Via Podiensis alkaa

Lauantaiaamuna 10.9. heräiltiin Le Puyssa aamiaiselle. Monet pyhiinvaeltajat olivat menneet kello 7.00 alkaneeseen messuun. Meidän tavoin osa oli vielä silloin aloittamassa kahvinjuontia. Aamiaisen ja rinkan pakkaamisen jälkeen menimme katedraalin sakastiin hakeman leimat passeihin ja katselimme samalla tovin katedraalia. Sitten pyhiinvaeltajien ovesta ulos portaisiin ja Place du Plotille, mistä reitti ”virallisesti” alkaa. Heti kaupungista ulos kävellessämme huomasimme, että nyt ollaan ison joukon jatkona. Kuka lyhyellä kuka pitemmällä taipaleella. Päivän tavoitteena meillä oli St-Privat-d’Allier, matkaa reilut kaksikymmentä kilometriä. Nousuja ja laskuja, pahin alamäki aivan päivän lopuksi. Perille tultiin hyvissä ajoin; majoituttiin ja käytiin kylää katselemassa.

Sunnuntaina oli edessä kävely Sauguesiin. Maisema tällä alueella on vaihtelevampaa kuin aikaisemmin; kukkulat – tai vuoret – ovat jyrkempiä, minkä kyllä huomaa nousuissa ja laskuissa. Varsinkin alamäet tuntuvat jaloissa ja vaativat erityistä tarkkuutta poluilla. Kymmenien muiden kanssa kuljimme ohitellen toinen toisiamme, aina taukojen mukaan. Sauguesissa majapaikassamme ei ollut iltaruokailua, joten kävimme vaihtelun vuoksi pizzalla.

Maanantaina oli tiedossa reilut kolmekymmentä kilometriä St-Alban-sur-Limagnoleen. Kävimme aamulla vielä leipä- ja makkaraostoksilla sekä vaelluskaupasta uutta sukkaa ja pohjallista ja kunnon hanskat. Reitin puolenvälin paikkeilla Chazeauxissa päätimme vähän oikaista ja ottaa ”vanhan” polun, joka toiseen karttaamme oli vielä merkitty. Vesipulloja kylän kaivolla täyttäessämme kyselimme paikalliselta herralta, mistä entinen reitti menee ja vieläkö sitä voi kulkea. Hän viittoi ja selitti suunnat ja kertoi, että hyvinkin sitä voi käyttää. Välillä tosin on pari porttia, mutta ei niistä kannata huolehtia; menette läpi vaan. Niinpä toiveikkaina lähdimme pitkin pientä hiekkatietä. Kilometrin jälkeen tie haaraantui. Vasemmalla näytti olevan mainittu portti, joten menimme siitä ja totesimme olevamme jonkinlaisella laitumella. Alkoi arveluttaa, varsinkin kun tie taas haaraantui ja kumpikin näytti häviävän jonnekin metsään. Palasimme takaisin ja otimme toisen tien. Tämäkin vei laitumille ja loppui piikkilanka-aidalle. Ei viitsitty enää lähteä takaisinpäin, kun tiesimme että maantie menee aika lähellä lännen suunnalla. Päätimme oikoa tielle laitumien poikki. Tällä kohtaa aidassa oli onneksi portti ja laidun tyhjä, joten menoksi vain. Toisella laidalla oli sähkölanka piikkilangan kaverina, mutta läpi siitäkin keploteltiin; vain yhden pienen napsauksen sain. Kohta nähtiin jo maantie, mutta ennen sitä piti ylittää puro; pieni, mutta rinkkojen kanssa riittävän hankala. Ja vielä yksi laidun, jonka toisessa päässä näytti makailevan muutaman lehmän lauma. Taas aidan yli ja läpi, jyrkkää ylämäkeä niityn poikki, aidasta yli ja vihdoin maantielle. Puhallettiin hetki ja lähdettiin tietä pitkin kohti lehmiä, aidan takana onneksi. Olimme niiden kohdalla, kun porukasta kömpi jalkeille valtava sonni. Oli melkoista tuuria, ettei se viitsinyt meistä välittää aikaisemmin. Kävelimme tietä pari kilometriä nousten 1300 metriin Col de l’Hospitaletiin, missä vaellusreitti myös tulee maantielle. Täytimme vesipullot St Rochen lähteellä niin kuin pyhiinvaeltajat vuosisatojen ajan ovat tehneet. St Rochen kappelissa vanha rouva todella tarkkaan ja hartaasti painoi leimat passeihimme. St-Alban-sur-Limagnoleen tulimme seitsemän aikoihin.  Majoituimme hotellin yläkerrassa olevaan 16 hengen huoneeseen neljän muun pyhiinvaeltajan kanssa.

Tiistaiksi olimme päättäneet ottaa lyhyen etapin Aumont-Aubraciin. Halusimme olla perillä hyvissä ajoin, että ehdimme pestä pyykit ja saamme aloittaa jo iltapäivällä vapaan vieton. Taas mentiin edellisistä majapaikoista tuttujen tai tien päällä kohtaamiemme vaeltajien kanssa samaa polkua. Eräässä kohdassa päätimme sitten oikaista kilometrin verran pitkin vanhaa reittiä. Eli nousimme kukkulalle suoraa ja jyrkkää tietä ja olimme ylängöllä laidunaitojen edessä. Karjaa ei kuitenkaan näkynyt missään, joten ylitimme taas muutaman aidan. Niin, että ajassa emme ainakaan säästäneet mitään. Tulimme kaupunkiin ja asetuimme Ferme du Barryyn. Tiesimme tapaamamme amerikkalaispariskunnan kertomana, että paikka on tosi suosittu ja että täällä saisimme paikallista erikoisuutta nimeltä l’Aligot. Jos joku haluaa kokeilla kotona, niin perusohje on: kilo perunoita muusattuna, 150g voita, 200g ranskankermaa, 300g juustoa (täsmälleen oikeanlaista ja –ikäistä, isäntä esitteli juustoa ennen illallista!), valkosipulia ja muita mausteita, kaikki yhtenä ”taikinana”. Kaksikymmentäkolme meitä asettui illallispöytään ja isäntä innostuneena ja ylpeänä annosteli ruoan, lisänä maittavaa paistia. Luultavasti saamme samaa tänään keskiviikkonakin.

Sää on ollut koko ajan aurinkoinen ja päivisin kesäisen lämmin. Vihdoin!

Le-Puy-en-Velay

Sunnuntaina 4.9. lähdimme Montbrisonista tavoitteena Marols. Kaupungista ulos pääseminen vei aikansa, mutta vihdoin oltiin hiljaisemmilla teillä. Etappi oli aika lyhyt, koska tiesimme, että nyt aletaan nousta ja melko pitkään. Matkan varrella Marols mainosti itseään ”kaupunkina, jossa on luonnetta”.  Siitä arvasimme aivan oikein, että viimeinen nousu olisi jyrkkä. Mutta oli tässä vanhassa kaupungissa kyllä luonnetta muutenkin. Kauniita kivitaloja vieri vieressä kapeitten katujen varsilla. Majoituimme pyhiinvaeltajien ”etappitalossa” kirkon vieressä.

