Rockmuusikko ja -lyyrikko Heikki Salo kirjoitti taannoin Aamulehdessä kuinka oli lähtenyt kaverinsa mukaan höntsäämään. Työkaverini kysyi elokuussa minua mukaan höntsäämään Launeen uuteen jäähalliin. Muiden kiireiden vuoksi sanoin kiitos ei.

Vaikka kieltäydyin, niin höntsääminen on mielestäni hienoa. Valitettavasti se taitaa olla myös hiipumassa oleva laji, kiitos näiden nykyisten talvien. Nyt ulkona näyttää hienolta ja ulkojäätkin saadaan taas kuntoon, mutta kuka tietää millaista on viikon kuluttua?

Pikkupoikana tuli höntsättyä ulkojäillä. Pakkasraja taisi olla jossain 25 asteen paikkeilla. Mieltä lämmitti, kun muutama päivä sitten näin tien laidassa isän ja pojan (oletettavasti) kävelevän jääkiekkomailat olkapäillä ja kassit lavan mutkasta roikkuen. Olivat varmaan menossa keskenään jäälle pelaamaan SM-liigan ratkaisevan finaalin viimeistä maalitilannetta.

Toivon, että tuollainen höntsääminen ei katoaisi kokonaan. Ensinnäkin siinä saa raitista ilmaa ja mielikuvitus lentää. Aikuisten miesten jäähallissa höntsääminenkin on hieno laji, mutta kuulopuheiden mukaan se voi joskus lipsahtaa liian vakavaksi. Potta päähän ja aivot narikkaan ei ole aina hyvä yhdistelmä.

Höntsääminen palautui mieleeni torstai-iltana, kun kuunteli Ilin selostusta HPK-Pelicans-pelistä. Taisi Pelicansin miehistö olla puolitoista erää ulkojäillä ihmettelemässä lumisadetta. Vaan peli kääntyi lopulta lahtelaisittain hyvään suuntaan. Käsitykseni mukaan Pelicansin maalintekijöistä ainakin Vili Sopanen, Jesse Saarinen ja Marko Jantunen ovat viettäneet paljon aikaa ulkojääleikeissä, joten höntsäämisen ansiosta Lahteen oli tuomisina kaksi pistettä.

Kaikki siis höntsäämään! Juniorit ja vähän vanhemmatkin. Talvisella jäällä voi saada hienoja kokemuksia.

Eipä olla maaleilla mässäilty viime aikoina omassa eikä vieraassa kenttäpäädyssä. Kauden loppua kohden maalinteon sietämätön keveys pitäisi kaivaa taas jostain esiin, mutta miten? Reikä pitäisi taas löytää seinästä enkä todellakaan puhu mistään Gloryholesta. Fakta on se, että sankarinviittaa olisi tarjolla maalinsylkijälle. Puolivaltakuntaa maalintekijästä, toinen puoli rankkarispesialistista a`la Vesce. Ja miten niin sen rei`än pitäisi löytyä seinästä. No suurella osalla maalivahdeista lukee kypärämaskin takaraivossa: The Wall. Aikamoinen seinä oli Pelicans  -hyökkääjillä vastassa lauantaina, kun vastaan asettui ”kolmen metrin Koskinen”. Bluesin ladonoven kokoinen kassarihan peittää perhostyylillä lähes koko maalin. Eipä siihen seinään juuri reikiä jää.

No miksi sitä kiekon mentävää reikää ei sitten vastustajan maalilta tahdo löytyä. Tutkitaanpa asiaa hieman toiselta kantilta. Olet varmasti itsekin yrittänyt jotain asiaa pakonomaisesti onnistumatta siinä? Niinpä. Turha rutistus ja yliyritys vie luovuuden, kehon liikkeet muuttuvat sulavasta väkinäisiksi. Ei budolajin harrastajakaan väkisin vastaliikettään tee, vaan hän pyrkii myötäilemään vastustajan liikettä ja jatkamaan sitä. Kamppailu on sulavaa, ei ruhjovaa tai repivää.

Olympiavoittaja Satu Mäkelä-Nummela vieraili viime viikolla Pelicans matsissa. Nyt  harmittaa, kun en kysynyt häneltä hänen filosofiaansa tähtäämisen ja ampumisen suhteen. Luin syksyllä mielenkiintoisen artikkelin toisen olympiaedustajan Juha Hirven metodista. Artikkelissa Hirvi kertoo tuloksenteon taustat. Pakottaminen ja tiedostamisen tasolla toimiminen on artikkelin mukaan ampujan suurin vihollinen. Kaikki tapahtuu lajissa kuin itsestään. Ampumaurheilussa oleellista on ”odottelu” sen jälkeen kun ampuma-asento on saatu kuntoon. Kun alitajunnan tasolla tähtäinkuvio osoittaa napakymppiä, silloin puristetaan lähes yliherkkää liipaisinta automaattisesti laukausta tiedostamatta. Tietoinen aseenpiipun siirtely ja aseen laukaiseminen olisikin mahdotonta, sillä jo millin liike ilmakiväärin piipussa vie luodin kympin sijasta kuutoseen. Pienet on marginaalit. Eli jos ampuja tekee ampuessaan tietoisen päätöksen, että nytpä minä painan liipaisinta, niin hutikuti tuli. Optimaalinen laukaus tapahtuu automaattisesti. Keho on valmis ja pää on niin sanotusti tyhjä, ja sitten se kuti vain lähtee osuakseen kymppiin.

