Tulevana viikonloppuna Lahden Sibeliustalolla järjestetään monitoimimessut: tarjolla on kirjoja, lähiruokaa ja postimerkkejä. Kirjoista kiinnostuneille messut tarjoavat monipuolista ohjelmaa nimekkäine haastateltavineen ja aktiivisuuteen kannustavine työpajoineen. Ohjelma löytyy messujen omilta verkkosivuilta: www.lahdenkirjamessut.fi.
Mitä odotatte paikallisilta, pienimuotoisemmilta kirjamessuilta? Onko pienillä messuilla mukavampaa kuin isoilla?
Essi Tammimaan viime vuonna julkaistu, nyt Runeberg-palkintoehdokkuuden saanut romaani Paljain käsin kertoo kolmen sukupolven naisista, siskoista, äideistä, tyttäristä, synnytettävistä ja syntymättä jäävistä. Varpu, nykysiskoista nuorin, kertoo perheen naisten tarinaa 1940-luvulta tähän päivään. Sukupolvesta toiseen nainen on nainen: kohdussaan kiinni ja miesten armoilla.
Ja Varpu kertoo, hän kertoo vauvana, hän kertoo epävarmana nuorena, kertoo myös sisariensa, äitinsä ja isoäitinsä teot ja tuntemukset. Kertoja näkee melkein kaiken, vaikka hetkittäin pysähtyykin epäilemään itseään: ”Noinko Aila ja Tuure sitten tosiaan tapaavat? Vai onko siinä vielä jokin mutka? Minä en tiedä varmasti. Mielikuvitukseni leväyttää jo nyt pakokaasua kuvan peitoksi.”
Kolmesta sisaruksesta jokainen kulkee omaa reittiään pois lapsuudenkodista. Virva on kuvataiteilija, joka löytää vakaan tuntuisen Tanelinsa varhain ja äkisti. Yhteinen salainen puutarha eristää heidät muusta maailmasta, ja kun onni jää täyttymättä, lapsi saamatta, takapihan kasvit ovat tukahduttaa Virvan. Inari on se kova luu, joka jo pienenä uskaltaa panna vastaan isälle, eikä aikuisenakaan anna periksi. Inari päätyy Varatun miehen omaksi, toivottomaan suhteeseen, joka särkee hänen ruumistaan ja sieluaan. ”Vain velvollisuudet sitovat, eikä rakkaus ole yksi niistä.” Varpu, nuorimmainen, haluaa tehdä hyvää, myös suojelemalleen poikaystävälle, joka lopulta jää häälyymään väkivaltaisen pelimaailman epätodellisuuteen. Kun sisaretkin tuntuvat häviävän ympäriltä, Varpulle jää työ, elämänsä loppua kohti saatettavat vanhukset. Ja Varpu haluaa pitää toiset tyytyväisinä:”Olen saanut sen synnyinlahjana: pakottavan tarpeen korjata kaiken. Pakottavan tarpeen korjata menneisyys, joka meni vikaan ennen kuin minä olin syntynytkään.”
Miehet ovat enimmäkseen poissa. Äiti luulee väkivaltaista Tuure-vaaria omaksi isäkseen, siskosten isä häipyy aikanaan, nuorimman sukupolven miehet ovat kyllä enemmän läsnä, mutta eivät kuitenkaan voi tuoda tarkoitusta naistensa elämään. Miehet karkaavat, livahtavat vastuustaan. Tulee toisia naisia, vääriä olosuhteita, miehen maailmantuskaa, joka on niin toisenlaista kuin naisen, joka kautta vuosien saatetaan leimata hysteerikoksi – toki aina oman aikansa termein – kun hänen voimansa loppuvat. Naisen on pärjättävä yksin.
