Ja ääni menee

vaalileimaVaalit, eduskuntavaalit. Voihan vitsaus.

Tärkeintä olisi päästä äänestämään jotain sellaista, joka olisi alle 40 vuotta, Lahdesta, ei mikään daijukaiju ja pääsisikin läpi.

Minulla on vaalistressi. Helsingin ja Uudenmaan vaalipiireistä olisi mistä valita. Ei, en ole tutustunut Varsinais-Suomen tai Lapin piireihin tai muihinkaan. Miksi lisätä tuskaa.

Voidaan tietenkin pohtia onko kansanedustajat mistään kotoisin ja saavatko yhtään mitään aikaan. Toivoisin, että omani saa. Siksi ei mitään kalkkiviivoilla kaatujaa jaksaisikaan äänestää. Se pitää olla joku, joka ottaa kantaa, jolla on oma kanta, ottaa selvää, selvittää eikä jää nurkkaan tai seinustalle mutisemaan.

Diktatuurihan olisi hyvä ja kaunista, jos diktaattorina olisin vaikka mä. Vaikka tosin ihan kaikkeahan ei kerkeäisi hoitamaan ja kaikesta päättämään ja virkamieshän se riesa vasta onkin. Eikä niitä äänestetä virkoihin neljäksi vuodeksi. Ja siinäpä se ja sepä se.

Siksipä olen ryhtynyt radikaaleihin toimenpiteisiin. Kirjauduin Äänestä ketä haluat -palveluun. Mutta siis käynhän minä viemässä jonkun äänen Hämeen vaalipiiriläiselle. Minä en jaksa enää tätä asiaa veivata ja on äänestettävä ennakkoon, eli ensi viikolla.

Mennään kaikkien lasten (no, omien nyt vaan) kanssa ja sitten oikein äänestyskaffelle. Se on kuulkaa perinne se ja sen perinteen toivoisi siirtyvän myös lapsilleen.

Ammeella alas

Tänään Yliopiston apteekin ulkopuolella vanhempi rouva alkoi jutella: “On siinä äidillä tekemistä“. Iris ja Helmi kikkailivat rampilla ja rouva selitti, että oli heitäkin viisi lasta, mutta silloin ei ollut tätä liikennettä tällä tavalla. Totta. Onhan se haastavaa, kun yksi pitää itseään niin viisaana, että voi painella kaikessa rauhassa ja toinen nyt vaan on sellainen kettu, että piruuttaan hilpasee ties minne. Saa olla koko ajan kyylänä ja tarkkana.

Joskus oli Helsingin Sanomissa lasten reviirin kutistumisesta. Että vielä 1940-luvulla koko kaupunki oli kouluikäisten ja vähän pienempienkin elinaluetta, sitten kaupunginosa, sitten enää kortteli ja nyt hyvä jos pihalla saa olla yksikseen.

Talojen sisäpihat ovat pitkälti parkkipaikkoina, vaikka tämä käsittääkseni rikkoo jotain säädöstä siitä mihin sisäpihat on tarkoitettu. Siis kirjattu niille tarkoitus ja käyttö, joka ei ole autojen säilytys. Kukapa sinne silloin varsinkaan halua toisten, saati omia lapsia helumaan. Tulee vaan kalliiksi ne peltityöt.

Autot ja pyörät suhaavat ja niitä on määrällisesti paljon. Enemmän polkupyöriäkin kuin vaikkapa 60-luvulla. Autoista nyt puhumattakaan. Kun appiukko oli poikanen ja asui Lahden keskustassa, niin kaverit laskivat talvella pulkkamäkeä, ammeella. Siellä oli parissa (kadun) risteyksessä vahdit, jotka sitten antoivat merkin, kun autoja ei tullut. On kiesien määrä hiukan kasvanut.

Mikä on kaupungin keskustan tarkoitus ja millainen sen tulisi olla. Kenelle, keille ja miksi. Kenen ehdoilla ja mitäkin. Pitäisikö olla enemmän pyöräkaistoja ajoväylillä vai parkkipaikkoja? No minusta parkkipaikat voisi louhia maan alle ja polkupyörille jo sitä ennen mielummin leikata omat ajokaistat ajotielle kuin, että viipeltävät jalkakäytävillä. Kun aina ei ole kaveria kadunkulmassa huikkaamassa, että tuleeko sieltä pyöräilijä hoijakkaa vai ei.

