Pohtiessani lokiteemaani suomalaisista ruokamaisemista erilaiset aterioiden ja syömisen muodot tulivat ensimmäisenä mieleeni. Seuraavaksi tulivat perinneruoat, niitäkin tulisi ilman muuta käsitellä. Ja toki kaikkia ihania suomalaisen maatalouden ja luonnon antimia, siis aterioiden raaka-aineita, pitäisi ylistää myös.

Kuitenkin mitä enemmän asiaa ajattelin ja mitä useamman tekstin kirjoitin, sitä enemmän aloin pohtia, että syömiseen kuuluu muutakin. En saanut heti ajatuksestani kiinni, mutta sitten ymmärsin, että ruokaperinteeseemme kuuluu kiinteästi perhe ja suku, sekä muut ympäröivät ihmiset. Laumassa syöminen on nimittäin kaikille eläimille, ja siten ihmisillekin hyvin luontaista. Lähes kaikkiin sosiaalisen kanssakäymisen muotoihin liittyy aina ainakin jotenkin ruokaa! Kotoisen seuraavasta tekee se, että muodot eroavat suomalaisilla vaikkapa eteläeurooppalaisista. Suomalainen kyläreissu tai sukujuhla on helppo tunnistaa.

*

Ilman perhettä elämä olisi hyvin erilaista. Perheitä on monenlaisia ja kokoisia, ja nykyisin ajattelen usein murun ja minut ”meidän perheeksi”. Ei se määrä vaan se laatu siis, tarkoitan. Oli miten oli, kun perhe laajasti ymmärrettynä, tai suku, kokoontuu, silloin kyseessä on yleensä juhla, ja silloin aina syödään, isosti tai pienesti tilanteesta riippuen.

Vuodenkierrossa on monta juhlaa, jotka toistuvat, kuten pääsiäinen, juhannus, joulu ja uusi vuosi. Sitten on syntymäpäiviä, joskus isoja tasavuosia, ja vähän harvemmin muita juhlia, esimerkiksi rippijuhlia tai lakkiaisia. Hautajaiset ovat yksi juhla nekin. Ja se, mikä kaikkia näitä suomalaisia suku- tai perhejuhlanaiheita yhdistää, on ruokatarjoilu. Oli sitten kyseessä naapurin miehen 70-vuotiset tai veljenpojan ristiäiset, silloin suomalaisissa kodeissa on useimmiten kaksi vaihtoehtoa. Meillä ei järjestetä ristiäisbrunssia, ei cocktailkutsuja synttäreiksi. Meidän juhlissa on pitotarjoilu tai sen seitsemän sortin kahvipöytä. Ja aina toimii!

Pitopöytiä on monenlaisia. Oma suosikkini on joulupöytä. Kesäiset juhlat voi puolestaan rakentaa vaikkapa keiton ympärille, mutta me päätimme juhlatunnelmissamme kokeilla kesäruokien kunkkua, rosvopaistia.

Muru kaivoi montun maahan perjantai-iltana, ja puut kasattiin pinoon valmiiksi odottamaan. Paistien teko alkoi aamuvarhain. Kuoppaan peiteltiin murikat karitsaa, possun kasleria ja hirveä. Paistien muhiessa katettiin pöytä terassille ja valmistettiin muut tarjottavat. Silakkapurkki oli tehty jo viikolla valmiiksi, silli tuli sukkelaan. Molemmat olivat kuittauksia Kirjasta, samoin kuin raakakukkakaalisalaatti, jossa oli reilusti ruohosipulisilppua. Perunat kypsyivät nuotion syrjässä, muru savusti lohta, ja juomat huurtuivat viileässä. Lopulta kaikki oli esillä ja paistit nostettu maasta. Mureaa, mutta niin sen kuuluu ollakin.

Pidot järvikyläläisittäin

”Ihanan kesäloman kunniaksi”

* 

Tomaattisilli ja sinappisilakat

Savustettu lohi ja piparjuurikastike

Kotijuusto- ja kukkakaalisalaatit

Nuotioperunaa

Rosvopaistit:

Karitsa ja pippurinen maustevoi

Hirvi ja puolukkahillo

Possu ja kotisinappi

Hämäläinen näkkileipä, ruisleipä ja voi

Olutta

Jälkiruoaksi jäätelökakku

Kesän marjoja ja kinuskikastike

*

Minulta jäivät nimipäiväkahvit heinäkuun lopussa juomatta, joten rästit piti kuroa kiinni. Loma on myös niin iso juhlanaihe, että sen varjolla voi (emännän mielestä) vielä pidoista selvittyäkin kahvitella suvun kanssa hyvällä omalla tunnolla! Toista perinteistä juhlapöytää siis vietiin, ja muru taputti käsiään onnesta.

Kahvipöydän tarjottavat ovat kauden mukaisia. Jouluna syödään torttuja ja maustekakkua, juhannuksen tienoilla kerma-mansikkakakkua. Elokuun alun kesteille kävivät hyvin vadelma ja mustikka, myöhemmin tarjolla olisi ollut puutarhamarjoja, vaikkapa kuppikakkujen muodossa. Nyt tuli kuitattua Kirjasta mustikkaisen juustotortun erinomainen resepti sekä kauniiden mutta ylimakeiden ja hankalasti syötävien pitsileivosten ohje. Terassipöytä sai näillä kutsuilla kauniit liinat, jotka kyllä sottaantuivat kahviin ja mustikkaan. Mutta puheensorina täytti pöydän, perhe ryysti kupeista. Vain pulla puuttui, ja kaikki olisi ollut täydellistä, säätä myöten.

Kahvipöytä järvikyläläisittäin eli

”Miten monta kertaa tätä lomaa oikein pitää juhlia?!”

* 

Mustikkakakku

Vadelmaiset kaura-mantelileivokset

Mansikkahillolla täytetyt lusikkaleivät

Kaneliässiä

Kaffea ja luomumaitoa

*

Niin kului meidän kesälomamme avaava viikonloppu. Lomalla on kuitenkin siitä mukavaa, että arki-illan ja vapaapäivän raja hämärtyy. Kerrankin voi elää täysin viilispohjalta, tehdä sitä miltä tuntuu, vaikka tiistaina!

Kun kesäpidoista jää jäljelle monttu-uuni, voi siinä poltella nuotiota ja istua tulen ääressä iltaa. Kesäilta ja -yö, lähellä luontoa, kera eväskorin. Nuotiolla voi paistaa makkaraa, mutta nyt halstrataan silakoita. Pikkukattilasta löytyy niille uusista perunoista, voista, kesäsipulista ja tillistä tehty lisuke. Kirjani loistava kesäateria, täyden kympin arvoinen. Korin kätköistä löytyy kaveriksi vielä leipää, ja se pidoista jäänyt silakkapurkkikin tuli mukaan. Viinipullosta kaadetaan laseihin, ja sitten käydään hartaudella ja hiljenevässä kesäillassa nauttimaan eväistä.

Kesäisten nuotioruokien aatelia, rosvopaistin ja silakoiden ohella, on nokipannukahvi. Sillä aikaa kun kahvi muhii, eväskorista kaivetaan kahvikesteiltä jäänyt torttu esiin. Pikkukupeista löytyy myös kermavaahtoa ja mustikoita. Niistä kootaan kelpo yöherkku. Kahvipannu höyryää, ja valmis juoma kaadetaan mukeihin. Pieni litteä Jaloviinapullo on myös napattu taskumatiksi. Siitä lorautetaan tilkat kahvin joukkoon. Aijai!

Naapurin rouva on liittynyt seuraan jälkiruoalle. Sekin lomalla. Niinpä se sitten lipsahtaakin kaunis suomalainen kesäyö aamun puolella, turistessa ja rupatellessa. Naapurin rouva on itse asiassa samaa sukua, siksikin venähti. Kun piti siinä istuessa ja kahvitellessa käydä läpi seuraavien sukujuhlien tiimoilta pari asiaa.

Ne olisi hääjuhlat. “Meidän perheen” omat. Eikä meillä päin ruukaa sellaista juhlanaihetta olla, ettei sitä suvun kanssa syömällä vietettäisi. Ei pientä ei isoa. “Olen huomannut”, lisää muru. “Ja se on hyvä niin.”

Tähän toteamukseen ja lomalaisten suviöisiin tunnelmiin on kotoisten ruokamaisemien teemamme erinomaisen hyvä päättää!

Aloitimme suomalaisten ruokamaisemien teemamme toukokuussa käsittelemällä kotoisen aterioinnin logiikkaa. Totesimme, että suomalainen ruokakello kulkee tietyssä rytmissä. Sillä on vuorokausirytmi, mutta onpa sillä viikkorytmikin. Sunnuntaisin ateriat näyttävät erilaiselta kuin tiistaina.

Viimeksi päättyneellä reissullamme tuli sitten todistettua, että se, mitä lautaselta kulloisellakin aterialla löytyy, se riippuu paljon siitä, missä päin Suomea kuljetaan. Eri maakunnilla on omat herkkunsa, ja ahvenanmaalainen aamiainen tai päivällinen eroaa aika paljon lappalaisesta. Ruokaperinne ja perinneruoat ovat erilaisia, ja niin ovat käytetyt raaka-aineetkin. Aika järkeenkäypää. Sitähän me syömme, mitä ympärillä kasvaa tai on opittu kasvattamaan ja säilömään.

Erityisen mielenkiintoisen maamme ruokaperinteiden kirjosta tekevät vuodenajat. Ruokakellolla on siten vielä vuosirytminsäkin. Suomalainen ruokamaisema on metsien, peltojen ja tuhansien järvien maalaamaa, ja kukin vuodenaika tarjoaa omia antimiaan.

Minulle vuodenajat ovat vahva tapa käsittää elämää, oikeastaan itse elämä. Ruoka kuuluu tähän oleellisesti. Esimerkiksi kesän päättyminen vetää usein mielen haikeaksi. Kun käyn torilla ja näen erivärisinä hehkuvien omenoiden röykkiöt tai metsässä kulkiessani puolukoista punaiset mättäät, silloin mieli rauhoittuu. Puhumattakaan marraskuisen loskan, pakkasten ja ensilumen tulosta, siis pimeimmästä vuodenajasta, siitä en edes osaa masentua. Siansyöntiaika kun tulee yhä lähemmäs.