Sukupolvien mittaan tytöille ja naisille tapahtuu samanlaisia asioita. Polkupyörä lipeää alta, miehet lähtevät. Naisella on naisen keho, tyttöiästä asti. 1940-luvun tytöstä tulee nainen vastentahtoisesti ja ennen aikojaan, nykyhetken naiset voivat helliä tyttöyttään pitempään. Heillä on valinnanvaraa, mutta silti hedelmällisyys hallitsee: joko pelko raskaudesta tai suru lapsettomuudesta. Isoäiti ei saanut valita: ”Rääkyvä penikka ei voinut saada hänen sydäntään sykkyrälle niin kuin meidän, jotka olemme kasvaneet vaalimaan elämää, kun sen synty on niin rajoitettu.” Äitiys voi olla taakka tai saavutus.
Kuvat eri vuosikymmenten arjesta syntyvät yksityiskohdista, osin aivan uusin sanoin, sinne tänne ryöpsähdellen mutta silti täsmällisesti, oli sitten kyse sota-ajan Helsingistä tai 1980-luvun lasten leikeistä. Hoitotyö tulee kuvatuksi niin kouriintuntuvasti kuin on mahdollista. Kädet jäävät paljaiksi, kun suojahanskat unohtuvat tai sormus irrotetaan sormesta. Eri polkuja kulkeneet sisarukset voivat lopulta päästä lähemmäksi toisiaan.
Miten uppouduitte siskosten maailmaan? Miten miehet mahtavat lukea tätä naisista kirjoitettua kirjaa?
Kirjailija Essi Tammimaa on luvannut tulla mukaan keskusteluumme. Nyt on siis oiva tilaisuus kysyä, kertoa ja kommentoida!
Lukupiirimme helmikuun kirja on Essi Tammimaan romaani Paljain käsin. Tämä nykyisin Lahdessa asuvan Tammimaan teos on ehdolla tämänvuotisen Runeberg-palkinnon saajaksi. Keskustelu avataan keskiviikkona 1.2., mutta tuttuun tapaan teosta voi toki kommentoida jo ennen sitä. Kirjailija Essi Tammimaa tulee itse mukaan keskusteluumme. Hänet voi tavata myös Lahden Kirjamessuilla, jotka järjestetään 18. – 19.2. Messujen tarkempi ohjelma julkistetaan myöhemmin.
Suomalaisesta Kirjakaupasta kirjan saa helmikuussa 25,95 euron erikoishinnalla.
Muistattehan myös, että kaikkia aiemmin aloitettuja keskusteluja voi käydä jatkamassa.
Se sai Finlandia-palkinnon. Siitä on puhuttu ja kirjoitettu. Sitä on nimitetty romaaniksi, kertomukseksi ja novelliksi. Sille on etsitty yhtymäkohtia niin tekijänsä aiempaan tuotantoon kuin erityisesti venäläiseen kertomisen perinteeseen.
Rosa Liksomin kertomuksessa Hytti nro 6 suomalainen tyttö matkustaa Moskovasta Siperian halki Mongoliaan samassa junaosastossa venäläisen miehen kanssa. Matka on pitkä eikä mitään tapahdu, vaikka tapahtuukin paljon. Maisema kulkee ohi vaunun, kaupungit jätetään uudestaan ja uudestaan: ”Kaikki on liikkeessä, lumi, vesi, ilma, puut, pilvet, tuuli, kaupungit, kylät, ihmiset ja ajatukset.” Eletään Neuvostoliiton viimeisiä vuosia, ja kaikkialta paistaa luhistuminen tai ainakin sen uhka. Ihmiset, joita tyttö matkallaan ohimennen kohtaa, ovat löytäneet omat keinonsa selviytyä ankeudessa.