Koira tuli kaupunkiin

Kauneusunet, arjen luksusta joihin koirarouvalla on varaa.

Kauneusunet, arjen luksusta joihin koirarouvalla on varaa.

Maire Sikuriina Hannikainen on kahdeksanvuotias borderterrieeri elli. Maire, jota kasvattaja mairitteli termillä suvereeni citykoira, on tottunut mm. odottamaan kaupan ulkopuolella ja asioimaan Helsingin keskustan Stockmannilla. Maire jopa on nauttinut Stockmannilla mansikkasorbeeta.

Mairesta onkin suhteellisen suppeaa, että minnekään ei Lahdessa pääse. Edes Sykkeen eteiskaappiin kesähelteellä. Ei. Mairea ja meitä pöyristytti eniten ajatus, että joidenkin mielestä selkeästi Mairen (tai koirien yleensä) olisi pitänyt odottaa +30 asteessa ulkona, missä ei ollut varjoa missään. Mutta onneksi kuka vain ihminen pääsee ties missä kunnossa sisään. Haisten urealle tai vahvasti Zannel nro viidelle.

Helsingissä kukaan ei ole myöskään surkutellut niin paljoa koiraa ulkoilemassa keskustassa, kuin Lahdessa. Kerrankin Sokoksen edessä mummot soittivat minulle, kun olimme S-marketissa kaupassa. Onneksi minulla oli todistaja, ettei Maire ollut odottanut siinä 15 minuuttia eikä varsinkaan “aamupuolikahdeksasta” (olihan kello jo lähes 11).

Viime talvena niin moni mummo tai pappa lähestyi meitä “ai kauhee kun täällä on niin kylmä ja toisella varmaan kylmä! Älkää nyt toista ulkona pitäkö!”, että se oli jo kuin sketsistä. Vaikka tietenkin me ja varsinkin Maire olemme otettuja, että toinen saa positiivista huomiota. Vaikka sen kustannuksella, että meitä epäillään välillä kohtelevan koiraamme huonosti. “Sehän ihan vapisee!“, niin kun joku on tulossa paijaamaan/jakamaan huomiota. Tai jos on kylmä tai kuuma tai liian kivaa…

Serkkuni asuu Uppsalassa (Ruotsissa) sekarotuisen Eestinnoutajansa kanssa. Siellä on kaikilla, kaikilla koira. Jokapaikkaan mennään koiran kanssa ja kesäisin koirat ovat tuntitolkulla piknikillä, jonkun puun alla. Tosin jännittäväähän on, että siellä moni [:useimmat] ottavat koiran töihin. Eli ruotsalaisen farkun [:farmariauton] peräkonttiin koirankoppiin, että koira pääsee lounaalla pissalle. Serkkuni on yhteisön pöyristyksen jättänyt koiransa kotiin nukkumaan sohvalle. Härre min gud!

Kulttuureja on siis monia. Mutta Helsingissä koiria kulkee alvariinsa bussilla, mutta täällä se on jotenkin hassua. Kerran (2008) Mairesta meni linja-autossa 1,40 euroa! Huh huh. Mutta toisaalta nyt vasta alle 7-vuotiaat pääsevät ilmaiseksi bussilla (ja vaunut, joista 2008 meni myös 1,40 €). Siis Lahdessa. Tästä uudesta, osin sekavasta, vaihtolippu-uudistuksesta nyt puhumattakaan.

Mutta mikä on todella hienoa Lahden keskustassa, liittyen koiriin, on koirankakkapussikoneet. Tosin meillähän on pusseja omastakin takaa ja Mairen hihnassa nk. kakkapussipussi (pieni kolikkolompakon tyyppinen pussi, missä on kakkapusseja). Todella hienoa, että sellaisia on ja niitä saisi olla Helsingissäkin.

Kun näet pienen ruskean terrieerin Mascotin Ässän tai Sokoksen edessä, niin se on luultavasti meidän Maire. Mairea ei ole hyljätty eikä toivottavasti unohdettukaan (onneksi meitä on liikkeellä yleensä vähintään kaksi, joten joku aina muistaa). Koska me asumme keskustassa, kerrostalon ylimmässä kerroksessa (2 aikuista, 3 lasta ja 1 koira) ja koiran on päästävä myös ulkoilemaan, niin monesti siinä samalla hoidetaan muutkin asiat. Niin on aina ollut ja niin pitkälti aina tulee olemaan. Eihän Mairesta ollut edes sienestysseuraksi. Niin ellei sienestäjällä ole kantokoppaa Mairelle.

