Vajaat kaksi viikkoa tuntuu olevan aivan liian lyhyt aika yhteenvedon laatimiseen. Vieläkään en ole päässyt kävelystä irti kunnolla; ensimmäisen viikon näin joka yö unta patikoimisesta. Viime yönäkin olin menevinä rinkka selässä jonnekin.

Joitakin huomioita sentään olemme pystyneet kokoamaan. Matkan ehkä tärkein anti oli lukemattomat ihmiskohtaamiset. Se kaikki ystävällisyys ja avuliaisuus, mitä osaksemme saimme tutuilta ja tuntemattomilta ihmisiltä, lämmittää mieltä edelleen. Ja antaa uskoa, että hyvää tahtoa maailmassa vielä on. Alusta asti ja jo ennen lähtöä meitä on rohkaistu ja kannustettu. Ylipäänsä koko reissu olisi ollut mahdoton ilman perheen, ystävien ja työkavereitten tukea. Matkaansaattamisemme Hollolan kirkolla on ollut usein mielessä ja sen muisteleminen on kyllä antanut voimia raskainakin päivinä, ja erityisesti niinä.

On vaikea sanoa, miten puolen vuoden taivaltaminen kävelemisen kannalta eroaa lyhyemmistä vaelluksista, paitsi ajallisesti tietenkin. Joka tapauksessa päivä kerrallaan mennään, patikoidaanpa sitten viikko tai vuosi. Pidimme noin kuuden kävelypäivän jälkeen aina lepopäivän, ja se oli kyllä tarpeen. Muuten olisimme varmasti kyllästyneet ja leipääntyneet matkantekoon. Ja olihan se vaatehuollon kannaltakin välttämätön. Olemme hämmästelleet jälkeenpäin sitä, että missään vaiheessa, edes vaivojen ja huonon sään painamana, mieleen ei kertaakaan tullut keskeyttää matkaa. Joka aamu oli itsestään selvää, että rinkka nostetaan selkään ja kävely jatkuu.

Alkumatkasta, Härkätiellä koti-Suomessa, koettiin matkan aloittamisen vaivat; rakot ja hiertymät ynnä jalkapohjien aristaminen päivän päätteeksi. Alkuinnostus kuitenkin auttoi jaksamaan eteenpäin. Pohjois-Saksan tasamaalla kävelykunto alkoi nousta ja jalat tottuivat rasitukseen. Sen jälkeen käveleminen sujuikin mukavasti, lukuun ottamatta Franciscon pohkeen revähtymää. Tietysti oli nivelkolotuksia ja lihasten jumittamista koko ajan pitkin matkaa, mutta niitä nyt on tällä iällä joka tapauksessa muutenkin. Vaativampi maasto myöhemmin Saksassa ja sitten Ranskassa ja Espanjassa oli välillä aika rankkaa; kunto kuitenkin kohosi haasteiden myötä. Ulkoisesti se näkyi selkeimmin painon putoamisena. Minä laihduin reissulla 10 kiloa, Francisco melkein 20.

Vähän varusteista: Kävelemiseen meillä oli aluksi mukana kahdet kengät, lenkkarit ja maiharit; Francisco tosin luopui jo Turussa maihareista ja osti vaelluskengät, nilkkamalliset. Yksilläkin olisi pärjännyt. Käytin lenkkareita vain Saksan kanavanvarsilla tasamaalla. Lenkkarit lähetettiinkin myöhemmin kotiin. Sitten oli sandaalit ”vapaa-ajan” seutukengiksi. Ne vaihdettiin syksyn koleuden ja kosteuden tullen ”kevytlenkkareihin”. Minun maiharit kuluivat loppuun reilun kahdentuhannen kilometrin jälkeen ja ostin vaelluskengät. Samoin Francisco vaihtoi myöhemmin kengät uusiin. Rinkat menivät myös vaihtoon. Sadeviitoista luovuimme Etelä-Saksassa ja ostin vuorillisen sadetakin, tuulitakki lähti kotiin. Franciscon tuulitakki piti vettä melko hyvin, tosin sen hän vaihtoi marraskuussa paksumpaan. T-paidoilla tarkeni vielä lokakuussa, sitten ne vaihdettiin pitkähihaisiin. Kahdet kevyet housut riittivät kesäaikana, niistä toiset vaihdettiin loppusyksystä paksumpiin veden- ja tuulenpitäviin. Vedenpitävä lierihattu oli tarpeen suojaamaan auringolta ja sateelta, samoin villapipo kylmemmille ja tuulisille keleille. Lippiksetkin kulkivat jonkin aikaa mukana, mutta ei niille juuri käyttöä ollut. Hanskat ostettiin Ranskanmaalta, samoin kunnolliset vaellussauvat. Muutama uusi sukkapari piti matkan varrella tietysti hankkia. Keittovehkeistä luovuttiin jo Rengon jälkeen ja teltta ynnä makuualustat jätettiin Eichstättiin.

Yöpaikat oli Suomessa helppo löytää; hirveästi ei vaihtoehtoja ollut. Saksassa tilanne oli haastavampi, kun aina ei varmuudella tiedetty, onko ajatellussa määränpäässä majoitusta tarjolla. Aika usein kuitenkin tiedettiin ja varattiin paikka etukäteen. Molemmissa maissa oli suunnilleen sama hintataso, eli pikkuisen liian kallis meille. Ranskassa majapaikkoja oli sitten riittävästi ja edullisesti, Espanjassa vielä enemmän ja edullisemmin. Se huomattava etu meillä moniin muihin verrattuna oli, että kielen kanssa ei ollut ongelmia. Franciscohan puhuu saksaa ja ranskaa ynnä tietysti espanjaa. Tosin englannillakin sai monet asiat hoidetuksi ja keskustelut käydyksi.

Reitti kokonaisuudessaan oli kyllä hahmoteltu jotenkin, mutta muutama pätkä selkeni vasta paikan päällä. Esimerkiksi reitti Hattulaan ratkaistiin vasta Lammilla, kun päätimme mennä Hauhon kautta. Sitten noudattelimme Härkätietä.  Samoin Lyypekki-Erfurt väli mentiin melkein päivittäin reittiä suunnitellen. Ajoittain seurasimme Saksassa merkittyä Jaakobintietä; silloin kun se tuntui tarkoituksenmukaiselta ja vei haluamaamme suuntaan. Ranskassa taivalsimme enimmäkseen vaellusreittiä, ellei tarjoutunut helpompaa tietä tai houkuttelevaa mahdollisuutta oikaisuun. Toisinaanhan vain luulimme oikaisevamme. Espanjassa menimme koko matkan El Caminoa. Sehän onkin pääsääntöisesti vanha perinteinen pyhiinvaellusreitti, toisin kuin Saksan tai Ranskan vaelluspolut, jotka sittemmin on merkitty myös pyhiinvaeltajia varten.

Pyhiinvaelluksen sisäisempi merkitys on vielä arvoitus ja luullakseni sellaiseksi jääkin. Eihän vielä ole aavistusta siitäkään, miksi koko reissulle lähdimme. Tai on oikeastaan yksi pieni matkan varrella mieleen tullut pilkahdus: olisiko iskenyt viidenkympin villitys? Vapaudentunteen ja huolettomuuden siivittämä irtiotto arjesta; sosiaalisesti hyväksyttävällä tavalla.

Maanantaiaamuna 21.11. olin ennen kymmentä takaisin Pedrouzossa. Francisco oli odotellessa potenut flunssan. Vaikka palasin ihan toisesta maailmasta, kävi rinkan pakkaaminen rutiinilla. Matkaa Santiagoon oli tiedossa 20 kilometriä. Otimme rinkanremmeistä kiinni ja sanoimme viimeisen kerran: ”Vamos, a Santiago”. Tuo lausahdus, kun rinkka lähtiessä heilautettiin selkään, on ollut yksi aamurituaaleistamme Hollolasta asti. Vähän oli outo ja haikea olo; tänäänkö se tapahtuu? Aamu oli pilvinen ja sateinen, eikä sää miksikään muuttunut päivän aikana. Muutaman kilometrin jälkeen Franciscon vasen pohje alkoi oireilla ja kipuilla kuten oikea aikoinaan Saksassa. Hän totesi kuitenkin, että nyt sen ei anneta estää menoa, vaikka hidastaakin vähän. Ensimmäiset kymmenen kilometriä meni ihmetellessä, että oikeastiko ollaan tulossa Santiagoon. Puolimatkassa Labacollassa syötiin välipalaa ja kahvisteltiin. Loppumatkasta aloimme jo uskoa, että kohta ollaan perillä; kaikkien näiden kilometrien ja kuukausien jälkeen. Vaikea on kuvata tunnelmia, kun nähtiin kaupunki ja sitten käveltiin sen läpi katedraalin aukiolle. Päällimmäisenä ehkä oli ihmetys: olemmeko oikeasti kävelleet tänne. Ja tietysti helpotus ja riemu. Seisoimme katedraalin edessä tovin melkein tyrmistyneinä. Aloimme sitten soitella ja lähetellä viestejä, että perillä ollaan. Vielä oli kavuttava ylös katedraalin 33 porrasta. Franciscon täytyi purra hammasta, kun nouseminen sattui pohkeeseen, mutta hän aikoi vaikka kontata ylös, jos täytyy. Tarjouduin kyllä kantamaan hänet. Viivähdettiin tovi katedraalissa ja siinä istuessa monenlaiset ajatukset ja kuvat matkalta ja kotoa vilistivät mielessä. Tuli myös kiitollinen olo. Menimme sitten pyhiinvaellustoimistoon näyttämään passit. Saimme latinankieliset Compostelat; viralliset todistukset siitä, että olemme tehneet pyhiinvaelluksen Santigoon. Hannusta tuli Johanneksen mukaan Ioannem, mutta sukunimi oli liian hankala kääntää latinaksi. Majoituimme ja lähdimme syömään. Vähän huoletti Franciscon pohje, jossa oli turvotusta.