Maanantaiaamuna nousu jatkui. Kapusimme pari tuntia 1150 metriin Montarcheriin, josta otimme suunnan kohti Usson-en-Forezia. Olimme varanneet sieltä huoneen pienestä hotellista. Tulimme kaupunkiin ja kävelimme kohti kirkkoa, kun viereemme pysähtyi auto. Hotellin emäntä ohi ajaessaan arvasi keitä olemme. Hän huikkasi seuraamaan hotellille, että voimme mennä sisään. Hotellilla hän kertoi olevansa juuri lähdössä jonnekin äitinsä kanssa, joten olisimme joutuneet odottelemaan pitkän tovin. Veimme rinkat huoneeseen ja suihkun jälkeen lähdimme kiertelemään kaupunkia ruokaostokset mielessä. Pettymys oli melkoinen, sillä näin maanantaina kaikki paikat olivat kiinni. Ainoa avoinna ollut kauppa oli pieni lelu- ja karkkipuoti. Pakkohan sinne oli piipahtaa ja ostaa suklaata ja paikallisia nallekarkkeja. Sitten hotelliin illalliselle.

Tiistaina kävelimme St-Georges-Lagricoliin. Olimme varanneet huoneen kahdeksi yöksi pyhiinvaeltajien majapaikasta. Keskiviikkona olisi nimittäin taas pyykki- ja lepopäivä. Kylän keskellä olikin iso majatalo. Isäntä tuli ovelle ja kertoi, että heillä on tien toisella puolella pieni talo, johon hän meidät haluaisi majoittaa. Talossa oli kolme vierashuonetta ja keittiö, mutta isäntä kertoi, että muita ei ole tulossa. Hän arveli, että haluaisimme viettää vapaapäivää leppoisasti. Valitsimme mieluisimman huoneen ja asetuimme taloksi. Kylän kauppa oli parinkymmenen metrin päässä, joten ruokahuolto oli turvattu. Keskiviikkoaamuna olikin mukavaa heräillä omaan tahtiin ja keittää kahvit kaikessa rauhassa.

Torstaina suuntasimme kohti St-Geneys pres St-Paulienia. Tulimme kylään ja istahdimme pieneen ravintolaan kahville ja syömään välipalaa. Kysyimme emännältä tietä majapaikkaamme ja hän kertoi sinne olevan vielä reilun kilometrin. Ja melkein tulosuuntaamme, mutta toista tietä. Vähän tietysti tympäisi kävellä takaisin päin. Illallisella söimme kuuluisaa Le Puyn linssiä.

Koko viikon on ollut aurinkoista vaikka aamuisin melko koleaa. Perjantaiaamu kuitenkin koitti pilvisenä, mutta ei onneksi sateisena, ja päivällä jo kirkastui. Olimme kävelemässä Le Puyhin, yhteen merkittävään välietappiimme. Le Puy on ehkä tärkein lähtöpaikka pyhiinvaelluksille kohti Santiagoa. Via Podensis johtaa Ronchesvallesiin, Espanjaan ja siitä jatkuu itse El Camino, eli Camino Franches. Kaupunkiin tullessamme kysyimme samoissa liikennevaloissa odottelevalta mieheltä tietä majapaikkaamme. Hän lähti opastamaan meitä; jyrkkää ylämäkeä pitkin mukulakivikatuja läpi sokkeloisen vanhan kaupungin. Ilman häntä olisimme varmasti etsineet ja kyselleet tietä pitkään. Majoituimme katedraalin taakse, aivan Notre Dame de France -patsaan alapuolella olevan nunnaluostarin siipirakennukseen. Illallisella oli Le Puyn linssiä, joten oletettavasti tästä alkaen opimme hyvinkin tuntemaan tämän ruokalajin. Maittavaa se on toki.

Clunyn tiellä

Keskiviikkona 24.8. saavuimme iltapäivällä Clunyyn. Tuntui aluksi vähän oudolta kuunnella kieltä, jota ei alkuunkaan ymmärrä. Eiköhän siihenkin totu. Istahdimme kahville ja menimme turisti-infosta kyselemään majapaikkoja. Meille ehdotettiin pyhiinvaeltajien suosimaa edullista hostellia. Sinne suuntasimme kello kolmen aikoihin ja ovessa oli tietenkin lappu ”avataan neljältä”. Vettäkin sateli taas hiljakseen, kuinkas muuten. Mentiin suuren puun suojaan ja alettiin suunnitella matkaa eteenpäin. Opasvihkomme mukaan yöpaikat kannattaa varata ajoissa, joten päätimme käyttää odotusaikamme siihen. Hahmottelimme muutaman päivämatkan ja varasimme petipaikat. Ranskassa on pyhiinvaeltajia kohtalaisen paljon, joten täällä on myös runsaasti mahdollisuuksia yöpymiseen. Vaeltajille on omia yömajoja ja monet pensionit ja hotellitkin tarjoavat pyhiinvaeltajille edullisia, vaatimattomampia huoneita. Vihdoin kello löi neljä ja päästiin sisään hostelliin.

Torstai koitti tihkusateisena, eli paljon ei ilmoista viitsitty puhua. Aamiaiseksi oli sitten kahvia ja hilloleipää. Onneksi eväspussissa oli makkaraa. Leipää aioimme ostaa matkan varrelta. Olimme päättäneet aloittaa reippaasti 27 kilometrin patikoinnilla Cenvesiin. Clunyn luostarilta lähti merkitty polku kohti kukkuloita. Sadekin lakkasi, joten saatoimme nauttia upeista maisemista. Pitkin maaseutua kulkiessa tuntui, että vasta nyt pyhiinvaelluksemme oli oikeasti alkamassa. Päivän mittaan totesimme, että vaellusreitti täälläkin tuppaa menemään tiheimpien metsien ja korkeimpien kukkuloiden kautta. Päätimme jatkossa pysytellä maanteillä aina kun mahdollista. Sen verran metsässä kulkemisesta oli etua, että puolenpäivän rankkasade ei kastellut meitä kokonaan. Viiden aikoihin sitten maantiellä kastuttiinkin kunnolla ukkoskuuron alla. Onneksi oli aika lämmintä. Vaatteetkin ehtivät melkein kuivua ennen kuin kuudelta olimme Cenvesissä Pyhän Johanneksen nunnaluostarissa. Sieltä oli meille huone luvattu. Oli tietysti vesperin aika, joten odottelimme melkein tunnin luostarin puodissa. Puodin yläkerrassa oli kolme vierashuonetta. Saimme molemmat oman huoneen, kolmannessa majaili vieraileva pappi. Iltaruoka tuotiin; söimme eikä unta tarvinnut odotella.

