Vaivaako ketään muuta koskaan epämääräinen päämäärättömyyden tunne tai ei-hallinnassa oleva elämänhallinta?

Löysin syksyn uutuuselokuvasta Julie&Julia paljon yhtymäkohtia elämääni. Olen suunnilleen Julien ikäinen, innokas pöytälaatikkokokki ja keittiökomerokirjailija. Tai toisinpäin. Asun avoliitossa minäkin, ja mies on mitä tukevin (ei viittaa painoosi, muru!). Silti aika ajoin kurkkua kuristaa jokin. Julie kärsi saavuttamattomien haaveiden tuomasta pahasta mielestä, itse kärsin hyvissä ajoin hankitusta kolmenkympin kriisistä. Julie sai tavoitteellisuutta ja uutta intoa elämäänsä rakkaan harrastuksensa kautta, ja päätti kertoa kokemuksistaan blogissaan. Niin vaikuttunut tästä tosi tarinasta olin, että päätin “tehdä juliet”.

Erojakin meillä kahdella on. Julie kokkasi läpi pienessä asunnossaan New Yorkissa Julia Childin mammuttimaisen teoksen Ranskalaisen keittiön salaisuudet (Mastering the Art of French Cooking). Yhden vuoden aikana! Jotta oma avoliittoni ei kärsisi projektista yhtä paljon kuin Julien, reseptejä on vähemmän ja aikaa enemmän. Kirjavalintanikin on aika paljon pienempi klassikko maailman keittokirjallisuudessa. Se on Glorian paras ruokakirja, joka on koottu aikakausilehti Glorian 10 parasta ruokaani -artikkelisarjasta. Opuksella on ollut valtava merkitys, jossei siis maailman mittakaavassa, niin henkilökohtaisessa elämässäni. Teininä selailin sitä yhä uudelleen ja uudelleen haaveillen samalla illalliskutsuista, joita sitten joskus isona järjestäisin. Taisin epäonnistuneesti jotain reseptiä silloin kokeillakin. Se on ehdottomasti siis yksi rakkaan harrastukseni, keittiökokeilujen, alkuun sysääjä tai muusani. Ja nyt on tullut aika tarttua siihen oikeasti! Kirja tulisi kokata läpi ennen niitä isoja synttäreitä. Aikaa siis 101 viikkoa, reseptejä 208.

Jos nyt sitten hakemalla haetaan lisää eroja minun ja Julien väliltä, niin onhan New York toki hieman isompi raaka-aineaitta kuin Orimattila. Rakkaalla kotikylälläni Järvikylässä kävi vielä 80-luvulla kesäisin kauppa-auto (talveksi täytettiin pakastin), mutta nyt kaikki ostokset tehdään “kirkolla” eli “kyliltä”. En usko kuitenkaan, että löydän esimerkiksi hummeria, kateenkorvaa, munuaisia, vasikkaa tai pakastettuja metsämansikoita kummastakaan paikallisesta marketistamme. En anna sen masentaa, osaanhan nykyään ajaa autoa (tutut: älkää vaivautuko kommentoimaan). Selviän lähimmälle julkisten kulkuneuvojen pysäkille tai asemalle siis alta aikayksikön, ja sen jälkeen on koko maailma herkkukauppoineen avoin!

Tallentelen viikottaisia kokeiluja blogiini, jotta äiti ja siskot voivat projektini etenemistä seurata. Ja jos tämän tosiaan toteutan, joutunette muutkin tutut kuin avopuoliso kärsimään ruokavieraina, edes joskus. Kun projekti on ohi, pidetään ne isot peijaiset, joihin minä en kokkaa mitään! Noh, ainakaan sisäelimistä.

Herkullista vajaata kahta vuotta kaikille, ja oikein aimo annos gloriaa meidän kaikkien arkeen!

J