Tiistaina aamukahvilla pohdimme Finisterraan kävelemistä. Franciscon jalkaa oli särkenyt koko yön, joten päätimme lopettaa kävelyn tänne. Tunnustan, että ei minua olisikaan hirveästi enää huvittanut kävellä kolmea päivää sateessa ja tuulessa. Kuljeskelimme aamupäivän myymälöissä ja ostimme pieniä matkamuistoja itselle ja kotiväelle. Puoleltapäivin menimme pyhiinvaeltajien messuun katedraaliin. Paikalla oli iso joukko muitakin vaeltajia kuin me ”dos finlandeses desde Finlandia”. Harmittavasti ”butafumeiro”, pitkin katedraalia heilutettava iso suitsutusastia, oli pois käytöstä joistain teknisistä syistä. Messun jälkeen kävimme vielä alttaripatsaalla ja alttarin alla kryptassa, missä Pyhän Jaakobin sanotaan olevan haudattuna. Lähdimme kiertelemään kaupungille ja syömään. Olimme suunnitelleet, että vaelluksen jälkeen vuokraamme auton, jolla ajamme halki Espanjan Vinarosiin. Haimme auton jo nyt ja ajelimme sillä Finisterraan, että tulee siellä kuitenkin käydyksi, vaikkakaan ei kävellen. Polttelimme pimeässä tuulisella rannalla isoa sikaria, jonka olimme ystäviltä varta vasten saaneet ja jota olin rinkassa kantanut halki Euroopan. Loppujen lopuksi ei kovasti harmittanut, että tuo viimeinen rutistus jäi tekemättä. Santiagoon pääsy oli kuitenkin se oleellisin tavoite.

Keskiviikkona ajoimme Atlantilta Välimerelle. Kummalliselta tuntui katsella tutuksi käyneen maiseman vaihtumista sellaista vauhtia. Illalla olimme Vinarosissa. Kirjoittelen täältä vielä jonkinlaista yhteenvetoa tai epilogia matkastamme, kunhan totun olemaan yhdessä paikassa ja saan vähän ajatuksiani kootuksi.

Sunnuntaina 6.11. jatkoimme taas taivallusta. Edessä tulisi olemaan kaksitoista pitkää päivämatkaa. Sää oli aurinkoinen, mutta vielä tuulinen. Melkein viivasuorana Camino halkoi tasaista peltomaisemaa. Calzadilla de la Cuezan tienoilla oltiin Caminon puolessavälissä, jäljellä vielä 385 kilometriä Santiagoon. Tauolla kohtasimme skotlantilaisherran, joka puhui yllättävän hyvin suomea. Hän oli ollut aikoinaan Suomessa viitisen vuotta. Terradillos de Templarios oli etappinamme. Albergueen tuli myös pari jo viikon takaa tuttua kulkijaa. Illallinen vierähti rupatellessa ja sen jälkeen tutkittiin porukalla karttoja ja oppaita. Osa albergueista oli jo kiinni, joten muutamilla oli miettimistä seuraavan päivän etapissaan.

Maanantaina lähdimme kohti Burgo de Raneroa. Päivä oli taas aurinkoinen, puolenpäivän jälkeen jo niin lämmin, että menimme paitahihasillaan. Aamupäivä mentiin yhtä matkaa skotlantilaisherran kanssa. Hän lopetti tällä erää matkan Sahaguniin ja otti junan Madridiin. Me jatkoimme avarassa maisemassa; olimme tulleet Leonin provinssiin. Joka puolella oli silmänkantamattomiin peltoa. Maiseman yksitoikkoisuudessa alkoi olla jo jotain juhlallista ja rauhoittavaa. Melkein kuin olisi ollut merellä. Burgo de Ranerossa kunnallinen albergue löytyi aivan kylän keskeltä, ravintoloitten vierestä, joten ruokahuolto oli turvattu.

Tiistaiaamuna aloitimme yhden pitkistä päivistä; matkaa Leoniin oli 37 kilometriä. Taas aurinkoa ja mukavan lämmintä. Camino jatkui entistäkin suorempana peltojen poikki. Kulku oli helppoa ja joutuisaa ja viiden aikoihin näimme jo Leonin katedraalin tornit. Kaupunkiin sisään käveleminen vei oman aikansa, mutta hyvissä ajoin pääsimme hostaliin, josta olimme varanneet huoneen. Kävimme vaihteeksi hampurilaisillallisella.

Keskiviikko koitti sateisena. Kävelimme aluksi katselemaan katedraalia lähemmin ja sitten viereiseen kahvilaan aamiaiselle. Sateessa taivalsimme koko päivän valtatien vierustalla. Alkoi jo hämärtää, kun pääsimme Hospital de Orbigoon. Ylitimme kuuluisan vanhan kivisillan, jolla don Suero de Quinones keskiajalla haastoi jokaisen ritarin, joka halusi sillan ylittää. Sillan viereisellä peltoaukealla oli ilmeisesti vietetty keskiaikaista juhlaa. Ainakin katsomorakennelmat viireineen ja luultavasti ritarikisoihin tarkoitetut puomiaidat muistuttivat taannoin Hollolan keskiaikatapahtumassa näkemiäni. Jatkoimme vielä valtatien varteen ja majoituimme nytkin hostaliin.

Torstaina oli jälleen tiedossa pitkä kävely, 37 kilometriä Rabanal del Caminoon. Pikkuhiljaa pellot alkoivat vaihtua lehtimetsiksi. Astorgassa oli katedraalin vieressä mukava kahvila, joka mainosti churroja ja kuumaa suklaata. Francisco totesi, että niitä on nyt saatava. Oltiin vähän sateesta kohmeisia. Luulin ensin, että se kuuma suklaa tarkoittaa kaakaota, mutta sehän oli oikeasti iso kupillinen silkkaa sulatettua suklaata. Saatiin siinä varmasti riittävä annos nopeaa sokeria.  Tasamaa jäi vähitellen taakse ja loppupäivä olikin enimmäkseen ylämäkeä. Rabanal de Caminossa löytyi albergue pienen etsiskelyn jälkeen. Sisään sinne kuljettiin hassusti suihkutilojen läpi.

Perjantaina lähdettiin nousemaan El Caminon korkeimmalle kohdalle, 1500 metriin. Ja kuuluisalle rautaiselle ristille, Cruz de Ferrolle. Nousu sujui yllättävän vaivattomasti ja tulimme tälle Caminon ehkä merkittävimmälle paikalle. Itse risti on kohtalaisen pieni, mutta silti vaikuttava korkean puupylvään päässä. Kahdeksansataa vuotta pyhiinvaeltajat ovat jättäneet huolensa ja murheensa tälle ristille, tuoden symbolisesti isomman tai pienemmän kiven. Itsekin kannoin kotoa asti pienen kivenmurikan, jonka asettelin muitten jatkeeksi. Sitten lähdimme laskeutumaan Ponferradaan, jonne pääsimme hämärän laskeutuessa. Vettä oli taas sadellut koko päivän. Hämmästelimme tovin kaupungin keskellä olevaa Temppeliritarien linnaa ja jatkoimme majapaikkaamme San Pedron kirkon kupeeseen.

Lauantaiaamuna etsimme ensimmäiseksi kahvilan, että saadaan päivä käyntiin. Kyselimme parasta reittiä Caminolle, joka kartan mukaan teki aikamoisen koukkauksen. Hyvät ohjeet saimmekin ja pääsimme ulos kaupungista ja takaisin reitille. Menimme taas valtatien vieressä tasaisemmalla maalla. Sää lämpeni paitakeliksi. Trabadelo oli päivän tavoitteena. Majoituimme albergueen, jonka omistajarouvalla oli kylässä myös ravintola. Sinne menimme illalliselle.

Sunnuntaina 13.11. oli tiedossa kohtalaisen vaativa päivä. Olisi noustava vuorille, jotka ovat Leonin ja Galitsian rajana. Reilun kymmenen kilometrin tasaisemman matkan jälkeen tuli sitten kahdeksan kilometriä rankkaa nousua O Cebreiroon. Menihän se jotenkin, vesisateessa ja navakassa myötätuulessa. Pari kilometriä ennen O Cebreiroa tultiin Galitsiaan. Kylässä pysähdyimme Elias Valinan muistomerkille. Hän toimi täällä aikoinaan pappina ja halusi auttaa niitä harvoja pyhiinvaeltajia, jotka silloin Caminolla kulkivat. Hän pyysi lähellä olleen tietyömaan väeltä purkin keltaista maalia ja teki sillä vuoripolkujen kiviin nuolia reitin merkiksi. Ja työskenteli muutenkin kovasti Caminon elvyttämiseksi. Jatkoimme matkaa kohti Biduedoa, josta olimme varanneet huoneen. Alto do Poiossa, viitisen kilometriä ennen määränpäätä, vastaamme tuli herttainen vanha rouva, joka heti halusi tietää, minne saakka aiomme kävellä tänään. Kerroimme, että Biduedoon. Hän helpottui silminnähden, ja totesi, että kyllähän te sinne hyvinkin pääsette. Jos olisitte aikoneet Triacastelaan saakka, olisin komentanut teidät lopettamaan ja ottanut meille yöksi. Vielä hän halusi tietää, missä aiomme olla yötä. Kuultuaan pensionin nimen hän tuumi, että kyllä teistä siellä hyvä huoli pidetään. Niin kuin pidettiinkin, kun sinne vihdoin pääsimme.

