Pelicansin kausi tänä vuonna loppui auttamattomasti liian lyhyeen. Lahdessa on viime vuosina totuttu näkemään pudotuspelejä ja tämänkin kauden tavoitteet oli asetettu sinne. Toisin kuitenkin kävi ja joukkueen on aloitettava ensi vuoden rakentaminen playoffs -pelien ollessa vielä käynnissä. On helppo ymmärtää kannattajien ja fanien pettymys joukkueen tämän vuoden suoritukseen ja keskusteluja oikeista ja vääristä ratkaisuista käydään vieläkin. Katseet on kuitenkin käännettävä kohti tulevaisuutta ja aloitettava rakennustyö uudelleen.

Pelicansin kannalta pelkkä joukkueen rakentaminen ei tällä kertaa riitä. Se odottaa kuumeisesti kaupungin hallituksen hyväksyntää Isku Areenan remontille. Pelicans on viime vuosina ollut niitä harvoja SM-liigajoukkueita, jotka ovat pystyneet tekemään voitollisen tuloksen. Hallin remontti antaisi organisaatiolle uusia mahdollisuuksia kehittää toimintaansa, jotta tilanne pysyisi jatkossakin samanlaisena. Jääkiekko on edelleen Suomen suosituin talviurheilulaji ja siitä kertoo myös se, että Pelicans on yksi Lahden suurimmista tapahtuman tuottajista. Sen otteluita käy vuositasolla seuraamassa yli 100 000 ihmistä. Joukkueen menestyminen on luonnollisestikin tärkein osa-alue, joka takaa yleisön viihtyvyyden. Mutta jääkiekko-ottelu on monelle katsojalle muutakin. Se on tapahtuma, jonne tullaan viihtymään ja tapaamaan ihmisiä. Viihtymiseen vaikuttaa osaltaan myös tapahtuman tarjoamat puitteet katsojille. Riittävän suuret ja toimivat taukotilat ja oheispalvelut muodostavat ison osan tästä kokonaisuudesta. Hallin muiden harrastekäyttäjien kannalta pukuhuonetilojen remontti tulee todella tarpeeseen. Isku Areena kantaa kyseenalaista mainetta SM-liigassa maan surkeimpien pukuhuonetilojen isäntänä. Jari Salonen toi sunnuntain Etelä-Suomen Sanomien yleisönosaston kirjoituksessaan hyvin esiin sen tosiasian, että Isku Areena on harrasteliikunnan käytössä 80 prosenttisesti viikkotasolla.

Toivon ja uskon, että Isku Areenan saneerauspäätös perustuu muuhunkin kuin poliittiseen kädenvääntöön ja ensi vuonna lähestyviin eduskuntavaaleihin. Saneerauspäätöksen puolesta puhuu pitkä lista faktoja – ja hallin käyttäjiä.

Mieheni Erik Kakko pelaa huomenna torstaina 700. SM-liiga ottelunsa.  Hänestä tulee silloin 16. suomalainen jääkiekkoilija, joka ylittää tuon 700 SM-liigaottelun rajapyykin. Seitsemän sataa ottelua sisältää yhteensä 15 kautta SM-liigassa, alkaen kaudesta 1990–91.Viidestätoista SM-liigakaudesta hän on pelannut kasvattajaseurassaan Lahdessa yhteensä yhdeksän kautta. Ammatikseen Ekku on pelannut jääkiekkoa 20 vuoden ajan. SM-liigaotteluiden lisäksi noihin vuosiin sisältyy viisi Ruotsissa ja Sveitsissä pelattua kautta, yhteensä 227 pääsarjatason runkosarjan ottelua siellä.

 Äkkiseltään tuo 700 ottelua ei kuulosta kovinkaan isolta luvulta, mutta kun sitä alkaa purkaa vuosiin ja kausiin, alkaa luku muodostaa isomman yhtälön. Kun mukaan lasketaan kaikki pääsarjatasolla pelatut ottelut koti- ja ulkomailla, ja niihin lisätään myös playoffs-ottelut, nousee pelattujen otteluiden määrä yli tuhanteen. Puhumattakaan kaikista lukemattomista harjoituskerroista ja -otteluista.