*

Suomalaiset laaturaaka-aineet, niin viljellyt ja kasvatetut kuin luonnosta poimitut ja kaadetutkin, ne ovat ylistyslaulun arvoinen juttu. Kullakin on oma sesonkinsa vuodenaikojen kulussa, ja erilaiset raaka-aineet ja ruokalajit sekä vuodenajat liittyvät toisiinsa ja limittyvät mielessäni. Kuten sanoin, elämä on vuodenaikoja, vuodenajat ovat ruokaa, ruoka on elämää.

Kevät on ensimmäisiä vihreitä versoja. Yrttiruukku viihtyy keittiön ikkunan edessä, ladon nurkan nokkospuska tuuhenee. Pian siitä voi poimia lehtiä ja kantaa keittiöön. Upottaa kiehuvaan veteen ja silputa, tehdä nokkoskeittoa ja sämpylöitä. Kevään ensimmäiset korvasienet on myös jo käyty poimimassa tutuilta paikoilta. Siitä hakkuuaukean laidalta, josta myöhemmin löytyy vadelmaa.

Naapurin mies on käynyt aamuvarhaisella vierailulla. Se on jättänyt tutun paketin oven taakse. Voipaperi- ja foliokääreestä löytyy keväthaukea, siisteiksi fileiksi laitettuna. Siitä tulee tänään päivällistä, sienikeiton kaveriksi, molemmat reseptejä Kirjastani. Opuksen vierellä tiskipöydällä lojuu hentoja raparperin varsia. Ne upotan kohta kulhossa odottavaan kakkutaikinaan. Kevään ensimmäinen leivonnainen ei kaipaa seurakseen muuta kuin kahvia.

Katiskankoittajan päivällinen

Jo  vihertää

Keväinen korvasienikeitto

Kermajuustolla kuorrutettu hauki

Raparperikakku

*

Kesä. Satokausi on huipussaan, ja keittiön pöydälle nostettu kori on täynnä puutarhurin ja viljelijän silmäteriä. Porkkana- ja sipuliniput, varhaisperunaa, kukkakaalia ja herneenpalkoja, onkohan kaikkea, pohdin, ja laitan kattilan hellalle. Kohta on kesäkeitto valmis. Tuore leipä tuoksuu, kotimainen tilaviinipullo narahtaa auki ja juoksee laseihin.

Nuoret purjot ryöppään eri kattilassa, ja asettelen vuokaan tomaattilohkojen kanssa. Päälle sulatejuustosiivuja ja paksu kerros pekonia. Siinäpä perinteisen mummolan kukkakaalilaatikon haastaja ja lisuke päivällisellemme, Kirjani reseptin innoittamana valmistettu. Vuoan muhiessa uunin lämmössä nostan kesäkeittiömme grilliin vampulalaista kukonpoikaa. Jo tuoksusta tiedän, että nyt on luvassa herkullista hyvää, oikeaa vanhanajan kanaa. Prykmestarin Wehnäbock olutpullo odottaa viileässä kukkoja, pakastimessa jälkiruoan syöjiä jo aamulla Kirjan ohjeiden mukaan pyöräytetty mansikkajäädyke. Metsämansikoiden huumaava tuoksu mielessäni käyn poimimassa niitä vielä pienen kupin lisää. Kesäkeittiössä valmistuvat hämäläiset ohraletut, kuutelot, sillä aikaa apukokin käsissä.

Puutarhurin päivällinen

Satokauden kauneimmat

Kesäkeitto ja maalaisleipää

Purjo-pekonipaistos ja grillattua kukonpoikaa

Metsämansikkajäädyke, kuutelot ja metsämansikoita

*

Loppukesän sadonkorjuun huippuja on hedelmäpuiden jo notkuessa puutarhassa järjestetyt rapujuhlat. Silloin hyvästellään kesä, ja toivotetaan uusi vuodenaika tervetulleeksi. Puutarhan marjat ja kurpitsat säilötään, juurekset viedään kellariin, omenat ja luumut päätyvät mehuiksi ja hilloiksi. Sieniretket ja puolukkametsä kutsuvat, metsämies jo virittelee itseään jahdin tunnelmiin. Koira haukkuu. Sekin olisi jo lähdössä.

Ilta on jo pimenemään päin. Keittiön puisella leikkuulaudalla lepää pala naudan sisäfileetä, orimattilalaiselta Metsänrannan tilalta hankittua pihvilihaa. Suolalla, pippureilla ja kirkkaalla silattu pinta näyttää hyvältä, ja pala on sopivasti kohmettunut pakastimessa. Apukokki veistää lihasta lautaselle kauniita viipaleita, minä pyöräytän kirnuvoin sekaan yrttisilppua ja tarkistan juuresten kypsyyttä. Apukokki kuumentaa valurautapannun ja paistaa peuraan kunnon pinnan. Tutun metsästäjän suosiollisella avustuksella saatu filee työnnetään loppukypsymään uuniin juuresten viereen. Teerenpelin olutta naudalle, mutta peuralle sitten tuontimaataloustuotteita, parasta punaviiniä, jota kaapista löytyy, totean, ja kaadan speltit lävikköön.

Metsämiehen päivällinen

Sieniretkien ja riistaruokien lohtu 

Riimihärkää, sinappismetanaa ja hillottua kurpitsaa

Kokonaisena kypsennetty peuran filee ja yrttimaustevoi

Kylmäpuristetulla rypsiöljyllä silatut uunijuurekset, spelttipilahvi ja paistetut sienet

Omena-kaurapaistokset ja vaniljakastike

*

Talvella syödään pitkään hautuvia patoja. Joulun suuren ruokajuhlan jäädessä taakse pian hotkitaan laskiaisrokkaa ja herkutellaan blineillä. Blinilautasella maistuu talven ykkönen, mateen mäti. Itse kalasta syntyy kermainen keitto.

Keittiön pöydällä retkottavan mateen kohtalo tänään on päätyä voitaikinakuoreen. Perinteinen venäläisvaikutteinen kalapiirakka sisältää myös talven juhlien taikojaa, puuroriisiä, sekä munaa ja tilliä. Ja tietysti mateen keitetyn maksan. Piirakan kypsyessä ruodoista valmistuu maukas liemi. Näin koko kala tulee käytettyä.

Possu kuuluu talven juhliin, kinkkuna jouluun, läskinä tai savustettuna laskiaiseen. Nyt siitä tulee smetanakastikkeeseen upotettavaa juhlaruokaa Kirjani tapaan, kahden väliselle päivälliselle. Possu on tietysti orimattilalaiselta tilalta haettua, tuttua.  Talvikaali pehmennetään pannulla lisukkeeksi ja maustetaan pekonilla. Joululaatikoiden soseuttamattomat serkut, juureskuutiot, hautuvat vähän pidempään, suussa sulavan pehmeiksi. Jälkiruoka odottaa jo viileässä, samoin kotikaljapullo. Karpaloinen kiisseli tarvitsee vain kermavaahtoa päälleen, kotikalja ison tuopin.

Tonttujen päivällinen

Hämärässä hankien keskellä joulun (t)aikaan 

Madepiirakka ja madeliemi

Smetanapossua, kaali-pekonilisuke ja juureskuutiot

Karpalokiisseli ja kermavaahtoa

*

Niin vuosi kulkee, talvi taittuu ja tulee taas pääsiäinen. Silloin keittiön pöydällä on metallilankakorillinen munia. Muna kertoo, että uusi alku ja loppu, syntymä ja kuolema, ovat samaa asiaa. Ajan kulku ei ole eteenpäin kulkeva raide tai viivasuora nuoli. Aika on ympyrä. Talven pimeä tyhjyys ja kevään kirkas valo ovat lähellä toisiaan. Toisesta tulee toinen. Nyt ja ikuisesti.

Sitä kulkua seuratessa syödään. Niin pysytään hengissä taas yhden kierroksen ajan, laumassa, jota perheeksi ja suvuksi ihmislajin kohdalla kutsutaan. Ja siitä enemmän ensi kerralla.

Ruokamatkamme suomalaisissa maakunnissa lähenee loppuaan, ja kierroksemme on tuonut meidät jo eteläiseen Suomeen. Karistimme aamulla merellisen Kotkan pölyt jaloistamme, ja jatkoimme reissuamme itäisellä Uudellamaalla.

Ensin rannikkoa pitkin eteneviä vastaan tulee Loviisa, ja sen jälkeen se kaikkein suurin helmi, Porvoo. Etanat tulevat ensimmäisenä mieleen jokakesäiseltä ja jouluiselta ruokareissultamme, hyvänä kakkosena runebergintortut.

Aika Porvoon vanhan kaupungin putiikeissa tuntuu pysähtyneen. Täällä olen syönyt eräässä jokirannan ravintolassa loistavaa sienirisottoa, tutussa kahvilassa taas maailman parhaan joulutortun. Niihin makuihin palaa vuosi toisensa jälkeen mieluusti uudelleen. Ja tiedän, että tulevana kesälomana, joka jo käsin kosketeltavana kolkuttaa, pääsen Porvooseen taas. En vähiten sen takia, että meidän on joka vuosi jostain käsittämättömästä ja ”täysin yllättävästä ja ennalta arvaamattomasta” syystä poikettava kesken loman murun työpaikalla.

Jos työnarkkisten lomanviettotavoista jotain positiivista hakemalla hakee, niin se on tosiaan se, että mukapakollinen töissä tosi-tosi-tosi-pikainen käväisemisreissu on jo parin loman ajan naamioitu muijan hellittelyreissuksi Porvooseen.

Lähdemme matkaan hyvin varhain, ja suuntaamme vanhaan kaupunkiin. Sitten ”Kiertele sä rauhassa, vaikka eihän täällä näin kuudelta aamulla vielä mikään auki ole, mutta saatpa kerrankin katsella ja pysähdellä ja ihmetellä näyteikkunoita rauhassa. Mä vähän ajelen tässä” –tyyppiset harhautukset peliin ja akka pihalle autosta. Pari tuntia puhelin pois päältä, koska ”Akku loppui ihan yllättäen justiin sillä hetkellä kun painoin kaasua niin lujasti ettei toinen jalkasi meinannut ehtiä lopun roppasi matkaan, vaan oli jäädä ilmavirrasta paiskautuvan autonoven väliin, siis sen oven, jonka kahvassa kätesi oli ennen kuin se tempautui irti auton syöksyessä eteenpäin kera kirskuvien elokuvarenkaiden ja kynsiesi katkeilusta kuuluvan napsahtelun. Niin rakkaani, juuri sillä hetkellä se loppui.” Akku siis.