Maanantaina mentiin vuorenrinteitä ylös ja alas. Lasketeltiin Sarriaan ja jatkettiin vielä Barbadeloon. Matkaa kertyi taas 37 kilometriä, joten ilta alkoi hämärtyä, kun olimme perillä. Tai luulimme olevamme. Matkaa kunnalliseen albergueen oli vielä noin kilometri, mutta ennen pimeää perillä oltiin. Oli sen verran myöhä, että heitimme rinkat majoitushuoneeseen ja matkakamppeissa menimme lähimpään ravintolaan syömään. Päätimme huolehtia iltarutiineista sitten täysin vatsoin.

Tiistaina lähdimme matkaan ilman aamukahveja. Onneksi tiesimme, että kahden kilometrin jälkeen Mercadossa on baari auki heti aamusta. Vuorilla oltiin edelleen, vaikka alemmilla metrilukemilla. Metsäpolkuja mentiin ylös ja alas; välillä melko kivikkoisia ja jyrkkiä. Hidastahan meille sellainen maasto on, varsinkin vesisateessa. Aikaa säästääksemme emme kavunneet ylös Portomarinin kaupunkiin, vaan jatkoimme Caminolla kaupungin ohi. Siitä huolimatta ilta hämärtyi, kun ehdimme Airexeen. Samaan aikaan kanssamme kunnallisen alberguen pihaan pyyhälsi neljä pyöräilijää. Onneksi alapetejä riitti vielä meille kaikille. Sen verran hiljaiseksi Camino on jo käynyt. Toisella puolella tietä oli ravintola, ja siellähän me kaikki ennen pitkää istuimme syömässä.

Keskiviikkona oli onneksi tiedossa viimeinen pitempi päivä, 36 kilometriä Arzuaan. Vettä tihuutteli aika ajoin, kun talsimme polkuja pitkin ja poikin metsiköitä. Välillä koukattiin valtatien varressa, niin että saimme jonkinlaisen käsityksen, missä olemme menossa. Oli vaikea edes nauttia syksyisestä metsästä, kun liukas tie vei kaiken huomion. Palas de Reissä pysähdyttiin apteekki- ja pankkiasioille. Matka tuntui loppumatttoman pitkältä ja hämärä tiheni, ennen kuin oli edes aavistus, missä asti Arzua on. Ensimmäistä kertaa täytyi kaivaa otsalamppu esiin, että erotti polun. Ei onneksi pitkäksi aikaa, sillä pari kilometriä kaupunkia alkoi jo katuvalaistus. Puoli kahdeksalta olimme pensionissa, josta olimme varanneet huoneen. Onneksi siinä oli myös ravintola, joten ei sen kauemmas tarvinnut lähteä ruokapaikkaa hakemaan.

Torstaina 17.11. saimme ottaa rennommin ja kävellä 19 kilometriä O Pedrousoon. Aamupäivä oli sumuinen, mutta ennen puoltapäivää selkeni ja aurinko alkoi lämmittää kunnolla. Tuli melkein kesäinen päivä. Se kyllä kohensi mielialaa kummasti harmauden jälkeen. Tällä kertaa oltiin jo iltapäivällä perillä ja majoituimme pensioniin. Minä yhdeksi yöksi ja Francisco maanantaihin saakka. Huomenna on lähtö kotiinpäin ja paluu maanantaiaamuna.

Teimme aikamoisen kahdentoista päivän urakan; kilometrejä Carrion de los Condesista O Pedrousoon kertyi reilut 380. Santiagoon on jäljellä vielä 20, eli melko lähellä jo olemme.

Keskiviikkoaamu 2.11. oli Burgosissa sateinen ja tuulinen. Säätiedotuksissa varoiteltiin kovasta tuulesta ja toivoimme kovasti, että se ei aivan myrskyksi yltyisi. Olimme tulossa tasamaalle, La Mesetalle, jossa ei juuri tuulensuojaa löytyisi. Loivasti kumpuilevaa peltomaisemaa vain. Päivän määränpäänä oli Hontanas, matkaa noin 30 km. Sateessa oli välillä pieniä taukoja, mutta tuuli oli todella kovaa koko päivän, onneksi etelästä. Hontanasissa majoituimme kunnalliseen albergueen. Täällä tapasimme ensimmäistä kertaa monia nuoria vaeltajia, joiden kanssa kuljimme sitten muutamia päiviä samaan tahtiin.

Torstaina määränpäänä oli Fromista 35 kilometrin päässä. Yllätykseksemme melkein kaikki aamulla kanssamme matkaan lähteneet aikoivat sinne. Aamu oli sateinen ja tuulinen, niin että ennen ensimmäistä taukoa housut olivat jo läpikastuneet ja vesi valui kenkiin. Castrojerizissä kuivateltiin kahvilassa vaatteita ja sadekin taukosi. Muitakin tuli paikalle; kaikilla kengät märkinä. Nuoret miehet vaihtoivat kuivia sukkia jalkaan, johon totesin, että kuivuvathan ne kävellessä, jos ei sada. Ja jos sataa, kastuvat kuitenkin. Lähtiessä katseltiin Alto de Mostelaresia, viimeistä yksinäistä huippua, jonka yli olisi mentävä, ennen kuin alkaisi Palencian tasanko – Tierra de Campos, Peltojen maa; täkäläinen Limingan lakkeus. Päästiin huippu yli ja tultiin Rio Pisuergalle, kun saatiin niskaan todellinen sadekuuro rakeineen kovan tuulen saattelemana. Muutamassa sekunnissa kastuimme kunnolla ja kenkiin valui vesi. Tulimme Itero de la Vegan kahvilaan. Kymmenkunta meitä siellä sitten yritti saada vaatteitaan ja kenkiään jotenkin kuivemmaksi. Sade lakkasi ja jatkoimme matkaa; arvelimme, että kyllä tuulessa kuivutaan. Fromistassa menimme taas kunnalliseen albergueen, jonka joka kolkassa riippui jokin vaatekappale kuivumassa.

Perjantaiaamuna sain suruviestin, että äitini oli yöllä nukkunut pois. Tiesin kyllä hänen tilanteensa, mutta eihän tuollaista uutista ole koskaan valmis kuulemaan. Aamun hetket menivät ihmetellessä ja puhelimessa. Soitin kotiin, molemmille siskoilleni ja isälleni. Aamukahvilla sanoin Franciscolle, että lähdetään matkaan. Kohti Carrion de los Condesia. Ajattelin, että kävellessä minun on helpoin tätä asiaa miettiä ja käydä läpi. Vaikka vieressä käveli hyvä ystävä, tuntui olo kovin yksinäiseltä. Päivä oli kohtalaisen kirkas, vain loppumatkasta vähän tihuutteli vettä. Perillä majoituimme hostaliin. Halusin vähän omaa rauhaa.

Lauantaina aamukahvilla päätimme, että tänään ei kävellä. Piti suunnitella, miten matkaa tästä jatketaan ja myös hankkia vähän uutta vaatetusta. Minulle tuulen- ja vedenpitävät housut ja Franciscolle paksumpi sadetakki. Niin tehtiin. Oli kovasti ikävä perhettä ja lähisukua, joiden kanssa olisin halunnut jakaa suruani, mutta onneksi puhelin vähän helpotti tilannetta. Samalla sai neuvotella, mitä nyt tekisin. Yhteinen näkemys oli, että lennän täältä äidin hautajaisiin ja palaan jatkamaan Caminon loppuun. Laadimme Franciscon kanssa suunnitelman, jonka mukaan kävelisimme seuraavat kaksitoista päivää reilun 30 kilometrin etapein Pedrouzoon, 20 kilometrin päähän Santiagosta. Perjantaina 18.11. lentäisin sitten Rovaniemelle ja sieltä jatkaisin perheen kanssa samaa matkaa Sodankylään. Maanantaiaamuna 21.11. olisin takaisin Pedrouzossa.

Tämän verran tällä kertaa. Tuostahan on tultu jo reilu viikko eteenpäin, ja matka on mennyt suunnitelman mukaan. Päivät vain ovat venyneet sen verran pitkiksi, että en ole ehtinyt jatkoa vielä kirjoitella.

Keskiviikkoaamuna 26.10. saattelimme Pamplonassa vaimot kotimatkalle ja otimme bussin Logronoon. Pamplonassa teimme loman aikana taas vähän varustehankintoja. Franciscon kengät olivat loppuun kuluneet, joten hän osti uudet. Myös minun rinkka oli jo sen verran käytetty, että kaikki pehmusteet olivat väsähtäneet läjään ja hihnojen kiinnitykset alkoivat repeillä irti. Niinpä vaihdoin uuteen. Vähän haikein mielin irrottelin vanhasta Camino-simpukkamerkin. Logronossa olimme puolen päivän aikoihin ja jatkoimme vaellusta. Olimme päättäneet kävellä noin 15 kilometriä Navarreteen. Ensimmäisten kilometrien aikana sain uuden rinkan säädöt kohdalleen. Aurinkoisessa säässä tulimme perille. Kunnallinen albergue sattui juuri sinä päivänä olemaan kiinni, mutta onneksi kylässä oli toinenkin. Meidän lisäksi siellä oli vain viisi ranskalaista vaeltajaa. Iltasella istuimme karttojen äärellä ja teimme etappisuunnitelman Santiagoon saakka.