Kaksi yötä kesään

TalvinenAlatori“Äiti, enää kaksi yötä ja sitten on kesä.”

“Siis kevät?!”

“Eikun KESÄ!”

“No ei ihan. Ja ensin tulee kyllä se kevät.”

“Eikä tuu! Pikku-Ella sanoi, että kaksi yötä kesään!”

Tässä kohtaa piti todeta, että nyt ei ihan ole faktat kohdillaan, niin mukavaa kuin se tavallaan monista olisi. Mutta yritetään nyt nauttia tästä. Mitä muutakaan voi? No kärvistellä pakkasissa, mutta se on vain varustelukysymys. Ja nythän ei ole enää pakkasia, kuin ehkä nimeksi.

Se, että mekään (kuten ei varmaan kukaan) emme kerenneet torin luistinradalle on iso sääli. Tänä vuonna siinä olisi ollut penkitkin, missä sitoa luistimen nauhat. Nyt se on jo päiviä sitten jyrätty. Pois markkinoiden ja Salppurin kisojen alta. Harmi. Toivottavasti ensi talvena rata tulee taas ja ilmat ovat suotuisammat. Niin ja radan reunalta löytää torikaffilan, joka on auki. Luistinradan ympärillä nyt voisi olla ylitääpään enemmän ohjelmaa, silloinkin kun työssäkäyvät kulkevat torilla.

No, kevät on siis taas askeleen lähempänä. On kuitenkin maaliskuun markkipäivät tiedossa. Kevät. Aaah. Kunpa jaksaisi malttaa. Toisaalta kevätvalmistelut tulisi aloittaa. Miettiä mitä laitamme parvekkeelle kasvamaan, hankkia siemeniä ja koettaa jotain versoamaankin. Markkinoilta voisi löytyä jo joku sopiva kauppias. Muukin kuin eduskuntavaaliehdokas.

Talvinen Zikako

Joskus kesällä Lahdessa. Aikaa, aikaa sitten.

Joskus kesällä Lahdessa. Aikaa, aikaa sitten.

Tässä pakkasessa paljoa muuta vikaa ole kuin se, että emme pääse oikein ulkoilemaan talvisessa hengessä. Torilla olisi luistinrata ja latukin lapsille, mutta pakkanen on purevuudessaan sitä luokkaa, että ei voi ajatella luistimiin laittautumista ulkona tai istumista millään penkillä. Toisaalta hiihtäminenkään olisi edes terveellistä. Liukurilla voi laskea. Vaikka lumipenkkaan onkin kärrätääy myös jääkokkareita, jotka ovat omaa päätäkin isompia. Se sattuu jo.

Minusta Lahden torilla saisi talvella olla koko ajan kuusen ympärillä luistinrata ja torikaffilat voisivat ryhmittyä sen ympärille. Tietenkään kukaan innostu ensi talvena koko luistinradasta, kun “eihän sitä kukaan käyttänyt viime talvenakaan” ja kukaan muista ensimmäisenä näitä pakkasia. Kerran kuussa markkinat voisivat siten olla enemmän vaikka Rautatienkadun kävelykatuosuuksilla ja vaikka Alatorillakin. Olisi nimittäin tunnelmallisesti paljon hienompaa, kun luistinrata olisi pidempään käytössä.

Ajatelkaapa nyt vaikka jos iltapäivällä voisi mennäkin siihen luistelemaan ja juomaan kuppi kuumaa. Nythän torikahvilat ei edes ole auki. Kuka lähtee rataa pidemmäksi ilman, että ottaa skrinnarit jalastaan?! Niin just, ei kukaan.

Markkinoista ja pakkasesta tuli mieleeni huopikkaani. Ostin ne lokakuussa, markkinoilta. Kuinka olin kaukaa fiksu ja viisas. Nythän ne ovat Lahtiselta loppu, olleet jo pitkään. Hulluja olette, kun ette ole useampi huopikkaita hankkineet. Lapsillakin corea ja texiä, mutta huopikkaissa varpaat pysyvät lämipiminä. Tosin omiinihan tuli ruma reikä ja sitä osanneet Lahtisella edes korjata ja nyt toisessa on ruma vaikkakin pätevä paikka. Vaan kenties joudunkin ostamaan huopikkaat vielä itselleni Siperiasta. Siellä on kuulemma kauniita ja halpojakin vielä. Hara ja soo. Niin ehkä teenkin. Ja niitähän voisi sitten myydä vaikka itse kohta torilla.

