Kun olen kahden vuoden ajan jakanut kanssanne kaikki keskeiset keittiökokeiluni, tuntuu vaikealta jäädä hellan ääreen yksin. Kelle jatkossa kerron, että esimerkiksi päätin pitkästä aikaa säilöä syksyn satoa liköörin muotoon. Tai että haaveilen jäniksen saamisesta pataan. Tai että olen ajatellut jouluna valmistaa viimein kinkkua ruiskuoressa. Ja ne osteritkin on vielä kokeilematta. Tämän viimeisen tekstin tuottaminen oli siksi todella raskas prosessi. Ihan itkettää. Teitä tulee ikävä.

Sitten todetaan heti perään, että vaikka käsillä nyt onkin se viimeinen päiväkirjamerkintä, jonka tekemistä olen kauhulla odottanut, niin seuratkaa silti sivuja hetken. Julkaisen tänne vielä yhden jutun, parhaat palat tehdyistä kokeiluista, kun niitä reseptejäkin joskus kysellään. Eli poikkeuksellisesti olisi sitten luvassa ihan ruokaohjeita. Mutta pidemmittä puheitta itse asiaan. Siis viimeisiin haikeisiin hyvästeihin.

*

”Mä en minkään maksan pillin mukaan tanssi”, puuskahti töihin lähdössä oleva muru. Projektini viimeistä keskiviikkoa vietiin, ja Stockan Herkkuun oli viimein saapumassa lähetys raaka-ainetta, jota en ollut saanut koko kesänä. Olin yrittänyt hommata sitä venetolaiselle ateriallemme, siis italialaisten retkiemme yhteyteen. Ei saanut kesällä vasikanmaksaa.

Murua potutti järjestely, koska hän joutuisi maksan hakemaan ainoana meistä, jolla oli asiaa Helsinkiin. Ja ohjeistukseni kylmäketjun katkeamattomuuteen liittyen ilmeisesti alkoi närästää. Aloin vähän jo hermostua minäkin. Tässä oli koko loki vaakalaudalla.

”Mun pitää käydä vielä töissä iltapäivällä. Tulen kotiin kun tulen, enkä mä ala mitään maksoja hyysätä” ruokakuskini papatti. Tuli kuitenkin vielä autotallista sisällä käymään, pieni kylmälaukku mukanaan. Tarkoituksella näyttäytyi sen kanssa, että rauhoittuisin, olen varma. Aika muru siis mulla. Tai sitten taisi miestä ihan pikkaisen pelottaa, että projektia ei saataisi määräajassa hoidettua…

Maksa saapui illalla, ja pääsimme tositoimiin. Varsinaisia maksan himosyöjiä meistä ei kummastakaan tule, mutta sipuli ja rosmariini olivat todella loistolisuke, ja valmistuva pannu ei siis hassumpi. Venetsialainen maksa: kuitattu!

*

Venetsia. Kaupunki merenkulkijoiden, jotka olivat itämaisten tuliaisten tuojia, kuljettajia monien mausteiden sekä kahvin. Haavematkakohteeni. Tosin paineet olivat vähän purkautuneet, kun pääsin elokuun lopussa käymään Italiassa. Mainitsin reissulla tunteideni laimenemisesta murullekin. Kun sitten ajelimme Amalfilta Roomaa kohti, pohdin ääneen jonkinlaisen viinitilareissun mahdollisuutta ensi keväänä, vaikkapa Toscanaan.

”No kauanhan se Italia-krapula kestikin!” todettiin vierestä astetta viileämmin.

*

Viimeinen lokiruokaviikkomme oli oleva vahvasti venetsialainen. En hennonnut kuitenkaan tarjota maksaa viimeisellä illallisella. Tahdoinhan sen jäävän meidän molempien mieliin lähes täydellisenä. Jotain muuta kuin sisäelimiä siihen tarvittiin.

Glorian parhaan ruokakirjan toimittaneen Anna-Maija Tantun lempireseptistä oli lähtenyt viimeisen illallisemme suunnittelu. Carpaccio on klassinen, venetsialaisessa Harry’s Bar ravintolassa kehitetty annos, jossa on raakaa naudanlihaa, pippuria, oliiviöljyä, sitruunaa, parmesaania ja herkkusieniä. Usein myös vaaleanpunainen, majoneesista sekoitettu kastike, ja niin oli tässäkin reseptissä. Murun lempiruokia, ja siksi päätin jo kauan sitten, että säästäisin sen viimeiseksi.

Venetsiassa kun oltiin, keralle saattoi myös valmistaa muita meidän perheen lempiherkkuja: äyriäisiä, joita merenkulkijat tietysti syövät, toiseksi alkupalaksi, ja ronskit punaviinissä marinoidut pihvit pääruoalle. Ensimmäisten kanssa syötiin hyvää leipää, pihvien kanssa salaattia.

Juomapuoli oli toinen pointti päätyä venetsialaisiin illallistunnelmiin. Pääsisin taas kerran nauttimaan maailman parhaista viineistä! Alkupaloille proseccoa, totta kai, ja samaista kuohuvaa löytyi myös aperitiiveista. Carpaccion syntysijoilla kun on kehitetty toinenkin maailmankuulu venetsialainen, bellini, persikkaa sisältävä kuohuviinicocktail.