Torstaina tavoitteena oli Azofra 25 kilometrin päässä. Aamu oli tuulinen ja pilvinen ja sadehan siitä kehkeytyi ennen pitkää. Satoi pari tuntia ja Najerassa päätimme pitää kunnon lounastauon ja odottaa sään selkeämistä. Reitin varrella sattui olemaan kiinalainen ravintola, joten sinne mentiin. Kuuma keitto lämmitti kyllä mukavasti. Sadekin loppui ja jatkoimme viimeiset kuusi kilometriä. Vähän työläiltä ne tuntuivat niin vankan lounaan jälkeen. Azofrassa oli hieno kunnallinen albergue, kaikki sängyt pienissä kahden hengen huoneissa. Täällä oli jo enemmän väkeäkin, parikymmentä kulkijaa. Emäntä otti pyykkimme pestäväksi ja huolehti ne myös kuivuriin, joten koko vaatevarasto oli taas puhtaana. Pyykkiä onkin turha yrittää enää tähän aikaan vuodesta kuivatella pihalla tai huoneissa. Illaksi ostettiin vain pientä naposteltavaa, sen verran täysi oli vatsa vieläkin.

Perjantaiaamuna istahdettiin kahville kylän baariin ja lähdettiin kohti Recedilla del Caminoa, matkaa 25 km. Päivä oli aurinkoinen, mutta tuulinen. Peltomaisemia kuljettiin Ciruenaan saakka. Kylän kupeessa on golfkenttä ja sen viereen on juuri ennen lamaa rakennettu aika iso asuinalue. Näytti melko ankealta, kun kymmenet kerrostalot seisoivat tyhjillään kukkulan laella ja uudet hienot kadut ammottivat melkein autioina. Asukkaita kun oli vain parissa huoneistossa muutamissa taloissa. Santo Domingo de la Calzadassa pidimme taas ruokatauon. Ajattelimme syödä vain kevyesti, mutta ravintolassa, johon istahdimme, oli tarjolla vain päivän lounas. Niinpä sitten söimme taas kaikki kolme ”lautasta”. Ja viimeiset kymmenen kilometriä oli aloitettava taas hitaasti. Pari kilometriä ennen Recedilla del Caminoa La Rioja oli kävelty läpi ja alkoi Kastilia-Leonin alue. Tulimme Recedillaan, jossa reitti oli merkitty tosi hyvin; leveä keltainen alue keskellä tietä kertoi, mihin pyhiinvaeltajien on suunnattava. Muut vaeltajat olivat ilmeisesti lopettaneet päivän jo aikaisemmin. Meidän lisäksi alberguessa oli vain kaksi muuta matkaajaa.

Lauantaina oli lähdettävä matkaan ilman aamukahvia, sillä kylän baari ei ollut vielä auki. Vähän helpotti tieto, että kahden kilometrin päässä Castildelgadossa on kahvila. Sinne mentiin aamuhämärissä. Paikka oli täynnä metsästäjiä, jotka suunnittelivat ilmeisesti fasaanijahtia. Sekaan kuitenkin mahduttiin hyvin ja kahvi maittoi. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, kun taivalsimme kohti Villafranca Montes de Ocaa. Puoliltapäivin tulimme Beloradoon ja kokemuksesta viisastuneena päätimme syödä vain vähän tortillaa ja bocadillot. Tortillan kohdalla suunnitelmamme onnistuikin, mutta bocadilloiksi tilasimme paikallisella ”kansanmakkaralla” täytetyt. Niinpä sitten saimme kokonaisen ranskanleivän kokoiset leivät, joiden väliin oli onnistuttu ahtamaan valtavasti sentin paksuisia paistettuja makkarasiivuja. Se kevytlounaasta. Jotenkin onnistuimme kapuamaan viimeiset reilut kymmenen kilometriä Villafrancaan. Kunnalliseen albergueen tulivat sitten päivän mittaan melkein kaikki tutuiksi tulleet vaeltajat. Kylässä on todella kodikkaan tuntuinen kahvila, jossa toimii myös kauppa. Istuimme pöytään takan ääreen. Nojatuolissa hiilloksen lämmössä nukkui vanha herra sikeästi, ja viereisissä pöydissä pelattiin korttia vakavissaan ja äänekkäästi. Majapaikassa illalla jo siirreltiin porukalla kelloja taaksepäin.

Sunnuntaiksi olimme suunnitelleet taivaltamista Cardenuela Riopicoon, mutta majapaikan emäntä kertoi, että siellä ei albergue ole enää auki. Niinpä otimme tavoitteeksi Atapuercan, kuusi kilometriä lähempänä. Niin tekivät muutkin. Aamulla mentiin vielä kahvilan kautta. Päivästä oli taas tulossa aurinkoinen ja lämmin. Kiipesimme metsäisille kukkuloille ja sitten alas San Juan de Ortegaan. Nyt ymmärsimme ottaa välipalaksi kohtuullisenkokoisen piirakkapalan. Tulimme Atapuercaan, joka näyttää elävän paitsi pyhiinvaeltajista myös muista turisteista. Kylässä on iso arkeologinen keskus, sillä tiedemiesten päänvaivaksi täällä on joku asustellut ja syönyt villisikaa jo lähes miljoona vuotta sitten. Uusi kunnallinen albergue täyttyi illan mittaan. Tuttujen lisäksi sinne ilmaantui paljon aivan uusia kasvoja; ihmettelimme mistä. Käytiin syömässä Cantinassa, vaikka kylässä hauskanniminen Comosapiens ravintola olikin.

Maanantai, lokakuun viimeinen, koitti pilvipoutaisena ja tuulisena. Burgosiin oli reilut kaksikymmentä kilometriä. Ja seuraava päivä olisi vapaa. Reippaasti noustiin Matagranden huipulle ja katseltiin alavaa seutua edessä. Tien varrella oli kyltissä sitaatti vanhasta pyhiinvaeltajien oppaasta. Sen mukaan nyt avautuva maisema on upein Navarran vuorten jälkeen ja itse asiassa Caminon kaunein näkymä. Vaikuttava se omalla tavallaan olikin. Burgoskin näkyi jo, esikaupunkeineen ja teollisuusalueineen. Alas tultaessa valitsimme Riopicon laaksossa kylien kautta kulkevan reitin. Ennen Burgosin lentokenttää oli taas mahdollisuus valita, mitä reittiä kaupunkiin haluaa mennä. Päätimme mennä etelästä, Castanaresin kautta. Castanaresista reitti jatkui valtatien vartta esikaupunkialueen läpi Burgosin keskustaan. Paikallinen herra kuitenkin neuvoi meitä ja muita paikalla olleita jatkamaan muutaman sata metriä etelään joelle, ja sitten jokivartta kaupunkiin. Teimme kaikki niin ja saimme käveleskellä metsäpoluilla ja kauniilla puistoreiteillä keskustaan saakka. Olimme varanneet edullisen huoneen pensionista katedraalin vierestä. Sinne majoituimme ja pakollisten kuvioiden jälkeen lähdimme syömään ja katselemaan kaupunkia. Näkemistä onkin kertynyt jo roomalaisten ajoilta; ja tietysti yksi kauneimmista ja suurimmista goottilaisista katedraaleista.

Matka on taittunut mukavasti ja Santiagoon on enää 485 kilometriä. Kolme viikkoa siihen suunnitelmiemme mukaan menee. Nyt marraskuussa täytyy vain jo edeltäkäsin varmistella, mitkä alberguet ovat avoinna.

Lauantaiaamu 15.10. koitti St-Jean-Pied-de-Portissa sumuisena, vaikka selvästikin päivästä oli tulossa kaunis. Opaskirjojemme mukaan tielle kannattaisi lähteä hyvissä ajoin. Niinpä kävelimme kahdeksan aikoihin aamuhämärässä ulos kaupungista kohti vuoria. Roncesvallesiin oli matkaa reilut 25 kilometriä; ensimmäiset 20 ylös ja rajan yli, viimeiset kilometrit sitten alamäkeä. Vaeltajia oli taipaleella paljon, kaikki uusia kasvoja. Korealaisia useita ryhmiä ja yksittäin. Eihän meillä sitten erityisiä vaikeuksia kävellessä ollut, vaikka reitti vaativa olikin. Aurinko paistoi täydeltä terältä, tuuli oli navakkaa ja maisemat upeat. Hevos- ja lammaslaumat liikkuivat vuoriniityillä vapaasti ilman aitauksia. Iltapäivällä ylitettiin Espanjan raja. Ei siitä mitään muita varsinaisia merkkejä ollut kuin vanha kivipaasi, johon oli hakattu teksti ”Navarra”. Maisema muuttui metsäiseksi ja jyrkän laskun jälkeen tupsahdettiin Roncesvallesiin. Muutaman talon ja kolmenkymmenen asukkaan kylä oli täynnä pyhiinvaeltajia. Luostarirakennukseen voidaan majoittaa tarpeen tullen lähes 200 vaeltajaa, nyt paikalla taisi olla melkein sata. Ja näin viikonloppuna muut turistit lisäksi. Syötiin ravintolassa pyhiinvaeltajien illallinen kolmenkymmenen muun kanssa ja käytiin nukkumaan. Mieliala oli iloisen huojentunut; päästiin vuorten yli hyvässä säässä.

