Yhteisen häpeän hetki

Julkaistu kirjoittajalta
Reply

Anja Snellman toimittaja Anne Honkasen haastattelussa (ESS 26.4.2012)

Helsinki

Anne Honkanen

Tiedättehän sen tunteen, kun toivoisi maan aukeavan ja nielaisevan armeliaasti unohduksiin. Kirjailija Anja Snellman kertoo kokeneensa sen viimeksi edellispäivänä. Silloin joku ”tohottava toimittajanhärpäke”, kuten hänen uuden romaaninsa kertoja toimittajia kutsuu, joutui anteeksipyydellen kysymään Snellmanilta sellaista, joka ei liittynyt lainkaan tämän työhön – kun toimituspäällikkö oli käskenyt. Yhteisestä häpeän hetkestä olisivat kaikki halunneet liueta.

– Silloin kun aloitin kirjailijana, oli itsestään selvää, että puhuimme haastatteluissa vakavista asioista. Nykyään pelkkä kirja ei kiinnosta, vaan se että kirjailija avautuu, Snellman sanoo.

Juuri kustannusalan, median ja kirjailijan ammatin muutoksia Snellman ruotii suorasukaisesti uudessa romaanissaan. Romaanin kertoja on keski-ikäinen ja sivistynyt naiskirjailija, joka joutuu törmäyskurssille nuoren, tähtikirjailijaksi pyrkivän bloggarin kanssa. Sysäyksen teokseen hän sai viime vuonna, kun esikoisteoksen Sonja O:n julkaisemisesta tuli kuluneeksi 30 vuotta.

Uuden romaanin nimi, Ivana B. – I wanna be – kertoo, mistä nyt on kyse: tänä päivänä kirjailijaksi voi tulla, kun vain on tarpeeksi tahtoa. Eduksi on, jos on nuori, räväkkä ja mielellään entuudestaan tuttu, vaikka urheilija tai pornotähti. Snellman kertoo kirjoittaneensa omaa esikoisteostaan seitsemän vuotta. Tavoite oli tuolloin saada romaani valmiiksi, ei julkisuus –vaikka sitäkin Sonja O. runsaasti toi. Snellman uskoo, että moni nuori haluaa kirjailijaksi, koska ajattelee sitä kautta saavansa julkisuutta, jossa voi tehdä nopeasti rahaa.

– Se selittyy sillä, että suomalaisnuorten unelma-ammateissa yhdistyvät tutkimuksen mukaan julkisuus ja raha.

Kirjailija uskoo, etteivät nykypäivän nuoret ole välttämättä sen paremmin varustautuneita käsittelemään mediaa kuin vanhempikaan sukupolvi. Vahingoitetuksi voi tulla, vaikka onkin kasvanut nettipäiväkirjojen, kykykilpailujen ja twittereiden maailmassa. Snellman ei bloggaa ja sosiaalisessa mediassakin hän on mukana rajoitetusti.

– Kirjoitan näitä, kirjojani. Ihmettelen, miten jollain on aikaakin päivittää statustaan päivittäin Facebookissa.

Mediasta ja sen hallitsemisesta on tullut kirjailijoille yhä tärkeämpää, väittää Snellman. Kun nuoret kirjailijat kysyivät häneltä ennen neuvoja kustannussopimuksista, on heidän huolen aiheenaan nyt media ja siinä esiintyminen. Kun kokeneemmatkin kirjailijat tapaavat, on puheissa päällimmäisenä media – eivät omat työt.

– Kirjailijat puhuvat tällä hetkellä siitä, miten mediasta selviää. Kaikki ovat aika hämmentyneitä, sillä vanhat säännöt eivät enää päde.

Jotkut kirjamaailman ilmiöistä nousevat Ivana B:ssä erikoisesti esiin. Kirjan kertoja ihmettelee dekkaristien, tuon ”murhaparven salamavaloissa”, kasvavaa suosiota. Erityisesti Liza Marklund on hänelle punainen vaate. Snellman toteaa dekkareiden suosion vaikuttaneen muunkin kaunokirjallisuuden sisältöihin. Trillerimäiset romaanit ovat kustantajien ja lukijoiden suosiossa.