Voisiko sama päteä jääkiekossa? Mitä enemmän pelaaja ajattelee sitä mihin hän aikoo laukoa, sitä varmemmin päätypleksi paukkuu maalivahdin takana. – No nyt meni kerrankin sinne minne yritin. Tuo lause on maalinälkäiselle yleisölle turhan tuttu pelaajahaastatteluista. Paljon useammin kuulee maalintekijän sanovan jotain sen suuntaista kuin: No vedin vain sinnepäin ja kas, siellä lepäs! Niinpä. Jostainhan sanonnat silmät kiinni ja sinnepäin sekä luonnistuu kuin luonnostaan ovat syntyneet. Pohdimme asiaa syksyllä Pelicans sentterin Toni Koivusen kanssa. Bobi ainakin itse kokee näkevänsä väläyksenomaisesti aukon maalivahdin vartioiman maalin suulla. Silloin lähtee kuti. Lähteekö se tiedostamatta vai tarkoitushakuisesti tähdäten kohden tuota ”reikää seinässä”, siihen ei Bobi osannut varmasti vastata. Eräälle Wayne Gretzkyllekin muuten sanottiin aikanaan seuraavasti: Epäonnistut varmasti kaikissa niissä laukauksissa, joita et ammu!

 Pitäisikö pelaajan siis ampua surutta ja siekailematta silmät kiinni pää tyhjänä ajatuksista. En tiedä. En usko. Jotain suunnitelmallisuutta eli kuviota tarvitaan, mutta turhat kuoletukset ja jouhevan liikkeen pysäyttäminen vaikuttavat väkinäiseltä puurtamiselta. Sehän tiedetään, että tyhmä paljon töitä tekee, vaan viisas pääsee vähemmällä.

Maallikko haksahtaa samaan yliyrittämisen ansaan erätaukokilpailuissa, joissa keskiympyrästä ammutaan kiekkoja maaliin. Seuraava tapaus on viime lauantailta. Selvästi jääkiekkomailaa aiemminkin kädessään pitänyt kaveri lähtee Espoossa iskemään kymmentä kiekkoa erätaukokilpailussa puolikentästä maaliin. Helppoa? No, ei ainakaan tällä kertaa. Hurja yritys ja puristus näkyy ensimmäisissä vedoissa, jotka menevät ohi. Yllättäen kun mitään ei ole enää voitettavana, kaveri iskee puolihuolimattomasti loput viisi kiekkoa tyylipuhtaasti keskelle maalia! Silmät kiinni ja sinne päin – vai miten se nyt oli.

Tiedostamatonta toimimista kuvataan urheilussa sanalla Flow. Tuohon Flow- tunnetilaan ei pääse väkisin yrittämällä, mutta tuohon tilaan päässyt urheilija onnistuu kuin itsestään. Parhaimmillaan jääkiekossa kuvio kulkee repimättä ja rouhimatta kuin sula vaha. Vastustaja näyttää kömpelöltä puupökkelöltä kiekon ja miesten liikkuessa saumattomasti yhteen kuin suuremman kapellimestarin ohjaamana. Vielä hienompi tunne kuin itse maalin syntyminen, ainakin minulle, on oikeastaan se sekunnin puolikas, jolloin kaikki tajuavat maalin olevan väistämättömyys kiekon saapuessa takatolpalla päivystävän pelaajan lapaan tyhjän maalin odottaessa hänen edessään. Kädet nousevat katsomossa kohden kattoa ja mylvintä alkaa oikeastaan jo hetkeä ennen maalia. Tällöin haluttu ja haettu kuvio on onnistunut täydellisesti ja todennäköisesti vaivattoman sulavasti pelaajien tuskin suomatta sen toteuttamiselle edes ajatuksen puolikasta.

Ili Varmavuo

Jokainen  jääkiekko-ottelu sisältää tahatonta tilannekomiikkaa. Eilisen illan herkkupala nähtiin ilman muuta Helsingissä Jaffalan tulostaululla Jokereiden ilmoittaessa puolitäyden hallin yleisömääräksi yli 80 000. Siinä ylimääräinen nolla oli löytänyt paikkansa. Paljon pienempi erhe, ja tuiki tavallinen sellainen, koettiin Lahdessa. Ottelun päätuomaria Reijo Ringbomia itseäänkin nauratti, kun hän tuli korjaamaan Pelicansin maalintekijäksi Marko Pöyhösen (39)  Jari Kauppilan sijaan (30). Maalintekijöitä ja – syöttäjiä korjaillaan nykyään tämän tästä. Ihmekös tuo pelin käytyä niin nopeaksi. Erotuomareilla on täysi työ pysyä itse pelitapahtumissa mukana. Kuka siinä niitä pelaajien numeroita joutaa seuraamaan? Joskus tilanne on kuitenkin niin ilmiselvä, että vain sokea kana erehtyy. Ettäkö rightin mies(Kauppila) tekisi maalin vasemmalta ja pelaisi haalariosastossa rikkovassa roolissa. Laki sanoo, että kuuluttajan on kuitenkin poikkeuksetta uskottava tuomarin sanaa. Sen tähden katsojat joskus varmaan ihmettelevät sitä, että ovatko ne kaikki toimitsijat umpisokeita siellä aitiossaan kuulutuksen kertoessa maalintekijäksi jonkun aivan muun kuin mitä katselijoiden omat silmät ovat todistaneet. Ei, ei me sokeita olla, vaan pikemminkin itsekin naureskellaan näille harmittomille (tuomareiden)pikkuvirheille.