Paljon ihmiset kauhistelevat Launeen ja muiden taajamien reunustojen ostosmarkettiparadiisoksia ja samaan aikaan sitä miksei sinne ole parempia bussiyhteyksiä. Kuinka keskusta näivettyy, mutta olisi ihanaa päästä paremmin sinne Rismaan. Paljon hehkutetaan Rautatienkadun kävelykatua. Sitä missä vanhassa muististaan eläkeläiset ajelevat autoillaan ja normipäivänä normikuormat viedään Sokkarille ja muihin liikkeisiin. Kävelykadulla pyörillä suhailevista pyöräilijöistä puhumattakaan.

Huomasin Rauhankadulla, siinä Kontin vieressä talvella postikortteja erään ikkunan takana. Lahdesta, aikaa aikaa sitten. Kuinka hieno tuollainen vesielementti torilla edelleenkin olisi. talvellahan siinä juuri voisi olla vaikka luistinrata tai jotain. Vähän vaarallisestihan tuo lapsi keikkuu reunalla, mutta se varmaan on osannut jo uida.

Etsikää se Esko itsestänne

Ihan kamalaa. Ajatuskin. Että itse tai saati oma lapsi.

Ihan kamalaa. Ajatuskin. Että itse tai saati oma lapsi.

Jokaisessa meissä pitäisi asua edes pieni Esko. Ei se Riihelän (enkä valitettavasti tarkoita tällä ketään Riihelästä) Esko mikään hongan kolistaja olekaan. Ei pitäisi siis sen puoleen olla homma eikä mikään.

Lahteen kun muutti huomasi, että liikennekulttuuri on luokatonta.

Mistälie johtuu, mutta suojatietä ei kunnioiteta. Sen reunalla saa seisoskella, kiikkua ja odottaa vuoroaan varsin monesti varsin pitkään, päivittäin. Satoi tai paistoi, oli helle tai viima. “Sellaista se täällä on. Pitää vain mennä yli“, get real apes! Kuka hullua viisaampi tai yhtään omaa elämäänsä tai terveyttään kunnioittava astuu auton eteen, joka yleensä on ihmistä painavampi ja kulkee kovemmalla vauhdilla? No, jotkut.

Kun suojatien ylittää, niin tyhmähän mä olen, kun oletan, että autot antavat mennä rauhassa yli. Mutta eiii. Parhaimmillaan Vapaudenkadun ja Rauhankadun peräliiri-risteyksessä autot menevät suojatiellä kantapäiden ja varpaiden yli eteenpäin vain. Mitäs sitä odottelemaan.

Nupukivikadut ovat näin talvipakkasilla suht liukkaita ja mm. 2-vuotias joskus omapäinen tai vain sellainen, joka herkästi liukastuu. Sitä ei se Keskivertoa Parempi Peräliiri Pena osaa laskelmoida. Tai ne mummot ja papat, jotka vuosina näinä lisääntyvät kuin 3kymppiset ikään.

Jos minulla ei olisi lapsia, niin suhtautuisin tähän vähän viileämmin. Vituttaisi se silti. Mutta nyt mietin kohtuuttoman usein, että “tämmöisten takia en tahtoisi lapsista puoliorpoja” tai saatika “olipas taas lähellä“, kun keskimmäinen kaatuikin vasta kun kiireinen autoilija oli juuri mennyt  viiden sentin päästä ohi. Kuulen korvissani sen idioottimaisen kommentin, jos joskus jotain sattuu: “En mä tarkoittanut“. Niinpä niin. Sehän se tästä puuttuisikin, että tosi tarkoituksella.

Bussiaseman suoralla ennen Pikku-Veskua, kun menet ja päästät ihmisiä suojatien yli, esimerkiksi nyt -17 pakkasilla, niin se on stiletti, että takaa lähtee auto ohi. Sitten se Ohittelija-Ulla on mun edessä ja vetää itsensä parkkiin Patinan luona, tai Peräti Shellin pihaan, mutta vähintään jää liikenneympyrän valoihin. Riippuu vähän mistä suunnasta tullaan ja minne mennään.