Sunnuntaina patikoimme Larrasoanaan, vajaat 30 kilometriä. Roncesvallesista lähti väkeä tasaisena virtana El Caminolle. Osa suoraan majapaikasta, osa istahti meidän tavoin ensin aamukahville kylän baariin. Reitillä sai taas totutella uusiin – tai oikeastaan jo Saksasta tuttuihin – opasteisiin; sinikeltaisiin simpukkamerkkeihin ja keltaisiin nuoliin. Maasto helpottui ja matka taittui auringonpaisteessa. Osa samaan tahtiin kulkeneista jäi yöksi Zubiriin, me loput jatkoimme Larrasoanaan. Majoituimme pyhiinvaeltajien albergueen ja söimme eväspussin tyhjäksi. Pienessä kylässä ei sunnuntai-iltana ollut mikään paikka auki.

Maanantaiaamunakaan ei kylän baari ollut auki, joten ilman kahveja oli tielle lähdettävä, vaikka tiukkaa tekikin. Olimme päättäneet kävellä Pamplonan läpi Cizur Menoriin. Monen pienen kylän läpi asteltiin, mutta kahviloita niissä ei vain ollut. Vasta reilun kymmenen kilometrin jälkeen Villavassa pääsimme kahville ja söimme tosi maittavia kinkkumunakas-bocadilloja. Jatkoimme Pamplonaan ja pienen juomatauon jälkeen kaupungin läpi Cizur Menoriin. Albergueen tuli monia pari päivää samaa tahtia vaeltanutta, joten porukka alkoi käydä taas tutuksi. Täällä tapasimme myös kaksi suomalaista vaeltajaa. Kävimme kaupassa täydentämässä muonavarastoa, pikakahvia unohtamatta. Emäntä merkitsi toiseen reittioppaaseemme oman ehdotuksensa päiväetapeiksi Burgosiin asti. Päätimme noudatella sitä ainakin muutaman päivän; melko tasaisia noin 25 kilometrin päiviä eikä kuten oppaissamme vaihdellen 17 ja 35 välillä.

Tiistaina tavoite oli Cirauqui. Letkana lähdimme aamukahvien jälkeen katse tähyillen Alto del Perdonin korkeuksiin. Siitä olisi yli mentävä, sitten onkin enimmäkseen alamäkeä. Huipulla pyhiinvaeltajien patsailla oli melkein koko porukka taas yhdessä taukoilemassa. Meidän patikointimme Suomesta saakka oli tässä joukossa tullut jo yleiseksi tiedoksi, joten Francisco sai vastailla lukemattomiin kysymyksiin. Minä kuuntelin sujuvasti vieressä. Lasketeltiin Puente la Reinaan ja käveltiin kaupungin läpi kuuluisalle sillalle. Ylitimme sillan ja istahdimme ihmettelemään, että täälläkö asti jo olemme. Jatkoimme vielä pari tuntia Cirauquihin.  Albergue oli keskellä kaupunkia kaupan vieressä, joten muonitus oli taas kunnossa. Alberguen isäntä, ammatiltaan kokki, aprikoi, mahtaisiko Suomessa olla kysyntää baski- tai yleensä espanjalaiselle ravintolalle. Hän on suunnitellut maisemanvaihtoa. Arvelimme, että voisi olla, vaikka ajat vähän huonot meilläkin on.

Keskiviikoksi oli lupailtu vähän sadetta. Pilvisenä aamu koittikin, kun suuntasimme Villamayor de Monjardiin. Aamupäivällä vähän sateli, mutta niin harvakseen, että ei tarvinnut vielä sadevarustusta esiin kaivaa. Estellassa pysähdyttiin lounaskahveille ja bocadilloille. Muuta juomista ei tarvittu, kun tiesimme, että viiden kilometrin päässä on Irachen luostari, jossa saa viiniä hanasta. Tultiin luostarille, eikä jaksettu vaivata mieltä juoma-astioilla, vaan hörpättiin suoraan hanasta ja kouransilmästä. Kohtuullisesti tietenkin. Pidimme pienen ylämäkiosuuden jälkeen taukoa ennen Azquetaa ja silloin alkoi sade ja nousi tuuli. Sadekamppeet oli vikkelästi vedettävä päälle ja rinkan yli, sen verran kovasti vettä tuli tuulen paiskomana. Loppumatkan Villamayoriin sateli ja märkä punasavinen lieju kuorrutti kengät raskaiksi. Alberguessa tavattiin taas tuttuja ja muutama uusi kasvo. Lähikahvilan emäntä kertoi, että edellisenä päivänä ei ollut ketään liikkeellä, tänään on sentään jonkin verran vaeltajia näkynyt.

Torstaina oli tiedossa reilut 30 kilometriä Vianaan. Käveltiin pilvipoutaisella kelillä mukavassa maastossa ja ihailtiin avaraa maisemaa. Matka taittui ja Torres del Riossa pysähdyimme tavaksi tulleelle kahville ja bocadillolle. Baarin isäntä kyseli vaelluksestamme ja lähtiessämme lahjoitti kaupungin pinssin lakkeihin kiinnitettäväksi; minulle pipoon ja Franciscolle matkan varrella ostettuun baskeriin. Vianassa menimme kunnalliseen albergueen. Toivoimme mielessämme, että eipä tarvitsisi kavuta taas yläpeteille. No, täällähän olikin kolmikerroksiset sängyt! Saimme keskipetit, joihin pääseminen vei kyllä notkeuden äärirajoille.

Perjantaiksi oli jätetty vajaan kymmenen kilometrin aamupäiväkävely Logronoon. Sää oli aurinkoinen, mutta vilpoisan tuulinen. Aamun aikana Navarra oli kävelty läpi ja tulimme La Riojaan. Vähän ennen Logronoa pysähdyimme Dona Felician talolle, jossa pyhiinvaeltajille tarjotaan juotavaa ja hedelmiä. Joimme kahvit ja pyysimme leimat passeihimme. Ylitimme Ebro-joen ja saavuimme kaupungin keskustaan. Odottelimme tovin bussia, jolla palasimme melkein sata kilometriä tuttujen kylien läpi Pamplonaan. Menimme illalla, ihan taksilla, vaimoja vastaan lentokentälle ja aloitimme syysloman.

Olemme kävelleet St-Jean-Pied-de-Portista Logronoon 165 kilometriä, joten El Caminoa on jäljellä vielä noin 610 km. Matka jatkuu keskiviikkona 26.10.

Perjantaiaamuna 7.10. pakkasimme rinkat ja suuntasimme kohti Aire-sur-L’Adouria. Sää oli viilentynyt, mutta ei onneksi enää sateinen. Mittaa etapilla oli noin 30 kilometriä, joten puolimatkassa päätimme oikaista muutaman kilometrin. Parin kilometrin jälkeen huomasimme tulevamme takaisin merkitylle reitille, mutta aivan eri paikassa kuin kuvittelimme. Reitti meni taas vähän matkaa aivan muualla kuin opaskirjamme kartta väitti. Kuljimme loppumatkasta junaradan vartta ja sinne oli joku pyhiinvaeltajien ystävä väsännyt lepopaikan penkkeineen ja pöytineen, joten saimme istahtaa mukavasti. Ennen Aire-sur-L’Adouria reittiä oli taas uudistettu; onneksi lyhyemmäksi kuin entinen. Kaupungissa, joen rannalla, nähtiin grillikioski. Ensimmäinen tässä maassa. Pakkohan siellä oli piipahtaa. Majapaikassa tavattiin taas tuttuja. Sveitsiläistyttömme oli ostanut pyörän ja aikoi jatkaa matkaa sillä; jalat eivät enää oikein kestäneet kävelyn rasitusta.

Lauantaina lähdimme matkaan tavoitteena Arzacq-Arraziguet. Kylien ja kaupunkien nimistä saattoi jo arvailla, että lähestyimme ranskanpuoleista Baskimaata. Majapaikan isäntä kertoi reitin muuttuneen, ja neuvoi myös pienen oikaisun. Sitä oikaisua emme sitten kyllä onnistuneet paikallistamaan, joten menimme perusreittiä.  Päivämatka reilut 30 kilometriä. Tulimme majapaikkaamme kohtalaisen myöhään, vähän ennen seitsemää, joten ohjelmassa oli enää eväitten syöntiä. Illalla sateli vähän vettä.

Sunnuntai koitti kohtalaisen lämpimänä ja aurinkoisena. Kävelyä Arthez-de-Bearniin oli tiedossa 30 kilometriä. Muutaman kilometrin kävelyn jälkeen huomasi, että maisema alkoi muuttua; kukkuloita oli enemmän ja viljelykset vaihtuivat vähitellen karjalaitumiksi. Nousut ja laskut jyrkkenivät, mutta eivät onneksi juurikaan pidentyneet. Pyreneet näkyivät selkeinä ja jylhinä aamupäivän auringossa. Louvignyssa päätimme jatkaa muutamia satoja metrejä pitkin tietä, kun reitti teki mutkan ylös ja alas. Kun reitti sitten ylitti tien ja olimme aikeissa kääntyä sille, pysähtyi kohdallemme lähitalosta lähtenyt auto. Herra sanoi huomanneensa oikaisumme ja sanoi, että hän ehdottaa meille toisenkin: jatkamalla pitkin tietä Fichousiin asti säästätte reilun kilometrin. Ja tiekin on kauniimpi. Niin me sitten teimme ja yllätimme monet edellämme kulkeneet vaeltajat, kun istuimme Fichousin kirkon edessä odottelemassa. Suurin osa tutusta porukasta jäi Pompsiin. Me jatkoimme vielä kymmenisen kilometriä. Kylän pizzeriasta haettiin iltaruoka muiden majoittujien kanssa. Eväskassit olivat kaikilla melko tyhjät, kun kaupat olivat kiinni.