Tahattomia kömmähdyksiä sattuu allekirjoittaneellekin. Eilen lipsautin ottelun alla kokoonpanoja lukiessani IFK:n Juha Pitkämäen sijaan vierailijoiden kokoonpanoon Tero Pitkämäen. Keihäsmiestä ei kuitenkaan kaukalossa nähty. Mistähän ydinjatkeen osasta sekin lipsahti? Myös rangaistusten syyt lipsahtelevat väliin väärin osin epäselvien tuomarimerkkien syystä. On mulla kuitenkin joskus jopa joukkue mennyt huomaamattani sekaisin. Kärppiä pitkään edustanut Kimmo Koskekorva saapui takavuosina Tapparan riveissä Lahteen. Koskenkorvan saadessa jäähyn ajatus karkasi hetkeksi vauhtikoneen Oulun vuosiin, ja niinpä kuulutus alkoi komeasti : Kärpät 10 K Koskenkorva… Vieruskaveri iski kuulutuksen jälkeen kyynärpäällä kylkeen kysyen : Ili Missäs pelissä sää oikein oot?  Mä ainakin oon pelissä Pelicans vs. Tappara.

Myös TV:n lätkälähetykset sisältävät usein tahatonta komiikkaa kaikkien suhtautuessa touhuun niiiin tosissaan. Lauteille on marssitettu toinen toistaan välkympää kommentaattoria ja kenttähaastattelijaa, eikä kotikatsomoissa voi olla suoritusta seuratessaan olla kuin hymyssä suin. Parhaimmillaan ollaan kuin Kummeleiden kyydissä. Maikkarin oranssitakit herättivät aikanaan hilpeyttä, mutta kyllä nykymeno vie voiton kaikesta. Tämä ajatus tuli päähäni kun katsoin hiljan Maikkarin Tulosruutua. Yht`äkkiä ruutuun pelmahti rautakangen pukunsa sisään piilottanut juontaja  ja hänen vieraansa. Kommentaarit laukoivat tuomionsa totisella naamalla Suomen jäätyä nuorten kisoissa rannalle. Tulos oli tyly: jotain tarttis tehrä ja pian, muuten muut karkaavat. Huomio oli ehkä oikea, mutta clipin toteutus irrotettuna omasta erikoislähetyksestään keskelle Tulosruutua oli Kummelin Horror Showta parhaimmillaan. Todellista tilannekomiikkaa Prime Time katseluaikaan. Ei ihme, että Juhani Tammisella on kysyntään kommentaattorin pallille vuodesta toiseen tositoimien alkaessa. Tami on edelleen omaa luokkaansa sillä saralla.

Toki Taminkin lohkaisut ovat olleet väliin aika lennokkaita. Tammisen lanseeraamat lentävät lauseet ovat kuitenkin jääneet elämään ja mies on edelleen tee se itse – imitaattoreiden kestosuosikkeja. 60 minuutin paine, respect the blue line, Kis – Keep It Simple jne. ovat jääneet elämään omaa elämäänsä. Tami oli ensimmäinen kommentaattori joka uskalsi laittaa ja joka laittoi itsensä ja persoonansa peliin suorassa TV-lähetyksessä. Sen minkä Anza Mertaranta teki kiekkoselostamiselle ja sen minkä Jari Sarasvuo teki yritysvalmennukselle, sen J Tamminen teki kiekkokommentoinnille. Kommentaattorista tuli kansan suosikki. Tami opetti kädestä pitäen lajia sitä ymmärtämättömille satunnaiskatsojille. Ja hän teki sen tyylillä, viljavalla kielellä ja hyvillä höystöillä. Toki väliin syntyi ja syntyy sitä tahatonta komiikkaa, joka vain antaa menestyksekkäälle suoritukselle sen lopullisen mausteen.

Jokaisella menestyjällä on oma esikuvansa. Tiedä sitten onko Tamin esikuva kommentaattorina amerikkalaiselle yleisölle jenkkifutiksensalat paljastanut John Madden. Tämä entinen pelaaja opetti kädestä pitäen TV- katsojille 70-luvulla jenkkifutiksensalat, niin että peli nousi katsojien suosikiksi ja maan mahtilajiksi. Ja niinhän siinä lopulta kävi, että amerikkalaisen jalkapallon pelikonsolipelit on nykyisin nimetty Maddenin mukaan. Siihen, että jääkiekon pelikonsolipelit nimettäisiin Tamin mukaan ei kukaan hullukaan usko. Sen sijaan on syytä toivoa sitä, että Tami nähtäisiin kommentaattoreiden eturivissä edelleen, vaikka väliin nähtäisiin ja kuultaisiinkin tahatonta komiikkaa.

Ili Varmavuo

Mikä on sinun huoneentaulusi viesti? Millä ”linerilla”  piiskaat itseäsi eteenpäin läpi tipattoman tammikuun? Tämän päivän liigapelaajan huoneentaulu löytyy useimmiten pukukopin seinältä. Näin kiekkoilijat sitoutetaan yhteisen pyrkimyksen eteen. Pyrkimyksen, joka on kiteytetty muutamaan sanaan. Kukapa edes tietäsi tarkkaa ajankohtaa, milloin iskulauseet rantautuivat suomalaisten joukkueiden pukukoppien seinälle. Ilmestyivätkö sloganit pukukoppien seinälle Curre Lindströmin ja ”Lite Bättre”- teeman myötä reilut kymmenen vuotta sitten. Sitä en muista, mutta aika todennäköiseltä se tuntuu.

Omalle verkkokalvolleni on piirtynyt kuva pelaajajoukosta, joka kulkee pukuhuoneesta kentälle. Pukuhuoneen ovenkarmin yläpuolella on teksti, johon jokainen pelaaja koskee matkallaan ulos. One Team, One Goal! Teksti on vuosien saatossa nuhraantunut lähes lukukelvottomaksi tuhansista lääppäisyistä. Kaikki joukkueen pelaajat kuitenkin tuntevat tekstin ja sen sanoman. Tekstin koskettaminen on pyhä traditio. Okei – edellä kuvattu on niin amerikkalaista, mutta tavallaan niin totta tänä päivänä. Lukuun ottamatta tekstin koskettamista. Jokaisella joukkueella on nykyisin joku teema, motto, slogan tai lineri mitä hoetaan. Tuo lause löytyy joukkuetakista, verkkapuvusta, harkkapaidasta, College-asusta  tai vastaavasta. Vai onko vielä sellaista joukkuetta, jolla ei ole mitään teemaa kuluvalle kaudelle?