Miten voi odottaa lasten oppivan liikennesääntöjä ja selviämään hengissä, kun niin moni ei vaan ole kiinnostunut huomioimaan muita liikenteessä? Miksei poliisi valvo tarkemmin? Hyviä kysymyksiä molemmat. Indeed.

Minusta tuntuu, usein, että täällä ei pidetä itse, naativien toimesta kaupunkia kaupunkina. Kadut mielletään maanteiksi ja meno on sen mukaista. Se on outoa. Turha se on kaikenmaailman Mikko Zetterbergien hesalaisia haukkua. Moni Helsingin junantuoma on oppinut autoilemaan ihan kivasti. Tosin aikaahan se ottaa. Nyt ymmärrän paremmin miksi.

Aavistuksen reilun vuoden aikana olen yksin tai yleensä vähintään kahden lapsen kanssa joutunut yli viisi kertaa ja yleensä suojatiellä nk. läheltä piti tilanteeseen. Loppukesällä jouduin soittamaan ihan taksitarkastajalle, kun Lahden taksi nro 113, eli nykyisin meidän kesken Kuolemantaksi onnistui nippa nappa ja niukin naukin väistämään minua (rv noin 30) ja vaunuja jalkakäytävän ja onneksi vapaana olleen parkkipaikan kautta. Kun olimme jo siis lähes ylittäneet suojatien. Muisto keittää ja kiehuttaa vertani edelleen.

Jopa keskellä toria olemme useampaan kertaan väistelleet autoja, jotka joko menevät Santa Fen puolelle perunaostoksille (eivätkä suinkaan aja sen puoleiselle parkkipaikalle katua pitkin), oikaisevat torin poikki parkkiin Aleksin kohdalta tai jostain muusta käytännön hyvästä syystä ajelevat itseään säästellen vaikka vain torin poikki.

Enkä ymmärrä myöskään miten kaistojen oletetaan menevän Linja-autoaseman kohdalla, etenkään kun tullaan Shelliltä ja mennään Vapaudenkadulle tai suoraan Lahdenkatua. Minun järkeni kannattaa katuun maalattuja viivoja, mutta yllättävän monen ei.

Samoja asioita, samoissa kohdissa, joka päivä. En ymmärrä. Voihan Esko!

Lahti – Helsinki

Odottavan aika on pitkä. Etenkin kun kyse on VR:stä ja talven 2010 kovimmista pakkasista, yhdistettynä.

Odottavan aika on pitkä. Etenkin kun kyse on VR:stä ja talven 2010 kovimmista pakkasista, yhdistettynä.

Kaksi yötä Helsingissä. Siitä onkin aikaa. Vieläpä ihan keskustassa. Siitä on vielä kauemmin.

Muistan, kun muutimme Espoosta takaisin Helsinkiin. Olin 15-vuotias, vein bussilla tavaroitani uuteen kotiin. Stereot, levyt, vaatteita ja makuupussi oli saatava kuljetettua. Huomaamatta, olihan tiedossa avajaispileet.

Muutto Espoon tajama-alueelta Helsingin sykkivään ytimeen otti hetken. Pakokaasun tuoksuun, liikenteen meluun ja humalaisten örvellykseenkin tottui, melko nopeasti. Oli mukava kulkea kouluun raitiovaunulla, kävellä ihmisvirran seassa. Vähemmän mukavaa oli pyytää alkuillasta ovisyvennyksessä kuseskelijoita siirtymään tai kun joku piti dieselratsuaan tyhjäkäynnillä ikkunani alla.

Nyt mietin kuinka paljon olen etääntynyt, muuttunut pikkukaupunkilaiseksi. En muistanut kumpi on Pohjois- ja kumpi Etelä-Esplanadi. Jouduin katsomaan karttapalvelusta. Kauppalehden talo ei kertonut yhtään sen enempää. Onneksi löysin perille, onneksi en ollut ainoa joka ei heti tiennyt missä puolisalainen Viinikellari on. Lohjalaiset pitivät syntymäpäiväjuhlat. Helsingissä.

Nämäkään entiset helsinkiläiset eivät olisi kutsuneet Viinikellariin kaikkia meitä, elleivät olisi muuttaneet “niin kauas”. Hekään eivät ikinä olisi yöpyneet Helsingissä muutoin hotellissa, edes juhlan kunniaksi. Ihmiset totesivat “Niin, te olettel muuttaneet sinne Lahteen”.