Mies – jolla on tosin nimikin, toisin kuin tytöllä – on pelottava, venäläisen yltiösovinistisen ja väkivaltaisen äijän perikuva, jolla on takanaan karmea historia. Miehen törkeät puheet eivät saa tyttöä vastaamaan, vaan tytön ensimmäiset suorat repliikit on kirjoitettu vasta aivan kirjan lopulle. Tytöllä, arkeologian opiskelijalla, on ollut haave matkasta, mutta matkasta tulee toisenlainen kuin piti: hän tekee sen yksin, tuntemattoman kanssa samassa hytissä, ja matkan tärkein tarkoitus on vähällä jäädä toteutumatta. Tyttö on paennut ristiriitoja, jotka ovat häntä Moskovassa piinanneet. Herkkä, nuori poikaystävä on valinnut mielisairaalan armeijan sijaan ja tämän äiti on käynyt tytölle niin läheiseksi, että tyttö kaipaa matkansa aikana eniten juuri häntä. Miehet, niin herkkä kuin karkea, edustavat ääripäitä, nainen puolestaan rauhaa.
Juna kulkee, teksti vie sitä eteenpäin vääjäämättömästi, melkein turruttavasti, halki lumisen maiseman ja hyytävän kylmyyden, ohi surkeiden lähiöiden ja melkein unohdetun maaseudun. Tytön ajatukset palaavat Moskovaan, äitiin ja poikaan, samalla kun mies kertoo otteita, enemmän tai vähemmän tosia, hurjasta elämästään. Matkasta ja tekstistä tulee yhtä. Vanhat, vahvat naiset ja juopottelevat miehet, neuvostoarjen yksityiskohdat luutineen, suolakurkkuineen, loskineen ja likoineen käyvät lukijan silmiin, korviin ja nenään.
Pekka Milonoff, Finlandia-palkinnon saajan valitsija, on perustellut valintaansa näinkin:
”Se, että Rosa Liksom on kuvataiteilija, näkyy mielestäni Hytti nro 6:ssa muutenkin, taitavina kompositioina, mittakaavan leikkauksina, hehkuna ja väreinä. Luonnonkuvauksissa teksti tiivistyy korvia hiveleväksi proosarunoksi.”
Matkaa tehdään vastakohtien kautta: tyttö ja mies ovat niin kaukana toisistaan kuin olla voi, mutta silti heidän välilleen syntyy yhteys. Kumpikin pakenee elämäänsä yhdessä ja samassa, liikkuvassa ja suljetussa tilassa, mutta toisistaan mahdollisimman paljon poikkeavin tavoin. Mies juo ja mölisee, tyttö vaikenee ja piirtää. Miehen rivot puheet ja karkea käyttäytyminen piilottelevat kuitenkin omalaatuista tunteellisuutta aivan kuten ympäröivällä ankeudella on oma erityinen estetiikkansa.
Rosa Liksom on matkustanut Trans-Siperian radalla kaksikin kertaa 1980-luvun loppupuolella. Meidän lukijoiden onneksi hän on suodattanut näkemänsä ja kokemansa kirkkaaksi ja virtaavaksi tekstiksi. On myös mainittava kirjailijan verkkosivut, joilla kirjan tarina täydentyy: sieltä löytyvät tytön piirustukset ja kirjaa sivuavat lisäpuheenvuorot. Kannattaa siis tutustua: http://www.rosaliksom.com/
Miten pääsitte mukaan matkalle? Onko teos saamansa ylistyksen veroinen?
Ps. Kyllä kaunokirjan lukemisella voi olla käytännöllisiäkin seurauksia: oli ihan pakko raastaa kotiruoan sekaan piparjuurta ja käyttää reippaasti valkosipulia! Hyvää tuli.
Hyvää alkanutta lukemisvuotta!
Tartumme lukupiirissä heti uuteen Finlandia-voittajaan, Rosa Liksomin teokseen Hytti nro 6. Keskustelu avataan torstaina 5.1., mutta sanansa saa sanoa vaikka heti.
Suomalainen Kirjakaupasta kirjan saa 24.95 eurolla.
Joulu tulee: lahjakirjat kääritään viimeistään tänään ja avataan huomenna. Kirja joululahjana näyttää pitävän pintansa. Palkitut ja kehutut kirjat löytävät tiensä kuusen alle, mutta löytyisikö pakettiin jotakin vähemmän esillä ollutta? Mitä toivot löytäväsi omasta kirjapaketistasi?