Maanantainen 30 kilometriä veisi Navarrenxiin. Majapaikasta vastannut rouva piirsi parempaa tietä karttaamme, että saataisiin jokunen kilometri pois. Merkitty reitti kun lähti koukkaamaan pohjoiseen, ja me halusimme etelään. Aamu oli taas kirkas ja lämmin. Ylitettiin Pau-joki, ja loppupäivä olikin jatkuvaa ylös-alas junnaamista. Oli jo neljäs pitkä päivä, joten vähän tuntui jaloissakin. Navarrenxiin tulimme ennen kuutta, joten oli hyvin aikaa istahtaa kahvilassa, jossa kunnalliseen giteen piti sisäänkirjautua. Sen verran vähemmän väkeä on liikkeellä, että kahdestaan saimme neljän hengen huoneessa yöpyä.

Tiistaina oli tiedossa lyhyt etappi Aroueen. Kävimme ostamassa evästä päiväksi ja myös iltaa varten. Kuulimme, että Arouessa ei kauppaa ole.  Aamu oli vähän viileä ja sumuinen, mutta päivä kaunis ja lämmin. Ensimmäisellä tauolla kohtasimme iäkkäämmän kanadalaispariskunnan, jonka näimme viimeksi Conquesissa. Luulimme heidän jo lopettaneen vaelluksen. Jälleennäkemisen ilo oli molemminpuolinen. Iltapäivällä oltiin majapaikassa. Nyt oli aikaa pestä pyykkiä. Oli myös toiveita sen kuivumisesta, sen verran helteinen päivä oli. Kokattiin riisiä ja lisukkeita.

Keskiviikkoaamuna lähdimme kohti Ostabatia. Tällä etapilla oli pariinkin otteeseen valittavissa vaihtoehtoinen lyhyempi reitti, ja niin teimme. Kun kylillä on semmoisia nimiä kuin vaikkapa Hiriburia, Sorhapuru, Eyheragaray tai Haramburia, on välillä tarkistettava kartasta, missä maassa ollaan. Uhert-Mixessä oli mukava kahvila, jossa söimme kunnon lounaan; keittoa, kinkkuleipää ja kahvit. Viimeiset seitsemän kilometriä olikin sitten käveltävä hitaanlaisesti. Ostabatissa majapaikkamme oli jyrkän mäen juurella ennen kylää. Jaksettiin kuitenkin illalla vielä käydä kaupasta muonaa.

Torstaina oli koko päivän pilvistä ja harmaata. Mieliala oli kuitenkin korkealla. Olimme menossa St-Jean-Pied-de-Portiin, viimeiseen etappipaikkaamme Ranskassa. Reitti noudattelee tasaista valtatien linjaa, koukkien puolelta toiselle. Onneksi, sillä molemmin puolin kohoaa jo korkeita kukkuloita. Ja edessä nousee melkein kuin muurina Pyreneet. Jaakobinportista astelimme kaupunkiin ja yksi tärkeä tavoite oli saavutettu. Monta kertaa on viime kevään ja talven aikana sormi osoitellut karttaa: tuonne kun päästään, alkaa El Camino. Menimme pyhiinvaeltajien keskukseen hakemaan leimat passeihin. Kuultuaan, mistä matkaamme, väki kertoi meitä jo odotelleensa. Joku tuttu oli nimittäin aikaisemmin kysellyt, onko meitä näkynyt, ja samalla kertonut reissustamme. Sitten majoittumaan, suihkuun, pyykit pesuun ja katselemaan kaupunkia, joka vilisee pyhiinvaeltajia ja muita matkaajia. Vaikka kausi alkaa jo kyllä olla ohi. Monet ravintolat ovat jo kiinni ja muutamien ovissa on lappu: suljettu 17.10. lähtien.

Perjantai vietetään vapaata. Olemme nyt taivaltaneet Ranskassa kaikkiaan seitsemän viikkoa ja pari päivää päälle. Siihen mahtuu 43 kävelypäivää, ja kilometrejä reilu tuhat: 290 Clunyn tiellä ja 735 Via Podiensiksella. Syyskuun loppupuoli saatiin viettää helteistä kesää, ja lokakuukin tähän asti ilman sateita. Huomenna alkaa vaelluksen odotetuin osuus, kun päästään Espanjaan. Tutuiksi tulleista vaeltajista kolme aikoo meidän tavoin jatkaa Santiagoon. Muiden matka päättyy tänne. Osa on Camino Francesin kulkenut jo aikaisemmin, osa aikoo palata joskus jatkamaan täältä.

Mikaelinpäivää 29.9. vietimme leppoisasti  Lauzertessa. Keräiltiin taas paketillinen tavaraa – minun vanhat maiharit ynnä muuta – ja lähetettiin kotiin. Aina sieltä rinkasta vaan löytyy kaikenlaista pientä ”saattaa joskus tarvita”- kamaa, mitä on enää turha kanniskella. Vaikka mitään ylimääräistä ei oltu ottavinaan. Juteltiin majapaikan isännän kanssa reitistä ja sen muutoksista. Hän kertoi, että muutoksia tehdään jatkuvasti; virallisempia ja sitten enemmän yksityisiä, kun kylänväki tai majatalon pitäjä haluaa vähän ohjailla vaeltajavirtaa. Tai kuten myöhemmin huomasimme, viljelijä ei halua väen kulkevan pitkin peltojaan. Kävin pienen koekävelyn uusilla kengillä, ja hyviltä tuntuivat.

Perjantaina otimme suunnan Moissaciin. Kohtalaisen tasaista maisemaa katselimme. Täällä alkaa jo olla etelän tuntua; on kaikenlaisia hedelmäpuita kiwistä alkaen. Tällä alueella tuotetaan myös kuuluisaa Moissacin viinirypälettä. Ei viinintekoon, vaan se on kuulemma maailman paras syöntirypäle. Reitin varrella oli laatikollinen tarjolla maistiaisiksi. Ja söin niitä vielä illalla lisää. Moissacin keskustassa istahdimme kahville ja kyselimme reittiä majapaikkaan, joka oli vähän ulkona kaupungista. Kapusimme ylös näköalatasanteelle, jonka vierestä gite löytyi. Kukkulalta näkyi upeat maisemat; saattaa olla, että Pyreneetkin häämöttivät jossain horisontissa.

Lauantaina alkoi lokakuu, mitä ei kyllä ilmoista vielä huomannut. Hellettä riitti edelleen. Tavoitteena oli St-Antoine. Emäntä piirteli meille karttaan oikotietä takaisin reitille. Samalla hän kertoi, että vanha tasainen reitti pitkin kanavanvartta on edelleen olemassa, vaikka uusi on merkitty menemään kukkuloita ylös ja alas. Muuta syytä reitin muutokseen hän ei tiennyt, kuin että kukkuloilta näkyi hyvällä kelillä Pyreneet. Arvelimme, että eiköhän ne vuoret vielä nähdä ja koeta lähempääkin, joten lähdimme pitkin kanavaa. Kuten kaikki muutkin sinä aamuna kohtaamamme vaeltajat. Menimme parikymmentä kilometriä täsmälleen tasamaata. Juuri ennen Auvillaria ylitimme Garonne-joen ja tulimme Gascoigneen, joka kuulemma on ”virallisesti” jo etelää. St-Antoine on pieni kylä, joten majapaikan osoitekin oli yksinkertainen: viimeinen talo oikealla.

Sunnuntaina kävelimme Lectouriin. Flamarensissa sattui olemaan kauppa auki, niin saatiin taas vähän muonaa mukaan. Peltomaisemia katselimme matkalla; metsästäjiä koirineen oli myös liikkeellä, ilmeisesti lintujahdissa. Lectourin katedraalin torni alkoi häämöttää reilun neljän kilometrin päässä. Käännyimme tieltä taas pellonreunan polulle, kun tien laidassa olleen talon isäntä huuteli meille tervehdyksen ja tarjoutui täyttämään vesipullomme. Olisihan meillä jäljellä vielä tunnin patikointi kuumana iltapäivänä. Jutusteltiin tovi. Francisco kertoi matkastamme ja isäntä päivitteli ”oh-la-laa”. Lectourin majapaikkaan ilmaantui illan myötä useita tuttuja. Quebeciläinen ystävämme, jolle olemme antaneet Kummelimaisittain lempinimen ”Kanada”, kertoi tavanneensa isännän, joka kertoi hänelle suomalaisten vaeltajien menneen ohi vähän aikaisemmin. Päätimme syödä illalla lähiravintolassa omeletit ja ranskalaiset, että tulee niitäkin täällä maistelluksi.