Yöllä sentään tajusin, että liikkeellä olivat Richardinkadun pelastuslaitoksen autot eikä Lahti ole syttynyt tuleen. Edellispäivänä aivojeni harmaannystyrät osasivat metrossa päätellä, että aluepalomestari oli menossa Karhupuistoon, pääpelastusasemalle. Mutten tosin muistanut Sörnäisten tulevan ennen Kalasatamaa, kun tullaan Rautatieasemalta.

Kaipasin kotiin.

Vanha kantaruokakauppamme on lopettanut. Kulman Sestoa ei varmaan ole ollut vuoteen, ainakaan. Tajusin sen ja senkin, että olenhan itsekin lukenut EU:n elintarvikevirastosta ja sen sijoituspaikasta. Silti tuntui hassulta. Ovikin puuttui.

Hääjuhlissa taas moni kyseli miksi muutimme kaikista paikoista juuri Lahteen. Jälleen kertasimme litanian faktoja, syitä ja fiiliksiä. Kysymysten asettelussa on minusta tapahtunut muutos. Vuosi sitten useimmat olivat kovinkin skeptisiä, tunnelma oli aiheen ympärillä enemmänkin epäilevän pessimistinen kuin uteliaan optimistinen. Toisin kuin nyt. Ihmiset, yleensä 30+ vuotiaat ovat aidosti kiinnostuneita.

Mutta meillä onkin monesta loistava lokaatio. Helsingissä moiseen ei olisi varaa. Kävellen pääsemme lähestulkoon joka paikkaan. Päiväkodille emme tosin koskaan kerkeä bussilla. Aikataulut eivät kertakaikkiaan kohtaa. Ehkä keväällä, kesällä, kun pukeiseenkaan ei mene 20 minuuttia.

Vanha koulukaveri kävi kylässä ja totesi rapussa “Nyt mä ymmärrän miksi te asutte Lahdessa“. Niin, arkkitehtuurikin on jotain mihin Helsingissä ei olisi varaa. Eikä ehkä Lahdessakaan, enää. Joskus se munkki osuu omallekin kohdalle. Ja joskus munkeista osaa olla kiitollinen vielä pitkään.

Lapsiperheelliset, monesti itsekin Steiner-koulun käyneet, pitävät päiväkotia ideaalina. Pienet ryhmäkoot ja vain kolme ryhmää, oma keittiömestari (& kasvisruoka), iso piha, kodikkaat tilat ja tulevaisuuden koulukaverit luovat vain sitä yhteisöllistä tunnelmaa, mikä on mm. Niilo Hallmannin mukaan murenemassa niin lasten kuin aikuistenkin elämästä.

Kaksi yötä ja päivää Helsingissä teki taas hyvää. Koti ja omat, tehdyt valinnat tuntuvat hyviltä, oikeilta ja niistä osaa taas helmikuun auringossa täysin rinnoin iloita. Onneksi valintoja voi ja pääsee tekemään.

Ask Not What Your Country Can Do For You!‬

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=VB6hLg3PRbY[/youtube[/youtube]Tai ask not what your Lahti can do for you – ask what you can do for Lahti. Kun Viljasen Ilkan, tai kuten meillä on esikoisen kanssa tapana sanoa Mökkimiehen, tupa on torilla (yleensä tyhjänä tai me ketään siellä olla nähty) ja eduskuntavaalit siis taas ovella, on jälleen hyvä pohtia sitä mitä Minä olen tehnyt oman yhteiskuntani eteen. Sillä yhteiskunta olemme me! Mietin tätä taas tässä päivinä eräinä. Mitä Minä voisin listata asioiksi, joita olen oman, uuden kotikaupunkini eteen tehnyt.

• Olen alkanut kuuntelemaan johdonmukaisesti joko Radio Voimaa tai |YLE| Lahtea

• Lähestyn edelleen Yhteiskoulun rehtoria, opettajistoa ja oppilaita (ihan face2face), kun se ei vain mene niin, että meidän pihaa miinoitetaan stumpeilla ja roskilla. Ja stögis tarkoittaa tuhkakuppia.

• Selvitin lähipoliisilta, miten menee liikennesäännöt Lahdessa (että olenko ymmärtänyt väärin vai onko kulttuurierot vain niin massiivisia).

