Vaikka otsikko muuta väittää, karu totuus suomalaisissa ja eurooppalaisissa jääkiekkojoukkueissa on, että jääkiekkoilijan kesä on auttamatta ohi. Omasta mielestäni jääkiekkoilijan vuoden voi jakaa kolmeen tai jopa neljään jaksoon. Ensin on varsinainen pelikausi, joka on varsin tarkkaan rytmitetty. Kauden loputtua on välijakso, jolloin vedetään henkeä ja mietitään, että tässäkö se kausi nyt taas oli. Kesän harjoittelujakso on kova ja tiivis paketti, johon sisältyy SM-liigassa myös omatoiminen harjoittelujakso.  Ulkomailla pelaavat pelaajat harjoittelevat omatoimisesti koko kesän. Kesä eroaa muista jaksoista siinä mielessä, että illat ja viikonloput ovat pääsääntöisesti vapaita.  Seuraavaksi ollaankin tässä hetkessä, joka omasta mielestäni on yksi vuoden rankimpia jaksoja. Heinäkuun lopusta syyskuun alkuun joukkueet harjoittelevat kovaa ja usein, lähes poikkeuksetta kaksi kertaa päivässä. Sen päälle tulevat vielä yksittäiset harjoitusottelut ja -turnaukset.  Tuntuu oudolta, kun ulkona on yli kaksikymmentä astetta lämmintä ja jäähalleissa täysi tohina päällä. Jääkiekkoilijan perheissä tämä luonnollisestikin vaikutta arjen kulkuun, koska toinen osapuoli on niin sidottu omaan työhönsä ja tarvitsee vähällä vapaa-ajallaan pääasiallisesti lepoa ja ravintoa.

Elokuu on jääkiekon ulkopuolellakin sellainen kuukausi, jolloin tuntuu kuin koko Suomi heräisi kesäisestä horroksesta tulvillaan energiaa ja tarvetta syytää sitä joka suuntaan. Ihmiset palaavat töihin, lasten päiväkodit ja koulut alkavat ja ollaan innokkaita aloittamaan taas uusia ja vanhoja harrastuksia. Vapaa-ajalla nautitaan vielä loppukesän lämmöstä ja pyritään järjestämään kesän viimeiset ulkojuhlat, viimeiset uimaretket, tehdään puutarhatöitä ja säilötään marjoja ja hedelmiä. Tuntuu siltä kuin valtava energialataus, jota koko kesän on kerätty, pääsee vihdoin purkautumaan elokuussa. Syyskuussa on päästy jo tasaiseen ja tuttuun rytmiin. Syyskuussa myös jääkiekon saralla palataan tuttuun rytmiin, kun kausi vihdoin alkaa. Eräs haastattelemistani “lätkävaimoista” sanoikin, että oikeastaan heinäkuusta huhtikuun loppuun on helppoa, kun tietää miten vuosi siitä eteenpäin menee, koska on yhteiset vapaapäivät ja kauden aikana ne harvinaiset vapaat viikonloput.

Itselleni tämä elokuu tulee olemaan todella kiireinen kuukausi. Olen palannut kesälomalta takaisin töihin. Tyttäremme aloittaa toisen luokan koulussa ja samalla kaksi uutta harrastusta. Kirjan käsikirjoituksen deadline on kuun lopussa. Toki siinä vaiheessa se lähtee vasta ensimmäisen kerran kustannustoimittajan käsiin ja teksteihin palataan vielä moneen kertaan. Toisaalta selkeä aikataulu auttaa jaksamaan. Lisäksi tämä projekti on ollut niin mielenkiintoinen, että jo sen avulla jaksaa eteenpäin. Kiitos niille kaikille ihanille lätkävaimoille, joita minulla on ollut ilo ja kunnia haastatella tätä kirjaa varten. Tunnen itseni etuoikeutetuksi, kun olette jakaneet omat tarinanne ja kokemuksenne kanssani.
Vielä on tosiaan kesää jäljellä, nautitaan siitä täysin siemauksin!

Jääkiekkokausi on lähes kaikilta osilta loppunut, ainoastaan NHL:ssä ja MM-kisoissa vielä tahkotaan täysillä jonkin aikaa. Seurat ovat aloittaneet kesäharjoittelun ja se näkyy ja tuntuu myös kotona. Pelaajilla lihakset ovat jumissa ja kroppa kovilla, kun valmentajat hakevat täydellistä pohjakuntoa joukkioilleen. Luksusta normaaliin jääkiekkoperheen arkeen tuovat vapaat viikonloput ja mahdollisuus matkustaa muuallekin kuin vierasotteluihin.