Perjantaiaamu koitti kirkkaana ja tuulisena. Olimme suunnitelleet reitin Propieresiin pitkin maanteitä, lukuun ottamatta yhtä kilometrin oikaisua pitkin vaellusreittiä. Se olikin aika vaativaa alastuloa pitkin sateen liukastamaa kivikkoista polkua. Kahden maissa tultiin vesisateessa Col de Criehin. Alueen opaskeskuksessa oli kahvila ja sinne mentiin virkistäytymään. Paikalla oli joukko eläkeläisiä juhlimassa syntymäpäiviä. Saimme tietysti paljon kysymyksiä matkastamme. Suunnittelimme reittiä vuorten yli ja päätimme pysyä maantiellä. Sade jatkui tihkuisena ylös kavutessamme. Sitten tuhannessa metrissä alkoi tuulla ja olimme ukkospilven alla. Satoi kaatamalla yli kaksi tuntia ja tuuli oli hyytävä. Oli pakko vain kävellä; oli liian kylmää pysähtyä eikä missään olisi suojaa ollutkaan. Vihdoin sade vähän hellitti, mutta tuuli heitti yhä vettä puista. Paleli oikeasti, kun Propieresin kirkko vihdoin saatiin näkyviin laaksossa. Soitimme majapaikan emännälle, että kohta ollaan kirkolla. Hän lupasi tulla hakemaan autolla, matkaa kun oli vielä pari kilometriä pohjoiseen kylästä. Päästiin vihdoin lämpimään ja leviteltiin vaatteet kuivumaan pitkin huonetta ja sitten suihkuun. Syötiin emännän ja muiden vieraiden kanssa illallista puolitoista tuntia.

Lauantaina lähdimme kohti Cuinzieria. Kaikki vaatteet eivät olleet yön aikana kuivuneet, mutta arvelimme, että eivätköhän ne päivän mittaan tuulessa kuivu. Käveltiin taas Propiersin läpi ja päästiin kukkuloille. Jossain vaiheessa tulimme kahden talon kylään, jossa toisen talon edessä oli houkuttelevasti penkki. Koputimme oveen ja kysyimme, saammeko istahtaa hetkeksi. Talon vanha rouva tyttärenpoikansa kanssa toivotti tervetulleeksi ja pyysi sisään kahville. Ystävällisyydestä ja kahvista virkistyneinä jatkoimme matkaa ja tulimme vihdoin kuuden maissa Cuinzieriin. Emäntä oli liimannut tolppiin tarralappuja meille opasteeksi; hän oli arvellut olevansa kirkossa niihin aikoihin. Kotona hän kuitenkin vielä oli. Iltakirkon jälkeen illastimme emännän kanssa, taas koko pitkä kaava. Niin kuin täkäläiseen tapaan tulisi olemaan joka paikassa.

Sunnuntaina laskeuduttiin tasaisempaan maastoon, Loire-joen laaksoon. Yöpaikan olimme varanneet Poully-sur-Charlieusta, aivan Loiren rannalta. Majatalossa tapasimme muutamia muitakin pyhiinvaeltajia. He tiesivät kertoa, että syyskuun puoleenväliin riittää vaeltajia, joten majapaikat kannattaa varata ajoissa.

Maanantaiaamuna ylitimme Loiren ja suuntasimme St-Germain-Lespinasseen. Tien varrella etsiskelimme varjoisaa taukopaikkaa tien varrelta. Erään maatalon vieressä kasvoikin iso puu mukavasti niityn vieressä. Heitimme rinkat siihen ja talon koira huomasi meidät. Metelinhän se aloitti ja emäntä tuli katsomaan, mikä hätänä. Francisco huuteli haukun yli, että voidaanko istahtaa tähän tauolle. Emäntä tuli hakemaan meidät talon terassille. Pudotimme taas rinkat alas ja isäntä kyseli mitä haluaisimme juoda. Monista ehdotuksista valitsimme sitten kahvit. Päästiin iltapäivällä majapaikkaan ja kun aikaa oli, varasimme yöpaikat puoleksitoista viikoksi eteenpäin, Le Puyhin saakka.

Tiistaina määränpäänä oli St-Maurice. Olimme varanneet sieltä majoituksen kahdeksi yöksi, sillä keskiviikko oli määrätty lepopäiväksi. Huonetta varatessamme emäntä pahoitteli, että tiistaina hän ei ehdi illallista valmistaa. Olimme tietysti varanneet evästä mukaan; leipää ja ”kuivaamakkaraa” ynnä juustoa. Kasasimme pyykit, joista emäntä aikoi huolehtia. Istuimme illalla terassille evästämään, ja sen huomatessaan emäntä toi juotavaa pöytään. Muutoinkin olemme täällä kohdanneet vain ystävällisyyttä ja mielenkiintoa matkaamme kohtaan.

Keskiviikon lepopäivänä menimme Roanneen, joka on jo vähän isompi kaupunki täälläpäin. Muutenhan olemme kulkeneet maalaiskylien tai pikkukaupunkien kautta. Enimmäkseen pellonlaitoja ja lehmä-, hevos- tai aasilaitumien vieriä. Roannessa hoidettiin taas apteekkiasiat ja saatiin vihdoin täkäläinen nettitikku. Palasimme illalliselle majapaikkaamme, jonne oli päivän mittaan tullut muitakin pyhiinvaeltajia. Melkein kaksi ja puoli tuntia aterioitiin, joten taidettiin tehdä reissun tähänastinen valvomisennätyskin samalla.

Torstaina alkoi syyskuu ja syksyisen kolea oli aamu. Mutta onneksi melkein aurinkoinen. Aamupäivä kiivettiin kukkuloita ylös ja iltapäivällä lasketeltiin Pommiersiin. Majoitusta varatessamme emäntä valitti paikan olevan täynnä, mutta lupasi meille huoneen ravintolastaan noin viidentoista kilometrin päästä. Hän tietysti veisi meidät autolla. Sopihan se meille. Käveltiin siis Pommiersiin ja autoiltiin Chambeoniin illalliselle ja nukkumaan. Hetken kuuntelimme rankkasadetta ja ukkosta ennen kuin uni tuli.

Perjantaiaamuna emäntä heitti meidät takaisin Pommiersiin ja lähdimme kohti Montverdunia. Yövyimme kylän keskustan pensionissa. Sinne ilmaantui myös pari St-Mauricessa tapaamaamme pyhiinvaeltajaa.

Lauantaiksi oli suunniteltu kohtalaisen lyhyt etappi Montbrisoniin. Oltiin perillä hyvissä ajoin ja päästiin pensioniin majoittumaan. Vähän kuljeskelimme kaupungin vanhassa keskustassa ja istuimme kahvilassa. Kävimme kaupassa hedelmäostoksilla. Tutkimme karttoja ja reittioppaita ja varasimme yöpaikat 18. päivään asti.

Reinin varrella

Keskiviikkona 17.8. lähdimme hyvin levänneinä jatkamaan vaellusta. Haimme ensin Markdorffin kirkosta leimat passeihin ja menimme Bodenseen rantaan Meersburgiin. Otimme laivan järven yli Konstanziin. Taas leimat, olimmehan tärkeässä etappikaupungissa Jaakobintiellä. Ostimme kartan, jotta osaamme jatkaa Baseliin. Konstanzista menee laiva pitkin Reiniä Schaffhauseniin asti, Reinin putoukselle. Hyppäsimme siihen. Arvelimme, että aikoinaan muutkin pyhiinvaeltajat ovat vesireittejä käyttäneet mahdollisuuksien mukaan. Tultiin Schaffhauseniin ja löydettiin yöpaikka hostellista. Olimme Sveitsissä ja sen kyllä huomasi viimeistään hinnoista. Sveitsin frangi on melkein euron arvoinen, joten kallista oli kaikki. Päätimme pysytellä Reinin pohjoispuolella, joka on enimmäkseen Saksaa.