Itselläni on odottamassa pari houkuttelevaa järkälettä: ystävän lainaama David Grossmanin Sinne missä maa päättyy ja A. S. Byattin Lasten kirja. Huusholliin hankittiin myös yhteinen joululahja: Antti Kariston ja Pekka Laaksosen Punapaidat, ihastuttava teos lahtelaisesta mäkihyppykulttuurista ja samalla muustakin elämänmenosta.
Oikein Hyvää Joulua ja lukurauhaa!
Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun sain joululahjoja. Tavaramääräni tuli valmiiksi vuonna kahdeksankymmentäseitsemän, kun Yrjänän houkuttelemana menin ostamaan mikroaaltouunin. Kyllä en ymmärrä kuinka semmoset säteet mitään lämmittää eikä varsinkaan kypsennä. Kerran kun unohdin hopealusikan kahvikuppiin niin johan paukahti koko laite ja heti helpotti kun sai pakosti palata leivinuunille.
Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja ilmestyi kirjana viime vuonna. Sitä ennen tämä kahdeksankymppinen oikeamielinen suomalaismies oli ehtinyt tulla tutuksi kuunnelmasarjasta, jossa miestä esitti Antti Litja. Tänä vuonna radiossa on kuultu lisää mielensäpahoittajan mietteitä, ja uusi kirjakin on tuloillaan keväällä. Oikeastaan mielensäpahoittaja on ehtinyt jo ilmiöksi asti: kyllä minä niin mieleni pahoitin on tarttunut monen arkikeskustelun tai kirjallisenkin kannanoton lentäväksi alkulauseeksi.
Kyllä ei ole. Kielteisyyden kautta mennään, niin kuin kunnon suomalaisen pitää. Antti Kasvio oli parempi kuin Jani Sievinen, kun ei se esittänyt muuta kuin mitä oli, ujo poika. Ystävänpäivän sijaan olisi parempi viettää Pitäydytään omissa asioissa -päivää.
Energiansäästölampuista on turha saarnata jäärälle, joka on ikänsä vahdannut sähkölaskuja. Saman tien tulee käsitellyksi kirjallisuus:
Sillä voi säästää myös, että nousee sohvalta. Television sijaan kannattaa lukea päivänvalon aikaan, kirjoja saa kirjastosta ilmaiseksi. Pidä huoli että se on sellainen kirja, jossa ei satuilla ja kirjailija näyttää sellaiselta, jonka viitsisit kutsua kahville.
Vastaansanomattomalla logiikallaan mies käy läpi nykyelämän vääristymiä. Terveyskeskuksen vuodeosastolla tarjotaan kotoisen perunan sijaan kaukomailta rahdattua riisiä, seuraava sukupolvi tiiraa ruokapakkausten päiväyksiä eikä osaa omin aistein havainnoida ja jahtimakkarastakin tehdään epäilyttävältä maistuva likhti-versio. Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun kolmen kilometrin päähän rakennettiin moottoritie. Moottoritien nopeus on ylimainostettua, eihän tie mihinkään liiku, ja vaatimattomamman tien routavauriot toimisivat luontaisina nopeusrajoituksina. Ja entä sitten Älä osta mitään -päivän markkinoiminen miehelle, joka on elänyt Älä osta mitään -elämän!