Molemmat tiedämme, mitä on tapahtunut tällä mystisellä ajelureissulla, koska kaikki salaa takakonttiin tungetut virman vehkeet ovat yllättäen hävinneet ja tilalle on tullut joku yksinäinen raudankappale, jota tarvitaan taas jonkun pelin kokoon kursimisessa kotipuolessa. Mutta en sano mitään.

Koska kuten kerroin. Jokaiseen kesälomaamme kuuluva reissu Porvooseen on hurjan kiva. Motiivit ovat sivuseikka. Pääasia, että olen päässyt tekemään ikimuistoisia ruokaelämyksiä Uudenmaan tyylikkäimmässä kaupungissa!

Koska Uusimaa on verraten kapea kaistale eteläisintä Suomea, on aina omannut hyvät yhteydet muihin maakuntiin, koska meri on kaikkialla lähellä ja alue ollut jatkuvan muuttovirran kohde, Uudenmaan ruokaperinteistä ja perinneruoista löytyy monenlaista tuttua monelle. Esimerkiksi rosolli ja laatikot ovat täällä yhtä tärkeä osa perinnepöytää kuin hämäläisessä tai varsinaissuomalaisessa keittiössä. Uuttamaata onkin kutsuttu suomalaiseksi versioksi kulttuurien sulatusuunista.

Kuten Hämeessä, kartanot ovat olleet keskeisiä ruokakulttuurin muokkaajia. Edullisen merellisen ilmaston vuoksi kasvitarhat omenapuineen ja marja- sekä raparperipensaineen olivat kartanoissa yleisiä jo kauan ennen kuin niistä tuli kansan parissa tavallisia. Sieltä puutarhaviljely kuitenkin levisi pikkuhiljaa. Ja rannikolla kun ollaan, kala on ollut päivittäistä ruokaa uusmaalaisessa pöydässä aina. Villinä rantakallioilla kasvanut ruohosipuli on tietysti valikoitunut kaveriksi.

Uudenmaan ruokaperinteisiin tutustuimme murun kanssa muutamankin aterian voimin. Nautimme hienon, keveän kesäpäivällisen kirkkoherran tapaan, ja valmistimme myös kotoisamman arkiaterian rouvan uusmaalaisista resepteistä.

Pappilan päivällisellä tarjotaan luumuilla ja riisillä täytettyä haukea, kirkkoherran pihalta poimituista kasviksista valmistetun salaatin ja yrtti-öljykastikkeen kanssa. Täytetty hauki on Jörn Donnerin lapsuusmuisto Kirjastani. Pakko sanoa, että paras haukiruoka, jota meidän perheessä on ikinä tehty. Jälkiruoaksi pöytään nostetaan tietysti pappilan hätävara, eli ylijäänyttä pullaa ja kuivakakkua paloina, omenahilloa, mantelia ja kermavaahtoa. Tästä ei kesäpäivä kauniimmaksi tule!

Silakka on uusmaalaisen keittiön tärkeimpiä kaloja, ja arkisemmalla aterialla söimmekin silakkalaatikkoa. Parhaaseen pyyntiaikaan laatikko on tehty tuoreista silakoista, niin myös tämä Kirjani reseptin mukainen. Kauden ulkopuolella laatikko valmistuisi suolatuista silakoista.

Pappilan hätävara on loistava tapa keksien tai pullanmurujen piilottamiseksi, mutta on niitä muitakin herkkuja, johon kuivahtanut pulla käy. Arkista aherrusta piristämään pullasta on tehty iät ajat leipäressua tai köyhiä ritareita. Oikeassa leipäressussa on kylläkin ruisleipää, mutta pullasta syntyy loistavia vastaavia uunivanukkaita. Pullavanukas, kakkuvuoassa hyydytetty kesäjälkkäri, on hieman työläämpi versio. Uskokin meinaa loppua sitä tehdessä. Voiko tämä oikeasti jääkaapissa hyytyä!? Niin vain kävi, ja vadelmatäytteinen pullavanukas kruunasi arkisen iltakahvimme loistavasti. Kirjani mainio ohje, jonka varmasti painan korvan taa.

Lomakohteemme Porvoo on kivenheiton päässä maamme pääkaupungista. Kauneimpia kesäkaupunkeja sekin, mutta niinhän monet paikat heräävät kesäisin eloon. Helsinki ei tosin nuku koskaan, ja siksikin minulla on viha-rakkaussuhde kaupunkiin. Sieltä voi löytää vähimmällä vaivalla erinomaista ruokaa, eikä meillä muualla ole vastaavaa valinnanvaraa ravintolasyömisen suhteen. Toisaalta Helsinki on maalaiselle liian iso. Mutta toisaalta. Kesäinen viikonloppu Helsingissä, tai hotelliyö yhdistettynä jouluostosten tekoon, on vähän kuin kävisi ulkomailla! Vaikka ihan lähellä kotia ollaan.

Jatkamme rannikkoa eteenpäin. Espoo, Kirkkonummi, Siuntio, Inkoo. Inkoo on Uudenmaan ehkä tunnetuimman perinneruoan, perunapuuron, kotiseutua. Se valmistetaan vanhoista perunoista ja ohra- tai ruisjauhosta. Toivottavasti joskus pääsemme paikan päällä maistamaan.

Seuraavaksi saavumme Pohjaan, nykyiseen Raaseporin kaupunkiin. Fiskars on taattu kesälomakohde. Jouluihmisenä olin täälläkin itse asiassa viimeksi joulun alla. Molempi parempi. Ehkä jouluna on vielä parempi. ”Joulu joulu joulu” marmattaa kuljettaja. Höh. Ei ole vielä löytänyt sisäistä jouluihmistään. Eikö sitä muka saisi suunnitella jo kesällä?

Sitten se jo siintääkin silmissä. Ei siis joulu, johon siihenkin on itse asiassa meidän pian alkavan kesäloman päättyessä enää pyrähdys aikaa. Vaan Suomen eteläisin kärki, Hanko.

Maakuntakierros on ohi. Matkamme alkoi talvisissa tunnelmissa Suomen huipulta, riekonmetsästysaikaan, ja päättyi koko maan läpi vieneen reissun jälkeen toiseen päähän, hymyillen kuin Hangon keksit kesäiselle maisemalle.

Tämä maata minä vain niin paljon rakastan.

Uusi aamu ja uudet maisemat. Matkamme läpi Suomen oli tuonut meidät isänmaan itäisiin osiin, Karjalan porteille. Vaikka “vanhasta” onkin rajojemme sisäpuolelta tavoitettavissa enää pieni osa, niin tästä huolimatta yhdistän Pohjois- ja Etelä-Karjalan seutuihin paljon karjalaisuutta. Ja mielessäni kuvittelen nykymaakuntien asukkaat hyvinkin karjalaisiksi, ihan samaan tapaan omaksi porukakseen kuin savolaiset, hämäläiset tai pohjanmaalaiset. 

Heimojemme erilaisuus onkin varsin mielenkiintoinen asia. Vaikka yhtä ja samaa suomalaista perhettä tässä ollaan, eri puolilla maata asuvista kulkee monia tarinoita. Opimme nämä stereotypiat jo lapsina. Siis sen, että Pohjanmaalla lyödään puukko pöytään ennen kuin tervehditään. Tai sen, että satakuntalaiset ovat kateellista joukkoa, joka piilottaa tämän luonnevikansa vaatimattomuuden verhoon. Eipä kukaan pääse puhumaan minusta mitään, kun en tekemisilläni rehvastele, siellä ajatellaan. Hämeessä elää puolestaan työteliästä ja vakavaa porukkaa. Hidasta mutta kankeaa, ahkeraa ja tyyntä. Savolaiset ovat nokkelia ja kieroja sanailijoita, joiden jahkailusta ja kaartelusta on kuulijan itse ymmärrettävä, mitä toinen tarkoittaa. Jos ei vitsaile. Varma kun ei voi olla.

Karjala on omien sukurasitteideni ja rasittavien sukulaisteni emämaa, sillä kolme neljästä isovanhemmastani on kotoisin luovutetuilta alueilta. Meistä karjalaisista sanotaan, että olemme iloista kansaa, juhlimisen asiantuntijoita. Olemme myös hyväuskoisia ja alttiita huiputukselle kaikin tavoin. Kun karjalainen tajuaa, että sitä vietiin kuusinolla, se selviää tilanteesta, koska on onneksi useimmiten varustettu hyvällä huumorintajulla. Tosin tulisielujakin karjalaisista kuulemma tavataan. Se toinen versio, jonka itse olen oppinut meidän perheessä paremmin tuntemaan, on hyväntahtoinen hölösuu, joka puhuu paljon käsillään. “Padilängvitsin” taitajia, reiteviä ja perseviä naisia.

Asiallinen käytös ei kuvaa meidän heimoa ollenkaan, sillä karjalaiset tekevät kaiken täysillä, niin ilon kuin surunkin. Harrastuksiin ja käsillä oleviin kotkotuksiin paneudutaan joko sata rosenttisesti tai sitten ei ollenkaan. Joko kokataan koko kirja tai sitten saa äijä syödä mitä kiinni saa! Ei mitään välimallinjätkiä meidän porukat siis.

Karjalainen myös itkee ja nauraa yhtäaikaa, tai ainakin vaihtaa tunneskaalansa äärilaidalta toiselle sekunnissa. Tästä sukuviasta olen itse saanut elämässäni kärsiä eniten. Itku tulee ihan ykskaks, varkain, ja toisessa hetkessä jo nauretaan. Viimeksi toissa viikonloppuna, kun pyysin murun laittamaan aurinkorasvaa selkääni ennen pyörälenkille lähtöä. Illalla suihkun jälkeen huomasin, että rasva oli laitettu huonosti, ja osa selästä punoitti. Tyhmä äijä, ja yrittää vielä tappaa mut auringolla, ehti käväistä mielessä ja silloin jo itkettiin. Muru levitteli hoitovoidetta punaiselle iholleni, minä vollasin. Vaikken ollut aiemmin koko asiaa edes huomannut. Muru pidätteli hymyään. “Ai kauhea mä olin jo unohtanut. Meillä ei ole pitkään aikaan ollutkaan näitä. Kohtauksia, kun itketään.” hän sanoi. Tajusin tilanteen älyttömyyden, ja sitten taas naurettiin niin, että palovammat paukkui.