Torstaipäivä koitti helteisenä, kuten jo pari edellistäkin päivää. Reinin putouksella viivähdettiin jonkin aikaa, muiden matkailijoiden tavoin. Jatkoimme muutaman kilometrin ja tulimme Saksan puolelle. Mentiin taas muutama kilometri ja tultiin takaisin Sveitsiin kymmenen kilometrin ajaksi. Ja sitten oltiin taas Saksassa. Hohenthengenin kylässä kyselimme yöpaikkoja vastaan tulleelta nuorelta mieheltä. Hän opasti meitä vähän matkaa oikealle kadulle, jonka päästä piti jotakin löytyä. Siellä olikin kaksi taloa, jotka tarjosivat vierashuoneita, mutta kummassakaan ei ollut ketään kotona. Kävelimme kylän keskustaan, josta löytyi turisti-info. Virkailija tavoitti toisen paikan emännän puhelimella ja huone järjestyi.

Perjantaina taivalsimme edelleen helteessä Waldshutiin. Onneksi ostimme lähtiessä riittävästi vesipulloja mukaan. Reittimme kulki ajoittain aivan joen rannalla ja ihmettelimme uskaliaita uimareita vuolaassa virrassa. Waldshutissa otimme huoneen pienestä hotellista aivan kaupungin keskustassa. Vähän ihmettelimme, kun meille kerrottiin, että huoneessa on suihku, mutta vessa on käytävässä. Toden totta: huoneessa oli suihkukaappi vaatekomeron vieressä. Aika erikoinen ratkaisu. Kaupungissa oli alkanut jokin kotiseutujuhla ja öinen meteli oli sen mukaista.

Lauantaina piti päästä Rheinfeldeniin, jotta ehtisimme sunnuntaina Baseliin. Olimme luvanneet olla sunnuntai-iltana ystävämme meille varaamassa majapaikassa. Päätimme kävellä Laufenburgiin ja mennä loput junalla. Päivä oli ehkä vielä kuumempi kuin edelliset, ja vesipullot vajenivat vauhdilla. Pidimme taukoa pienen kylän raitilla ja saimme pullot täyteen lähitalosta. Kuljimme pitkin pyörävaellusreittiä ja pyöräilijöitä kyllä riitti viikonloppuna. Rheinfeldenin vanha kaupunki on Sveitsin puolella Reiniä, mutta jäimme yöksi Saksan puolelle.

Sunnuntaina jatkoimme Baseliin. Pyöräilyreitti näytti mutkittelevan aika lailla, joten päätimme kävellä maantien varren pyörätiellä. Se kuitenkin loppui yllättäen kesken kaiken, joten jouduimme sitten koukkimaan pitkin polkuja ja osaksi kävelemään maantien reunalla autoja väistellen. Kymmenisen kilometriä ennen Baselia päästiin onneksi taas pyöräreiteille. Pidettiin ennen rajaa ja Sveitsin puolelle tuloa kunnon virkistystauko tien varren kahvilassa. Tulimme Baseliin, jossa vielä riitti kävelemistä – vähän turhaakin epäselvän viitoituksen vuoksi.

Maanantai 22.8. vierähti Baselin kaduilla ja karttaostoksilla. Ja tietysti katedraalissa. Karttoja ja almanakkaa tutkiessamme teimme päätöksen mennä junalla Clunyyn saakka – muuten saattaisi talvi yllättää. Sieltä on vielä patikointia noin 1900 kilometriä Santiagoon. Niin, että Basel-Cluny väli jää nyt vaeltamatta. Ostimme junaliput keskiviikkoaamuksi. Tiistaina pestiin pyykit ja selattiin opaskirjoja. Ranska on minulle tuntematon maa, mutta onneksi Francisco on sielläkin kulkenut.

Bodensee näkyvissä

Tiistaina 9.8. tulimme Ulmiin. Sääkartat ja sadetutkat näyttivät sateen jatkuvan pohjoisempana, mutta Ulmista etelään lupailtiin keskiviikosta alkaen kuivempaa keliä. Emme halunneet vaivata tuttavia majoittamisella, vaan otimme huoneen majatalosta melkein Tonavan varrelta. Halusimme päästä aamulla vaivattomasti jatkamaan matkaan. Kävimme katedraalissa, mutta emme viitsineet kiusata jalkoja, joten tornin reilut 700 askelmaa jäivät kiipeämättä. Sää oli vielä tuulinen ja kolea ja illalla sateli jonkin verran. Hahmottelimme reittiämme mahdollisimman suoraviivaiseksi. Ensimmäinen etappi olisi Ristissen. Sieltä vain ei tuntunut löytyvän minkäänlaista majoitusta. Niinpä olimme valmiit muuttamaan suunnitelmia ja päätimme kysyä huonetta Laupheimista. Soitimme sikäläiseen majataloon ja yllättäen kävi ilmi, että heillä on Ristissenissä talo, josta voisimme saada edullisen huoneen.

Keskiviikkoaamu oli aurinkoinen, mutta melkein syksyisen vilpoinen, kun lähdimme pitkin Tonavan rantaa kohti Ristisseniä. Tutut Jaakobintien simpukkamerkit ohjasivat taas ulos kaupungista. Kävely sujui mukavasti ja hyvissä ajoin tulimme majapaikkaan. Isäntäväki ei asunut talossa, joten muonitus piti hoitaa itse. Saimme  isännältä ”pyhiinvaeltajalahjana” kaikki aamiaistarpeet: kahvia, pussillisen sämpylöitä, voita, juustoa, hilloa, juotavaa. Illalla keiteltiin reissun ensimmäinen pussikeitto!

Torstaiaamu oli edelleen vilpoinen, puolipilvinen, mutta onneksi sadetta ei näyttänyt olevan tulossa. Poikkesimme Ristissenissä vielä kirkossa leimaamassa passit ja suuntasimme Biberachiin. Aamupäivän aikana näimme pariin otteeseen pyhiinvaeltajan, joka ilmeisesti halusi kulkea omassa rauhassaan; tavatessamme vain heilautti kättään ja huikkasi tervehdyksen. Untersulmetingenissä otettiin taas passeihin leimat. Tulimme Warthauseniin kolmisen kilometriä ennen Biberachia. Tien varrella oli majatalo, ja päätimme, että päivän kävely on nyt tehty.

Perjantaina mentiin ensin läpi Biberachin ja sieltä kohti Bad Schussenriediä. Muutaman kilometrin käveltyämme tulimme risteykseen, jossa ei ollut minkäänlaista viitoitusta. Olimme jo aikeissa jatkaa suoraan eteenpäin, kun takana tullut pyöräilijä hihkaisi ja viittoili meitä kääntymään perässään oikealle. Tunnisti millä reissulla olemme ja minne matkaamme. Pysähdyimme Steinhausenissa kahville ja ihmettelimme pienen kylän isoa kirkkoa. Maailman kaunein kyläkirkko, sanovat. Harmittavasti vain emme saaneet sieltä leimaa passeihin. Bad Schussenriedissä kysyimme torinlaidan ravintolasta yöpymispaikkoja ja meidät neuvottiinkin mukavaan majataloon. Emäntä ihmetteli pitkää vaellustamme ja tarjosi huoneen erikoishintaan.