What Ever It Takes- lukee erään Pelicans pelaajan pelivarusteiden vieressä. Tuo lause on hänen henkilökohtainen piiskurinsa. Toiset joukkueet ovat maalanneet iskulauseet suurin kirjaimin pukukopin seinälle, toisten joukkueiden tyytyessä koristelemaan esim. printtimateriaalin iskulausein. Yhteistä on se, että samaa teemaa toistetaan läpi koko kauden. Joukkueiden iskulauseiden bongaaminen on tarkalle havainnoitsijalle helppoa. Espoon Bluesin ns. luistinmatossa näyttää lehtikuvien perusteella lukevan Fearless Heart – Peloton Sydän. Tätä viestiä pelaaja siis tuijottaa pukukopissa. Itsesuggestiota. Varmasti, ja varsin kuvaavaa joukkueen valmennuksen vaatimaan pelitapaan peilaten. Bluesin kopin seinällä muuten lukee Never Outworked, joka myös kuvaa joukkueen pelaajilta vaadittavaa uhrautumista hyvin.

Ensimmäinen Pelicans- teema, jonka muistan juontaa Piri Elorannan kaudelta. 10-vuotta sitten  viesti oli vielä suomenkielinen: Menestys tule ennen työtä vain sanakirjassa. Muutama muukin on jäänyt mieleen. Hidden Peak- teema  kuvasi kaiketi sitä, että sen vuotuisen nuoren joukkueen potentiaali oli tulevaisuudessa ja tehty työ lunastettaisiin menestyksenä myöhemmin, vaikka huippu olikin vielä silloin piilossa. Viimeisten vuosien teemat ovat toki tuoreessa muistissa. Do It Better – sloganin alla kiekkoiltiin viime kausi. Pääteeman vierellä saattaa kulkea useitakin sivuteemoja, kuten yllä oleva Bluesin luistinmatto esimerkki osittaa. Uudella teemalla  haetaan esim. lisäpotkua tekemiseen vaikka playoff otteluiden alla. Viime kaudella Pelicans plaoyoff- teemana oli History Hunters. Historiankirjoitus olikin lähellä onnistua, sillä Jokereiden kanssa  väännettiin playoffsarjassa tosissaan. Itse pidin erityisesti parin vuoden takaisesta playoffpaitaan painetusta teemasta. It`s a beautiful Day- Don´t let it get away. Sanoma on niin tosi, kukapa noita  hienoja hetkiä haluaisi kadottaa.

Seuran toimintaa yleisellä tasolla kuvaat ”linerit” ovat usein helmiä. HIFK:n käydessä viimeksi lahdessa bongasin joukkueruokailussa ottelun jälkeen pelaajan, jonka paidan selkämyksessä luki: Playing for IFK doesn`t built your caracter. It reveals IT! eli Pelaaminen IFK:ssa ei kasvata luonnettasi. Se paljastaa sen! Voisiko IFK:n brändin näköisen  kiekkoilijan selkämyksessä mitään muuta lukeakaan. Pelaaja, joka saa  vetää tuon paidan ylleen kantaa sitä varmasti ylpeänä tiedostaen, että oikeassa kohderyhmässä paidan sanoma osuu ja uppoaa. Tätä paita kantaa Stadin Kingi!

Toiset teemat kasvavat kansainvälisesti tunnetuiksi. Liverpoolin You Never Walk Alone on yksi näistä. En edes tiedä minkään muun jalkapalloseuran ohjenuoraa, enkä oikeastaan edes välitä tietää. Poolin slogan kelpaa minulle. Entä mikäpä on sinun joukkueesi teema, ja mitkä ovat kautta aikain parhaat teemaat. Keskustelu jatkukoon siltä osin.

Yks juttu vielä. Luovuus syntyy kuulemma laiskasta joutenolosta. Ja joutenhan tässä ollaan oltu. Blogikin retuperällä. Tästä eteenpäin kerta viikkoon, ainakin. Vaatikoon sen synnyttäminen sitten mitä tahansa – Whatever It Takes!

Ili Varmavuo

Jääkiekon fanikulttuuri on voimistumassa pikku hiljaa Suomessa. Jokaisella liigajoukkueella on oma rekisteröitynyt fanijoukkonsa. Hämeenlinnan Sikakatsomo- termi on tuttu vähääkään jääkiekkoa seuraavalle, vaikkei tuon sanan sisältö sitten useimmille meistä täysin avautuisikaan. Virallisesti  HPK:n fanijoukko tottelee kuitenkin nimeä Ritarikunta. Kalpan tekemisiä seuraa Musta Verkosto, Jokereita kannustaa paitsi Ultras myös Eteläpääty, Kärppien vieraspeleissä äänekästä mökää pitävät Etäkarpät, Pelicansin koti-ja vieraspeleissä tunnelmaa pitää yllä paitsi Pelicans Fanclub myös Ääriliike jne.

Perinteisen kannustamisen lisäksi fanijoukot ovat ottaneet tehtäväkseen katsomotaiteen luomisen. Siis minkä? Luit aivan oikein. Katsomotaiteen. Katsomotaidetta voi mielestäni olla yhteneväinen asustus siinä missä poskeen kasvoväreillä maalattu seuran logo. Katsomotaiteelle yhteistä on kuitenkin seuran värien tunnustaminen. Värikylläisyys on Tifojen valtti. Tifo – tarvikkeita voivat olla myös seuran väreillä koristellut liput, kaulaliinat, maalatut lakanat tms.