Osa pelaajista on jo vaihtanut paikkakuntaa ja etsii uutta kotia, osa on vielä vailla sopimusta ja työpaikkaa seuraavalle kaudelle. Kaupungin tai jopa maan vaihtuminen on lätkätyöläisperheen arkea.  Kesällä valmistellaan muuttoa, etsitään uutta asuntoa, vuokrataan tai myydään edellistä, pakataan muuttolaatikoita ja täytellään muuttopapereita. Vaimot ja tyttöystävät etsivät mahdollisesti uusia työ- tai opiskelupaikkoja, lapsille haetaan hoitopaikkoja tai anotaan koulupaikkoja. Ulkomaille muuttavat kohtaavat erinäisiä byrokratian portaita täyttäessään hakemuksia ja anomuksia. Internet on tiiviissä käytössä ja uudesta kotimaasta etsitään kaikki mahdollinen tieto.

Vaikka muuttaminen on työlästä ja ärsyttävääkin, on se aina myös uuden alku. Vatsan pohjaa kutkuttaa mukavasti ajatus uudesta seikkailusta. Olo on yhtä aikaa haikea ja innostunut. Uusi kaupunki tai maa tarkoittaa aina uusia elämyksiä koettavaksi, uusia paikkoja nähtäväksi ja uusia ihmisiä tutustuttavaksi. Toisaalta kaipaa jo valmiiksi vanhoja tuttuja ystäviä ja turvallista arkea. Kaikkeen tottuu, myös siirtolaiselämään. Muistan kuinka palattuamme ulkomailta tuli itselleni parin ensimmäisen vuoden jälkeen suoranainen “muuttokuume”. Kaipasin sitä jännityksen tunnetta, mitä muuttaminen toi tullessaan.
Lämmintä ja leppoisaa kesää kaikille, muistakaa myös rentoutua ja nauttia Suomen suvesta!

Jääkiekkokauden loppu saa aina aikaan oikean tunteiden vuoristoradan. Ei ihme, että laji on niin suosittu, koska sen avulla saa jäyhempikin suomalainen käytyä läpi kokonaisen tunneskaalan. Erityisen kuvaava peli tästä oli maanantaina pelattu Pelicans-Blues neljännesfinaalien kuudes ottelu, jossa Pelicansilla oli mahdollisuus katkaista sarja. Pelin alussa täpötäysi Isku Areenan yleisö istui hiiren hiljaa, tuntui että niin pelaajat kuin yleisökin tunnusteli, miten peli lähtee etenemään. Kotijoukkueen siirtyessä 2-1 johtoon, yleisö heräsi henkiin ja alkoi upeasti kannustaa omaa joukkuettaan. Yleinen fiilis oli mahtava – täältä me tullaan! Peli kääntyi vastustajalle noin puolessa välissä ottelua. Toisen erän ajan toivo eli yhä ja kannustushuudot kaikuivat. Kolmannessa erässä vastustaja meni menojaan ja samalla hallin ilmapiirikin hyytyi ja kannustushuudot vaihtuivat vihellyksiksi ja kirosanoiksi. Iso osa yleisöstä poistui pettyneenä paikalta jo ennen pelin loppua.

Itsekin sitä elää pleijareiden aikana peleissä niin täysillä mukana, että on jokaisen pelin jälkeen fyysisesti aivan loppu.  Hassua, että jokin peli voi viedä niin täysillä mukanaan, että se tuntuu juuri sillä hetkellä maailman tärkeimmältä asialta. Toisaalta jos ajattelee asiaa tavallisen katsojan näkökulmasta, niin sehän on maailman parasta terapiaa. Pelin aikana voi unohtaa täysin kaikki maailman murheet ja tärkein asia sillä hetkellä on seuraava maali. Oman joukkueen menestyminen tuntuu siltä, kuin itse olisi saavuttanut jotain tärkeää. Huonolla hetkellä on taas täysin sallittua huutaa ja haukkua, purkaa sanoiksi omaa pahaa oloa. Ja tappion jälkeen sitä kerää taas itsensä kasaan ja alkaa uskoa parempaan huomiseen.

Jääkiekko herättää suuria tunteita niin lätkäpiireissä kuin sen ulkopuolellakin. Sitä joutuu välillä muistuttamaan itseäänkin, että onneksi tässä on kyse vain pelistä. Tyttäremme kysyi tänään Pelicansin kauden loputtua: “Äiti, luuletko että isi on nyt tosi monta päivää surullinen?”  Oli aika hellyttävää katsoa pieniä, huolissaan olevia lapsen kasvoja, joka murehti isänsä kauden päättymistä. Onneksi sain kertoa, että tässä on kuitenkin kyse vain pelistä ja että kyllähän se tappio harmittaa, mutta meidän elämä jatkuu kuitenkin ihan normaalisti eteenpäin.