Maanantaina määränpäänä oli Condom. Hellettä riitti yhä vaan, ja shortseissa taitoimme matkaa. Iltapäivällä olimme perillä. Pohdiskelimme katedraalin vieressä muskettisoturien patsaalla, miten löydämme majapaikkaamme kaupungin lounaiskulmalle. Paikalle ilmaantui tuttu vaeltaja kartan kanssa ja suunta selvisi. Hän myös kertoi, että läheisessä kahvilassa istuu joukko muitakin, jotka ovat samaan paikkaan menossa. Suuntasimme siis ensiksi kahvilaan virkistäytymään. Siellähän olikin kuusi aamulla kanssamme Lectourista lähtenyttä, joista neljän kanssa sitten suunnistimme yöpuulle. Mennessä vielä poseerasimme vaellussauvat miekkoina musketööreinä patsaan edessä. Majapaikkaan tuli vielä kaksi tuttua ranskalaispariskuntaa, niin että kymmenen meitä jakoi saman huoneen. Kaikki jo useammin samoissa paikoissa ja huoneissa majailleita. Oli kotoinen olo, kun istuimme iltaa pihalla.

Tiistaiaamuna kaikki heräsivät kuin narusta nykäisten puoli seitsemältä. Istuttiin yhteiselle aamiaiselle ja puoli kahdeksalta koko porukka oli aamusumuisella hämärällä tiellä. Meidän tavoin Eauzeen asti oli menossa vain toisen pariskunnan rouva. Miehellä on ongelmia jalan kanssa, joten hän ei pysty kantamusten kanssa kävelemään. Joka aamu hän kuitenkin saattelee rouvaa tunnin-puolitoista ja palaa sitten takaisin ja vie autolla tavarat seuraavaan paikkaan. Matkan varrella hajonnut porukka oli Montrealissa yhtä aikaa puolenpäivän kahvitauolla. Vähän ennen Lamothea tultiin polulla sitten risteykseen, jonka merkinnöistä ei saanut selvää. Kuusi meitä oli pähkäilemässä, miten jatketaan, kun suoraan edestäpäin tuli kaksi vanhempaa bretagnelaisherraa. He sanoivat, että ei ainakaan sinnepäin; he tekivät turhan lenkin päätyen umpikujaan. Päätimme muutamien kanssa kääntyä vasempaan, kun merkit vähän sinne vihjasivat. Noin kilometrin jälkeen toiset luovuttivat ja kääntyivät takaisin, kun reittimerkkejä ei näkynyt. Me päätimme jatkaa, kun polku meni suoraan etelään ja kartan mukaan tulisi kohta maantielle. Niin kuin onneksi tulikin. Tien varren viinitarhassa oli isäntä töissä ja häneltä varmistimme, että Lamothe ei enää ole kaukana. Hän kertoi, että joku isännistä ei halua porukkaa tiluksilleen ja käy ilmeisesti vähän sekoittamassa kylttejä. Lamothesta Eauzeen reitti menee vanhaa junaradan pohjaa, suoraa ja tasaista. Asetuimme kunnalliseen giteen, jonne myös bretagnelaisherrat saapuivat. He loihtivat itselleen pienessä keittiössä illan päätteeksi todellisen aterian. Näki ja kuuli, että ruoka ja ruoanteko on heille vakava ja totinen asia.

Keskiviikkona lampsimme Nogaroon. Kunnollisesta kävelystä ei oikein voi puhua, kun oli niin väsynyt ja vetämätön olo. Eikä ihme, olihan kuudes kävelypäivä menossa ja vapaa tiedossa. Sumua oli puoleenpäivään asti, eikä aurinko sittenkään juuri pilvien takaa näyttäytynyt. Kuuma oli silti. Välillä sumuisilla pelloilla näkyi metsästäjiä, ja mielessä liikahteli, että toivottavasti ovat tarkkana minnepäin tähtäävät. Varsinkin, kun edessä polulla näkyi vilaus villisiasta. Ei se onneksi täysikokoinen karju ollut. Muuten meitä olisi kyllä viety aika kyydillä, luultavasti lähimpään puuhun. Nogaroon ilmaantui myös vanha tuttu porukkamme ja suureksi iloksemme sveitsiläistyttö, jonka näimme viimeksi Livinhacissa.

Torstaipäivä on loikoiltu hiljaisessa talossa. Lauzertesta Noganoon käveltiin yhteensä 167 kilometriä, eli mukavasti on matka taittunut. Sää on ollut helteinen koko ajan, mutta nyt näyttää viilenevän ja sateitakin ennustetaan. Uudet kengät ovat toimineet moitteettomasti; ei yhtään rakkoa tai hiertymää!

Torstaina 22.9. jatkoimme Livinhac-le-Hautista. Aamulla lähtiessä laitettiin vielä paketillinen tavaraa kotiinpäin; tarpeettomia karttoja ja opasvihkosia ynnä minun lenkkarit. Francisco oli omansa lähettänyt jo aikaisemmin, enkä minäkään lenkkareita ollut tarvinnut viikkokausiin, joten turhaa painoa ne olivat. Vähän huolestuneena tutkin maihareitten pohjia, joista kuvio oli jo paikoin kulunut pois. Päätin, että seuraavan vapaan aikana kenkäkysymys on ratkaistava. Menimme kohtuullisen käveltävän 25 kilometrin reitin Figeaciin. Majapaikkammekin löytyi, kun kyselimme pari kertaa neuvoja. Iloksemme tapasimme pihalla vanhoja tuttuja. Vastaamme käveli Yves, joka opastaa ja auttaa mainitsemaani Parkinsonin tautia sairastavaa vaeltajaa. Mukana on myös näkövammainen rouva. Yves on vuosikausia työkseen toiminut apua tarvitsevien oppaana Le Puyn ja Santiagon välillä.

Perjantaiaamuna olimme tekemässä lähtöä, kun isäntä kertoi, että talon nurkalta lähtee polku suoraan ylös kukkulan huipulle, mistä myös vaellusreitti kulkee. Ylämäki on aika jyrkkä, mutta matkaa säästyisi kolmisen kilometriä. Niinpä lähdimme oikopolkua, eikä se loppujen lopuksi kovin vaativa nousu ollutkaan. Matkaa määränpäähän Cajarciin oli reilut 30 kilometriä, joten pienikin lyhennys oli tuntuva. Kuljimme Grealouhun saakka Yvesin porukan tahtiin; he jäivät sinne yöksi. Maasto alkoi jo olla loivempaa, vaikka ennen Cajarcia vielä jonkin verran noustiinkin ja sitten laskeuduttiin jyrkästi kaupunkiin. Yöpaikkamme, kunnallinen gite, oli aivan keskellä kaupunkia, joten päästiin kauppoihin iltamuonan ostoon.

Lauantaina oli edessä etappi Varaireen. Majapaikassa ei ollut aamiaista, joten istahdimme kadun toiselle puolelle kahvilaan. Noustiin ulos kaupungista, ja sen jälkeen alkoikin olla melko mukavan tuntuista maastoa. Mas del Fechin tienoilla oli polun varren majatalon edessä penkit, joille istahdimme. Isäntä oli pihalla ja tietysti kyseli matkastamme. Hän myös kertoi, että vaikeat nousut ja laskut ovat nyt takanapäin, ja seuraavat ovat oikeastaan vasta Pyrenneillä. Ja pikkuisen Cahorsiin tulossa ja lähdössä. Se oli kyllä mieluisaa kuultavaa. Saimmekin patikoida Varaireen pitkin loivia kukkuloita. Pienen kaupungin ainoassa majatalossa tapasimme melkein kaikki aamulla kanssamme tielle lähteneet. Istuimme muutamien kanssa vielä ruoan jälkeen iltaa terassilla; kielinä ranska, englanti ja saksa.

Sunnuntaina tavoitteena oli taas reilut 30 kilometriä, Cahorsiin. Kivikkoisilla poluilla oikean kengän anturan alla alkoivat jo kivet tuntua läpi. Sen verran oli kengänpohja jo pehmeänä. Päivä oli tosi kuuma ja vesipullot hupenivat huolestuttavasti. Reitti ei edes poikennut kyliin, joissa monissa on juomavesipaikka tien varressa.  Onneksi joku ymmärtäväinen talonomistaja oli laittanut portilleen vesihanan kulkijoita varten, niin saatiin juoda kylliksi ja täyttää pullot. Viimeinen jyrkkä lasku oli uuvuttava ja kuuden aikoihin tulimme sillan yli kaupunkiin. Olimme kääntymässä kohti jakobiinien majataloa, kun kadunvarren kojusta huudeltiin meitä poikkeamaan sisään. Siinä oli pyhiinvaeltajien ”vastaanottokeskus”, jossa ystävällisesti toivotettiin tervetulleeksi ja tarjottiin juotavaa ja hedelmiä ja kyseltiin matkastamme. Saimme myös leimat passeihimme. Virkistyneinä jatkoimme majapaikkaan. Omissa eväissä oltiin tämä ilta.