– Suren kehitystä, sillä dekkari on kuitenkin ohuimmillaan hyvin kaavamainen, ja perinteinen romaani on sitä monisyisempi. Dekkaristeissä on toki hyviä kirjoittajia, mutta pahimmillaan teokset eivät ole sanataidetta.

Hyvä kehityksenä alalla Snellman pitää pienkustantamoiden tuloa. Ivana B:n julkaisi Siltala, joka on pienyhtiö, mutta seuraavan, syksyllä ilmestyvän romaanin julkaisee Otava.

Roope Lipasti: Rajanaapuri

Julkaistu kirjoittajalta
Reply

Meille tulee Kotivinkki siksi, että tilaamalla lehden puoleksitoista vuodeksi sain kylkiäisenä Tivoli-radion, josta olen haaveillut vuosikausia. Kotivinkin hinta puoleksitoista vuodeksi oli vähemmän kuin Tivoli-radion ohjevähittäishinta. Hyvät kaupat, ajattelin.

Kaupasta on ollut muutakin hyötyä: silmäni ovat harhailleet seuraamaan Roope Lipastin kolumneja. Lipasti on lietolainen kirjailija, joka viljelee kotitilallaan huumoria.

Kodista ja huumorista on kyse myös Rajanaapurissa (Atena 2012), Lipastin ensimmäisessä aikuisten romaanissa. Kirjan kertoja on insinööri ja leskimies, joka elelee säntillisesti valmistalossaan ja seuraa hänen naapurinsa höveliä elämäntyyliä ja yhä erikoisemmiksi käyviä rakennusprojekteja.

Kertojaminä ja rajanaapuri ovat toistensa vastakohdat, mutta yllättävän hyvin he toisiaan sietävät. Kun rajanaapuri kaivaa vesialtaan ja alkaa rakentaa saunamökkiä, kertojaminä tuppaa itsensä kaverin maille, haastaa ja piikittelee, testaa omaa arvomaailmaansa naapuriaan vasten. Ja kun naapuri kompastuu katolla turvaköyteen, saa naulapyssystä alavatsaansa ja joutuu sairaalahoitoon, kertojaminä huomaa tilaisuutensa tulleen. Hän alkaa vikitellä naapurin vaimoa!

Käänteet ovat absurdeja ja kertoja varsinainen kyylä. Pääasiaksi tuntuu kuitenkin nousevan miesten välinen dialogi. Onko ruoho aidan toisella puolella todella vihreämpää? Yksi väistelee riskinottoa, toinen väistelee vastuunottoa uppoamalla omiin projekteihinsa. Kumpi on oikeassa, vai ovatko kummatkin väärässä?

Roope Lipastin Rajanaapuri on hauska lukukokemus.

Magne Hovden: Saamelandia

Julkaistu kirjoittajalta
Reply

Parodian tekeminen tai huumorin vääntäminen vähemmistöstä on taitolaji. Kun joku siinä onnistuu, ilman vähemmistön tai suuren enemmistön lynkkaamista, asiasta ei hevillä päästä eroon. Kaksikko Petelius-Kallialan nunnukka loiloot ovat edelleenkin saamelaishuumorin peruskivi. Tähän pakettiin on Suomessa kääritty myös norjalaiskirjailija Magne Hovden uutuuskirja Saamelandia. Tällä tarkoitan nimenomana kirjan kansia, joista löytyy luonnollisesti lappalaispukuinen mies pullo huikka-asennossa.

