Vajaat kaksi viikkoa tuntuu olevan aivan liian lyhyt aika yhteenvedon laatimiseen. Vieläkään en ole päässyt kävelystä irti kunnolla; ensimmäisen viikon näin joka yö unta patikoimisesta. Viime yönäkin olin menevinä rinkka selässä jonnekin.
Joitakin huomioita sentään olemme pystyneet kokoamaan. Matkan ehkä tärkein anti oli lukemattomat ihmiskohtaamiset. Se kaikki ystävällisyys ja avuliaisuus, mitä osaksemme saimme tutuilta ja tuntemattomilta ihmisiltä, lämmittää mieltä edelleen. Ja antaa uskoa, että hyvää tahtoa maailmassa vielä on. Alusta asti ja jo ennen lähtöä meitä on rohkaistu ja kannustettu. Ylipäänsä koko reissu olisi ollut mahdoton ilman perheen, ystävien ja työkavereitten tukea. Matkaansaattamisemme Hollolan kirkolla on ollut usein mielessä ja sen muisteleminen on kyllä antanut voimia raskainakin päivinä, ja erityisesti niinä.
On vaikea sanoa, miten puolen vuoden taivaltaminen kävelemisen kannalta eroaa lyhyemmistä vaelluksista, paitsi ajallisesti tietenkin. Joka tapauksessa päivä kerrallaan mennään, patikoidaanpa sitten viikko tai vuosi. Pidimme noin kuuden kävelypäivän jälkeen aina lepopäivän, ja se oli kyllä tarpeen. Muuten olisimme varmasti kyllästyneet ja leipääntyneet matkantekoon. Ja olihan se vaatehuollon kannaltakin välttämätön. Olemme hämmästelleet jälkeenpäin sitä, että missään vaiheessa, edes vaivojen ja huonon sään painamana, mieleen ei kertaakaan tullut keskeyttää matkaa. Joka aamu oli itsestään selvää, että rinkka nostetaan selkään ja kävely jatkuu.
Alkumatkasta, Härkätiellä koti-Suomessa, koettiin matkan aloittamisen vaivat; rakot ja hiertymät ynnä jalkapohjien aristaminen päivän päätteeksi. Alkuinnostus kuitenkin auttoi jaksamaan eteenpäin. Pohjois-Saksan tasamaalla kävelykunto alkoi nousta ja jalat tottuivat rasitukseen. Sen jälkeen käveleminen sujuikin mukavasti, lukuun ottamatta Franciscon pohkeen revähtymää. Tietysti oli nivelkolotuksia ja lihasten jumittamista koko ajan pitkin matkaa, mutta niitä nyt on tällä iällä joka tapauksessa muutenkin. Vaativampi maasto myöhemmin Saksassa ja sitten Ranskassa ja Espanjassa oli välillä aika rankkaa; kunto kuitenkin kohosi haasteiden myötä. Ulkoisesti se näkyi selkeimmin painon putoamisena. Minä laihduin reissulla 10 kiloa, Francisco melkein 20.
Vähän varusteista: Kävelemiseen meillä oli aluksi mukana kahdet kengät, lenkkarit ja maiharit; Francisco tosin luopui jo Turussa maihareista ja osti vaelluskengät, nilkkamalliset. Yksilläkin olisi pärjännyt. Käytin lenkkareita vain Saksan kanavanvarsilla tasamaalla. Lenkkarit lähetettiinkin myöhemmin kotiin. Sitten oli sandaalit ”vapaa-ajan” seutukengiksi. Ne vaihdettiin syksyn koleuden ja kosteuden tullen ”kevytlenkkareihin”. Minun maiharit kuluivat loppuun reilun kahdentuhannen kilometrin jälkeen ja ostin vaelluskengät. Samoin Francisco vaihtoi myöhemmin kengät uusiin. Rinkat menivät myös vaihtoon. Sadeviitoista luovuimme Etelä-Saksassa ja ostin vuorillisen sadetakin, tuulitakki lähti kotiin. Franciscon tuulitakki piti vettä melko hyvin, tosin sen hän vaihtoi marraskuussa paksumpaan. T-paidoilla tarkeni vielä lokakuussa, sitten ne vaihdettiin pitkähihaisiin. Kahdet kevyet housut riittivät kesäaikana, niistä toiset vaihdettiin loppusyksystä paksumpiin veden- ja tuulenpitäviin. Vedenpitävä lierihattu oli tarpeen suojaamaan auringolta ja sateelta, samoin villapipo kylmemmille ja tuulisille keleille. Lippiksetkin kulkivat jonkin aikaa mukana, mutta ei niille juuri käyttöä ollut. Hanskat ostettiin Ranskanmaalta, samoin kunnolliset vaellussauvat. Muutama uusi sukkapari piti matkan varrella tietysti hankkia. Keittovehkeistä luovuttiin jo Rengon jälkeen ja teltta ynnä makuualustat jätettiin Eichstättiin.
Yöpaikat oli Suomessa helppo löytää; hirveästi ei vaihtoehtoja ollut. Saksassa tilanne oli haastavampi, kun aina ei varmuudella tiedetty, onko ajatellussa määränpäässä majoitusta tarjolla. Aika usein kuitenkin tiedettiin ja varattiin paikka etukäteen. Molemmissa maissa oli suunnilleen sama hintataso, eli pikkuisen liian kallis meille. Ranskassa majapaikkoja oli sitten riittävästi ja edullisesti, Espanjassa vielä enemmän ja edullisemmin. Se huomattava etu meillä moniin muihin verrattuna oli, että kielen kanssa ei ollut ongelmia. Franciscohan puhuu saksaa ja ranskaa ynnä tietysti espanjaa. Tosin englannillakin sai monet asiat hoidetuksi ja keskustelut käydyksi.
Reitti kokonaisuudessaan oli kyllä hahmoteltu jotenkin, mutta muutama pätkä selkeni vasta paikan päällä. Esimerkiksi reitti Hattulaan ratkaistiin vasta Lammilla, kun päätimme mennä Hauhon kautta. Sitten noudattelimme Härkätietä. Samoin Lyypekki-Erfurt väli mentiin melkein päivittäin reittiä suunnitellen. Ajoittain seurasimme Saksassa merkittyä Jaakobintietä; silloin kun se tuntui tarkoituksenmukaiselta ja vei haluamaamme suuntaan. Ranskassa taivalsimme enimmäkseen vaellusreittiä, ellei tarjoutunut helpompaa tietä tai houkuttelevaa mahdollisuutta oikaisuun. Toisinaanhan vain luulimme oikaisevamme. Espanjassa menimme koko matkan El Caminoa. Sehän onkin pääsääntöisesti vanha perinteinen pyhiinvaellusreitti, toisin kuin Saksan tai Ranskan vaelluspolut, jotka sittemmin on merkitty myös pyhiinvaeltajia varten.
Pyhiinvaelluksen sisäisempi merkitys on vielä arvoitus ja luullakseni sellaiseksi jääkin. Eihän vielä ole aavistusta siitäkään, miksi koko reissulle lähdimme. Tai on oikeastaan yksi pieni matkan varrella mieleen tullut pilkahdus: olisiko iskenyt viidenkympin villitys? Vapaudentunteen ja huolettomuuden siivittämä irtiotto arjesta; sosiaalisesti hyväksyttävällä tavalla.