• Osallistuin Unelmien bussireitti -kyselyyn.

• Keksin parhaan t-paita tekstin Radio Voiman kilpailussa (Pörisen & pörrään – Olen Lahdesta) ja voitin peilin. Se meni rikki.

• Päästän jalankulkijat päättäväisesti suojatien yli, vaikka se selvästi ja hengen vaarallisesti vit…taa useimpia autoilijoita. Minusta se on vain (ei yksin sääntöjen noudattamista, vaan myös ) kohteliasta. Päästää jalankulkijat menemään suojatien yli. Rauhassa.

• Ehdotin Lahden kaupungille, että hommaavat Launeen perhepuistoon tämmöisen Lappsetin parkour-jutun. Eivät vastanneet mitään.

• Perhepuistoa olen lobannut niin, että jopa yksi päiväkotiryhmä lähti tänne kevätretkelle, Helsingistä. Tuttavaperheistä puhumattakaan.

• Vanhempani muuttivat minun ja lasteni perässä Lahteen. Isäni (4. polven stadilaisen) käsivarressa on nyt myös Lahden vaakuna, tatuoituna.

• Suosimme alueen leipomoja.

• Teen lumitöitä Steiner-päiväkodilla päivittäin ja kaikkea muuta sen yhteisön eteen, omaksi ja muiden iloksi.

Tässäkö kaikki? Ei kai? Missä voisin petrata?

• Voisin lukea ESS.fi:n uutisia enemmän kuin HS.fi:n, mutta iPhone applikaatiota ei taida (vieläkään) olla saatavilla.

• Siirtää demari-kirjani Lahteen. Eiran Demareiden tulisielupappoihin on vain oltava joku muukin kuin henkinen yhteys.

• Lisätä nyt edes Cheekin Spotify-listalleni.

• Juoda Pauligin kahveja, koska Paulig-tytöistä yllättävän moni on ollut lahtelainen.

Niissä nyt ainakin.

Lahti – snadi mutta buli

“No, oletteko te viihtyneet?!”

“Miltä susta, noin helsinkiläisenä, nyt tää Lahdessa asuminen on tuntunut?”

“Ai, te viihdytte?!”

Aivan kuin se olisi kenenkään kannalta huono vaihtoehto. Minun, meidän tai Lahden kaupungin. Mulle voisi maksaa päänahkarahaakin, muuttivathan vanhempanikin perässä.

Minä, 5. polven stadilainen ja 4. polven Elannon jäsen (tämähän ei lahtelaiselle sano mitään) pidän Lahdesta ja siitä mitä minä ja me saimme, kun muutimme tänne. Okei, liikennekulttuuri on ihan hanurista ja se kertoo kyllä ihan liikaa… jostain.

Mikään harkittu teko meidän perheen muutto Lahteen ei ollut. Aikomus oli muuttaa Helsingin suurimmalla saarella (Laajasalossa) vain isompaan asuntoon. Mutta sitten kohdille osui nk. Löytö. Kun omassa tuttavapiirissä on hyviä remppaukkoja eikä sähkömies, maalari tai putkimieskään tehnyt vanhanaikaisia, oli isohko remontti kuukaudessa, listoja vaille, valmis.

Aivan ytimestä asunto samalla rahalla kuin Helsingissä oltaisiin voitu muuttaa… En tahdo edes miettiä minne. Esikoinen saatiin puskettua Jalkarannan Steiner-päiväkotiin ja mieskin pääsee Z:lla (vaihtelevan ajoissa) töihin ja taas kotiin. Työmatkaan käytetty aika ei paljoa eroa siitä, mitä Helsingin sisällä olisi mennyt, vaikka Z voisi olla vähän nykyistä… zorrompi, kyllä. Enemmän silti plussia, hyvä niin. Kyllä Lahti Helsingin monessa voittaa.

Lahtihan on kuitenkin kaupunki, jossa pärjää melkein kävellen. Päiväkodille tosin menee bussi kerran tunnissa (emmekä me ehdi 08.10 bussiin) ja se ylämäki on kolmen lapsen ja koiran kanssa vähän haaste, vielä. Hölmöähän se on, tavallaan mennä autolla. Mutta se taitaakin olla ainoita miinuksia. Onneksi joskus tulee kevät ja voimme mennä pyörällä. Sittenhän se mäki ei olekaan haaste.