Kyllähän kirjassa viinaa juodaan, mutta ei niin päätoimisesti. Päähenkilöt eivät ole saamelaisia, vaikka Pohjois-Norjassa Kirkkoniemen maisemissa liikutaankin. Roy ja Leif ovat peskestäviä perusnorskeja, keski-ikäisiä elämää nähneitä ja vähän elämän kolhimia miehiä. Vaikka maisema on ankea ja harmaakin, ei heiltä ole visiot ja ideat loppuneet. Yksi näistä on elämyspuisto turisteille, Saamelandia. Haaveista päätetään tehdä totta ja puisto nouseekin hieman Kirkkoniemn ulkopuolelle. Aitous on tietysti samaa luokkaa, kun Tukholman bolivialaisilla taksikuskeilla, jotka käyvät täällä kesäisi katumusisoimassa preeriaintiaanien vetimissä. Mutta lavastukset ovat näyttävät.
Miten meno puistossa sujui, jääköön lukijoiden selvitettäväksi.

Magne Hovden on Kirkkoniemessä asuva kirjailija ja kääntäjä. Hän on aiemmin tehnyt mm. lastenkirjoja ja -kuunnelmia. Vähän aikuisten sadultahan Saamelandia vaikuttaa. Norjalaiskriitikot ovat verranneet Hovdenia Arto Paasilinnaan. Siihen Hovdenilla on vielä matkaa, ei postimies Roy ole ihan mainosmies Vatasen tai siltainsinööri Jaatisen vertainen hahamo.

Lukusuositukseni on: matkalukemiseksi Rovaniemen yöjunaan.

Linda Olsson: Kaikki hyvä sinussa

Julkaistu kirjoittajalta
1

Muistot musertavat. Menneisyyttä ei ole, ei tulevaisuuttakaan. Linda Olssonin romaanin päähenkilö Marianne-Marion on käynyt läpi niin vaikeita aikoja, että hänen on ollut pakko koteloida ne oman muistinsa ulottumattomiin ja keskittyä elämään päivä kerrallaan, vieraassa maailman kolkassa. Vasta pienen, hyljeksityn pojan kohtaaminen pakottaa hänet kaivamaan esiin omat lapsuudenmuistonsa.

Keski-ikäinen lääkäri Marion viettää yksinäistä ja yksinkertaista elämää kaukana juuriltaan, Uuden-Seelannin rannikolla. Hänen muista ihmisistä ja velvoitteista vapaata viikkorytmiään alkavat säädellä viikoittaiset tapaamiset pienen pojan kanssa. Ika-poika on selvästi kaltoin kohdeltu, mutta Marion ei selvittele hänen taustaansa, vaan antaa erikoislaatuisen ystävyyden kehittyä. Lapsella on autistisia piirteitä, joiden takaa kuitenkin löytyy yhteys Marioniin, osin musiikin ja myös yhteisen taideprojektin kautta.

Ikan pelastamisesta tulee Marionille keino pelastaa myös se lapsi, joka on haudattu jonnekin hänen omaan sisimpäänsä. Tarina rakentuu hitaasti lapsi-Mariannen ja aikuisen Marionin kokemien tapahtumien kautta. Aluksi lukija ei aavista, miten syvälle Marionin synkkään lapsuuteen hänet viedään: ensimmäisenä kerrotut muistot järkyttävät turvallisuuden tunnetta vasta pikkuisen, mutta pahemman uhka on jo aavisteltavissa. Mariannen tie vie isoisän turvista Ahvenanmaalta Tukholmaan, missä tasapainoton äiti ja pieni veli ohjaavat tytön elämää, Lontoon-sukulaisten ja yhdentekeväksi jäävän avioliiton kautta maapallon toiselle puolelle. Niin kuin Ika-poika, myös Marianne on joutunut eksyneiden aikuisten armoille. Kun lapsi kokee vääryyttä, hän ottaa kantaakseen syyllisyyden taakan, joka vielä aikuisenakin ohjaa unohtamaan ja pakenemaan.