Olen itse seurannut Ekun ammattilaisuraa läheltä alkaen vuodesta 1993. Noihin pelivuosiin ja otteluihin mahtuu monia voittoja ja paljon saavutuksia, mutta myös karvaita tappioita ja pettymyksen hetkiä. Niihin sisältyy myös paljon työtä ja tuskaa sekä useita loukkaantumisia, kuten murtumia, revähtymiä, sivusidevammoja, hampaiden menetyksiä ja muita pienempiä vammoja.  Ammattiurheilijan työ on sivustakatsojan silmissä raskasta työtä, niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Silti en voi olla kadehtimatta häntä hieman, sillä vielä kahdenkymmenenkin vuoden jälkeen hän suhtautuu työhönsä yhtä intohimoisesti.  Eikä se koske pelkästään otteluita, vaan kaikkea pelaamiseen liittyvää, kuten harjoittelua ja niitä pieniä asioita, mitä hän tekee kotona palautuakseen paremmin, jotta olisi taas valmiina seuraavaan peliin. Hän ei ole koskaan laskenut omia pisteitään tai pitänyt niitä merkityksellisinä, ainoastaan voittaminen joukkueena on ollut merkitsevää ja palkitsevaa. Viime viikolla uutisotsikon ylitti tapahtuma, jossa Ekku heitti kiukkuisen näköisenä Juhamatti Aaltosen vitsinä vaihtoaitioon tuoman kiekon yli laidan ottelussa TPS:ää vastaan.  Kyse ei ollut loukatusta ylpeydestä (vaikka Aaltonen olikin Ekun pelatessa ensimmäistä SM-liigakauttaan vasta viisivuotias…), vaan pelin kulkuun liittyvä hieman taikauskoinen reaktio.

Tuo oikea ensimmäinen SM-liiga maali syntyi kuulemma kaudella 1990–91 pelatussa ottelussa Jokereita vastaan. Maali syntyi rannelaukauksella heti aloituksen jälkeen. Sanotaan, että jokainen pelaaja muistaa ensimmäisen pääsarjatason maalinsa ja se näköjään pitää paikkansa. Maalivahdeilla oli kuulemma vielä ruskeat patjat niihin aikoihin…

Tiedän, että miehelleni huominen ottelu on vain yksi muiden joukossa, mutta kuten aiemmin totesin, läheltä seuranneena täytyy minun nostaa hattua saavutukselle! Onnittelut Ekku!

Suomalaisessa mediassa puhututtaa säännöllisesti jääkiekossa esiintyvä väkivalta. Suomessa on kautta aikojen arvostettu taitokiekkoa, eikä tappeluita katsota hyvällä. Usein tappelevat pelaajat tuomitaan “sekopäiksi hulluiksi” median toimesta. Ja toisaalta taas katsojat rakastavat ja puolustelevat lajiin kuuluvaa kovuutta. Mielestäni jääkiekon väkivaltaisuus voidaan jakaa kahteen eri kategoriaan: tappeluihin, joissa pelaajat ottavat toisistaan mittaa nyrkein ja sitten ovat tilanteet, joissa selvästi tarkoituksena on toisen pelaajan vahingoittamisyritys.

En ole väkivallan puolestapuhuja, mutta lajia pitkään seuranneena toisaalta ymmärrän satunnaiset nyrkkitappelut. Laji on fyysinen ja pelaajat elävät tunteella mukana, ja silloin tilanne joskus lähtee niin sanotusti käsistä. Tilanne on useimmiten kuitenkin “valvottu” ja tuomarit pitävät huolen siitä, ettei nujakka mene liian pitkälle.  

Tahallinen vahingoittamisyritys sitten on asia erikseen, sääntöjen vastaiset päähän kohdistuvat taklaukset tai poikittaiset mailat ovat välineitä, joilla voidaan saada aikaan suurtakin vahinkoa. On vaikea käsittää, että ammatikseen lajia pelaavat vahingoittaisivat toisiaan tietoisesti. Näissäkin tilanteissa pitää kuitenkin pystyä erottamaan, mikä on tahallinen vahingoittamisyritys ja mikä on puhdas vahinko. Jääkiekon tilannenopeus on valtava ja välillä valitettavasti tekevälle sattuu, joku pelaaja muuttaa suuntaa äkkinäisesti tai kumartuu, ja puhtaaksi tarkoitettu taklaus muuttuu sääntöjen vastaiseksi.

