Tänään Yliopiston apteekin ulkopuolella vanhempi rouva alkoi jutella: “On siinä äidillä tekemistä“. Iris ja Helmi kikkailivat rampilla ja rouva selitti, että oli heitäkin viisi lasta, mutta silloin ei ollut tätä liikennettä tällä tavalla. Totta. Onhan se haastavaa, kun yksi pitää itseään niin viisaana, että voi painella kaikessa rauhassa ja toinen nyt vaan on sellainen kettu, että piruuttaan hilpasee ties minne. Saa olla koko ajan kyylänä ja tarkkana.

Joskus oli Helsingin Sanomissa lasten reviirin kutistumisesta. Että vielä 1940-luvulla koko kaupunki oli kouluikäisten ja vähän pienempienkin elinaluetta, sitten kaupunginosa, sitten enää kortteli ja nyt hyvä jos pihalla saa olla yksikseen.

Talojen sisäpihat ovat pitkälti parkkipaikkoina, vaikka tämä käsittääkseni rikkoo jotain säädöstä siitä mihin sisäpihat on tarkoitettu. Siis kirjattu niille tarkoitus ja käyttö, joka ei ole autojen säilytys. Kukapa sinne silloin varsinkaan halua toisten, saati omia lapsia helumaan. Tulee vaan kalliiksi ne peltityöt.

Autot ja pyörät suhaavat ja niitä on määrällisesti paljon. Enemmän polkupyöriäkin kuin vaikkapa 60-luvulla. Autoista nyt puhumattakaan. Kun appiukko oli poikanen ja asui Lahden keskustassa, niin kaverit laskivat talvella pulkkamäkeä, ammeella. Siellä oli parissa (kadun) risteyksessä vahdit, jotka sitten antoivat merkin, kun autoja ei tullut. On kiesien määrä hiukan kasvanut.

Mikä on kaupungin keskustan tarkoitus ja millainen sen tulisi olla. Kenelle, keille ja miksi. Kenen ehdoilla ja mitäkin. Pitäisikö olla enemmän pyöräkaistoja ajoväylillä vai parkkipaikkoja? No minusta parkkipaikat voisi louhia maan alle ja polkupyörille jo sitä ennen mielummin leikata omat ajokaistat ajotielle kuin, että viipeltävät jalkakäytävillä. Kun aina ei ole kaveria kadunkulmassa huikkaamassa, että tuleeko sieltä pyöräilijä hoijakkaa vai ei.