Olssonin teos maalailee minäkertoja-Marionin entistä ja nykyistä elämää yksinkertaisin lausein, luontoa ja tunteita kuvaten.  On valo ja värit, meri ja taivas, jotka ovat samalla osa Marionin mielen maisemaa. Sitten kun päästään pikku Mariannen muistoihin, jotka kerrotaan kolmannessa persoonassa, ulkopuolelta, kerronta jämäköityy. Lapsen muistikuvat ovat konkreettisia: ne ovat ankaria tapahtumia mutta myös hajuja, makuja, tuntoja. Aikuisen Marionin muistot viidentoista vuoden takaa vaikuttavat ensin ääriromanttisilta, mutta niiden romantiikka kääntyy tragiikaksi, kun palaset asettuvat kohdalleen.

“Olin hyväksynyt sen, että kaikki synkät muistot olivat minun. Mutten ollut koskaan tajunnut, että kauniitkin muistot olivat minun. Minulla oli oikeus niihin. Ja minulla oli oikeus helliä niitä riippumatta siitä, mitä tapahtui ennen ja jälkeen. Minulla oli oikeus onneeni siinä missä suruunikin.” Tapahtumat eivät kaikissa käänteissä ole ehkä arkisessa mielessä uskottavia, mutta ne muodostavat lopulta ehyen kokonaisuuden, aivan kuten päähenkilön elämä alkaa eheytyä, tulla yhdeksi. Melkein loputon yksinäisyys ja suru voivat ehkä sittenkin väistyä.

Miten uppouduitte Marionin tarinaan? Miten kielen kauneus ja tarina surullisuus mielestänne yhdistyivät? Voiko ihminen selviytyä ehjänä näin kovista kokemuksista?

Teoksen, kuten Linda Olssonin kaksi aiempaakin romaania, on suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi. Hän on ystävällisesti luvannut osallistua verkkokeskusteluumme. Voitte siis osoittaa kysymyksiä ja kommentteja myös suoraan Anuirmelille. Usein unohtuu, miten suuren työn suomentaja puolestamme tekee!

Kirjahyllyni kasvaa – vain tabletissa

Julkaistu kirjoittajalta
2

Sähköiset kirjat ovat saavuttaneet Yhdysvalloissa suuren suosion. Nettikauppa Amazonissa sähköisten Kindle-kirjojen myynti on yrityksen oman ilmoituksen mukaan ylittänyt jo pari vuotta sitten perinteisten kirjojen myynnin.

Suomessa e-kirjojen myynti on suorastaan mitätöntä. Tarjontaa kyllä on, Elisa on markkinoinut omaa sähköistä kirjasovellustaan paljon, ja suomenkielisiä digikirjoja on saatavilla monissa muodoissa. Hyvä linkkilista löytyy Wikipedian aihetta käsittelevän artikkelin lopusta.

Amazonin menestyksekkäästi lanseeraamaa ”kirjatablettia” Kindleä en ole hankkinut, mutta iPad-tablettiin voi ladata Kindle-sovelluksen, johon voi Amazon.comista ladata kirjoja sähköisessä muodossa.

Lienen mitä sopivin testaaja sähkökirjoille, koska edustan sekä vanhaa että uutta maailmaa. 1990-luvun lopulta lähtien työmaani on ollut internet eri muodoissaan, toisaalta olen kasvanut aikuiseksi offline-maailmassa. Kotini seiniä kiertävät satojen kirjojen muodostamat rivit, ja lisää tulee koko ajan.

Vai tuleeko? Maagisin piirre Amazon.comin, Kindlen ja iPadin yhdistelmällä ostetussa kirjassa on hankinnan nopeus. Houkuttelevasti nimetty Osta yhdellä klikkauksella -nappi lunastaa lupauksensa. Kun on kirjautunut sisään Amazoniin ja haluamansa kirjan kohdalla klikkaa nappia, on kirja laitteellasi sekunneissa ilman päivien tai viikkojen odotusta. Todella kätevää!