Suuressa mittakaavassa toteutettua kannattajien järjestämää koreografiaa kutsutaan siis Tifoksi. Sana on lyhennys italialaisesti kantasanasta tifosi = kannattajat, mutta lyhennetyssä muodossaan Tifo se käsitetään siis ”katsomotaiteeksi” .

Jokainen meistä on törmännyt Tifoon ainakin TV:n välityksellä. Katsomotaidetta on siis se tilanne kun kaikki katsomossa olevat  nostavat yhtä aikaa esim.  päänsä päälle heille jaetun paperinpalan. Kaukaa katsottuna/kuvattuna tuosta paperipalamosaiikista muodostuu sitten jokin sana tai tarkkaan harkittu kuvio. Isojen urheilukilpailuiden avajaisissa tai jalkapallo-otteluissa edellä kuvattu Tifo nähdään usein.

Tifot ovat rantautuneet myös Suomeen ja myös kiekkohalleihin. Jokerifanit toimivat käsittääkseni tässä asiassa uranuurtajina, mutta ilmiö on leviämässä pikku hiljaa myös muualle. Onnistuakseen koko hallissa järjestettävä Tifo vaatii kuitenkin jokaisen katsojan osallistumista. Olen nähnyt tällä kaudella Suomessa kaksi suurta Tifoa. Ensimmäinen Tifoista järjestettiin Raipen paidan nostajaisissa Tampereella. Istuimille etukäteen jaetuista paperinpaloista muodostui upeasti sana Raipe, joka kiersi hallia. Sen saattoi nähdä tuntia ennen peliä, kun kukaan ei ollut vielä halliin saapunut, mutta sitten kun hallintäyteisen yleisön olisi pitänyt nostaa paperinpalat suorille käsille juhlakalun astellessa sisään jokin meni mönkään. Välinpitämättömyyttään osa  katsojista ei vaivautunut nostamaan paperia kasvojensa eteen ja näin ollen Tifo onnistui vain tyydyttävästi. Vielä karkeampi esitys nähtiin viime perjantaina Lappeenrannassa . Saipa Fanit olivat nähneet tuntien vaivan jakaessaan paperipalat jokaiselle katsojalle tarkoin määrätyn suunnitelman mukaan. Toista päätyä koristi upea lippulinna ja kaukalon levyinen banderolli. Mitä tapahtui joukkueiden luistellessa jäälle? Fanit hoitivat osuutensa kympin arvoisesti. Koko toinen pääty leimusi Saipan väreissä lippulinnan huojuessa. Suurin osa istumakausikortin omaavista katsojista lipitti kuitenkin vielä kahvia käytävillä. Tifo meni tältä osin täysin persiilleen. Yrityksestä ei lappeenrannan fanijoukkoa voi kuitenkaan syyttää. Täysin onnistuessaan hallia olisi kiertänyt komeasti keltamustalla teksti 1948 ja 60 v. Katsomotaideteos siis lässähti osin pannukakuksi siksi, että osa katsojista suhtautuu ilmeisesti näihin yhteisiin tempauksiin ylimielisen vähättelevästi asenteella ”no minä en nyt ainakaan heiluta mitään paperia ”. Tiedottamisesta asia ei ainakaan ollut kiinni. Jokaisessa katsomolohkossa oli paikalla fanien edustaja, joka antoi tarvittaessa ohjeita kädestä pitäen. Niin ikään paikallislehti oli uhrannut palstamillimetrejä päivän lehdessä asiasta kertoakseen.

Itse en voi ymmärtää meidän suomalaisten mentaliteettia ja huonoa käytöstä näissä tilanteissa. Me nautimme katsomotaideteoksista  nähdessämme niitä, voivottelemme ja itkemme oman katsomokulttuurimme vaitonaisuutta ja värittömyyttä. Samalla me kuitenkin työnnämme päämme pensaaseen, kun joku pyytää meitä osallistumaan moiseen. Hyi meitä.

On Tifoja muuten Lahdessakin nähty. Soihtuja on poltettu oikein luvan kanssa ja muutakin katsomotaidetta on esitetty. Suomen oloissa pidän katsomotaiteena jo sitä, että koko katsomo pyörittää kannustusliinoja yhtä aikaa. Muistattehan. Niitä liinoja, joita jaettiin katsojille viime kevään Playoff- otteluissa. Aluksi liinat pyörivät Lahdessakin ujosti ja arasti siellä täällä. Mutta kaikkien havahtuessa siihen, että Hei täähän on mukavaa, alkoivat samaiset liinat pyöriä pelin loppua kohden jo vimmatusti. Se on sitä yhteisöllisyyttä. Se on sitä kiekkokulttuuria. Pidetään ystävät siitä hyvää huolta ja silloin kun Lahdessa järjestetään ensimmäisen suuri Tifo, ollaan silloin kaikki mukana remmissä. Eiks joo?

Ili Varmavuo

Mikään ei kiihota miestä niin kuin pikkumusta – lause koristaa Veikkaukselta saamaani kiekon kylkeä. Slogan sopii paitsi pikkujouluaikaan myös kiekkofanin huoneentaulun sanomaksi. Näiden kahden eri pikkumustan toimintaympäristön viitekehys ei voisi kuitenkaan juuri enempää poiketa toisistaan. Siinä missä aikuisten huvipuiston tanssiparketilla tuoksuu parfyymi, siinä toisen pikkumustan ympärillä lemahtaa hiki. Yhteinen nimittäjäkin toki löytyy. Molemmilla ”taistelutantereilla” tunteet ovat oleellinen osa peliä.