Maanantaiaamuna etsiskelimme kaupungista avoinna olevaa ruokakauppaa, mutta eihän sitä löytynyt. Leipäkauppa oli onneksi auki, joten jotain evästä matkalle saimme. Tiedossa oli taas hellepäivä ja vielä yksi reilun 30 kilometrin etappi, tällä kertaa Montcuqiin. Menimme ulos kaupungista länteen, pitkin Valentren siltaa. Sen jälkeen alkoi pelottavan jyrkkä, mutta onneksi lyhyt kapuaminen ylös. Jostakin syystä reitin merkintöjä oli muutettu niin, että puoleltapäivin huomasimme kulkeneemme neljä kilometriä aivan turhia kaarroksia. Otti kyllä päähän aika lailla, etapilla kun oli riittävästi mittaa muutenkin. Myös vasemman kengän alla alkoivat kivet tuntua; eikä ihme, onhan sillä otettu suurin piirtein yhtä monta askelta kuin oikeallakin. Pohdiskelin päivän mittaan, yrittäisinkö löytää suutarin vaihtamaan pohjat vai ostanko uudet kengät. Päätin sitten ostaa uudet. Matkaa on kuitenkin vielä aika lailla. Täytyy vain varautua sisäänkävelyn tuomiin rakkoihin. Francisco on pitkään miettinyt uuden rinkan hankkimista. Vanha ei meinaa enää asettua kunnolla selkään minkäänlaisilla säädöillä. Samoin sauva on vaihdettava uuteen, tukevaan vaellusmalliseen; nykyinen on tavallinen kävelysauva. Teleskooppisysteemin kiristimet lonksuvat sen verran, etten enää uskalla siihen nojailla. Kovilla se on ollutkin. Päätimme pitää keskiviikon ja torstain vapaata, että saamme nämä hankinnat hoidetuksi. Montqucissa oltiin seitsemän maissa ja uni maittoi.

Tiistaiksi oli suunniteltu lyhyt kävely Lauzerteen. Päiväksi luvattiin yli 30 astetta ja lämmintä kyllä olikin. Oltiin perillä jo yhden maissa ja pestiin koneellinen pyykkiä. Oli mukava istuskella ulkosalla ja nauttia kesäisestä päivästä. Varsinkin, kun tiedossa oli vielä kaksi lepopäivää. Les Figuiers on mukavan tuntuinen majatalo, ja päivän mittaan paikka alkoikin täyttyä vaeltajista.  Kysyimme isännältä, mistä lähikaupungeista löytyisi vaellus- tai urheilukauppoja. Hän sanoi keskiviikkoaamuna lähtevänsä Montaubaniin, siellä on pari kauppaa. Häneltä saisimme kyydin edestakaisin.

Keskiviikkona lähdettiin sitten aamiaisen jälkeen ajelemaan Montaubaniin ostoksille. Kenkävalikoima kaupassa ei ollut suuren suuri, mutta mieleiset, mukavan tuntuiset, löytyivät. Samoin rinkka Franciscolle ja meille molemmille vaellussauvat. Katsotaan sitten perjantaina, miten niiden kanssa matka taittuu.

Torstaina 15.9. jatkoimme taas matkaa; hyvin syöneinä ja levänneinä, vaatevarasto puhtaana. Edellisinä päivinä tutuiksi tulleet vaeltajat olivat tietysti jo edellämme, mutta uusien tuttavuuksien kanssa kuljimme nyt yhtä matkaa. Tosin monet vanhoista tutuistakin kohtasimme kyllä myöhemmin. Päivän haasteena oli 27 kilometrin etappi Nasbinalsiin. Ennen puoltamatkaa tulimme neljän tien risteykseen, Les Quatre Cheminsiin. Regine-rouvalla on kylässä pieni kahvila ja puoti. Meitä taisi olla pihalla kymmenisen vaeltajaa kahvilla, kun rouva kävi poskisuukottelemassa kaikki ja toivotti hyvää matkaa. Tällä etapilla tapasimme ensimmäisen kerran keski-ikäisen Parkinsonin-tautia sairastavan miehen. Hän vaeltaa avustajansa kanssa, ja vaikka kulku oli horjuvaa ja iso rinkka näytti paiskaavan miehen nurin joka askeleella, yllättävän ripeästi hän kivikkoisilla poluilla eteni. Mukavasti meni kävely meilläkin ja hyvissä ajoin olimme Nasbinalsissa. Käytiin ostamassa kaupasta iltamuona.

Perjantaina suuntasimme St-Cheley-d’Aubraciin. Reitti kulki ylängöillä karjalaitumien läpi. Eli nyt sai aukoa portteja ihan luvallisesti ja luovia lehmälaumojen läpi; onneksi emme liukastuneet miinoihin, vaikka aivan kaikki kulkijat eivät niitä hoksanneet väistää. Päivän aikana ylitimme Via Podiensiksen korkeimman kohdan, 1368 metriä. Iltapäivällä pääsimme majoittumaan ja katselemaan kaupunkia. Täällä tapasimme jo tutuksi tulleen kanadalaispariskunnan ja saksalaispariskunnan, jonka kanssa sittemmin jutustelimme päivittäin. Illallinen oli taas maittava.

Lauantaina jatkettiin alaspäin Lot-joelle Espalioniin. Siis alemmille metrilukemille; jyrkkiä ylämäkiä riitti silti. Päätimme nelisen kilometriä ennen St-Come-d’Oltia oikaista pitkin maantietä. Idea oli loistava, ainoa huono puoli oli, että aloitimme oikaisun yhtä risteystä liian aikaisin. Niinpä käväisimme tekemässä neljän kilometrin koukkauksen vuorilla, ennen kuin oltiin kaupungissa. Onneksi toiset eivät olleet ottaneet samaa reittiä, vaikka muutamat harkitsivatkin. Reippaasti kyllä turhat kilometrit mentiin, sen verran sapetti. Espalionin majapaikassa oli vähän sekavuutta huonevarauksissa, mutta kaikki järjestyi.

Sunnuntaina oli edessä vähän vajaa kolmekymmentä kilometriä Golinhaciin. Aamulla sateli vettä aika reippaasti, mutta onneksi tunnin jälkeen hellitti. Koko päivä tuntui olevan täynnä vaativia nousuja ja jyrkkiä laskuja. Otin ”pysyvästi” käyttöön kävelysauvan, jota tähän asti olin vain silloin tällöin vähän kokeillut. Iso apu siitä on ollut. Franciscon sauva rikkoutui jo pari viikkoa sitten; rinkassa roikkuessa alaosa tipahti tielle, eikä enää suostunut menemään paikoilleen. Hän ostikin puisen pyhiinvaeltajan sauvan jo heti Le Puyn jälkeen ja on se kädessään taivaltanut. Estaingissa tapasimme kanssamme ”oikaisua” harkinneen kanadalais-irlantilaisen nelikon. He olivatkin hoksanneet, että taisimme ottaa väärän tien. Pari kilometriä ennen Golinhacia tuli vielä sadekuuro. Majapaikassa, joka oli vajaa kilometri ennen kaupunkia, joku oli napannut pienestä salista varaamamme petipaikat, mutta isossa oli onneksi tilaa. Emäntä tuli varta vasten kaupungista asiaa pahoittelemaan, ja häneltä saimme kyydin illalliselle kaupungin ravintolaan. Ruokailemassa oli nelisenkymmentä pyhiinvaeltajaa, suurin osa matkan varrelta tuttuja. Näimme myös muutamaksi päiväksi kadottamamme nuoren sveitsiläisnaisen, joka kertoi vaeltavansa meidän tavoin Santiagoon saakka. Illallisen jälkeen tallustelimme vielä pimeässä takaisin yöpaikkaan.

Maanantaipäivän sateli ja tuuli koleasti. Lähdimme harmaassa aamussa kohti Conquesia. Reitti ei onneksi ollut erityisen vaativa, paitsi viimeinen pitkä lasku. Pari kilometriä ennen kaupunkia sää kirkastui ja pistin pipon ja hanskat taskuun. Totesin, etten enää aio tänään niitä tarvita. Tietysti heti sen jälkeen tuli muutama vesipisara, mutta ei onneksi sateeksi asti. Olimme varanneet petipaikat kunnallisesta majapaikasta. Luostarissakin olisi paikkoja ollut ”tulojärjestyksessä”, mutta emme halunneet hermoilla ja kiirehtiä. Iltapäivällä olimme perillä ja aurinkoisessa säässä kuljeskelimme pienessä vanhassa kaupungissa, jossa on muutama sata asukasta. Silti siellä on katedraali. Istuimme kahvilassa tutun saksalaispariskunnan kanssa. Heidän tämänkertainen vaelluksensa päättyi tänne. Aamulla he matkustaisivat Le Puyihin ja sieltä kotiin Leipzigiin.

Tiistaina tavoite oli Livinhac-le-Haut. Siellä vietetään myös ansaittu keskiviikkoinen lepopäivä. Sää oli taas aurinkoinen. Aamulla oli vähän vilustunut olo sateisten päivien jälkeen. Jyrkkiä mukulakivikatuja laskeuduttiin ulos kaupungista. Ja sitten alkoi pitkä ja vaativa nousu. Sen aikana täytyi pysähtyä puhaltelemaan pari kertaa, ja mietin jo, että miten äijän tänään käy. Hitaasti aamupäivä edettiin ja iltapäivällä olokin oli jo parempi. Pääsimme ylängölle ja menimme kohtalaisen tasaisella jonkin matkaa. Sitten alkoi pitkä alamäki Decazevilleen, ja se vei voimia. Päätimme välttää yhden kukkulanylityksen ja mennä viimeiset neljä kilometriä pitkin maantietä Livinhaciin. Majoituimme ja pesimme pyykit. Kävimme kaupassa ja kokkasimme melkoisen annoksen pasta carbonaraa.

Olemme kävelleet Clunysta nyt neljä täyttä viikkoa ja matkaa on taittunut reilut 500 kilometriä. Täältä Livinhacista Roncesvallesiin on vielä samanmoinen matka, eli kuukauden verran. Ja sieltä vielä viimeiset 800 kilometriä.