Kun mieli kulkee niin nopeasti, ettei omakaan järki pysy siinä aina mukana, niin en ihmettele, jos kaltaisistani karjalaisista saa pikkaisen pimeän kuvan. Tyyppi, joka ei käy kaikilla pytyillä tai tuulettaa jatkuvasti ullakkoaan, kuvailtaisiin meitä tuntemattomien keskellä. Perhepiirissä asia on toki eri. Kaikki tuntevat itkukohtaukseni, eikä niistä kukaan enää edes välitä. “Taas se on vaan surullinen. Tai onnellinen. Ei voi olla varma”, siskot selittävät tilannetta perheen pienimmille kesken juhannusjuhlien. Vuosi pari, ja ne oppivat olemaan pelkäämättä minua, luulen.

Vaikka perhepiiri ymmärtää, hauskuutta tästä on revitty moneen otteeseen. Siis sellaista hyväntahtoista piruilua tavalla, jolla meidän perheessä nyt on sukurasitteille ja rasittaville sukulaisille aina ruukattu nauraa. Kyseisillä juhannusjuhlilla olin jo vastannut useammasta onnellisuuskohtauksesta, jotka ovat niin sydäntä pusertavia, että pakko on halata kaikki ja porata päälle. Meni tovi vähän rauhallisempaa suvantovaihetta, ja taas oli juhannukseen kuuluvien skoolausten ja lasien täytön aika. Veljeni, enemmän niistä verenperimämme 25 %:sta ammentanut, rauhallinen hämäläinen pohti hetken tyhjä lasi kädessään, katsoi olutpullovalikoimaansa, ja tuumasi. “Laittakaakin mulle samaa, mitä sisko käyttää. Tuntuu olevan jollain tavalla kovempaa ainetta.”

Kuten tästäkin voi päätellä, karjalaiset viihtyvät sukulaisten kesken, ovat siis sukurakkaita, tai voisiko sanoa yhteisöllisiä. Tähän liittyy monia traditioita, jotka ikävä kyllä haalistuvat nykyihmisen elämäntahdissa. Yhdestä päätin kuitenkin pitää kiinni. Kun veljen poika syntyi reilu kuukausi sitten, vein kotiutuvalle äidille rotinat. Rotinarinkeli on iso, vaikka ympyrän muotoinen pullapitko, jonka tarkoitus on voimistaa synnytyksessä räytynyttä ja toimia vierasvarana. Äiti pääsi tosin kotiutumaan kannaltani vähän kinkkisenä aikana. Olimme lähdössä aamutuimaan, kuudelta, viikonloppureissuun. Leivoin pullan siis kolmelta yöllä, ja pelti kädessä suuntasimme pikkuveljen talolle. Oli sillä tavalla ihan siinä matkan varrella.

Rontti ei vastannut puhelimeen, vaikka olin varoittanut tulevani aamutuimaan. Ovikelloa en uskaltanut soittaa, kun appivanhemmat olivat yökylässä. Jätin rinkelin terassille. Veljen sain kiinni seitsemältä, kun olimme itse pysähtyneet huoltoasemalle aamukaffelle. Siinä me taas oltiin puhelimessa napit vastakkain, hämäläinen ja karjalainen. “Menisitkö ottamaan rotinat sisälle, se on teidän oven takana”, ohjeistin tietämätöntä. Kuului kolahdus, kun veli avasi oven. Olin siirtänyt terassituolin aivan kynnykselle, pelti siinä päällä, leivinliinapino ympärillä. “Onks se tää hässäkkä tässä oven edessä?” kuului rauhallinen kysymys. Ei mitään ripaskaa, ihmettelyä tai kummastelua. Ei vaatimusta selitykselle, saati “voi tokkiisa” -taivastelua. “No se se on, siis pullaa” sanoin pohtien, että oliko näky oven edessä ihan normi, perjantaiaamuseitsemän perussettiä. “Okei. Hauskat reissut.” veli vastasi. Eikä siitä sen enempää.

Savonlinnasta, johon viimeksi jäätiin, on enää kivenheitto karjalaisuuden nykyisille ydinalueille, Joensuuhun. Täällä karjalainen keittiö on läsnä selvästi, tutuin elementein, ja piirakkaparatiisi onkin taattu kesälomakohde. Piiraat, sultsinat ja tsupukat, kaikki ovat suurinta herkkuani. Pitäisi viitsiä enemmän ja leipoa useammin. Listallani ovat pitkään olleet keitinpiiraat. Sulhaspiirakka on puolikuun muotoinen, voissa pannulla paistettu, oikeastaan keitetty, juhlava leivonnainen. Joku päivä vielä. Tekolista kun on itse asiassa loputon.

Tsupukat ovat pannulla paistettuja, täytettyjä lättyjä, jotka käännetään kolmion muotoon. Sultsinat ovat puolestaan ruistaikinasta paistettuja lättäniä kuoria, joihin laitetaan täytteeksi mannapuuroa. Entisajan tortilla siis. Supikkaat ovat puolikuun muotoisia lanttupiirakoita. Ja sitten on vielä ne peruspiiraat, karjalanpiiraat, niin kuin täällä kaukomailla sanotaan.

Piiraiden teko ottaa aikaa, ja siksi niitä ei muka ehdi laittaa. Välillä kuitenkin karjalainen veri virtaa niin voimakkaasti, että taitoa on pakko harjaannuttaa, ennen kuin kädet horkkaavat innosta toteuttaa itseään. Joku aika sitten meidän latotyömaalla nautittiinkin karjalaiset päiväkahvit. Maistuvat ne toukotöidenkin lomassa, heinätöissä, tai elonkorjuun aikaan. Kesällä kumminkin parhaimmalta.

Tarjolla oli Kirjani ohjeella leivottuja perunapiirakoita, jotka onnistuivat ihan ok. Vähän lussuja, totesin itse, mutta hyvin kelpasi porukalle. Piiraiden kanssa tarjottiin kahvia ja tirppasia sekä jamakkapiirakkaa, siis pellille tehtyä pullataikinapiirakkaa, jossa on täytteenä rahkaa. Rahka onkin niin karjalaista kuin olla voi, muiden hapankermojen ohella. Ne ovat venäläisten lahja heimollemme, kaalin ja sienien käytön ohella.

Joensuussakin ollaan jo masut täynnä piiraista, ja kesälomareissaajat lähtevät kohti etelää. Ensin tulee Parikkala, sitten Rautjärvi, Imatra ja lopulta Lappeenranta. Silloin on päiväkahvin aika. Ja mitäs muutakaan silloin tehdään, kuin etsitään tuore Viipurin rinkeli!

Leivoin joku aika sitten rinkeliä kotioloissa. Perinteinen markkinatuliainen taittui ihan hyvin muotoonsa, mutta maku nyt ei ollut mikään erityinen. Ohjeen olin katsonut viime kesänä hommaamastani karjalaisesta keittokirjasta. Se on yleinen huono piirre perinneruoissa: Ne eivät ikinä onnistu, kun teet ensimmäisen kerran ja ihan ohjeen mukaan. Vasta kun olet tehnyt homman kymmenen kertaa ja osaat ohjeen ulkoa, sitten niistä tulee kuin taikaiskusta hyviä. Joku karman laki. Pitänee siis harjoitella vielä rinkeliäkin.

Selitän kahvitellessamme murulle, että leipomusten ohella karjalainen keittiö tunnetaan uuniruoistaan. Koko keittiö oikeastaan rakentuu uunin ympärille, leivonnaisille ja ruukkuruoille. Ensin paistetaan piiraat, ja puuro valmistuu jälkilämmössä. Lohko on puolestaan potissa tehty uuniruoka. Potti on siis astia. Olen tehnyt muutamana jouluna aattolohkoa joulupöydästä jääneistä herkuista, siis perunasta, lohesta ja siankyljestä. Vanha resepti saa uutta ilmettä, kun joukkoon vielä kaataa sillitarjottimelta jääneet smetanat. NAM ja hm… Ehkä seuraavassa elämässä meillä on sitten ehta karjalaisvaikuttainen leivinuuni kotonakin.

Rinkelin syötyä muru kääntää nokkamme kohti itäistä Uuttamaata, uunihaaveita kommentoimatta. Etelärannikko ja Kymenlaakso saavutetaan Virolahdella, yksinpuhellen ja tunteet tuuliviirinä, seuraavina tulevat Hamina ja Kotka. Karjala jää taakse, ja on jälleen aika etsiä yösija.

Kymenlaakso on pirullista aluetta. Se ei oikein istu täydellä varmuudella mihinkään historiallisen maakuntajakomme maisemassa. Häme, Savo, Karjala ja Uusimaa ovat siitä kukin riidelleet, ja aluetta on tituleerattu historian kirjoissa milloin mihinkin perusjaon mukaiseen maakuntiin kuuluvaksi. Tässä kohtaa on siksikin hyvä pysähtyä hetkeksi ihailemaan merimaisemaa. Aamulla taas uudet kujeet, uudet onnen ja itkun aiheet.

Savo on kesäreissaajan ykköskohde. Täällä ruokaperinne perustuu leipään ja kalaan, niiden moniin muotoihin. Savo tunnetaan myös leipomuksistaan, erityisesti kukoista. Ruiskuoren sisään piilotetut pikkukalat ja siankylki muodostavat kokonaisuuden, joka ei kaipaa lisukkeekseen muuta kuin voita. Sen pitää olla oikeaa, muuten ei tule syömisestä yhtään mitään. Jos joku haluaa noin muuten ja omalla ajallaan käyttää keijuja, niin suotakoon se heille, mutta kyllä kukko tarvitsee päälleen aidointa tavaraa.

Kuuluisimmassa kukossa on sisällään savolaisten heimon tärkeintä kalaa, muikkua. Taikinakuoren sisään on tosin kätketty kaikkea kalojen ja marjojen väliltä, lihasta kasviksiin. Kukko avataan joko päästä tai yläpuolelta, riippuen siitä, missä päin Savoa kulkee. Kannattaa selvittää etukäteen, ettei nolaa itseään.

Jatkoimme reissuamme Pohjois-Savossa, Iisalmesta etelään. Saavuimme Kuopioon, kukkokaupunkiin. Mistään ei nimittäin saa niin hyvää kuin Kuopion torilla. Ei edes meidän keittiöstä, vaikka yritys oli kyllä hyvä kymmenen.

Tein nimittäin muutama viikko sitten lanttukukkoa Kirjan ohjeella. Oikein hyvä resepti.

