Jouko Halmekoski ja Kalle Veirto vierailevat Suomalaisessa Kirjakaupassa maalismarkkinoilla keskiviikkona 2.3.2011 klo 11-12.
Jouko Halmekoski kertoo uudesta kirjastaan Orjamarkkinat, huutolaisten kohtaloita Suomessa. Halmekoski on koonnut kirjaansa huutolaisten elämäntarinoita eri puolilta Suomea.
Kalle Veirto jatkaa menestyksekkäästi Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka -sarjan kirjoittamista. Jo seitsemäs Henkka & Kivimutka sekoittaa herkullisesti kaveruuden, kisailun ja rikokset.
Ensimmäisen kuukauden kirjamme, Kauimpana kuolemasta, kirjoittaja Elina Hirvonen vastaa ystävällisesti lukupiiriläistemme kysymyksiin. Saimme kuulla häntä tänään Lahden kaupunginkirjaston vieraana, ja nyt meillä on mahdollisuus jatkaa keskustelua täällä verkossa. Jotta mahdollisimman moni ehtisi lukea kirjan ja tehdä kysymyksiä, Elinan vastaukset ajoittuvat maaliskuun puolenvälin tietämille. Nyt siis lukemaan ja miettimään kysymyksiä kirjailijalle!
Pakkasviikonvaihde tarjosi meille lahtelaisille ja kauempaakin tuleville kirjahulluille tilaisuuden höntyillä kirjojen ja toisten samanmielisten seassa. Kirjailijoita sai kuunnella ja katsella, uusia ja vanhoja kirjoja selailla, monenmoiseen oheistavaraan ja -aatteeseen tutustua.
Mikä kirjamessujen kaltaisissa tapahtumista on mielestäsi parasta? Kirjatarjonta? Haastattelut ja keskustelut? Toisten kirjanystävien tapaaminen?
Lukupiirimme alkajaisiksi maailmoja syleilevä kysymys:
Miksi ihmeessä lukea kirjoja?
Melkein kyllästymiseen asti on jankutettu, että lukemisharrastus on kovilla kilpaillessaan ajankäytöstämme yhä useamman asian kanssa. On työ, liikuntaharrastukset, elävät musiikki- ja teatteriesitykset, televisio liitännäisbokseineen ja dvd:n katseluineen, kaikki maailman taltioitu musiikki, verkossa roikkuminen ja muu tietokoneen käyttäminen. Kaiken päälle pitäisi vielä huolehtia arkielämän sujumisesta: on siivottava, pyykättävä, käytävä kaupassa, huolehdittava perheestä, syötävä, nukuttava. Siis: ei ole aikaa.
Entä jos otat kirjan käteen? Sen voi tehdä kotona, työmatkalla, kahvilassa, kirjastossa. Kirjaa voi lukea pikkuisen hetken kesken askareiden tai sen seuraan saattaa tempautua tuntikausiksi. Kirja voi suututtaa, itkettää, ihastuttaa, naurattaa ja tietysti myös jättää välinpitämättömäksi.
Onko lukeminen ajan haaskausta? Niinhän ajateltiin sangen pitkään: kaikki paitsi hengellinen kirjallisuus oli turmioksi pitkään 1900-luvullakin, ainakin suomalaisella maaseudulla. Lukemiseen käytetty aika oli pois työnteosta. Ehkä nykyään joku voi ajatella, että lukeminen vie lukijansa epäterveellisen vetelän elämän pariin, pois reippaista liikuntaharrastuksista ja jalat maassa pitävästä sosiaalisesta kanssakäymisestä?
Entä voiko lukeminen edistää terveyttä? Miten olisi terve ruumis terveen sielun ympärillä?
Gunnel Linden Lurituri oli kirja, jonka vuoksi halusin oppia lukemaan itse. Kirjaa oli luettu minulle ääneen, mutta muistan, miten riemukasta oli saada omaan tahtiin lukea Luriturin ja Sirkkuliisan kotoisista mutta silti jännittävistä ja hauskoista seikkailuista. Kouluiän kynnyksellä pidin kovasti muistakin Linden kirjoista: Keinutuolimatka, Pikku-Niilo matkalaukussa, Lurituri matkoilla.
Astrid Lindgren on tietysti ylittämätön. Peppi-kirjat (ja toki myös samoihin aikoihin esitetty hurmaava tv-sarja) valloittivat minut, 70-luvun vaihteen ekaluokkalaisen, siinä määrin, että kuljeskelin pihapiirissä lähes päätoimisesti peppiperuukki päässäni. Lindgrenin kirjoista ehkä vieläkin rakkaammiksi kävivät muutaman lukukerran jälkeen Melukylän lapset ja sitten vähän myöhemmin ikuisesti aurinkoinen Saariston lapset, jonka luin myös moneen kertaan.
Niin sanotussa ahmimisiässä alakoululaisena tuli tietysti luettua kirjasarjoja. Enid Blytonin kautta tulivat tutuiksi brittiläiset retkeilytavat: lapset nauttivat säilykkeitä, keksejä ja inkiväärijuomaa, suomalaisittain oudosti shortseihin ja villapaitaan pukeutuneina. Salaisuus- ja Seikkailu-sarjojen kirjojen lukemisesta tuli potilasrutiini: aina kun jouduin olemaan sairaana pois koulusta, luin samat, kotihyllystä löytyvät kirjat. Niin kuin en mukamas olisi muistanut, mitä niissä tapahtui!