Lauantaiaamu koitti pilvisenä, mutta onneksi sade oli lakannut jo aamuyöstä. Tavoitteena oli Weingarten tai Ravensburg, jos jaksetaan. Aioimme mennä Aulendorfin kautta ja tien etsimiseen meni oma aikansa. Luultavasti karttamme ei ollut ihan ajantasainen. Kysymällä oikea reitti viimein löytyi. Aulendorfin jälkeen kukkuloilta saattoi jo nähdä Alppien siintelevän. Sää lämpeni ja puolimatkassa alkoi askel jo vähän painaa. Sopivasti väsyneenä saa hiljaista hupia, kun yrittää tavailla kylien nimikylttejä. Joistakin on mahdotonta muodostaa minkäänlaista kokonaisuutta – alkuosa unohtuu ennen kuin pääsee loppuun asti. Reutessa kyseltiin majapaikkoja, mutta ainoa majatalo oli lomien ajaksi suljettu. Jatkoimme Weingarteniin, tosin varmuuden vuoksi soitimme ensin majataloon ja varasimme huoneen. Kirkon aukiolla kyselimme tietä majapaikkaamme. Vanhempi herra lähti opastamaan meitä ja samalla kertoi kaupungin ja sen luostarin ja kirkon historiaa. Majatalo oli vanha ja perinteikäs; söimme tosi schwaabilaisittain.

Sunnuntai koitti aurinkoisena ja luvassa oli helteinen päivä. Aioimme kävellä Markdorfiin, jossa meillä oli tiedossa majoitus kahdeksi yöksi. Saisimme taas pyykitkin pestyksi. Kävelimme ulos Weingartenista ja tulimme Ravensburgiin. Haimme leimat passeihin Pyhän Jodokin kirkosta. Matkalla näimme kuinka Alpit kohosivat jo selkeinä Bodenseen takana Sveitsissä, mutta täällä oli vielä kohtalaisen tasaista. Perillä oltiin hyvissä ajoin illansuussa.

Mutkitellen eteenpäin

Viikon loma Eichstättissä oli rentouttava ja ehdimme katsella kaupunkia sopivasti. Kaupunki on vanha; 700-luvulla piispa Willibald – sittemmin pyhimys – siirsi istuimensa sinne. Hänen vanha piispankaapunsa on vielä tallella ja neljä kertaa vuodessa Eichstättin piispa yhä käyttää sitä. Myös Willibaldin sisko, Valburg – tai meikäläisittäin Valpuri – liittyy vahvasti kaupungin historiaan. Pyhän Valpurin luut siirrettiin täkäläisen luostarin kirkkoon 1. toukokuuta reilu vuosituhat sitten. Siitä alkoi vapunvietto. Ajalta ennen kolmikymmenvuotista sotaa on kaupungissa vain yksi rakennus jäljellä. Ruotsin armeija nimittäin Nördlingenissä kärsimänsä tappion jälkeen ohikulkiessaan hävitti koko Eichstättin. Mukanahan oli tietysti myös paljon suomalaista jalkaväkeä ja hakkapeliittoja, kaukana kotoa. Silloin oltiin todella Eurooppa-politiikan kovassa ytimessä!

Viikkoon mahtui vain yksi kunnolla lämmin päivä, keskiviikko, ja silloinkin illansuussa alkoi sade. Uutisten mukaan täällä on ollut sateisin heinäkuu 50 vuoteen. Olemme sen kyllä huomanneet! Teltta on saanut roikkua käyttöä vailla rinkan alla, joten teimme päätöksen luopua siitä ja makuualustoista. Näyttää nimittäin siltä, että lähiaikoina sää ei juuri muutu. Jostakin syystä rinkka ei silti tunnu yhtään kevyemmältä.

Torstaina 4.8. oli taas aika lähteä jatkamaan matkaa, aluksi vähän länteen päin pitkin Altmuehl-joen laaksoa ja sitten kohti etelää. Jokainen lihas tuntui kapinoivan levon loppumista vastaan, mutta sitkeilimme Mörsnheimiin. Aamupäivän sataa tihuutteli, iltapäivällä näkyi jo vähän aurinkoakin. Liikkeellä oli paljon pyöräilijöitä ja näimme myös vihdoin muitakin vaeltajia; olihan täällä alkanut ensimmäinen varsinainen lomaviikko. Kylässä otimme huoneen pensionista, eikä unta tarvinnut odotella.

Perjantaina taivalsimme Monheimiin, jonne saavuimme ukkossateessa. Onneksi oli kohtalaisen lämmintä ja tyyntä – vaikka ei kastuminen silloinkaan kovin mukavaa ole. Lihakaupan yläkerrassa, Valpurinkirkon naapurissa, oli huoneita vapaana.

Lauantaiaamuna pohdimme, jaksammeko Nördlingeniin asti, mutta päätimme yrittää. Maasto sattuu olemaan loppumatkan tasaista vanhaa kraatterinpohjaa. Kylän ulkopuolella tutkimme risteyksessä karttaa, jotta varmasti löydämme oikean tien. Samassa paikalle pysähtyi nuoripari autollaan ja kysyi, haluammeko kyydin Nördlingeniin. Emme kauhean pitkään miettineet. Vesisade oli tulossa kohti, joten hyppäsimme autoon. Vanha vaellussääntö sanoo, että jos joku laupias tuntematon tarjoaa kyytiä, voi mennä päivämatkan verran. Ja näinhän nyt oli. Willfried ja Kerstin olivat innostuneita vaelluksestamme. Matkalla he samalla kertoivat Nördlingenistä melkein kaiken oleellisen ja perillä vielä etsivät meille mukavan majapaikan. Heidän ansiostaan saatoimme kuljeskella koko päivän tässä muurien ympäröimässä vanhassa kaupungissa, jossa oli lauantaimarkkinat ja väkeä melkein tungokseen asti.

Sunnuntaiaamuna satoi. Ja sanottiin satavan koko päivän ja seuraavankin…Kokolailla tympääntyneenä sääoloihin päätimme taas kerran muuttaa aikatauluamme. Olimme aikoneet Ulmiin päästyämme vierailla Franciscon ystävän luona Stuttgartissa. Soitimme hänelle ja kysyimme, voimmeko tulla jo tänään pitämään sadetta. Se sopi hänelle oikein hyvin, joten olemme nyt taas vähän sivussa reitiltämme.

Eichstättiin lepäämään

Tiistaina 19.7. Reundorfissa majatalon emäntä ystävällisesti pesi kasan vaatteitamme. Kävelin sateitten välissä muutaman kilometrin päähän Lichtenfelsiin hakemaan Jaakobinkirkosta leimat passeihimme. Vähän tuntui oudolta olla liikkeellä ilman rinkkaa.