Kukon teko aloitetaan ruiskuoresta. Se kaulitaan suureksi levyksi, ja täyte kootaan keskelle. Ohuita lanttusiivuja ja siansivua mehukkuutta antamaan, väleihin suolaa.

Kun kukko on ummistettu, sitä haudutellaan uunissa jopa neljä tuntia. Erityisesti lanttuversiota kannattaa paistaa rohkeasti. Lopputulos oli vaivan arvoinen ja maistui kuumana kesäpäivänä erinomaiselta.

Lanttukukko ei ole miehen mieleen. Muikkuversiota voikin valmistaa kaveriksi pikkukukkosina, joiden paistoaika on huomattavasti lyhyempi. Ne valmistuvat helposti puolessa tunnissa. Pikkukukkonen on kooltaan vähän pasteijaa isompi, siis oikeastaan hyvä yhden ihmisen annoskukko, vaikkapa kesälounaalle salaatin kanssa.

Mutta sitä vaivaa, sitä kukkosistakin on toki melkoisesti. Oikoteitä savolaisiin herkkuihin on, ja yksi tapa on käyttää kaupan pakastealtaan taikinaa. Maistuvat hyvältä, ja kaikki käy silloin käden käänteessä. En tiedä, voiko valmistaikinasta tehdä kokonaisen ison kukon, mutta pikkuversioita ainakin. Ja tässäkin lokissa on tehty kukkoa uunivuoassa ruisleivästä. Oikein onnistuva nykykokin versio sekin!

Jos savolaista perinneleivontaa haluaa harrastaa monipuolisemmin, suosittelen ryynirieskaa. Siitä tulee herkkua joka kokin käsissä, vaikkei olisi jauhopeukaloa ollenkaan. Rieska valmistuu pannukakkutyylillä sukkelaan, ja se syödään lämpimänä, ainakin meillä munavoin kanssa. Mainio iltapala saunan jälkeen, ja sopisi Tauno-tädinkin tupaan. Ei tarvitsisi siskon lähteä kirkolle jatkamaan kukon paistamista, kun isäntäväen on jo jouduttava töihin. Se on paloturvallisuus asia se: Ei kukkoa vahtimatta voi jättää! Tai voisi, muttei viranomaisten pirteissä.

Kukon jälkeen maistuu makea. Savolaiset tekevät jälkiruokansakin ruistaikinaan, ja mustikkarättänä on jokakesäinen oma suosikki. Tällä kertaa tein annoskokoisia rättänöitä. Kivaa vaihtelua. Kanteen ensin pieni reikä, ja sitten vaniljakastiketta päälle. NAM!

Takaisin Kuopioon. Torin lähellä on yksi vakiokohde, ravintola, josta saa muoliman parhaan annoksen muusia ja paistettuja muikkuja. Kun se on käyty syömässä, kukko kainalossa taas matkaan, kohti uusia paikallisia herkkuja.

Tiedän, että Savo on karjatalousaluetta, ja täällä tuotetaan kaikkea lihasta maitoon. Ja se hanhitila, josta olen useissa teksteissä vinkannut, se on Savossa myös. Suonenjoki on tunnettu mansikoistaan, Mäntyharju, Pertunmaa ja Hirvensalmi mökkipitäjiä, joissa on herkuteltu monta kertaa Järvi-Suomen eteläsavolaisilla antimilla, avotulella valmistetuilla ahvenilla.

Sitten ollaankin jo Mikkelissä. Vierailimme täällä murun kanssa kaksi vuotta sitten kesälomalla, ja ikihyviksi ihastuttiin Tertin kartanoon. Yösijana mitä parhain, isäntäväki mukavaa kuin olla voi. Kartanon kahvilan aamupala ei edes ole tästä maailmasta. Kermainen ohrapuuro raparperihillon kanssa vei kieleni niin hyvästi että pahaa teki.

Tiesin, että ihan jo sitä piharakennuksen seinään maalattua tekstiä aion palata katsomaan. Viime joulun alla kävimmekin testaamassa kartanon joulupöydän. Voihan sentään mitä makuja. Ei jää viimeiseksi vierailuksi. ”Jos takaisin vielä huolivat, kun koko ajan jotain sättäsit niille”, halusi muru huomauttaa tässä kohdassa.

Mikkelissä suunta kääntyy itään. Saavumme Savonlinnaan. Siellä taas pysähdytään ja etsitään yösija. Tiedän, mitä aion aamulla ensi töikseni hankkia. Vastapaistetun omenalörtsyn tietysti! Ja sitten matkamme Itä-Suomessa jo jatkuukin eteenpäin. Se tietää aika isoa leivontaurakkaa, huokaan murulle, ennen kuin nukahdamme.

”Maanantai menee maatessa”, kuiskaan vielä.  ”Ken pyhäpäivän pyhittää, ei lauantainakaan töitä tee”, muru vastaa unisena. Kartanossa ekan kerran, piharakennuksen seinässä näkemämme loru on oiva, käsittääkseni savolainen elämänviisaus. Tosin muru on jutussani mukana vain leikillään. Sillä meillä Hämeessä elää kansaa ”mi auraltaan, ei suotta siirry milloinkaan”.

Olisi se silti kivaa, jos joskus siirtyisi. Edes kesällä.

”Älä yritä yhtään alottaa. Nyt nukutaan. Ja huomenna käsitellään sitten sun verenperimät. Eli sukuviat.” muru vaientaa napakasti huokailuni.

Siinä se onkin ihan oikeassa, tuumaan, ja nukahdan.

Saavuimme Suomen kiertueellamme juhannukseksi Hämeen historiallisen maakunnan etelärajoille, kotiseuduille Orimattilaan. Matka jatkui täältä mutkitellen kohti pohjoista, vanhoja ruokamuistoja muistellen, uutta oottaen.

Häme tarjoaa reissaajalle monenmoista. Lounais-Hämeen pirtin seisova pöytä Tammelassa on kokemisen arvoinen, ja ne maut muistan vieläkin. Porkkana- ja lanttulooraa, ja tietysti tuuvinkia. Rosollia ja possua. Joulu keskellä kesää. Olen päättänyt muuten ostaa ensi jouluksi lammilaista sahtia herkkuja kyydittämään. Maistettu on pari kertaa, ja on erinomaista.

Hämeenlinnassa olen tehnyt ruokamuistoja Aulangolla, ja tänä kesänä aion viettää siellä yhden lomapäivän, kera näkötornin kahvilasta ostettavan piknikkorin. Keskiaikaiset pidot linnassa kiinnostaisivat myös. Olkoon se suunnitelma tulevaa varten.

Pirkanmaan ja Kanta-Hämeen rajalta löytyy Akaan kunta ja Toijala. Siellä on joka kesä käyty toteamassa, pitääkö se Hämeen rapumaakunnaksi tituleeraus kutinsa. Joka kerta on tarjonta puhunut puolestaan. Pirkanmaan sydämestä Tampereelta on myös ruokamuistoa jos mitä. Kauppahallissa syömäni ensimmäinen musta makkara on terävänä mielessä. Sitä tuli paketissa kotiin Lahteen ja Järvenpäähän joskus bussissakin kannettua. Viime kerralla, kesän alussa tehty yliopiston hyvästelyreissu tuotti myös ruokakokemuksen ikimuistoisen. Ravintola Masuunissa oli erinomainen palvelu ja mitä maukkainta ruokaa. Lähitienoolta peräisin olevat herkulliset raaka-aineet, rauhallinen tunnelma, hyvää ruokajuomaa… Mitä sitä muuta voi edes vaatia.

Häme

Takaisin Orimattilaan. Tällä kertaa reittimme Hämeessä kulkee nimittäin toiseen suuntaan, Päijät-Hämeen läpi kohti Keski-Suomea. Ennen lähtöä pitää tietysti syödä hyvin. Kotiseudulla aterian rakentamisen logiikka on tuttu, vähän liiankin tuttu, eikä aikaa kulu pähkäikyyn.

Perinteinen hämäläinen ruokavalio koostuu leivästä ja perunasta, kyyditettynä lihalla, lähinnä sianlihalla tai järvikalalla. Kartanoista kansan keskuuteen on aikoinaan levinnyt uusia tapoja, kuten kasvimaiden viljely, ja vihannekset yleistyivät lautasella sitä mukaa. Luulen, että hitaasti. Hämäläinen ei herkästi lähde joka koohotukseen mukaan.

Läskisoosia pernan ja leivän kanssa, sitä perihämäläisempää ruokaa on vaikea keksiä, ja niin päätin meidät tankata. Olisipa kerrankin lokiruokaa, josta mieskin on mielissään!

Kirjani ohje oli perinteinen, mutta hitusen ylioptimistinen. Vaikka olin hommannut erityisen rasvaista hämäläistä possunkylkeä ja talouskyljyksiä, ei niistä pannuun ihan niin paljon rasvaa irronnut, että sillä yksin voi reseptin mukaisen jauhomäärän ruskistaa. Kärvistelin ensin tunnollisesti kuivan ja palovaarassa olevan jauhokasan kanssa, mutta taivuin pakon edessä ja pudotin pannulle köntin voita. Kastike pelastui. Muru pyyhki hikeä otsaltaan ja hymyili helpotuksen hymyään. Sitä pikkaisen syyttävän näköistä, josta näkee, että se mielessään päivittelee kuinka ”Taas meinasi akka pilata hyvän ruoan”. Ei tosin sano mitään, koska haluaa osingoille.

Hämäläisissä jälkiruoissa on mistä valita, ja oikein perinteinen veto olisi ollut mämmi. Kauden ulkopuolella sen paistaminen tuntui kuitenkin vähän liian työläältä. Pääsiäisenä sitten taas, tuumin, ja valitsin kesäisen kivan mustikkapöperön eli pöllöhillon: Hämäläistä talkkunaa, ripsaus sokeria ja mustikoita sekaisin.

Ai mitä namia! Muru passasi pöperön ja napsi jälkkäriksi loput lihapalat läskisoosista haarukalla. Ettei vaan mene hukkaan… Sitten lähdetään matkaan.

Ensimmäisenä pysähdymme Hollolassa. Häme on kuuluisa leivistään, ja hollolainen pitoherkku, pehmeä näkkileipä, on ihan omanlaisensa. Happaman ruisleivän leipojat lienevät nykyisin jo kortilla, mutta onneksi sekin taito on siirtynyt eteenpäin edes pienelle porukalle. Yritän itse päästä siihen sakkiin, ja sen homman vielä opettelen. Perunalimppua olenkin jonkun kerran jo kokeillut.