Pihvin kanssa juodaan tyhjäksi Amarone, joka on jo avattu aamulla marinadia varten, suunnittelin. Tai ei ihan tyhjäksi. Pieni tilkka säästetään nautiskeltavaksi etujälkiruoan, italialaisen homejuustopalan kanssa. Sitten avataan kolmas juomasuosikkini alueelta.

Recioto on punaista jälkiruokaviiniä, jonka hyvä ruokaystäväni minulle esitteli. Ollaan oltu kamut juomankin kanssa siitä lähtien. Recioto sopii erinomaisesti suklaisille jälkkäreille. Sellainen tuli siis vielä pitkän illallisen jälkeen inspiroitua, kello kymmeneltä, meidän perisuomalaisessa pirtissämme.

Viimeisen kerran jaksaa meidän Julietti tehdä jälkiruokaa tähän aikaan, huutelin keittiöstä. Tai no. Ainakin lähes viimeisen, lisäsin varmuuden vuoksi.

*

Illallinen venetsialaisittain viimeiselle lokiruoalle

10-6 tuntia ennen kuin täytin 30 vuotta

 

Bellini

*

Suolagrillatut kampasimpukat & Limemarinoidut katkat

*

Carpaccio

Prosecco

*

Entrecôte ja salaattia

*

Gorgonzolaa

Amarone

*

Suklaaleivos & 3 lisuketta

Mustikat, kermavaahto & valkosuklaajäätelöä

Recioto 

*

Maanantai-aamuna heräsimme vasta yhdeksän jälkeen. Oli vapaapäivä, luksusta siis, mutta jotenkin pää oli painava. Ja ensimmäisen kerran vajaan kahden vuoden aikana itkin. Tämän projektin vuoksi siis, lienee tarkennus paikallaan.

Olin täyttänyt nukkuessani vuosia. Ja sitä ennen oli tullut tehtyä tantut. Siis kokeiltua kaikki Glorian ruokakirjan reseptit. Ja ne julietkin, kyllä vaan. Siis kokattua läpi itselle tärkeä keittokirja. Ja tuli päätettyä tämä loki meidän perheen herkkuihinkin vielä. Siinä symboliikkaa jälleen, ja ilonaiheita, vaikka muille jakaa.

Mutta jotenkin silti se pää oli vaan painava. Tästä selvittäisiin vain yhdellä tavalla, nyyhkin murun paitaan. Eli sopivan rasvaisella ja suolaisella aamupalalla. Ajatus siitä saikin minut jo vähän hymyilemään…

Fiksasin meille Kuuhullun leivät. ”Hihihii… Arvaapa, mistä olen saanut reseptin?” huhuilin paistinpannun äärestä olohuoneessa läppärin kanssa salaa töitä tekevälle, täysin muka-vapaaehtoisesti muijan 30-vuotispäivänä ”pekkasen” pitävälle murulleni. Ei se arvannut.

”Hihihii… Etlarin päätoimittajalta Hakalan Heikiltä!”, kiekaisin. ”Hän on meinaan antanut kymmenen parasta reseptiään myös Glorialle. Glorian TOISEEN ruokakirjaan!” lisäsin viattomasti hymyillen, ja napautin sormellani pöydälle nostettua keittokirjaa. Siis Kirjani kakkososaa.

Niin rakas kuin miehelleni olenkin, ja niin kuin se jaksaa minua aina kaikessa tukea, niin pikkaisen nykivä vastahymy silti olohuoneesta loisti.

Leipä sen sijaan oli kuin aamuaurinko. Se oli kuin Etlari kahvikupin vieressä. Siis täydellinen aamunaloitus.

 

Hieman vastahakoisesti Glorian toisen ruokakirjan reseptien kokeiluun suhtautuvakin suli. ”Voidaan me tän Heikin reseptit vielä kokeilla. Vaikuttaa järkityypiltä!”, muru mussutti, kaikki lempiaamiaisensa ainekset yhtä aikaa suussa. En hennonnut kertoa, että niiden loppujen Hakalan parhaiden joukossa olisi kaksi sieniruokaa, yksi maksaresepti, ja se murun suurin inhokki. Kaalilaatikko.

*

Elon kulku on kumma juttu. Suoritetut tai kuitatut virstanpylväät ja etapit, ulkoisesti kunnossa tai epäkunnossa olevat elämän puitteet, mikään niistä ei kerro välttämättä mitään siitä, kuinka onnellinen tai tasapainoinen ihminen itse tuntee olevansa. En osaa sanoa, olenko ratkaisevasti sen onnellisempi, kuin olin kaksi vuotta sitten tämän alkaessa. Jotain hyvin tärkeää kuitenkin opin ja tajusin matkalla.

Olen kolmekymmentä. Kriisejä jää taakse, mutta ja samalla alkaa jotain uutta.

On uusien riisien ja uusien pelkojen aika.

Neljättäkymppiä lähdetään, ja päiväkirjan takakansi sulkeutuu.

Kiitos kun olit mukana!