohjalla pitää tietenkin olla tietoa, mihin tämäkin kirja käsittääkseni pohjaa erittäin vahvasti.
Luin kuukauden kirjan jo viime vuoden puolella, joten aivan tuoreessa muistissa se ei enää ole. Sain kirjan lahjaksi työkaverilta ja aloin lukea kirjaa lähinnä velvollisuudentunnosta. Mitä jos lahjan antaja jotenkin “tenttaa” minua? Olisipa noloa tunnustaa lahjakirjan unohtuneen pölyttymään. Yllätyksekseni pidinkin siitä kovasti juuri sen optimismin ja lämminhenkisyyden vuoksi. Samanlaisen fiiliksen saa katsottuaan oikein hyvän romanttisen komedian, mutta kirjan ollessa kyseessä hyvää fiilistä riitti useammalle Lahti-Helsinki-junamatkalle – kätevää! Perunankuoripaistos poikkeaa tyyliltään kovasti romaaneista, joihin yleensä tulen tarttuneeksi. Ehkä näin kesän ja helteiden kunniaksi voisi lukea muitakin ns. kevyempiä lukuromaaneja. Ripaus romantiikkaa ei olisi pahitteeksi! Mitä suosittelisitte? Teos toi viehkoudessaan jotenkin mieleen pienenä ahmimani klassiset tyttökirjat, Vihervaaran Annat ja Runotytöt. Historiallinen konteksti ei ollut minulle ennestään tuttu. Inakin tuossa toteaa, että ennen ihmiset tosiaan kirjoittivat tärkeistä asioista oikeita kirjeitä toisilleen. Milloinhan olen itse viimeksi kirjoittanut/saanut oikean kirjeen?
Heidin kyselemistä lukuromaaneista heti tulee mieleeni A.S. Byattin Riivaus, joka on toki Perunankuoripaistosta hidaslukuisempi, varsinkin sisältämiensä leikisti oikeiden viktoriaanisten runoelmien takia. Siinä on kuitenkin hassuja käänteitä ja kirjallisuuspiireille irvimistä, välillä vauhtiakin ja sopivasti sitä romantiikkaa. Pidän kovasti myös Carol Shieldsin kirjoista, vaikken oikein tiedä, mihin kategoriaan ne sijoittaisin. Saman tien matkaa voisi jatkaa vaikkapa Annie Proulxin Laivauutisiin.
Perunankuoripaistos sai minutkin kaihoilemaan oikeiden kirjeiden perään. Kun ystäväporukkamme 80-luvun alussa hajaantui opiskelemaan eri kaupunkeihin, alkoi tiivis kirjeiden kirjoittelu. Parhaiden kavereiden kanssa kirjoitimme toisillemme vähintään kaksi kirjettä viikossa! Se oli ainoa tapa kommunikoida, kun opiskelija-asuntoloissa ei ollut huonekohtaisia puhelimia. Saamani kirjeet ovat yhä tallella, vinttikomerossa tosin, mutta sieltä ne voi kaivaa esiin ja palata tuohon suloisen yksinkertaiseen aikaan.
Perunankuoripaistoksessa kirjeromaanin muoto toimi minustakin hienosti, niin kuin Ina tuolla aiemmin kirjoitti. Kun kirjeet risteilevät monen ihmisen välillä, kirjeenvaihto ei missään vaiheessa tunnu junnaavalta.
Allekirjoitan nuo Tuulikin suositukset, vaikka en pidäkään Carol Shieldsiä missään tapauksessa kevyenä kuin korkeintaan siinä mielessä, että hänen tekstejään on helppo ja ilo lukea.
Kotimaisista kirjoista voisin suositella lukuromaaniksi Pirkko Lindbergin Hotelli Kaipausta, joka on ehkä hieman liian paksu, mutta myös historiallisesti kiinnostava ja kietoo sisäänsä hienoja ihmishahmoja ja mielenkiintoisia tapahtumia pikkukaupungissa ja etenkin sen keskustahotellissa. Myös Helen Mosterin Hylky on mielestäni sujuvasti kirjoitettu historiallinen romaani, joka on myös viihdyttävä.
Kiitos teille molemmille loistavista kirjavinkeistä! Kaikki mainitsemanne ovat lukematta ja edessä on ilmeisesti sateinen juhannus, joten ei muuta kuin kirjastoon!