Kun leipä on hommattu, seuraavaksi särvintä. Piimä- ja munajuustot ovat hämäläisille tuttuja juttuja. Jälkimmäistä tehdään Nastolassa, ja kun juustokin on kyydissä, voi tien päällä jo pysähtyä välipalalle. Riävä ja juusto, aikamoista herkkua! Jos juustoa jää, lopun voi syödä kera Hollolasta myös matkaan tarttuneen hunajan ja hillon. NAM!

Ei päästä kovin kauas, kun taas on pysähdyttävä syömään. Asikkalassa reissaaja voi vierailla Vääksyn Myllyllä, hankkimassa tuliaisia ja kotiin viemisiä, puurohiutaleita, ryynejä ja jauhoja. Kalkkisissa on Pihamaan viinitila, ja siellä nautitaan hyvä leivos, jonka kyydittää alas tilan oma marjaviini. Valkkaan aina Jalovadelmaa, on se niin hyvää.

Pihamaalta voi ostaa mukaan vihanneksia, perunaa, ja vaikkapa muutaman siiderin. Jos tie kävisi Heinolaan, silloin voi hommata Heilasta vaikka koko viikonlopun ruokalistan tarpeiston. Lihat, kasvikset, munat, leivät, jauhot, kaikki samasta paikasta, eli sitä kaikkein parasta, lähiruokaa, koko kassin täydeltä.

Jatkamme matkaa pohjoiseen, ja tulemme Keski-Suomeen. Jyväskylän kupeessa pitää pysähtyä Pandan tehtaalla. Iltanameiksi suomalaista lakua, kilo tai pari. Kummipojan sanoin, laku “Näyttää pahalta, on hyvää!”. Nyt polttoaine riittää perille määränpäähän. Historiallisen Hämeen pohjoisimpia osia sivutaan jossain Viitasaaren ja Pihtiputaan kohdilla, ja sitten lähdetään kurvaamaan itään. Saavumme Iisalmeen, jossa pysähdytään hetkeksi. Etsimme yösijan, ja jäämme odottamaan uutta aamua, ihan uusilla seuduilla ja uusissa ruokamaisemissa. Ehkä jo arvaatkin, mitä ensi kerralla syödään, kun matkamme jatkuu. Sähäkästi, niin kuin meillä aina.

Itselle kelpaisi rauhaisa matkantekokin joskus.”Mä en kyllä sitten missään yhdessä paikassa tykkää pysähtyä pitkäksi aikaa” huutaa suihkulaukkua pakaaseista esiin kaivava muru, joka vastaa aina kesäisessä Suomessa (tai missä päin tahansa) tehtävien reissujemme pysymisestä vauhdikkaana.

Siinä maailman epähämäläisin hämäläinen mies. Koohottaa koko ajan.

Kuten viimeksi todettua tuli, Itämeren tyttären antimet ovat kovasti erilaisia riippuen siitä, missä päin Suomea kuljetaan. Kullakin seudulla ja heimolla on omat perinneruokansa ja ruokaperinteensä. Ja se on kesä-Suomessa reissaamisessa kaikkein parasta!

Etelä-Pohjanmaa ja Satakunta

Aloitimme Suomen läpi vievän ruokamatkamme viime kerralla pohjoisista pohjoisimmasta, Utsjoelta. Matka huipulta alas kulki mutkitellen. Rovaniemeltä jatkoimme Ouluun ja lähdimme kulkemaan pitkin länsirannikkoa. Pohjoinen ruokapiiri jäi taakse, ja lopulta saavuimme Kauhavalle, sieltä edelleen Seinäjoelle. Seinäjoella piti kuokkia pidot, sitten matka jatkui kohti Alavutta.

Alavus on meille jo tuttu paikka, täällä asuu ystäviä. Eteläpohjanmaalainen keittiö on sitten vähän vieraampi. Sain kuulla, että ruokaperinne nojaa vahvasti viljaan ja karjaan. Kaksikielisellä rannikkoseudulla syödään tunnetusti kalaa. Juustot, erityisesti kuulu leipäjuusto, ovat oma lukunsa. Leipäjuusto paistuu avotulella herkullisen pilkukkaaksi, sitten se nostetaan tulijoille pöytään.

Pohjanmaalla juusto nautitaan kahvin kanssa. Vieras kahvileipä meille etelämmästä kotoisin oleville, mutta maistuu oikein hyvältä. Veriruokia tai klimppasoppaa, pohjanmaalaisten herkkuja nekin, niitä meille ei sentään tarjottu. Vaan makkaroita työnnettiin nuotion loimuun kypsymään illan tullen. Ohraisia, ryynisiä, rusinaisia tietenkin.

Alavudelta matka jatkui Kristiinankaupungin kautta Poriin. Saavuimme siis Satakuntaan, kalaherkkujen maakuntaan. Kokemäenjoen alueen nahkiaiset ovat tavanomaisempien silakkojen ja siikojen ohella paikallinen erikoisherkku, ja niitä pitää tietysti Porin torilla nautiskella, jos pyyntiaikaan sattuu ohi menemään. Hiillostettuna, vielä lämpiminä, paperikääreestä.

Porista jatkoimme matkaa merimiesten ruokakaupunkiin, kesäiselle Raumalle. Merimieskulttuuri on jättänyt toden totta jälkensä perinnekeittiöön, ja niitä herkkuja meidän oli kokeiltava ilman muuta, itsekin kauhan varressa. Lapskoussi on kuulemma meripoikien perusruokaa. Kunnolla kypsäksi keitetty liha paloitellaan ja lisätään juureksista valmistetun soseen joukkoon. Päälle voisulaa. Nam!

Jälkiruoaksi olisi hyvin käynyt maakunnan tunnetuin pitoherkku, ohrakryynipuuro. Me valmistimme kuitenkin toista raumalaista erikoisuutta, topseilvellinkiä. Se on kuin riisipuuron ja luumukiisselin sekoitus, lämpimänä nautittu ihastuttava herkku. Sen voimalla meripojat kiipesivät kuulemma laivan mastoon.

Emme kuitenkaan ehtineet jäädä tarkastelemaan, millaisiin urotekoihin olisimme itse yltäneet. Aikataulu oli tiukka. Rauma jäi taakse, ja piti jo joutua Varsinais-Suomeen.

Varsinais-Suomi ja Ahvenanmaa

Lounainen Suomi on ollut satama monille uusille tavoille, kuin portti, jonka kautta ruotsalaisten, tanskalaisten ja saksalaisten vaikutteet ovat kulkeneet muihin maakuntiimme. Maanviljelys osataan täällä, kutunjuustoistakin Varsinais-Suomi tiedetään.

Erityisen omaleimainen on saaristolainen ruokaperinne. Siihen kuuluvat tietysti kalat. Kirjolohen kasvatus on tärkeä elinkeino, ja sillille on myös menetetty iso osa sydämistä. Vaan ei syrjäänny ikinä silakka, se kaloista jaloin! Ei ainakaan Rymättylässä, jonka veneellisiin maisemiin me saavuimme parahiksi juhannuksen alla.

Aatonaaton fiilis on jo malttamaton. Mukava viikonloppu ja keskikesän juhla edessä, ja sitä kelpaa tunnelmoida suomalaisessa suvi-illassa. Kesäkeittiössä valmistuu saaristolaisia herkkuja, joissa on vaikutteita myös ahvenanmaalaisista perinteistä. Suloinen sekoitus, parhaita vähän sieltä ja täältä. Niin hyvä tulee.

Alkupalakimarassamme on mitäpä muutakaan kuin silakkaa, nyt hulppeasti kolmella tavalla: Suolattua, kylmäsavustettua ja etikkaliemeen säilöttyä. Tarjolla on rymättyläläisen kalasäilykemaakarin sipulisilakkaa, nauvolaisista kylmäsavusilakoista tehtyä moussea sekä Kirjani ohjeella tehtyä suolasilakkakaviaaria. Ja ilman muuta tummaa saaristolaisleipää. Herkkuannoksen voi nauttia veneennokassa, laineiden liplatusta kuunnellen tai samalla iloisesti rupatellen.

Kesän ensimmäisten mansikoiden ohella uudet perunat tulevat myös Varsinais-Suomesta. Niitä on keitetty valmiiksi iso kattilallinen, ja laiturin kupeesta löytyvän grillin lämmetessä ne pujotetaan vartaisiin. Rinnalle pudotetaan tirisemään karitsan pulleat paahtopaistit, saariston herkkua nekin. Kesän ensimmäisiä porkkanoita ryöpättynä ja kevyesti grillattuna nostetaan myös lautasille, kruunuksi pippuroitua kirnuvoita nappeina. Kun olutpullon korkki sihahtaa, ei juhannustunnelmaan virittyminen tästä paljon parammaksi tule.

Ahvenanmaalaisen lampaan sanotaan olevan erinomaista, sillä lampaat laiduntavat merenrantaniityillä, joista ne napsivat ravinnokseen myös sinne kylvettyjä yrttejä. Tuloksena vienosti suolainen ja yrttinen liha. Tekisi mieli joskus maistaa. Ehkä seuraava Suomen kiertue koukkaa myös Ahvenanmaan kautta. Otan silloin äidin mukaan. Se kun ei taida vieläkään olla päässyt yli 80-luvulla Maarianhaminassa nauttimistaan kalaherkuista.

Mustan leivän ohella Ahvenanmaan ehkä kaikkein kuuluinta perinneherkkua on sitten tarjolla saaristolaisen ateriamme päätteeksi. Se on tietysti riisi- tai mannapuuroa sisältävä, kardemummalla maustettu pannukakku. Paloille nostetaan isot pallot jäätelöä, joka on maustettu Satakunnan läpi ajaessamme matkaan tarttuneella tyrnihillolla. Ja jäätelön pohjana on tietysti kunnon vanhan ajan maitoa ja kermaa! Lautasen reunoille vielä liru vaaleaa siirappia.

Koska ahvenanmaalaisista omenista valmistettua Ålvadosta ei ole Rymättylään taikoa, tempaisemme kajuutasta esiin Lapponia Tyrnin. Erinomaista, nautinnollista. Kieli karkaa…

Jälkkärin ajaksi joudutaan jo hakemaan rannan grillikatoksen alta suojaa. Sadetta ripsii. Tyrnipulloa tyhjennellessä ja hyvässä seurassa ilta kuitenkin venyy puolille öin. Aamulla väsymys ei käy silti verukkeeksi, aikaisin on vaan herättävä. Juhannuksen viettoon kun on ehdittävä kotiseuduille. Venerannalle sanotaan heit, ja käännetään suunta kohti Hämettä.