Keskiviikkona jatkoimme Unterleiterbachiin, jossa oli pieni mukava majatalo. Pitkästä aikaa mentiin koko päivämatka kävellen.

Torstaina tavoitteena oli Bamberg. Kävelimme reippaasti puolimatkaan, sen jälkeen valitsemamme tie muuttui niin vilkkaaksi, että katsoimme viisaimmaksi mennä keskustaan junalla. Tuntui tosi vaikealta löytää majapaikkaa puhelimitse, joten kävelimme hiljakseen kohti vanhaa kaupunkia ja poikkesimme ensimmäiseen mukavan oloiseen majataloon, josta huoneen saimmekin.  Kuljeksimme keskiaikaisessa kaupungissa, ostimme pari vähän tarkempaa karttaa jatkoa ajatellen ja haimme Jaakobinkirkon leimat passeihin.

Perjantaina saimme taas lähteä seuraamaan merkittyä Jaakobintietä eteenpäin. Pääsimme kaupungista ulos ja sen jälkeen vaellettiinkin pitkin mäkisiä metsiä. Yöpaikasta ei vielä ollut varmuutta, mutta luotimme, että kyllä sekin jostakin kylästä löytyy. Tulimme vihdoin Hernnsdorfiin, jossa kyselimme kievarin emännältä yöpymismahdollisuuksia. Hän tiesikin, että seuraavassa kylässä, Schluesselaussa, pyhiinvaeltajat voivat saada yöpaikan vanhassa luostarirakennuksessa. Jatkettiin sinne ja kaikki järjestyi lopulta. Kylän pappi, isä Wolfram, oli periaatteessa kesälomalla, mutta sattui onneksi paikalle ja otti meidät sydämellisesti vastaan. Istuessamme iltaa pihalla tämä seitsemänkymppinen karmeliittamunkki kertoi 900-luvulla perustetun luostarin ja sen kirkon vaiheista – ja paljosta muustakin. Söimme lauantaina vielä aamiaisen hänen kanssaan ja jatkoimme taas matkaa.

Lauantai kului metsäpoluilla ylä- ja alamäkien vuorotellessa. Välillä polut olivat melkoisen liukkaat sateitten jäljiltä. Onneksi Jaakobintie on näillä seuduin merkitty selkeästi, kunhan osaa etsiä sinikeltaista kylttiä puista tai kylissä lyhtypylväistä. Iltapäivällä tulimme Forcheimiin. Veimme rinkat majataloon ja kävimme muonaostoksilla.

Sen verran haastavia vaelluspolkujen maastot olivat, että päätimme sunnuntaina ottaa junan Nuernbergiin. Jaakobintie olisi tehnyt turhan pitkän lenkin pitkin metsiä ja maantiet eivät kyllä olleet kävelijöitä varten. Nuernbergissä oli edullinen hostelli aseman vieressä ja veimme rinkat sinne. Kaupungissa olisi tietysti ollut katseltavaa vaikka kuinka paljon, mutta tyydyimme käymään Jaakobinkirkossa ja Duererin talossa. Kirkon edessä oli viitta kahdelle eri reitille Santiagoon, kumpikin noin 2600 kilometriä. Ilma oli kolea ja tuulinen, joten katukahvilatkaan eivät houkuttaneet; harva niistä oli edes auki.

Maanantaina 25.7., Jaakonpäivänä siis, etsimme Nuernbergistä Eichstättiin vievän Jaakobintien opaskylttejä.  Päätimme seurailla niitä alkumatkasta ja jatkaa sitten tasamaalla Main-Tonava –kanavanvartta etelään. Olimme varanneet Brunnausta yöpaikan, jonne parinkymmenen kilometrin patikoinnin jälkeen pääsimmekin. Iltapäivällä sateli vettä jonkin aikaa ja vielä uudestaan viimeisen kilometrin ajan.

Tiistaina tavoite oli Thalmässing tai jokin muu lähiseudun kylä, josta löytyisi yöpaikka. Hilpoltsteinissa jätettiin kanava ja noustiin taas metsiin. Thalmässingissä istahdimme torin laidan kievariin, jonka isäntä tiesi, että kadun toisella puolella on vierashuoneita. Ei olisi muuten kyllä osattu kysyä; ei siellä mitään kylttiä tai ilmoitusta ollut. Saimme kaksion huoneen hinnalla.

Keskiviikkoaamuna olimme jo hyvissä ajoin malttamattomina lähdössä. Edessä oli viimeiset kolmekymmentä kilometriä Eichstättiin, jossa aiomme levätä viikon verran Franciscon veljen luona. Aloitimme taas metsäreittiä Jaakobintiellä ensimmäiset kilometrit ja ensimmäiset jyrkät nousut. Kun reitti kääntyi syvemmälle metsiin, päätimme jatkaa pitkin maanteitä. Kymmenisen kilometriä ennen Eichstättiä ylitettiin vanhan Rooman valtakunnan pohjoinen raja, Limes. Aurinkoisessa ja tuulisessa säässä tulimme illansuussa kaupunkiin.

Thueringenin metsistä Baijeriin

Lauantaina 9.7. hypättiin Dresdenissä junaan ja palattiin Nordhauseniin jatkamaan vaellusta. Dresdenissä vietimme mukavia päiviä ystävien luona ja vierailimme taidemuseossa; täytyi päästä katsomaan Rafaelin Sikstiiniläismadonnaa. Melkein koko lauantain istuimme junissa ennen kuin pääsimme Nordhauseniin. Taksinkuljettaja ystävällisesti neuvoi edulliseen pensioniin ja elämä alkoi muutenkin palata tuttuihin uomiin.

Sunnuntaina suuntasimme Sondershauseniin ja ylämäissä alkoi Franciscon akillesjänteen tienoo huolestuttavasti kipuilla. Yöpaikka saatiin taas nuorisomajasta ja maanantaiaamuna lähdimme sairaalaan selvittämään jalkavaivoja. Onneksi ei tulehdusta, mutta jotain lihaksessa oli rikki. Piikki, kipulääkkeitä ja lepoa! Ja viilennystä pakastehernepussilla, oli lääkärin ohje. Päätimme lyhyen neuvonpidon jälkeen mennä seuraavien kahden päivän etapit Erfurtiin junalla ja levätä siellä torstaihin saakka. Onneksi aivan Tuomiokirkon vierestä löytyi todella edullinen ja mukava majapaikka. Toinen murhe ilmaantui, kun Francisco unohti puhelimensa junaan. Soitimme siihen ja joku naishenkilö vastasikin ja aikoi toimittaa kännykän konduktöörille Erfurtiin toimitettavaksi. Ei siitä kuitenkaan mitään ole kuulunut sen koommin, vaikka asemalla vakuuteltiin, että kyllä se sieltä aikanaan ilmaantuu. Tiistaina kiertelin vähän kaupunkia ja Francisco lepuutti pohjettaan hernepussin päällä. Keskiviikkona kävin Weimarissa, jonne oli 15 minuutin junamatka. Kulttuurikaupungissa oli todella paljon koululaisia luokkaretkillään. Vettä sateli kumpanakin päivänä.