Perinteiset kirjat ovat erinomaisia käyttöliittymiä. Pokkari kulkee taskussa tai laukussa mukana ja on kevyt pidellä missä tahansa asennossa. Mutta reissuun lähtiessä sähköisen kirjan eduista korostuu se, että yhdessä tabletissa mukaan lähtee kirjaläjä. iPadin kohdalla en kylläkään ole vielä täysin vakuuttunut, että käyttökokemus on löytänyt optimaalisen tasonsa. Pöydän ääressä lukeminen sujuu mukavasti, kunhan on hankkinut kolmion muotoon käärittävän lukutuen. Nojatuolissa tai sängyssäkin lukee hetken aikaa, mutta sitten alkaa jotenkin aina käsivarsi kiehnätä uutta asentoa tabletille.

Kosketusnäytöllä sivut kääntyvät tuttuun tyyliin pyyhkäisemällä vähintään yhtä helposti kuin perinteisellä metodilla. Sähköisen kirjanmerkin asettaminen ja poistaminen onnistuu yhdellä sormen näpäytyksellä. Omien muistiinpanojen tekeminen on myös mahdollista.

Summa summarum: kirjahyllyjäni en ole vielä tyhjentämässä, mutta ostamisen nopeus teki minusta välittömästi sähköisen kirjan sydänystävän.

P.S. Ehkä on paikallaan mainita jotain myös itse asiasta eli niistä kirjoista… Lempidekkaristini, newyorkilaisen Lawrence Blockin novellikokoelma The Night and the Music osoittautui mitä sopivimmaksi sähköluettavaksi. Novellit ovat pääosin kevyitä vinjettejä, jolloin uutta lukualustaa tuskin huomasi.

Palvovia kommentteja kerännyt amerikkalaispsykologi Daniel Kahnemanin Thinking, Fast and Slow kerää yhteen kirjoittajan vuosikymmenten kokemukset ihmisten kahdenlaisesta ajattelutavasta, nopeasta ja intuitiivisesta ja toisaalta harkitusta ja loogisesta. Opus vaatii pitempää ja syvällisempää tutustumista, jolloin lukulaitteen käyttömukavuus pääsee todelliseen testiin. Palataanpa siihen ja kirjan sisältöön seuraavalla kerralla.

Mitkä ovat omat kokemuksesi sähköisistä kirjoista? Onko jo tuttu juttu, harkitsetko koekäyttöä, vai vastustatko periaatteesta? Kommentoi!

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

Julkaistu kirjoittajalta
2

Mielensäpahoittaja tiiraili väärin valmistettua joulukinkkua ESS:n kulttuurisivuilla viime jouluaattona. Graafikko Radek Karkulowskilla on ilmeisesti ennustajanlahjoja, sillä uudessa kirjassa yksi mielipahaa aiheuttavista asioista on todellakin kinkkurulla.

Pääsiäisen pyhinä tuli luettua Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike (WSOY). Kirja oli odotusten mukainen: ei mitään uutta, mutta irtoaahan sitä vanhastakin asiasta joskus hauskanlaista ajanvietettä.

Kirjan idea on simppeli. Mielensäpahoittajan on opeteltava laittamaan ruokaa, sillä yleensä keittiöhommista vastaava vaimo makaa sairaalan pitkäaikaisosastolla. Ruskeasta kastikkeesta pitää aloittaa, soossi kun muodostaa vanhan ukon ruokavalion perustuksen perunoiden ohella.

Jos asiaa haluaa hieman älyllistää, ruoan kautta Kyrö pääsee kiinni vanhenevan ihmisen arkeen – Mielensäpahoittajaa uhkaa nimittäin laitostuminen, jos köökkihommat eivät ala sujua. Ravinnon kautta käsitellään siis paitsi nykyajan kotkotuksia (Mielensäpahoittaja suosii tietysti etnisen sijaan entistä) myös itsenäisenä pysymisen edellytyksiä.