Naantali jää taakse, suuntana Forssa. Siellä näyttää jo tutulta. Kanta-Hämeessä ei ehdi nyt pysähtyä, vaan matka jatkuu sen etelärajaa pitkin Päijät-Hämeeseen. Tullaan Orimattilaan, Hämeen historiallisen maakunnan eteläisimmille seuduille. Täällä on vakiojuhannuskohde, sukulaisten kuivan maan mökki. Hämäläisessä peltomaisemassa, hyttysten keskellä. Savu jo nousee saunan piipusta, tutut koivut reunustavat pihaa. Ne, joista niin usein on vihdat väännetty. 

Ei ikinä niin kaukana kotoa, etteikö tänne juhannukseksi ehtisi. “Tervehdys saaristosta”, huikkaan tutun punaisen tuvan pihalla siskoille ja rakkaille muoreille, ja ojennan tuomisina edellisen illan jäämistä muovilaatikkoon tekaisemani näppärit. Näillä silakkapaloilla ja suomalaisella, hämäläisestä viinimarjasta tehdyllä viherkuohujuomalla on hyvä avata juhannusaaton ateriointi! Otetaan sille, että “Taas ollaan yhres”!

Vaikka se vettä tuntuu vihmovankin…

Suomalainen ruokakello ja viikkorytmi ovat edellisissä päiväkirjamerkinnöissä kuvatun kaltaisia, mentiinpä sitten missä päin maata hyvänsä. Suomalaisen ruokamaiseman tunnistaa kyllä.

Kuitenkin kun kotoista ruokamaisemaa ja käsillä olevaa lokiteemaa ajattelee, itse asiassa juuri paikalliset herkut eri kaupungeissa ja pitäjissä tulevat ihan ensimmäisinä mieleen. Siis ne erilaisuudet ja erikoisuudet, vähän vieraatkin maut.

Jokainen, joka on joskus astunut kotiseutujen ulkopuolelle, tietää, että matka läpi Suomen on melkoinen makumatka. Kyläreissut sukulaisten ja ystävien luokse ovat sen meille opettaneet jo pieninä tyttöinä ja poikina. Että Turusta löytyy omat herkkunsa, Savonlinnasta omansa.

Lähdemmekin nyt ruokareissulle kaikille meille niin tutuille, mutta silti kotiseutua vähän vieraammille seuduille. Piipahdamme tulevien viikkojen aikana Suomen joka kolkassa, kaikissa historiallisissa maakunnissa, lupaan ja juhlallisesti julistan!

Ja ylhäältä tietysti aloitetaan.

”Jame täältä Suomen huipulta terve!” kuului reipas miesääni puhelimessa. Tunnistin murteen, ja vihjekin auttoi tajuamaan, mistä puhelussa oli kysymys. Nyt oltiin tekemässä lokihistoriaa.

Riekosta oli viime syksynä muodostumassa aika iso pala purtavaksi lokin tarvehankintalistalla. Ei jää harvinaiseksi käynyt lintu enää metsästäjän pyydykseen, eikä sitä siksi Etelä-Suomesta saanut. Pakastetut tuontilinnut poisluettuna. Tein sen, minkä kuka tahansa epätoivoinen kokin alku olisi siinä vaiheessa tehnyt. Löin riekon googleen.

Tulos oli laiha. Soittelukierroksen jälkeen vakuutuin siitä, ettei riekkoa näille leveysasteille saisi mitään helppoa ja suht normaalia hankintakanavaa pitkin. Tein sen, minkä kuka tahansa epätoivoinen naisen alku olisi siinä vaiheessa tehnyt. Pyysin apua mieheltä.

Ei tuntenut eräs tuttu hämäläinen metsien mieskään ketään kaltaistaan pohjoisen riekkoseuduilta, mutta kehotti vilkaisemaan erä- ja metsästyslehtien ilmoittelua. Netistä löysin paitsi lehtien verkkosivut myös alan ihmisten keskustelupalstoja. Esiin pomppasi parikin kertaa mieshenkilö, joka kuulemma osaisi auttaa missä vain riekkoasiassa täältä Timbuktuun. Otin puhelimen käteen ja soitin Jamelle.

Jamella on eräpalvelu, ja hän vetää pohjoisessa riekkosafareja. Kakistelin puhelimeen. Että olisiko mitään mahdollisuutta saada paria tipua lähtemään etelän keikalle. Osallistuminen safariin oli viimeinen oljenkorsi, mutta kovin, kovin epämieluinen vaihtoehto. Jame tuumaili.

Hetken ajan jo näin meidät Hoikkasen kanssa keskellä erämaata, ansalangat tanassa, sieluni silmin. Homma oli käymässä molempien mielenterveydelle.

Onneksi Jame oli tolkun mies. Lupasi palailla astialle. ”Äläkä huoli. Eiköhän me sulle yksi riekko saada!”, hän lohdutti.

Huolestuin kuitenkin. Vielä vuoden vaihteen jälkeenkin puhelin pysyi mykkänä. Voitte siis kuvitella helpotukseni, kun puhelu ”Suomen huipulta” viimein saapui. Jame pisti riekot matkahuollon mukaan, eikä minun tarvinnut täällä päässä kuin käydä noutamassa laatikot. WAU mitä palvelua!

Lapin lintu sai ansaitsemansa, juhlallisen vastaanoton. Sille oli varattu pääosa mitä herkullisimmalla pohjoisella illallisellamme ja kunniakas paikka (tai murun mielestä kyseenalainen kunnia) maakuntamatkojemme avaajana. Olkaa hyvät!

Lappi ja Pohjois-Pohjanmaa

Ruokaharrastajan ja pohjoista Suomea harmillisen vähän tuntevan ominaisuudessa vedän suunnilleen maamme puolivälistä, Kalajoelta Kuhmoon, viivan. Sen pohjoispuolelle jäävä alue, Pohjois-Pohjanmaa, Lappi ja Kainuu niputtuvat mielessäni yhteen pakettiin. Korostan, että vain minun mielessäni. Reissaaminen pohjoisessa avaisi maamme toista puolikasta varmasti yksityiskohtaisemmin. Mutta näillä mennään nyt.

Lappi on aitoa eksotiikkaa meillä eteläisen Suomen ihmisille. Puhdas, villi luonto. Erämaa, tunturit, kirkkaat veet. Sieltä nostetaan lohta, rautua, siikaa ja tietysti Kitkan viisasta eli paikallista muikkua. Pohjois-Pohjanmaalla Ahti suosii myös kaikkien tuntemien kalaisten jokien lisäksi merellä. Merimuikku tunnetaan maivana, muistelen.

Lappalaisen ja pohjoispohjanmaalaisen lautasella näkyy tietysti myös poroa, riistaa kuten jänistä tai hirveä sekä meillä muualla vähemmän tavallisia riistalintuja. Ja arktisia marjoja totta kai. Unohtamatta tietenkään puikulaa ja paikallista leipäjuustoa!

Pohjoisen Suomen hienoille mauille kehtasi omistaa koko viikonlopun, niin monia herkkuja teki mieli kokeilla, erityisesti leipäjuustoa. Perinteinen ”kermassa uitettu” ja murun kelkkareissulta tuoman Lapin herkkuja –keittokirjan ”rakkausvelli” kävivät tiukkaa kisaa. Tässä satoa meidän perheen pohjoisiin tunnelmiin vieneeltä viikonlopulta ja tiukan karsinnan jälkeiset ruokavalinnat!

Menu I

Oodi Jamelle

* 

Kylmäsavuporoa juuresliemessä

Ohrarieskat

*

Riekonrintaa ja kermakastike

Perunalettusia

Chateauneuf-du-Pape

*

Hillakiisseli

 *

Menu II

Kiitos pohjoisesta

*

Graavia lohta ja mätileipäsiä laudalla

*

Poronfilee

Helmi kahviliköörillä maustettu puolukkakastike

Ruispuikulat ja uuniporkkanaa

Faustino I

*

Lapin leipäjuustoa rakkausvellissä

Lapponia mustikkaliköörillä hellytettyjä pohjoisia marjoja

* 

Ainutlaatuinen viikonloppuruoka vaatii erityiset juomat. Varmistin riekon selustan hankkimalla Alkosta elämäni ensimmäisen Chateauneuf-du-Pape –viinin, työkaverini Mikon kauhisteluista huolimatta (maksaa karvan verran enemmän kuin El Tiempo). Porolle korkattiin puolestaan joululahjaksi saatu espanjalainen. Molemmat säestivät riistaa hienosti.

Ja täytyy sanoa, että vaikka Kirjani riekkoreseptissä oli kohtia, jotka toteuttaisin ensi kerralla toisin, en koskaan ikinä milloinkaan unohda sitä hetkeä, kun painoin viipaleen lintua ensimmäistä kertaa kielelleni. Erinomaista, ensiluokkaista. Täydellinen ruokaelämys. Hummeri potenssiin kaksi.

*

Suomen heimoista on monia stereotypioita, kustakin omansa, ja huhuissa totta toinen puoli. Minulle lappalaisuudessa on jotain tarunhohtoista ja taianomaista. Ehkä siksi, että minulla on ollut aika vähän kontakteja ihmisiin, jotka ovat oikeasti pohjoisesta kotoisin.

Pari tärkeää velhoa tosin riittää. Tuntematon pohjoisesta pelasti tämän blogiprojektin. Vähän läheisempi pyöräytti minulle viime tiistaina veljenpojan.

Kiitos Jame, kiitos Tiia.

Hienoja ihmisiä olette lappalaiset.

Suomalainen ruokakello kulkee tuttua polkua, aamu- ja iltapalan väliä, arkipäivästä toiseen kuin juna raiteillaan. Kuten puhe jo oli, molemmat ruokahetket saattavat tosin olla kovin erinäköisiä sen mukaan, mikä viikonpäivä on kyseessä. Toissakertaiset kuvaukset sopivatkin itse asiassa arkea paremmin vapaapäiviin, kun aamupalalla on aikaa istua ja rauhassa nautiskella. Saunaeväätkin kuuluvat viikonloppuun, arki-iltana sipaistaan leivälle voita tai hotkaistaan venyvä viili kaneli-sokerin kanssa.