Taas eletään yhden kauden loppuhetkiä ja niillä joilla vielä pelit jatkuvat, muuttuu elämä entistä “epävakaammaksi”. Nämä ovat niitä hetkiä jääkiekkoilijoiden perheissä, kun eletään täysin jääkiekon rytmin mukaan. Päivät ovat peliin valmistautumista, pelipäiviä ja taas peliin valmistautumista…rumba jatkuu niin pitkälle, kunnes se loppuu totaalisesti tämän kauden osalta. Ensi viikkoa ei ole olemassakaan, ennen kuin tiedetään, onko silloin pelejä. Peli-illat menevät itsellänikin joko hallilla istuen tai kotona radion/tv:n vieressä roikkuen ja toivoen, että vielä ensi viikolla pelataan. Kauden loppumisen jälkeen takki on tyhjä niin pelaajalla kuin taustajoukoillakin, tässäkö tämä taas oli?

Kauden loppuminen tuo tullessaan myös tietyn turvattomuuden tunteen. Tuttu ja normaali päivärytmi katoaa hetkeksi ja eletään tilanteessa, missä seuraavan kauden alku tuntuu todella kaukaiselta. Sopimuksen alla olevat pelaajat tietysti palaavat suhteellisen nopeastikin “takaisin ruotuun” ja säännölliseen treenirytmiin. Ilman sopimusta olevat taas aloittavat harjoittelun omatoimisesti.

Sanotaan, että odottavan aika on pitkä ja sitä se todella on. Jouduin itse tänä keväänä ensimmäistä kertaa elämässäni YT-neuvotteluihin (kuten niin monet muutkin ihmiset..). Kuvittelin, että koska minut on niin monessa liemessä keitetty ja olen niin kauan elänyt “pätkätyöläisen” rinnalla, että osaan käsitellä odottamista ja sen tuomaa tuskaa. Olikin melkoinen yllätys, kun koin tilanteen äärimmäisen ahdistavana. Viikkokausia kestävä odotus oli todella rankka kokemus. Ja kuitenkin siinä odotuksessa oli jotain samaa, mitä olen kokenut useampana keväänä miettiessäni mieheni sopimuksen loppumista. Sama ahdistava tunne, että joku toinen sanelee, mihin suuntaa elämäni tässä kohdin lähtee.

Asioilla on kuitenkin tapana selvitä ja siinä vaiheessa kun kaikki on taas selvää, sitä miettii, että turhaan taas hötkyilin. Kadehdinkin tässä suhteessa mieheni stoalaista luonteenlaatua ja kärsivällisyyttä – mikä luultavasti on kehittynyt juuri jääkiekon ansiosta…

Onnea kaikille kevään otteluihin – koetetaan nauttia elämästä päivä kerrallaan!

Olen tämän projektin myötä ollut yhteydessä usean minulle ennestään tuntemattoman lätkävaimon kanssa. Se ajatus, mikä minulla on ollut lätkävaimojen muodostamista yhteisöistä on sen myötä vain vahvistunut entisestään -näissä naisissa on mieletön voimavara. Olen saanut ihania, kannustavia viestejä ja yhteydenottoja erilaisilta lätkävaimoilta. Mukana on pitkän linjan lätkävaimoja sekä vasta seurustelemaan alkaneita ja sellaisia, joiden miehen peliura on jo ohi. Kaikki he kertovat omia erilaisia tarinoitaan, joita yhdistää jääkiekon yhteisöllisyys.

Muistan itse miten paljon minua jännitti, kun alle 20-vuotiaana tapasin ensimmäistä kertaa TPS:n edustusjoukkueen paremmat puoliskot.  Ja kuinka ystävällisesti minut otettiin vastaan ja mukaan toimintaan. Sama tunne on jatkunut koko “lätkävaimouden” ajan. Jokaisessa joukkueessa on osattu toivottaa uudet tulokkaat tervetulleiksi mukaan joukkoon.  Erityisen tärkeä voimavara vaimojen ja tyttöystävien muodostama yhteisö on uusille ja muilta paikkakunnilta tuleville pelaajien vaimoille. Yhteisöstä löytyy yleensä ne ensimmäiset uuden paikkakunnan tuttavat ja ystävät, jotka perehdyttävät paikallisille tavoille. Kotiotteluita kertyy kauden aikana vajaa kolmisenkymmentä ja jokainen niistä on myös sosiaalinen tilaisuus. Mahdollisuus tavata ystäviä ja tuttuja, vaihtaa kuulumisia ja lasten leikkiä keskenään. Nämä tilaisuudet ovat erittäin tärkeitä niin yhteisön uusille  kuin vanhoille jäsenille. Tunne siitä, että kuuluu johonkin ryhmään, on yksi jokaisen ihmisen perustarpeista.