Joskus vähän toisella kymmenellä innostuin äidin vanhoista tyttökirjoista – vaikka vanhemmat sisarukseni olivat mieluummin lukeneet poikakirjoja, Karl Maysta alkaen. Suomalaiset Anni Swanit ja Mary Marckit kelpasivat, samoin tietysti ihanimmat kaikista eli L.M. Montgomeryn Anna-kirjat ja Louisa M. Alcottin Pikku naiset yliromanttisine jatko-osineen. Olenkin ilahtunut siitä, että viisaat kirjallisuusnaiset, Suvi Ahola ja Satu Koskimies, ovat nostaneet nuo Montgomeryn tytöt uuteen arvoon.
Lapsuuden suosikkikirjat asettuivat siis jotenkin tällaiselle jatkumolle: ensin hauskat arkiseikkailut, sitten jännittävät salapoliisileikit, lopulta romanttiset ja samalla lämpimän huumorin kyllästämät tyttökirjat. Erikseen voisin vielä muistella ns. tietokirjoja ja sitä kuinka esimerkiksi Nallen koulu -kirjoista tuli suorastaan osa maailmankuvaani, kun pänttäsin itsekseni kellonaikoja (tuon oudon käsitteen ”neljännestä” yli tai vaille avulla) tai opin kuukausien päivien lukumäärän lähes käsittämättömän hokeman mukaisesti. Ja seuraavaksi voisimme muistella niitä kirjoja, joita meidän koulussa piti lukea.
Mistä lapsuuden lukuinnostus oikein lähtee? Pitääkö lasta ohjata lukemaan? Kerro kokemuksistasi!
Lukupiirin ensimmäinen kuukauden kirja on Elina Hirvosen viime keväänä ilmestynyt romaani Kauimpana kuolemasta. Hirvosen historia kaunokirjailijana ei ole vielä pitkä, mutta kumpikin hänen kahdesta romaanistaan on ehtinyt kerätä kiitosta. Esikoisromaani Että hän muistaisi saman ilmestyi vuonna 2005 ja oli Finlandia-palkintoehdokkaana. Seitsemälle kielelle käännetty romaani teki historiaa keväällä 2009, kun se nostettiin New York Times Book Review’n kanteen.
Afrikkaan sijoittuva Kauimpana kuolemasta palkittiin Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnolla vuonna 2010. Romaanin käännösoikeudet on myyty kuuteen maahan. Elina Hirvonen on käsitellyt Afrikkaa myös tv-dokumenttien tekijänä ja toimittajana. Dokumenttielokuva Paratiisi – kolme matkaa tässä maailmassa on palkittu useilla filmifestivaaleilla. Kirja Afrikasta – muistiinpanoja vuosilta 2007-2009 -kokoelma sisältää kolumneja, joita hän kirjoitti Sambiassa asuessaan.
Kuolema ja elämä, yhtä lailla kuin rumuus ja kauneus, ovat tässä kirjassa tiukasti kiinni toisissaan. Afrikka ja Suomi yhdistyvät nekin, kirjan toisen kertojan, suomalaisen mutta Afrikassa kasvaneen ja Suomessa aikuiselämäänsä ja itseensä pettyneen Paulin kautta. Toinen kertojista, Esther, kuljettaa lukijaa läpi oman elämänsä ja rakkaan lapsuudenystävänsä Bessyn ja myöhemmin tämän tyttären Susanin karujen vaiheiden.
Kirja maalaa lukijalleen värikkään maiseman eteläisestä Afrikasta, Sambiasta, olematta silti väkinäinen länsieurooppalainen tirkistys vieraan mantereen eksoottisiin tapoihin. Kaikkein raadollisimman ja raaimmankin hyväksikäytön keskellä voi kasvaa luottamus: ystävysten välillä, rakastettujen kesken, lapsen ja aikuisen välillä. Siitäkin huolimatta, että aikuiset tekevät lapsille pahaa ja opettavat nämä tekemään pahaa toisilleen, niille jotka ovat vielä vähän heikommassa asemassa.
Lapsuusmaisemiinsa palaava, pojastaan vieraantunut Paul ja rakastettunsa menettänyt Esther kohtaavat sattumalta, heidän tarinansa sivuavat toisiaan. Kun he saavat kerrottua ne toisilleen, kumpikin pystyy jatkamaan elämäänsä eteenpäin. Yhteyden poikaansa kadottanut Paul löytää Susan-tytöstä lapsen, josta huolehtia. Esther rohkaistuu irrottautumaan ahtaasta ympäristöstään, jotta voisi selvittää rakkaansa kohtalon.
Puistattavia tapahtumia riittää niin, että lukijan on pakko haukkoa henkeään ja samalla tarkistaa omia tietojaan ja asenteitaan. Hirvonen tuo julmuudet ja epäoikeudenmukaisuuden näkyville pakottomasti polveilevalla kielellä ja näyttää toteen, että rumista asioista voi kirjoittaa kauniisti.
Kirjan rakenne ei päästä helpolla, vaan lukijan on itse rakennettava kokonaisuus Paulin ja Estherin kertomista katkelmista, joissa liikutaan ajassa edestakaisin, joka hetki vain pienen matkan päässä kuolemasta. Tapahtumien yhteydet toisiinsa eivät avaudu ehkä heti, mutta lopulta ne loksahtavat kohdalleen.
Elina Hirvonen kertoo, että hänelle itselleen ”yksi kirjallisuuden tärkeistä tehtävistä on luoda tunnistamisen kokemuksia, portteja, joiden kautta voimme eläytyä itsellemme vieraisiin kohtaloihin ja tunnistaa niissä jotain, kokea olevamme maailmassa vähemmän yksin”.
Kauimpana kuolemasta – mitä sen avaamasta portista näkyy?
Liity Lukupiirin postituslistalle ja saat tiedot Lukupiirin tapahtumista suoraan sähköpostiisi. Liity postituslistalle tästä.