Kaupungistuvaa yhteiskuntaa on moitittu tänä syksynä usein yhteisöllisyyden puutteesta. Yhteistyöllä olisi  helpompi päästä tuloksiin. Jaettu ilo on myös kaksinkertainen ilo. Yhteistyöstä ja sen voimasta kirjoittaa myös erästä valtakunnan  kiekkojournalismin terävintä machetea, viidakkoveistä, usein heiluttava Veikkaajan Vesa Rantanen ylistäessään Espoon Bluesin pelaajien sitoutumista yhteisen asian eteen.

Olen Rantasen kanssa yhtä mieltä siitä, että sitoutumalla yhteiseen asiaan on sen eteen helpompi taistella. Kaikkien puhaltaessa samaan hiileen syttyy roihu varmasti. Lisäksi tarvitaan tunteen paloa ja intohimoa. – Ili sä tiedät. Ilman tunnetta ei oo perkele mitään! Näin totesi ystäväni Petri Matikainen minulle syyskuussa liigaristeilyllä. Tunnustan kuuluvani Petun kanssa samaan koulukuntaan. Tekin tiedätte sen selostuksiani kuunneltuanne. Ne tulevat suurella sydämellä ja vielä suuremmalla tunteella.

Pelaajien tunnetaso heittelee myös rajusti pelin sisällä. Hermokontrolli nousee silloin ratkaisevaan asemaan. Viilipytty vie usein voiton. Silloin vaaditaan lujaa asennetta, kun vastustaja rottailee ja kopauttaa mailankärjellä ns. kiville eli arkaan paikkaan tai koputtelee mailalla pohkeita puhumattakaan siitä, että nenä pyyhitään hikisellä rukkasella maalinedustaruuhkassa. –Kontrolloimaton kiukkuraivareita saava pelaaja voi olla ja usein onkin joukkueelleen arvaamaton aikapommi, totesi taannoin maajoukkueen päävalmentaja Jukka Jalonen seurattuaan vierestä erään vieraspelaajan saamaa kiukkupuuskaa ja ulosajoa Lahdessa. Vertailukohteeksi Jalonen nosti Sami Heleniuksen. Jalosen mukaan Helgellä ei tappelutilanteessa ns. vintti pimene, vaan Helenius hoitaa leiviskänsä työnkuvan mukaisesti ja ennen kaikkea pimahtamatta. Hermokontrollia kaikki tyyni. Joukkueen eteen pelaamista ja uhrautumista, mitä ei aina kukkamekkotädit tahdo Suomessa ymmärtää.

Varsinkin tappioiden hetkellä arvostelukyky toisinaan pettää ja kunniansa saa kuulla kuka tahansa tielle osuva. Jopa minä. Meikäläisenkin niskaan sataa tuolloin saavillinen sanallisia sammakoita milloin missäkin.  Toisinaan paikka on vastustajan pukuhuonekäytävä, toisinaan jopa selostuskeikka ja selostuskoppi. (Vrt. Esa Rauhanlaakson kolumni). Siinä missä toisten otsasuonet pullistuvat uhkaavasti, malttavat toiset vielä mielensä. Voiton hetkellä puolestaan perikansallinen uho nostaa päätään. Kyllä  alkoi hitusen naurattamaan Kuopiossa viime viikolla tappionkin hetkellä, kun osa paikallisista medianedustajista voimiensa tunnossa ylisti Kalpaa ja lyttäsi Pelicansia. Nousukiidon sokaistessa ei kannata unohtaa sitä, että alaspäin tullessaan törmää niihin samoihin naamoihin joiden ohi meni matkalla ylöspäin. Itse ainakin pyrin olemaan mollaamatta muita. Menneiden vuosien kovat ajat opettivat sinä suhteessa nöyräksi. Toisaalta Kuopiossa eletään menestyksessä nyt ainakin tunteella mukana. Suotakoon se heille. Mieleen nousee kuitenkin väkisin Uuden Lahden Kari Naskisen kymmenen vuoden takainen lohkaisu: Seuran nimi on Pelicans, mutta kulkeeko Peli Kans? Samaa mukaillen voisi kuopiolaismedian edustajia varoittaa vaikka seuraavasti: Syksyn positiivinen yllättäjä on Kalpa, mutta kuka takaa ettei keväällä käy Kalpaten?

Tunnetason heittely näkyy myös penkkikoutsauksessa. Raimo Summanen muistetaan kovasta vaatimustasostaan. Myös Jukka Rautakorven kantava komentoääni kiirii kuuluvasti kaukalon toiseen päähän siinä missä Kalpan Pekka Virran mylvintä. Eikä paljon jää jälkeen Pasi Nurminenkaan. kun mies sille päälle sattuu. Menestys tuo kuitenkin särmään pehmeyttä. RautaJukka suhtautuu mediaan nykyisin aivan toisin kuin ennen ja Pekka Virrankin olemuksesta on löytynyt pehmeämpi puoli menestyksen myötä. Vihaisen Virran kanssa asioidessa ei vastaan tohtisi sanoakaan.

Voittoa kaukalossa on siis haettava intohimo aseena, ja tunteella. Pikkumusta sytyttää. Yltiöpäisyys ja kontrolloimaton tunteen purkaus voi toisaalta osoittautua turmioksi. Esimerkin siitä koin itse toukokuussa. Väittelin rovaniemeläisen, puolen Suomen joukkueen kannattajaksi tunnustautuvan, ystäväni kanssa Pelicansin ja Kärppien paremmuudesta. Päätimme ratkaista asian veljellisesti merimiespainilla. Tunneta eikä intohimoa ottelusta ei puuttunut ja lopulta henki vei voiton materiasta. Kärppäkannattaja taipui Pelicans – miehen käsittelyssä kaatuen suoraan syliini. Voitonhuumani jäi tosin sekunnin mittaiseksi. Kaatuessani minua päin painikaverini taklasi minut samalla maahan sillä seurauksella, että mursin käteni. Voitolla on aina hintansa.