Torstaina 14.7. kävimme ensin hakemassa passeihin leimat ja lähdimme jatkamaan matkaa. Päätimme matkata perinteiset parikymmentä kilometriä päivittäin; kävellen niin pitkälle kuin Franciscon pohje kestää. Tavoitteena oli Arnstadt, jonne Erfurtista menee tutuilla simpukkamerkeillä opastettu Jaakobintie. Se löytyikin sieltä, mistä etsimme ja tuntui taas hyvältä olla tiellä. Kymmenisen kilometriä patikoitiin, sitten oli hypättävä junaan. Arnstadissa oli sopivasti nuorisomaja aseman lähellä.

Perjantaina tavoite oli Ilmenau. Maasto oli kohtuullisen tasaista ja mentiin taas kymmenen kilometriä ja sitten junaan. Ilmenaun keskustasta löytyi pieni ja todella perinteinen hotelli. Ja Jaakobinkirkko, jossa tietysti käytiin. Illalla söimme hotellissa thueringerilaisittain samalla kun paikallinen Skat-kerho kokoontui peli-iltaansa.

Lauantaiaamuna katselimme huolestuneina ympärillä kohoavia metsäisiä kukkuloita, joitten takana jossakin olisi Suhl. Eikä se huoli turha ollutkaan; kavuttiin ensimmäiset viisi kilometriä 800 metriin, mikä oli melkein liikaa Franciscon jalalle. Alaspäin oli vielä kuitenkin tultava toinen mokoma Stuetzenbachiin ennen kuin olimme bussipysäkillä. Seuraava Suhliin menevä bussi ilmaantui reilun puolentoista tunnin odottelun jälkeen. Tulimme Suhlin bussiasemalle ja ihmettelimme, missä tämän kaupungin keskusta on. Luultavasti sitä ei ollutkaan. Laajalla alueella näkyi vain tavanomaista asutusta ja teollisuutta. Eikä ihmisiä missään. Onneksi siinä päitä pyöritellessä huomasimme vähän matkan päässä hotelli Frizin. Edullinen ja mukavan tuntuinen, joten sinne jäimme. Hotellin johtaja oli innostunut matkanteostamme ja kysyi heti, mitä juotavaa hotelli meille saisi tarjota. Aamulla hän vielä saatteli meidät matkaan ja haki pinkan karttoja lähialueista. Olimme kuitenkin jo illalla päättäneet, että sunnuntaina ei kävellä. Sen verran vaativa lauantai oli ollut kipeälle jalalle.

Sunnuntai 17.7. vierähti pitkälle iltapäivään junia vaihdellessa. Lyhyt matka Coburgiin piti mennä mutkitellen bussilla ja kolmella eri junalla. Ja vettä satoi taas. Coburgin eteläpuolelta löytyi majatalosta huone. Kaupungin keskustassa kaikki kohtuuhintaiset paikat olivat täynnä.

Maanantaina heitimme taas rinkat selkään ja lähdimme vesisadetta odotellen kohti Lichtenfelsiä. Reundorfista olimme varanneet edullisesta pensionista huoneen kahdeksi yöksi. Arvelimme, että siellä varmaan on mahdollisuus pyykinpesuunkin. Junarata- ja moottoritietyömaat aiheuttivat vähän päänvaivaa reitin suhteen, mutta kyselemällä eteenpäin päästiin – ja kuorma-autoja väistellen. Viimeiset kuusi kilometriä Tiefenrothista oli kuitenkin taas tultava bussilla. Pääsimme majoittumaan ja vihdoin vesisade lakkasi. Katsotaan, kuinka pitkäksi aikaa. Välillä tämä oikullinen, enimmäkseen tuulinen ja märkä sää jo tuskastuttaa.

Harzin yli

Keskiviikkona 29.6. jatkoimme Hankensbuettelista etelää kohti Wesendorfin kautta. Lähestyttiin Braunschweigia ja kartan perusteella tilanne kävelemisen kannalta näytti vähän huolestuttavalta. Olimme entisellä rajaseudulla; teitä oli vähän ja nekin isoja ja ilmeisen vilkkaita. Niinpä päätimme perjantaina hypätä Gifhornissa junaan ja ajaa ohi Braunschweigin Goslariin asti. Sen verran pysähdyttiin kaupungissa, että saatiin hankintoja taas tehdyksi. Täältä löytyi vihdoin Tchibon nettitikku. Olimme myös päättäneet, että vaihdetaan teltta vähän isompaan, jos löytyy. Paitsi että telttamme tunnetusti ei ollut vedenpitävä, osoittautui, että se vastavuoroisesti pitää kosteuden tehokkaasti sisällään. Ehkä kangas on ommeltu väärinpäin? Löytyi kaksi vaihtoehtoista kolmen hengen telttaa: hinnat 699,- ja 39,90. Valitsimme jälkimmäisen. Painoa tuli puolitoista kiloa lisää, mutta kahdelle jaettuna se on vielä kohtuullista. Olin tiistaina onnistunut vääntämään aurinkolaseistani toisen nenänvarsituen irti, joten menimme optikkoliikkeeseen. Kysyimme, onnistuuko korjaaminen. ”Totta kai, vaihdetaan molemmat tuet”. Näppärästi rouva saman tien laittoi uudet, kiristi ja öljysi sankojen saranat, pesaisi lasit ja totesi: ”Ei maksa mitään. Hyvää viikonloppua teille!”. Eipä siinä voinut kuin kiitellä ja ihmetellä. Jatkoimme Goslariin, mistä olimme varanneet Bockswiesen nuorisomajasta huoneen kahdeksi yöksi. Lahjoitimme sinne myös vanhan telttamme. Tihkusade alkoi ja jatkui koko lauantain.

Sunnuntaina 3.7. alkoi etukäteen vähän jännittänyt ja huolestuttanut Harzin ylitys. Vaikka mistään vuorista varsinaisesti ei olekaan kysymys, ovat huiput kuitenkin 500-900 metrisiä. Sateessa lähdettiin ja saatiin olla koko päivä matkalla Altenauhun. Pahoja nousuja ei vielä onneksi tullut, mutta vähän harjoitusta saimme kyllä. Viimeinen kilometri kavuttiin jyrkkää nousua kaupungin kaduilla majapaikkaan.

Maanantaina yhä sataa tihuutti ja pilvet roikkuivat päällä. Valitsimme lyhimmän reitin kohti Braunlagea, mikä tarkoitti ensimmäistä viittä kilometriä pitkin Saksassa tunnettua E6 vaelluspolkua. Se taas tarkoitti läkähdyttävää kahden tunnin kapuamista ylös kohtalaisen jyrkkää rinnettä. Edes maisemista ei saanut lohtua sadepilven sisällä. Tultiin vihdoin taas maantielle ja istuttiin hiestä ja sateesta märkinä sumun keskellä rinkkojen päälle tienvarren parkkipaikalle. Eipä siinä kovin kaksisia jaksanut miettiä. Sen verran lohduttelin itseäni, että onhan sitä ennenkin aivan vasiten tehty kaikenlaista. Kuten seisoskeltu kesäöinä sääskensyöttinä vesitihkussa jängän laidalla ojanpöheikössä ja irroteltu kohmeisin sormin ongenkoukkua takinliepeestä. Täällä ei sentään ole sääskiä. Iltapäivällä sattui onneksi kohdalle kahvila, jossa saimme vähän kuivatelluksi vaatteita. Pilviverho repeili vihdoin ja aurinkokin näyttäytyi. Otimme Braunlagessa huoneen ensimmäisestä kohdalle sattuneesta hostellista.