Keskustelin jokin aika sitten erään toisen lätkävaimon kanssa, jonka miehen roolina Pohjois-Amerikassa oli olla ns. tappelija. Vaimon oli ollut aluksi todella vaikeaa ymmärtää miehensä peliroolia, saati sitten seurata otteluita, joissa mies sai aluksi köniinsä ilta illan jälkeen. Vasta ajan kuluessa hän oppi ymmärtämään, että se oli miehen rooli jäällä ja pohjoisamerikkalaisessa jääkiekkokulttuurissa vielä täysin hyväksytty sellainen. Asiaa luonnollisesti auttoi, että ajan myötä mies oppi “tappelutekniikkaa”, eikä jäänyt jatkuvasti alakynteen.

Pelaajat ovat erilaisia, samoin heidän luonteensa ja se varmasti heijastuu myös jäällä. En esimerkiksi muista koko mieheni uran ajalta yhtään peliä, missä hän olisi ollut tilanteessa jossa hanskat tipahtavat jäähän. Jotain pientä rähinää on saattanut olla, mutta tilanne on mennyt nopeasti ohi. Mutta jos pitäisi valita, niin mieluummin katselen tappeluita, kuin tilanteita, missä pahimmassa tapauksessa seurauksena voi olla pysyvä vamma ja loukkaantuminen. Mielestäni jokaisen pelaajan pelimoraalin pitäisi olla sellainen, että pelitilanteissa tiedostetaan vastuu omista tekemisistään. Jotta tähän tilanteeseen päästään, pitää asennekasvatuksen lähteä jo junioritasolta.

Jääkiekko on äärimmäisen fyysinen laji ja loukkaantumiset ovat osa pelaajien arkipäivää. Meidän perheessä loukkaantumisia on sattunut viime vuosina turhankin paljon ja viime lauantaina kolahti taas, kun mieheni sai maalinedustilanteessa kiekon ranteeseen suojattomaan kohtaan. Vamma tuntui aluksi vähäpätöiseltä, ranne oli arka ja siinä oli näkyvä mustelma, mutta suurempia valituksia se ei viikonlopun aikana aiheuttanut. Vasta maanantai aamupäivän harjoituksissa kävi selväksi, että käsi vaatii kuvaamista ja ikäväksi yllätykseksi se oli murtunut.  Vaikka peliasut ja suojat ovat kehittyneet vuosien varrella, on täysin mahdotonta suojata koko vartaloa siten, ettei kiekko tai maila silloin tällöin löytäisi tietänsä suojien väliin. Lisäksi kun kiekko parhaassa tapauksessa lähtee 130–140 kilometrin tuntivauhdilla pelaajan lavasta, eivät aina parhaatkaan varusteet auta.  Vaikka järki sanookin, että loukkaantumiset ovat mahdollisia, tuntuu äärimmäisen turhauttavalta, että niitä on meidän perheessä ollut viimeisten parin kolmen vuoden aikana niinkin monta. 

Haastatellessani muita lätkävaimoja tulevaa kirjaa varten, kertoi moni pelkäävänsä jatkuvasti loukkaantumisia. Pahin tunne tulee silloin, kun oma mies jää jään pintaan makaamaan eikä nouse heti ylös. Välittömästi päässä vilisee kaikista pahimmat mielikuvat ja sydän melkein pomppii rinnasta ulos. Mitä jos…?

Monella urheilijalla on epätavallisen korkea kipukynnys ja he harjoittavat ammattiaan pikku vammoista huolimatta. Jos vamma on kuitenkin sellaista laatua, että se vaatii sairasloman, on edessä fyysisen kuntoutuksen lisäksi henkisesti kova koulu. Lohdutuksen sanat kotona eivät paljon auta, kun toinen osapuoli on kuin maansa myynyt. Pelaajalle pahin mahdollinen paikka on se, kun hän ei pysty pelaamaan.  Kaikki on suhteellista ja maailmassa on varmasti suurempiakin murheita, mutta juuri sillä hetkellä tilanne tuntuu lohduttomalta. Aika kuitenkin parantaa haavat loppujen lopuksi ja muutaman kuukauden kuluttua tämäkin tuntuu vain etäiseltä yksittäiseltä tapahtumalta.