Pikku hiljaa jupinan taustalta hahmottuu miehen elämä, vierailut laitoksessa hoidettavan vaimon luona, kinastelu pojan kanssa, vaivat ja tapaturmat vuodenaikojen vaihtuessa. Joulukin tulee, ja epäonnisen junamatkan jälkeen mies joutuu pääkaupunkilaisen, siis epäilyttävän, joulunvieton pyörteissä kokemaan liian suuren kauppakeskuksen, vieraisiin lakanoihin sijatun vuoteen, kinkun sijaan tarjotun joulukalkkunan ja turhat lahjat. Lapsenlasten välittömyys sentään ilahduttaa:
Hyvästelin lapset. Kyllä sanon, että on haikeampaa jättää pikkuisia ihmisiä kuin aikuisia ihmisiä. Vaikka omat nurkat jo houkuttavat, niin lapsissa ei haluaisi luopua niitten perusrakennusmateriaalista. Joka on ilo. Lapsissa ei ole sellaista velvollisuuksien aiheuttamaa kumaruutta vaan niille tämä maailma on joka päivä uusi, eikä se pelota tai ahdista niitä.
Ajokortista on pakko luopua ja poika tyrkyttää turvallisuuden nimissä kännykkää. Holhotuksi tulemisesta on helppo pahoittaa mielensä. Vanhenemisen mukana tuleva avuttomuus sopii huonosti miehelle, joka on tavannut hiihtää 25 kilometrin lenkkejä.
On sanottu, että Kyrö on – kaikkine liioitteluineen – antanut äänen sukupolvelle, joka teki eikä analysoinut. Mitä mieltä olette tästä? Miksi mielensäpahoittajan jorinoista on tullut niin suosittuja? Mahtaako meissä jokaisessa asua pieni mielensäpahoittaja?
Lukupiirimme joulukuun kirja on Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja, joka ilmestyi jo viime vuonna, mutta on jatkuvasti myyntilistojen kärkipäässä. Miksi – sitä voimme pohtia täällä seuraavaksi. Kirjassa on sopivasti myös pari jouluista lukua.
Keskustelu avataan torstaina 1.12., mutta tuttuun tapaan kommentteja saa kirjoittaa vaikka heti.
Suomalaisesta Kirjakaupasta kuukauden kirjan saa mukavalla 15 euron hinnalla.
Timo Sandbergin rikosromaanien sarja on ehtinyt kuudenteen osaansa. Ollaan jälleen päijäthämäläisissä maisemissa, kun komisario Heittola on siirtymässä Lahteen uuteen virkaan naisystävänsä, ylikonstaapeli Taru Lundin, perässä. Kesän ollessa kukkeimmillaan paikallisen teollisuussuvun rouva putoaa Vesitornista. Tämän jälkeen juhannusta vietetään Tammirannan perheessä kulissien murtumisen ja ristiriitojen merkeissä. Vuorineuvos suunnittelee suuria muutoksia sekä yrityksen tulevaisuuteen että yksityiselämäänsä.
Perheen seuraava sukupolvi on yhtiöstä irrallaan: vanhin poika on ajautunut sivuraiteelle alkoholin ja muiden aineiden takia, tyttärelle tärkeämpää on perhe ja mielekäs työ, nuorimman pojan asiantuntemus löytyy tietotekniikan parista – ja onpa hän kokeillut siipiään kirjailijanakin. Vuorineuvos-isän on vaikea saada luontevaa kontaktia jälkeläisiinsä, koska näiden lapsuudessa ja nuoruudessa hän on ollut ankara ja työlleen omistautunut. Masennuksesta kärsinyt, tornista pudonnut puolisokin oli jäänyt syrjään vuorineuvoksen arjesta. Kun vuorineuvos sitten esittää suunnitelmansa yhtiön uusista järjestelyistä, hän kohtaa vastustusta ja suoranaista vihamielisyyttä.
Teollisuussuvun jäsenten lisäksi tutustutaan muihinkin ihmisiin. Vesijärven rannalla tapahtuvan kuoleman lähelle joutuu monta seuruetta: telttailevat nuoret, pettymyksen kokeneet sotaveteraanit, perheen vanhinta poikaa kiristävät rikolliset sekä yksityisyyttä etsivä miespari. Kaikkia näitä yhdistää juhannus järven rannalla, mutta tarinan edetessä alkaa löytyä lisää linkkejä Tammirannan perheeseen ja Tamko-yhtiöön.