Tämä on minulle kuudestoista vuosi “lätkävaimona”. Olen sinä aikana ollut osana seitsemässä eri joukkueen muodostamassa yhteisössä. Erityisen rakkaita muistoja minulla on HPK:sta, Sveitsin Langnausta ja tämän hetkisestä yhteisöstämme Pelicansista. Jokainen näistä yhteisöistä on ollut erilainen, mutta äärimmäisen tiivis yhteisö. Erityisen kunniamaininnan ansaitsee Ruotsista Färjestadin joukkue. Muutimme Karlstadiin sinä kesänä kun tyttäremme syntyi. Kaikki puitteet oli joukkueen puolesta hoidettu erinomaisesti. Asunto oli kalustettu huolella, yksityiskohdat mietitty loppuun asti vauvan sänkyä ja hoitopöytää myöten. Lisäksi hallin oma huoltomies kävi asentamassa pyykinpesukoneen jne. Halli oli upouusi ja sinne oli rakennettu vaimoille ja tyttöystäville oma aitio, jonka ovessa luki “Familjen Färjestad” – Färjestadin perhe. Ja sitä se todella oli, yhtä suurta perhettä. Seuran johto teki kaikkensa, että jokainen pelaaja perheineen tunsi itsensä tervetulleeksi, eikä joutunut murehtimaan turhista asioista. Joukkueessa oli paljon lapsia ja pieniä vauvoja ja jokainen joukkueen järjestämä tilaisuus järjestettiin siten, että sinne oli mahdollisuus ottaa myös lapset mukaan. Vietimme jopa uutta vuotta hallilla siten, että yhteen aitioon oli järjestetty lapsille patjoja, minne he pääsivät lepäilemään väsymyksen iskiessä. Kukaan ei varmasti voi sanoa, kuinka paljon näillä asioilla on merkitystä, mutta itse uskon vahvasti että niillä on. Ja voittihan Färjestad tuona kyseisenä vuonna myös Ruotsin mestaruuden…

Kevät on lätkävaimoille mielenkiintoista aikaa, varsinkin jos miehen sopimus nykyisen seuran kanssa on katkolla. Väkisinkin alkavat joulun jälkeen ajatukset kääntymään kysymykseen jatkosta. Ensin pohditaan nykyistä ratkaisua; onko kyseinen seura ollut miehen kannalta hyvä paikka, ovatko pelit kulkeneet, millainen valmennus on, hoidetaanko tausta-asiat hyvin. Haluaako mies vielä jatkaa kyseisessä seurassa ja onko seura puolestaan kiinnostunut tekemään jatkosopimuksen? Ja jos jatko ei ole mahdollinen, niin mitä vaihtoehtoja on?

Avoimia kysymyksiä on todella paljon. Onneksi lähes jokaisella pelaajalla on nykypäivänä agentti, jonka tehtävänä on hoitaa sopimusneuvottelut. Se antaa pelaajalle kuitenkin työrauhan keskittyä siihen, mitä hänet on palkattu tekemään.

Kotona kuitenkin keskustellaan tulevaisuudesta ja siitä, missä mahdollisesti ensi kaudella ollaan. Useat seurat, valmentajat ja toimitusjohtajat sekä media kritisoivat usein sitä, että pelaajille ei anneta työrauhaa ja että sopimusneuvottelut tulevasta kaudesta alkavat liian aikaisessa vaiheessa. Mielestäni on aika kohtuuton vaatimus, että pätkätyötä tekevä ihminen ei saisi suunnitella omaa tulevaisuuttaan! Jääkiekkoilijan sopimus loppuu huhtikuun viimeisenä päivänä, ja jos jatkosopimusta ei ole allekirjoitettu, tarkoittaa se sitä että, hän on käytännössä työtön. Palkanmaksu loppuu siihen, mutta elämä ei. Lisäksi mielessä pyörii monet käytännön asiat. Jos edessä on muutto, siihen liittyy monia käytännön järjestelyitä, jotka koskettavat koko perhettä. Vaimon työ- tai opiskelupaikka, lasten päiväkotipaikat, koulut jne.