Tiistaina jatkoimme pilvipoutaisessa säässä Ellrichiin. Ensimmäiset seitsemän kilometriä noustiin, seuraavat tultiin alaspäin ja viimeiset seitsemän olivat jo tasamaata. Harz alkoi jo olla takanapäin. Muutama kilometri ennen Ellrichiä ylitimme vanhan Saksojen välisen rajan ja kyllä alueiden välisen eron vieläkin pystyi huomaamaan. Kaupungissa kyselimme majapaikkoja ja meidät opastettiin torin laidalle kirkon vieressä olevaan majataloon. Schwarze Adle olikin loistava paikka! Tomera emäntä alkoi järjestää meille huonetta kuntoon ja isäntä toi juomat pöytään heti kun saimme rinkat selästä. Kävimme suihkussa ja asetuimme syömään. Ohi ruokalistan emäntä valmisti meille aitoa Thueringerin wurstia lämpimän hapankaalin ja paistinperunoitten kera. Olimme jo aikaisemmin ihastelleet viereistä kirkkoa ja siinä syödessämme hän soitti suntion paikalle, että pääsemme käymään kirkossa. Samalla saimme passeihimme taas uudet leimat. Aamulla emäntä vielä soitti Nordhauseniin pariin majataloon ja kyseli meille yöpaikkoja.

Nordhauseniin jatkoimme keskiviikkona ja vielä riitti rinteitä kavuttavaksi. Jouduimme kuitenkin perumaan sovitun majoituksen, sillä suunnitelmiimme tuli yllätyskäänne. Soitimme hyvälle ystävällemme Dresdeniin kysellen hänen kuulumisiaan. Alun perin olimme ajatelleet vasta Erfurtista tehdä junalla piston itään päin hänen luokseen.  Hän kuitenkin ehdotti, että hyppäämme saman tien junaan. Niinpä olemme nyt Dresdenissä parin päivän ”lomalla” ja palaamme sitten Nordhauseniin jatkamaan vaellusta.

Lyypekistä Hankensbuetteliin

Merimatka m/s Finnbreezerillä sujui mukavasti syödessä ja levätessä. Sunnuntaina 19.6. oltiin sateisessa Lyypekissä. Ensimmäiseksi menimme tietysti Jaakobinkirkkoon hakemaan leimat passeihin. Yöpaikka oli järjestynyt ystävien luona. Maanantaina aamulla odoteltiin kirjakaupan aukeamista. Tutkimme reilun tunnin karttoja ja nipun niitä ostimmekin, että osaamme eteenpäin. Kanaalin varrelta löysimme puolivahingossa tutun Jaakobintien merkin ja reitti eteenpäin oli jokseenkin selvä seuraavat sata kilometriä. Poikkesimme Elbe-Lyypekki kanavaa noudattelevalta reitiltä kolmisen kilometriä Bliestorfiin, jälleen ystäväperheen luo yöksi.

Tiistaina 21.6. käveltiin tasaista polkua kanavanvartta Möllniin. Grillikioskilla mietimme myyjän ja paikallisen asiakkaan kanssa yöpymismahdollisuuksia. Selvisi, että kutakuinkin ainoa oli pari kilometriä aikaisemmin – kanavan toisella puolella – ohittamamme nuorisohostelli. Ystävällisesti uusi tuttavamme lupasi heittää meidät sinne autollaan, mistä tietysti olimme kovasti kiitollisia pitkän päivän jälkeen. Paikka oli mukava, vaikka paikalla olleet reilut 50 koululaista pientä ilakointia pitivätkin.

Keskiviikkoaamuna piti taas päästä kanavan länsipuolelle polullemme. Emme joutuneet edes kiertämään kovin kaukaa, kun käytimme valtatiesiltaa, minkä kyllä epäilimme olevan hyvien tapojen vastaista. Ohitettiin Mölln uudestaan ja suuntana oli Buechen. Välillä taukoilimme Guesterin pienessä kylässä. Kauppa oli kiinni, mutta huomatessaan meidät pihalla kauppias avasi oven ja saimme täydennystä muona- ja juomavarastoon. jatkoimme virkistyneinä matkaa, ja sitten alkoi sataa. Satoi koko loppumatkan, kolme tuntia. Buechenissä yövyttiin mukavassa Gasthausissa. Ilmat olivat olleet sen verran epävakaat, että teltta ei houkuttanut.

Torstaiaamuna tavoitteeksi asetettiin Lauenburg, Elben rannalla. Kävely tuntui syystä tai toisesta raskaalta ja väsyttävältä. Perille kuitenkin tulimme ja aikaisemmasta viisastuneena poikkesimme ensimmäiseen grillikioskiin makkaralle ja yöpaikkoja kyselemään. Omistajarouva valmisti herkulliset chiliwurstit ja alkoi soitella tietämiinsä perhemajoittajiin. Kaikki täynnä, joten suuntasimme nuorisohostelliin, josta huoneen saimmekin. Paikka oli kaunis; kaupungin vanhassa osassa Elben rannalla.

Perjantaina, Juhaninpäivänä, kävely sujui muuten mukavasti, mutta sää oli todella oikullinen. Tuulta, sadetta, aurinkoa, lämmintä, kylmää viimaa…Lueneburgiin kuitenkin mentiin, mutta ei voitukaan jäädä. Joka ikinen majoituspaikka tuntui olevan täynnä, olihan viikonloppu. Muutamia kilometrejä etelään päin, Breveckenin pienessä kylässä oli Gasthausissa huone. Olimme jo päättäneet, että lauantaina pidetään vapaapäivä, joten suuntasimme kahdeksi yöksi sinne.

Sunnuntaina painelimme Uelzeniin reippaammin kuin koskaan koko matkalla. Ehkä kunto alkaa jo vähän kohota? Maanantaina 27.6. yritimme ratkoa Uelzenissä harmillista netinpuuteongelmaa. Matkapuhelinmyymälästä meidät neuvottiin kysymään prepaid-mokkulaa kadun toiselta puolelta Tschibon kahvikaupasta! Niillä melkein olikin; viimeinen oli myyty vähän aikaa sitten. Apteekkiasiatkin hoidettiin, glukosamiini oli loppu. Samalla apteekkari rinkkamme nähdessään pisti mukaan kaikenlaisia näytesalvoja jalkojen hoitoon. Sitten käveltiin taas kanavanvartta, Bad Bodenteichiin leirintäalueelle. Ilmat olivat lämmenneet ja maanantaina mentiin jo 30 asteen helteessä.

Tiistaina helle jatkui, mutta silti kävelimme hyvää vauhtia Hankensbuetteliin nuorisomajaan. Täälläkin on paljon koululaisia! Ja vihdoin nettiyhteyskin!