Erilaiset ovat antimet, ja lisäksi pyhinä ruokakello kulkee omassa rytmissään, arkena omassaan. Aamiainen syödään lähes poikkeuksetta myöhempään, ja usein lounas jää väliin. Päivän pääateria aikaistuu, ja kahvit juodaan sen päälle. Sunnuntain perhepäivällinen kaikkine traditioineen onkin vähintään yhtä vakiintunut rituaalitoimitus kuin arki-iltojen ruokahetket. Erikoisempina ja juhlallisempina tilanteina ne myös jäävät monelle mieleen. Harvapa sitä vuosien jälkeen muistaa jokaista jauhelihakastikettaan, mutta pääsiäispäivälliset ovat saattaneet jäädä selkeästi muistiin. ”Se oli se vuosi kun paisti onnistui erinomaisesti. Edellisenä vuonna oli puolestaan ensiluokkaista mämmiä.” Näin se menee.

Sunnuntaipäivälliset ovat meidän perheessä perinne ihan ilman muuta. Kutsun itse vieraita säännöllisen epäsäännöllisesti, ja hyvin usein vierailemme toisten padoilla. Viikonloppuna ehditään istua ja jutella rauhassa pöydän ääressä, ja tarjolla on aina vähän parempia herkkuja kuin tavallisena arkipäivänä. Tosipyhinä hetki on suorastaan juhlallinen.

Helatorstaina oli minun vuoroni kokata. Valkkasin Kirjasta reseptit, jotka sopivat perinteisen suomalaisen pyhäpäivällisen kaavaan. Aloitimmekin ahvenkeitolla, niin sanotulla ”vanhan ajan reseptillä”: Uunissa kypsennetyt fileet saivat päälleen kalaliemen, kerman ja keltuaisten lämpimän seoksen. Korissa ruisleipää ja voita.

Pääruoaksi suomalaisella viikonloppuaterialla nautitaan lihakastikkeita ja –patoja perunan kanssa. Ehdotonta sunnuntairuokaa ovat myös kokopaistit, jotka taittuvat nykykokilta siinä missä palapaistikin. Ne syödään lisukkeiden keralla siivuina, jotka isäntä on leikannut terävällä veitsellään. Rehennellen.

Tällä kertaa meidän keittiössä valmistui possurulla, kieltämättä tuskallisen hitaan kypsennysprosessin tuloksena. Pyhäkokin kannattaakin muistaa, että jos isoa paistia ei ole valmistanut illalla etukäteen, pitää kello laittaa aikaisin soimaan, jotta sen saa otettua ajoissa huoneenlämpöön. Lisukkeet syntyivät sen sijaan suitsait. Jouluna paistamatta jäänyt porkkanalaatikko muhi koko päivän itsekseen uunissa, ja raastettua perunaa heitettiin pannulle juuri ennen ruokailua. Röstien, looran ja lihan kanssa sopivat myös hyvin sinappinen kermakastike sekä karpalohillo. Juomana suomalaisia luomuoluita.

Päivällinen päätetään perinteisesti kakkukahveihin. Meidän helatorstainen oli erään Kirjani reseptinikkarin perheen lempikakku. Suklainen kakkupohja, välissä punssilla maustettua kermavaahtoa. Päällä suklaakuorrutus. Suklaa tietysti sitä Fazerin vanhaa, perinteistä, punaisesta kääreestä löytyvää taloussuklaata. Maljassa kakun rinnalla oli Pandan lakkaliköörikonvehteja.

Isä otti toisen palan kakkua. Söi sen hyvällä ruokahalulla, taputti vatsaansa. ”Olihan hyvää kakkua, kun taisin siitä yksin neljänneksen pistää”, hän kehaisi. ”Vaan eiköhän lähdetä. Ajattelin mennä kalaan.”

Auto kaarsi pihasta. Jäin hymyilemään lämpimään kesäiltaan.

Siinä suomalainen mies joka tietää, miten emäntä saadaan kahvipöydässä tyytyväiseksi. Ja miten pyhäpäivää vietetään.

Suomalainen ateriarytmi on omanlaisensa, meidän näköiseksi vuosikymmenten ja -satojen saatossa muotoutunut. Kun eteläeurooppalainen siemaisee vain kahvin, suomalainen syö kunnolla heti herättyään.

Muistan kuinka lapsena ennen kouluun lähtöä lappasin tuvan pöydän ääressä puuroa. Äiti kiehautti annoksen, jossa oli aina joku lisämaku, kuten kaneli-luumu tai omena. Leipä on myös monelle rakas aamun aloitus. Ronskilla rukiisella jaksaa painaa pelloilla ja kaupunkityömailla, kunnes puolilta päivin on aika lounaan. Silloin suomalaiseen suuhun sopii soppa, jossa on sattumina makkaraa. Omien parhaiden lounasmuistojeni joukossa ovat kyläkoulun keittolan kala- ja lihasoppa. Niiden kanssa sai usein sämpylääkin, vaaleaa vehnäistä tai tummaa saaristolaissämpylää.

Olit sitten maajussi tai pukupelle, iltapäivätauko myös olla pitää. Kahden kolmen korvalla suomalainen keittääkin kaffet. Kunnolla sokeria sekaan ja pullaa perään, niin maistuu taas työn touhu loppupäivän. Reppuakin jaksoi raahata koulusta kotiin iltapäiväpalan jo melkein maistuessa kielellä. Joskus äiti oli leiponut. Se oli parasta. Pullamössö.

Etelän maissa ne ruukaavat syödä lämpimän ruoan vasta kahdeksan yhdeksän aikaan. Melkoista laiskuutta, jos ei jaksa ajallaan ruokaa laittaa, tuumaa suomalainen. Meillä kun on silloin jo iltapalan vuoro. Paras on arkisen työviikon päätteeksi nautittu, perjantaisaunan jälkeinen huikopala. Sen kun oluella huuhtoo tulee unikin paremmin. Somista autolaseista juotu limu ajoi pienenä likkana saman asian. Silloin makkaran ja nakkien kaverina oli ihan melkein itse tekemääni aurinkosalaattia. Ensimmäisestä keittokirjastani.

Näistä päivää rytmittävistä ruokahetkistä viime kerralla jo puhuttiin. Vaan lenkkikyrsän, kaalisalaatin ja sumpin väliin mahtuu tietenkin vielä se tärkein institutionalisoitunut suomalainen syömisen muoto. Jätinkin viime kerralla esitellyssä ruokakellossa tarkoituksella päivän pääaterian väliin. Iltaruoka kun ansaitsee ihan oman lokitekstinsä!

Ilta-ateria oli meillä kotona hyvin tärkeä rituaali, joka syötiin aina yhdessä. Arkiruokaa, siis perusruokaa parhaimmillaan edustavat monet klassikot valmistuvat suomalaisissa kodeissa siinä viiden pintaan. Pernaa ja kastia, jauhelihaa ja makaroonia. Kyllähän te nämä tiedätte. Viime viikolla meillä tehtiin silakoita, joihin liittyy ainakin minulla roppakaupalla lapsuuden nostalgiaa.

Kirjani uunisilakoiden resepti oli melko perinteinen. Päälleen kiiltäväkylkiset saivat sipulisilpun lisäksi tomaattisoseella maustettua kermaa. Valmiin herkun söimme hitaasti nautiskellen ehdan, tuliaisiksi saadun kuusankoskelaisen luomuruislimpun kanssa. Leipä odotti kuin tilauksesta ovenkahvassa, kun tulimme töistä kotiin. Siinä vasta arjen ihmeitä, kermaiset silakat ja tuore ruisleipä!

Kaaliruoat ovat myös (melkein) kaikkien suomalaisten rakastamia arjen pelastajia, ainakin jos karjalaista verta virtaa suonissa. Meidän suvussa kaalipata on perinteinen kesäruoka, ja se on kaikkien muorien, mutta erityisesti Tauno-tädin bravuuri. Oma kaaliravuurini on muuten voitaikinaan tehty piirakka, ja sitä valmistan taas varmasti loppukesällä. Enkä malttaisi makua odottaa.

Kaaliruoat kuten laatikko ja kääryleet edustavat itse asiassa jälleen muodikasta slow foodia, eikä niitä arkipäivinä nykyään ehdi valmistaa. Mutta jos ruoka on valmiina kotona odottamassa, on se iltaruokaa ja täysveristä lohturuokaa parhaimmillaan! Minä sain äidin siskoineen männätalvena kylään, ja tein heille hetkeäkään epäröimättä kaalisoppaa Kirjastani. Potin ääressä kului hyvin melkein koko arki-ilta, ryystäen ja rupatellen. Keiton kanssa maistuivat meidän perheen lempparit, eli suomalaiset, lähitienoolaisten valmistamat ruislastut ja -leipäset.

Jälkkäriksi arkiaterialla suomalaiset syövät kiisseliä tai puuroa. Kaalipadan päälle naiset saivat perinteisen puolukkapuuron sijaan iittalalaisesta spelttimannasta tehtyä mustikkavispipuuroa. Mustikkahillo ja –soppa sopivat kaveriksi, tai sitten vispipuurojen vakiolisukkeet, sokerisirottelu ja maito! Kelpasi muoreille, vaikka ovatkin enemmän kuulemma puolukkapuuroihmisiä.

Viimeviikkoisten silakoiden päälle tein kiisseliä. Kiisseli voi itse asiassa olla hienonkin juhla-aterian päätös, eikä ollenkaan arkiruokaa. Pakastemarjoista tehdyt versiot tulevat astetta juhlavammiksi, kun niistä kokoaa kerrosjälkkärin maitokiisselin kanssa. Ja karpalokiisseli kermavaahdolla käy vaikka joulupöytään!

Kullekin vuodenajalle on myös omat kiisselinsä. Talvella karpaloa, kevätkesällä raparperia, keskikesällä mustikkaa. Syksyllä tietysti omenaa. Meillä syntyi omenakiisseliä ostamistani luomuomenoista tallimiehen tyyliin. Tallikiisselissä on mitäpä muutakaan kuin pannulla paahdettuja (eli kovia) ruisleivän muruja. NAM, vaikka tuontiraaka-aineeseen näin kauden ulkopuolella turvauduttiinkin…

Kohti uusia aterioita käy tiemme. Suomalaisessa ruokakellossa kun on paitsi vuorokausi- myös viikkorytminsä. Ja siihen palaamme ensi kerralla, jahka tämänpäiväiset ruokavieraat on syötetty ja juotettu!