Ili Varmavuo

Viime torstain TV-ottelussa Blues-Lukko nähtiin ikävä tilanne, kun lahtelaisillekin tuttu puolustaja Santeri Heiskanen loukkaantui ikävän näköisesti. Taklaustilanteessa jalka taittui miehen alle ja pohjeluu napsahti poikki. Taklauksessa itsessään ei ollut mitää väärää. Viimeistään siinä vaiheessa moni oli varma, että sattui oikeasti, kun Heiskanen jäi jäälle makaamaan ja irvisti hurjasti. Tunnetusti Sane ei liiemmin anna pikkuvammojen menoa haitata. Ikävä tapahtuma, mutta peli on peliä.

Sane on ristiriitainen persoona jääkiekkopiireissä. Osa kunnioittaa ja arvostaa miestä yli kaiken, toiset puhuvat polvitaklaajasta ja miehestä josta ei ole kuin haittaa omalle joukkueelle. Samassa joukkueessa useamman vuoden pelattuani voin kertoa miehen olevan joukkueelle äärimmäisen tärkeä mies. Okei, välillä menee yli ja tunteet käyvät turhankin kuumina, mutta peräänantamattomuus ja uhrautuminen tekevät taatusti vaikutuksen joukkuetovereihin. Sarjassamme mukava omassa joukkueessa, mutta äärimmäisen rasittava kohdata vastustajana. 

Mitä tämän hetkiseen tilanteeseen tulee niin voi veikata, että kuntoutus on jo todennäköisesti käynnistynyt. Mies tunnetaan äärimmäisen tiukkana harjoittelijana, hän suorastaan rakastaa itsensä rääkkäämistä. Pelicans-ajastakin miehestä on muutama tarina, joka poikkeaa varmasti keskiverto liigapelaajan harjoittelurutiinesta.

Yhtenä kautena mieheltä hajosi polvi vuodenvaihteen aikoihin ja oli selvää, että loppukauden aikana kaukaloon ei olisi enää asiaa. Hallilla Sanea nähtiin harvemmin, mutta ne kerrat kun mies poikkesi, oli nähtävissä, että ainakin harjoiteltu on. Myöhemmin mies kertoi, että kuntoa ylläpitääkseen hän oli liittynyt kamppailulajien edustajien harjoituksiin mustankallion väestönsuojassa. Kesäharjoitusten alkaessa neljä kuukautta kamppailumiesten kanssa oli tehnyt tehtävänsä. Keskivartalo ja kädet olivat rautaisessa kunnossa.

Toinen tarina liittyy miehen jalkapallo innostukseen. Lätkäkauden päätyttyä Sane oli sitä mieltä, että koska menestystä ei tullut, on turha pitää minkäänlaisia taukoja harjoittelussa. Pelaajayhdistyksen määräämän lakisääteisen tauon vuoksi ei joukkueharjoituksia saa kuitenkaan aloittaa kuin n. 3 viikkoa kauden viimeisestä pelistä. Tämän vuoksi Sane otti yhteyttä silloiseen FC Lahden päävalmentajaan Harri Kampmaniin ja kysyi olisiko harjoitteluringissä tilaa yhdelle keskikentän raatajalle. Hape lupasi ottaa miehen harjoituksiin. Kuukauden verran FC Lahden mukana harjoiteltuaan hän pääsi ikään kuin “palkinnoksi” mukaan Cup-otteluun Vantaalle. Mies lämmitteli päätyrajalla kiltisti pitkän tovin toisella puoli-ajalla ja heitteli anelevia katseita valmennuksen suuntaan. Ilmeisesti raatajalle ei tarvetta sillä hetkellä ollut ja vaihto jäi Hapelta tekemättä.

Aika näyttää minkä “sijaislajin” mies on tällä kertaa valinnut.

 Jussi Saarinen

Mikä on sinun unelmasi? Haaveiletko maailmanympärimatkasta vai ohjaako toimintaasi realistisempi tavoite lomailla Euroopan polttavilla hiekkarannoilla ensi kesänä. On päivän selvää, että kumpikaan edellä mainituista matkoista ei toteudu ilman sitoutumista ja itsekuria. Kerran kuussa satasen säästöön laittava kiekkofani palkitsee itsensä kauden loputtua matkalla  MM-kisoihin tai jopa jääkiekon kehtoon ja NHL-matsiin. Rahansa yltiöpäisesti talven mittaan tuhlaillut kiekkojännäri jää haaveilemaan matkasta ja mittailemaan kotikaupunkinsa katuja toisten lähtiessä matkaan.

On niitä unelmia kiekkojoukkueillakin ja pelaajilla. Niin kuin myös tavoitteita. On tärkeää kuitenkin erottaa nämä asiat toisistaan. Unelma, haave on jotain kaukaista, lähes saavuttamatonta. Tavoite on selkeä maali, johon päästään sitoutumalla ja kovalla työllä. Euroopan valloittaminen oli Oulun Kärppien unelma. Suomeksi sanottuna näin jälkikäteen: se jäi haaveen asteelle. Oliko Euroopan valloitus  edes joukkueen todellinen tavoite?

Espoon Bluesin valmennusjohdon tavoite on menestyä Euroopassa. Sen on Petu Matikainen tuonut selvästi esille.  Petu on ajanut pelaajien aivokoppaan pelitavan, jonka joukkue on sisäistänyt hienosti. Jok’ikinen Bluesin pelaaja antaisi vaikka kätensä joukkueen edestä, jos Petu pyytäisi. Blues on tiivis paketti ja jokainen pelaaja joukkueessa on sitoutunut voittamaan kulloisenkin kaksinkamppailun, johon hän osallistuu. Matikaisen vaatima pelitapa on armoton. Pelaajien tulee sietää kipua, tuskaa ja mustelmia. Ne ovat taistelun merkkejä, joita tulee kroppaan  vääjäämättä joukkueen eteen uhrauduttaessa. Viime tiistain liigaottelu Lahdessa oli oiva osoitus edellä mainitusta. Blues on pelikurin pitäessä liigan tiivein paketti. Sanoipa eräs tuttavani Espoosta, että Petu on tehnyt pelaajistaan harjoittelu- ja pelirobotteja.