Tsemppiä kaikille kevään neuvotteluihin!

Ps. Kiitos kaikista kommenteista ja kirjaa koskevista ajatuksista. Lisää haastateltavia ja materiaalia otetaan mielellään vastaan!

Kävin viime lauantaina tekemässä ensimmäisen Lätkävaimot -kirjaan tulevan haastattelun. Haastatteluni kohde oli Sari Rautio. Sari on ollut “Lätkävaimo” jo vuodesta 1987. Sarin mies Kai Rautio lopetti aktiivipeliuran 1990-luvun loppupuolella ja on ollut valmentaja siitä lähtien. Tällä hetkellä Kai toimii HIFK:ssa toisena valmentajana. Oli mielenkiintoista kuunnella Sarin ajatuksia jääkiekosta ja elämästä sen parissa. Kahteenkymmeneenkahteen vuoteen mahtuu paljon kokemuksia ja elettyä elämää. Sari on luonut miehensä uran rinnalla oman vahvan uran ja toimii tällä hetkellä Nuori Suomi ry:n kehityspäällikkönä ja kuuluu Kokoomuksen edustajana Hämeenlinnan kaupungin hallitukseen ja valtuustoon. Hän on mm. Kokoomuksen puoluevaltuuston varapuheenjohtaja.

Olin Sarin kanssa vahvasti samaa mieltä, että elettyämme koko aikuisen elämämme jääkiekkoilijoiden puolisoina, ei se ole voinut olla muokkaamatta meitä ihmisinä. Jääkiekko on väistämättä ollut koko elämään värittävä selkäranka, joka on aina toiminut valintoja ohjaavana tekijänä. Sari totesikin oivallisesti, että “Minä en olisi minä ilman jääkiekkoa.”

Se juuri tekee koko jääkiekkoyhteisöstä niin mielenkiintoisen. Väistämättä, halusi tai ei, jääkiekko on aina pohjalla ohjaamassa perheiden elämässä tehtyjä ratkaisuja. Jääkiekkoon liittyvissä asioissa ei jousteta, se on kuin joku ehdoton ukko-ylijumala, joka sanelee elämän kulkua. Välillä vähän enemmän taustalla ja joskus enemmän vaikuttaen. Joskus sitä vastaan kapinoi, ehkä enemmän omassa mielessään, mutta helpommalla pääsee kun hyväksyy sen osana elämää. Sarin sanoin: “Elämä on täynnä valintoja. Sitä voi jäädä märehtimään niitä asioita mitä ei valinnut tai sitten miettiä, mitä kaikkea voin tehdä niillä asioilla joita valitsi.”

En oikein vieläkään jaksa uskoa todeksi, että olemme saaneet kustannussopimuksen Otavan kanssa. Tuntuu siltä, että pitäisi nipistää itseään todella kovaa ja sen jälkeen lukea kustannussopimus uudelleen.  Edessä on toki paljon työtä ja vielä lisää työtä, ennen kuin valmis käsikirjoitus voidaan luovuttaa ensi elokuussa. Ja siitä kuluu vielä tovi, ennen kuin kirja oikeasti ilmestyy. Mutta sormeni syyhyävät päästä haastattelemaan erilaisia “lätkävaimoja” ja kirjoittamaan niistä elämänkokemuksista, mitä kaikilla meillä on elämän varrella lätkävaimoina kertynyt.

Toivon kovasti, että tästä projektista syntyy muutakin kuin kirja. Alkuperäisen ajatukseni mukaan haluaisin luoda foorumin sille yhteisölle, jonka parissa olen viettänyt koko aikuisen elämäni. Jääkiekko on Suomessa seuratuimpia talviurheilulajeja ja siitä kirjoitetaan ja uutisoidaan erilaisissa medioissa todella paljon. Jääkiekkoilijoista ja heidän arjestaan kerrotaan miesten karskilla tyylillä ja täysin heidän näkökulmastaan. Tämän kirjan tarkoituksena on kertoa tarinan inhimillisempi puoli – millaista on elää elämää huippu-urheilijan rinnalla.

Ensimmäisen haastatteluni teen heti joulun jälkeen ja siitä tarina alkaa. Joulunpyhinä kinkun syönnin ja suklaa-ähkyn jälkeen alan työstää kirjaa toden teolla. Tulkaa kaikki rohkeasti mukaan, tästä tulee varmasti mielenkiintoinen matka!

Rauhallista ja hyvää joulua kaikille, nautitaan niistä parista vapaapäivästä ilman pelejä ja harjoituksia!