Antero on valmistunut Kuvataideakatemiasta. Hänet, nuori taiteilija, kutsutaan vanhaan kotikaupunkiin tekemään uusi alttaritaulu vanhan kotiseurakunnan uuteen kirkkoon. Antero innostuu, kun kirje saapuu: olen heti lähdössä liikkeelle, irtoamassa ruumiistani kuin jonkin pianosonaatin vilkas teema, unohtaen täysin että olen samalla pujottamassa ylleni sunnuntaitaiteen pistelevää jouhipaitaa.
Ensimmäisen tilaustyönsä kunniaksi Antero vertaa itseään renessanssin monitoimitaiteilijoihin, jotka harvoin väheksyivät toimeksiantojaan, mutta hän haluaa pysyä kaukana sunnuntaitaiteesta ja sen tavanomaisista, kuluneista ratkaisuista. Antero on maanantain mies, joka rakastaa alkuja. Samalla hän kuitenkin perehtyy huolellisesti kirkkotaiteen perinteisiin ja löytää yllätyksiä. Liturgisia värejä on vähän, nekin tyrmistyttävän vaisuja. Pyhät värit ovat muutakin kuin pyhiä: katumuksen violetti on myös bordellinseinien väri, puhtauden ja kiitoksen valkoinen on samalla sairaaloiden ja ruumisarkkujen väri. Ja keltainen, se puuttuu kokonaan.
Taidehistoria vilisee muutenkin silmissä: asessorin nenä on kuin Ghirlandaion maalauksesta, polvirukous vertautuu El Grecon esikubistisiin asentoihin. Cenninin vuosisatoja vanha opaskirja muistuttaa taiteilijan arkipäivästä käytännöllisin ohjein ja kehottaa keskittymään rakkauden sijaan laskoksiin. Rakkautta kaipaavan Anteron mielestä kaikki ihmiselämässä liittyy laskostamiseen, kapaloista käärinliinoihin.
Antero ei pääse helpolla ensimmäisen alttaritaulunsa kanssa: kirkolla on omat taivaanvartijansa, seurakunnan päättäjät, jotka polvirukoukseen kehottamalla haluavat varmistaa valitsemansa taiteilijan vakaumuksen ja omistautumisen. Antero kieltäytyy polvistumasta, ei-sana jää kiertelemään pitkin huonetta ja sille heristävät sormeaan tuolit ja piirongitkin.
Kirkon väki haluaa tuoda esiin vakaat taidenäkemyksensä. Asessori loihtii Anteron silmien eteen kärsimysviikon tapahtumat tuliterällä kynällään. Seurakuntalaiset vierastavat uutta ja erilaista, ja Antero kuvittelee heille vuorosanoja jo ennen teoksen valmistumista: No, nämä eivät totisesti ole sen kirkkomaalari Toppeliuksen tekemiä. Jalopeura puuttuu.
Paikat vaihtuvat: Oulu ja ensimmäinen alttaritaulu, Tukholma gallerioineen ja taiteilijaravintoloineen, Helsinki ja sen itäinen lähiökirkko, jonne Anteron toisen alttaritaulun on määrä tulla, mutkikkaan päätöksenteon kautta. Kirkkoherra on itse miellyttävyys, suoranainen suojasää ihmiseksi, mutta seurakuntaneuvosto on kuin kauhugalleriasta. Kun sanat eivät riitä selittämään tulevan alttaritaulun perusteita, Antero puhkeaa laulamaan, veisaamaan virttä. Kun ääni pääsee laulun selkään, laulava tuntee noituvansa itsensä pois, kuten saduissa tai aikakoneissa.
Italiassa Anteroa odottaa Sienan kaupunki, sen mustavalkoinen tuomiokirkko, tiilikatot ja paahdettujen kastanjoiden tuoksu. Antero haluaa nähdä alttarikaappinäyttelyn, mutta osuu paikalle juuri kun sitä puretaan. Hän näkee, miten kaapit irrotetaan osiksi, pakataan matkalle, mikä minnekin, silkkipaperin suojissa. Samalla purkautuu sunnuntaitaiteen jouhipaita Anteron yltä.
Yhtä lailla kuin Anteron varhaisemmista vaiheista kertoessaan, kolmessa aikaisemmassa kirjassa, kuvataiteilija Väisänen on kirjailija Väisänen. Ja kirjailija Väisänen on kuvataiteilija Väisänen.
Sellaistakin tietoa liikkuu, että seuraavaksi Hannu Väisänen kirjoittaisi musiikista. Siitä on Taivaanvartijoissa jo herkullisia makupaloja: kirkon vihkiäisissä Oulussa esitetään Mozartin messu, joka Anteron mielessä muuntaa kirkon suorakulmaisen sisätilan koristeellisille mutkille. Musiikki muuttaa jopa esittäjänsä: pullea sopraano soukkenee aariansa myötä ja saa samalla Anteron taulun värit kirkastumaan. Antero laulaa myös itse. Virrenveisuun lisäksi hän laulaa Mendelssohnia originellin ruotsalaismesenaattinsa antroposofisissa hautajaisissa, joiden aikana hän tulee pohtineeksi ruotsalaisten mutkatonta ja leikkisää tapaa surra.
Myönnän, että kun aikoinaan kuulin ihailemani kuvataiteilijan ryhtyneen romaanikirjailijaksi, olin hämilläni: mitä se nyt tähänkin sotkeutuu? Kun luin – ensin Vanikan palat ja myöhemmin seuraavat kirjat – en voinut tuntea muuta kuin iloa. Että joku osaa! Lisää kuvia, kiitos, kirjoitettuja ja maalattuja!
Vaatiiko kirjan lukeminen mielestänne taidehistorian tuntemusta tai kiinnostusta kuvataiteeseen? Mistä mahtaa kummuta kirjailijan loputtoman valoisa asenne?