Takavuosilta muistan erään Petun motivaatiopuheen ennen matsia Lappeenrannassa. Petu ärjyi ensin komentonsa Pelicans joukkueelle vilkaisten lopuksi minuun jatkaen samalla vaativalla äänenpainolla äänen noustessa joka sanan myötä lopulta ärjynnäksi : – Saipa hakataan tänään ihan varmasti ja jokainen antaa p..rkele kaikkensa selostajaa myöten! Asia oli sillä selvä. Sinä iltana huuto ja mekastus selostuskopissa taisi olla tavallista ankarampaa.

Pelaajat sysäävät haastatteluissa omat unelmansa ja tavoitteensa  mielellään syrjään. Joukkueen menestyminen nostetaan poikkeuksetta tärkeimmäksi asiaksi. Omia henkilökohtaisia tavoitteita ei muka ole. Bullshit, sanon minä. Ilman omia tavoitteita ei ole mitään. Joko synnytät pölyä tai sitten nielet sitä. Värikäs kiekkovalmentaja Juhani Tamminen kertoi minulle tehdessäni hänestä henkilökuvaa seuraavan tarinan pelaajan itselleen asettamasta tavoitteesta ja siitä miten se ohjasi hänen toimintaansa. Tammisen mukaan Oulun Kärppiin liittynyt laitahyökkääjä Niklas Hagman oli liikkeellä kovin tavoittein, vaikka ura ei ottanut auetakseen Helsingissä. Pikku Hakki liimasi Tamin mukaan asuntonsa ulko-oven vieressä olleeseen peiliin pienen paperilapun, jossa oli teksti NHL. Ulos lähtiessään Hagman vilkaisi peiliä ja silmät hakeutuivat väistämättä myös lappuun. Lappu muistutti nuorukaista niistä valinnoista, joita hänen oli tehtävä toteuttaakseen unelmansa. Pikku Hakki oppi ajattelemaan ja elämään kuin urheilija. Menestyksen alttarille oli uhrattava jotain: kenties kosteat baari-illat ja rasvaiset pizzat saivat jäädä. Kuka tietää. Kuka tietää edes onko Tamin tarina totta vai tarua. Mutta yksi mikä on varmaa on se, että sopivasti mitoitettujen henkilökohtaisten välitavoitteiden kautta Hakista tuli NHL-pistelinko. Unelmoiden ei Hakki tietään änäriin raivannut.

Jotkut pelit painuvat väkisin mieleen. Eräs niistä on Se vierailu Helsinkiin, missä Pasi Nurminen torjui kaiken mahdollisen ottaen 58 koppia. Nupen tavoitteena tuntui olevan aina se, että hän ei halunnut päästää yhtään maalia taakseen. Tuossa ottelussa Nupen raivokas taistelu sytytti koko hallin. Lopputuloksen tiedätte. Välillä Nupe torjui kiekkoja jopa päällä puskien. Sellainen esitys ei synny unelmoiden. Jokainen maalivahti ja joukkue asettaa toki tavoitteekseen nollapelin ennen peliä, mutta vain ja ainoastaan sinnikäs peräänantamattomuus ja päättäväisyys ja kollektiivinen uhrautuvaisuus joukkueen eteen tuo palkinnon.

Päiväunia ei ole nähnyt myöskään kuntoutuva laitahyökkääjä Jussi Saarinen. Ajatelkaapa Jussia. Pelicans laituri kävi  polvileikkauksessa ja kuntoutti itseään huippukuntoon kuuden kuukauden ajan loukatakseen polvensa ensimmäisessä kunnon pelissä uudelleen. Edessä oli sama kuntoutusrumba kaksinkertaisena. Nyt vuotta myöhemmin Jussi on taas kaukalossa liittyäkseen jonkun joukkueen riveihin joulutauolla. Pelilupa lääkäreiltä on pian taskussa. Todellista taistelijan luonnetta ja tavoitteen asettelua on puolentoista vuoden matkalla vaadittu varmasti.

No mikä on sitten meikäläisen unelma maailmanympärimatkan lisäksi. Finaaleja olisi tietysti kiva päästä selostamaan. Pelicansin pelatessa. Tavoitteeni on se sijaan helpompi nimetä. Seuraavan selostuksen tulee olla parempi kuin edellisen. Piri Elorannan lempimotto – menestys ennen työtä tulee vain sanakirjassa – Pelicans pukuhuoneen seinältä kymmenen vuoden takaa kummittelee alitajunnassa. Päiväunet helposta IFK-voitosta huuhtoutuivat lauantaina syyssateen myötä. Murheen olisin tietysti voinut huuhtoa ja hukuttaa kotimatkalla vaikka parilla, kolmella oluella, mutta itsekuri piti. Asettamani tavoitteen ohjaamana tulostin sen sijaan kotona seuraavan vastustajan eli Tapparan kokoonpanon ja aloitin vastustajan pelaajien opiskelun jo lauantai-iltana. Sitä se on selostajan työ: alituista valmistautumista seuraavaan tapahtumaan. Tampere on muuten se paikka, missä eräs toimittaja tokaisi minulle takavuosina,  – Jättäisitte jääkiekon meille ja keskittyisitte jalkapalloon siellä Lahdessa. Sorry , ei jätetty. Raaka työ palkitsee tekijänsä. Kyllä täältä vielä tullaan!

 Ili Varmavuo