Kalmankokko ei jää pelkäksi rikostarinaksi, vaan se paneutuu myös poliisiensa yksityiselämän pulmiin. Heittola kamppailee sairautensa ja sen tuomien ristiriitaisten tunteiden kanssa, Taru Lund kaipaa läheisyyttä ja pelkää paikkakunnan muuton tuomaa mullistusta. Yksi vertauskuvallinen hetki kirjassa koetaan, kun Heittola huomaa kotitalonsa pihalla, että rotat ovat järsineet kompostin rikki, ja samaan aikaan toisaalla Taru yrittää pitää kiinni periaatteistaan työtoverin houkuttelevassa seurassa.
Teollisuusyrityksen vaiheiden – sukupolvenvaihdoksineen ja irtisanomisineen – kuvaaminen ankkuroi tarinan tämän päivän maailmaan. Perheen keskinäisten katkeruuden tunteiden lisäksi sivutaan myös työstään luopumaan joutuneiden tai yhtiön muutoin kaltoin kohtelemien työntekijöiden kohtaloita. Maailma on muuttunut entisistä ajoista niin, että jopa sotaveteraanit, edesmenneen patruunan rintamatoverit, saavat vastaansa kylmän kohtelun, maratonjuoksua harrastavan yhtiön kakkosmiehen johdolla. Herrasmiessopimuksia ei enää ole, kun tuijotetaan pelkkiä numeroita.
Dialogi vie tarinaa luontevasti eteenpäin, niin poliisien naljaillessa keskenään kuin Tammirannan sisarusten sättiessä toisiaan. Henkilöitä kuvataankin paljolti puheen kautta, joskin myös esimerkiksi sotaveteraanit on hahmoteltu koskettavasti myös pienillä ulkonäön yksityiskohdilla. Läpi teoksen kuultaa ihmisten ymmärtäminen, niin vanhojen kuin nuorten.
Kun Suomessa – ja Päijät-Hämeessä – vietetään juhannusta, keräännytään veden äärelle. Juhlimisen äänet kiirivät rannalta toiselle, jossain niiden seassa kajahtaa laukaus. Täkäläistä lukijaa Kalmankokko voi värähdyttää vielä pikkuisen enemmän, kun tutut kadut, kapakat ja rannat tuovat mukavan lisän lukukokemukseen.
Miten pääsitte mukaan kauniin juhannuksen synkkiin tapahtumiin näin marraskuun pimeydessä? Vieläkö uskallatte sytyttää kokon Vesijärven rannalle?
Muistattehan, että Timo Sandberg ystävällisesti osallistuu keskusteluumme täällä lukupiirissä. Hänelle voi siis esittää kysymyksiä ja kommentteja.
Lahden kaupunginteatterilla keskustellaan taas. Torstaina 3.11. Vincent River -esityksen jälkeen ohjaaja Mikko Roiha ja näyttelijät ovat paikalla puhumassa näytelmän tematiikasta, esityksen herättämistä kysymyksistä ja seksuaali- ja muiden vähemmistöjen asemasta ja oikeuksista. Keskustelutilaisuus alkaa noin klo 20.45 eli heti esityksen jälkeen.
Kirjailija Philip Ridleyn näytelmän, Vincent Riverin, tapahtumat sijoittuvat Lontooseen. Näytelmän kulku keskittyy Vincent-nimisen homomiehen murhan selvittämiseen. Murha ja sen taustat paljastuvat Vincentin äidin ja nuoren pojan keskusteluissa. Menneisyys, homofobinen ympäristö ja Vincentin tappo ovat traumatisoineet näytelmän henkilöt. “Nothing matters” – tai kuten näytelmän suomentaja Sami Parkkinen on sen sattuvasti kääntänyt: “Vitut me muista!”
Lue lisää Teatteri-lehden 7/2010 nettiartikkelista, kuinka esitys on syntynyt.
http://www.teatterilehti.fi/2484-kaksi-synnytysta/