Kyrö on kyllä tehnyt kadehdittavan tempun äkkiväärällä hahmollaan. Tällaistahan Suomen kansa rakastaa. On selvästi yliampuva, koominen ukko, joka on kuitenkin jollakin tavalla hyvin tosi. Eräskin työkaverini sanoi, että uusi kirja on pakko lukea ihan vain sitä varten, että se tiivistää niin hyvin sen, mitä hänen isänsä asioista ajattelee.

Mielensäpahoittajan myötä Kyrö on onnistunut tuotteistamaan varsin tehokkaasti myös itsensä. Kyrö on tätä nykyä jatkuvasti televisiossa erilaisissa keskusteluohjelmissa, mikä varmistaa sekä kirjailijan että Mielensäpahoittajan pysymisen julkisuuden ylöspäin kiertyvällä noidankehällä. Muistaakohan kukaan enää, että Kyrö tekee myös romaaneja?

Yhdestä asiasta olen tosin Mielensäpahoittajan kanssa eri mieltä. Kyllä ei laiteta karjalanpaistiin mustapippurirouhetta vaan kokonaisia maustepippureita. Varmistin asian Keittotaito-kirjastani, jonka esipuhe on päivitetty vuonna 1939.

Uusia bloggaajia!

Julkaistu kirjoittajalta
2

Etelä-Suomen Sanomien lukupiirissä aloittaa joukko uusia kirjoittajia. Omista lukukokemuksistaan bloggailevat vuorollaan kulttuuritoimittajat Anne Honkanen ja Ilkka Kuosmanen, verkkopäällikkö Petteri Ruotsalainen, toimittaja Matti Hilska, tuottaja Markus Luukkonen, toimitussihteeri Erja Vainikka-Howard ja toimittaja Oskari Onninen. Uudet kirjoittajat ovat Mediatalo Esan työntekijöitä.

Samalla verkon ja printtilehden vuoropuhelua tiivistetään. Maanantaisin julkaistavalla kirjasivulla kerrotaan säännöllisesti lukupiirin kuulumiset. Asiaa lukupiiristä myös huomisessa eli 17.6. Etelä-Suomen Sanomissa.

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Julkaistu kirjoittajalta
1

Voiko hyvän romaanin merkkinä pitää sitä, ettei voi tarttua seuraavaan kirjaan, kun edellisen teoksen tunnelmat pyörivät niin vahvoina mielessä?

Näin kävi minulle luettuani Aki Ollikaisen tuoreen esikoisromaanin Nälkävuosi (Siltala) jo yli kaksi viikkoa sitten. Yöpöydälle on sen jälkeen ehtinyt kertoa pinoksi asti uutta luettavaa: Raija-Sinikka Rantalan romaani Miekkatanssi, Susan Cainin Hiljaiset, joka on paksuhko introverttien puolustuspuhe, ja aikoinaan kesken jäänyt Peter Franzénin Tumman veden päällä, joka odottaa uutta tulemistaan.

Mutta ei. Nälkävuoden jälkeen mikään ei oikein tunnu miltään. Pikku-Mataleenan ja hänen perheensä vaiheet nousevat aina vain mieleen, ja huomaan kuvittelevani niihin vaihtoehtoisia loppuja. Se lienee kirjallista krapulaa.

Ollikaisen romaanissa kaikki osui kannaltani nappiin: Aihe - suomalaisten kokemat nälkävuodet 1860-luvulla – kiehtoo entistä historian lukijaa. Tyyli – joka on samalla runollinen mutta toteava – jättää sopivasti lukijalle paikattavaa. Kaunis kieli – joka on täynnä kaikkiin aisteihin vetoavia kuvia.

Sain haastatella Ollikaista pian kirjan julkaisemisen jälkeen. Hän kertoi kirjoittaneensa koko ikänsä, joten uutta matskua on varmasti tulossa. Täytyy toivoa, että kirjallinen dagen efterini olisi jo siihen mennessä hellittänyt.