Kuin huomaamatta olemme tulleet SIIHEN syyskuuhun. Elämäni kolmas vuosikymmen on päättymässä yhtä jalkaa kokkausprojektini kanssa, reilun kuuden vuorokauden päästä. On viimeisten tekstien ja haikeiden hyvästien aika.

Itse asiassa loppukesä on minulle ylipäätään ja joka vuosi haikeaa aikaa. Kun elokuu lähenee loppua, kesä jää taakse, ja sen tiedostaminen saa aina aikaan teatraalisia ja kaihoisia huokauksia. Tänä vuonna niitä vain on ollut tavallista enemmän.

Lokirojektini alkoi tilanteessa, jossa elämäni oli periaatteessa kovastikin kunnossa. Voivottelin mielessäni kuitenkin usein sitä, etten ollut elämässäni saanut tarpeeksi asioita valmiiksi. Moni asia oli kolmenkympin rajapyykin uhkaavasti lähestyessä, 28-vuotissynttärieni jälkihöyryissä, vieläkin ”vaiheessa”. Ja elämänhallinnan tunteen kanssa oli siksi niin ja näin. Nähtyäni leffan Julie & Julia päätin hieman pilke silmäkulmassa tehdä jotakin. Kyllä tässä elämässä jotain pystyisin minäkin hallita. Ainakin kattiloita ja kauhoja.

Lähes kahden vuoden ajan olen kokannut joka viikko keskimäärin 2,04 reseptiä keittokirjastani, ja aika paljon on tapahtunut sinä aikana. Moni ”vaiheessa” ollut asia on nyt hoidettu, muukin kuin Kirja siis: opinnot suoritettu, urapolun alku löytynyt. Ennen kaikkea ihmissuhderintamalla on edetty pisteeseen, jossa epävarmuudelle tai muille pohdinnoille ei ole mitään sijaa. Me ollaan me. Tässä ja nyt. Nyt ja aina.

Siinäpä yksi syy jälleen haikeudelle. Taakse jäävä kesä ja alkava uusi syksy merkitsee minulle merkittävää taitekohtaa elämässä. Olen aloittamassa uuden vuosikymmenen ja jättämässä yhden aikakauden taakseni. Olemmehan murun kanssa nyt kertoneet maailmalle sen, minkä itse tiesimme jo aika pitkään. En ole enää tyttöystävä tai avo. Elämäni vaimona on virallisesti alkanut. Neljännelle kymmenelle lähden aivan uudenlaisesta tilanteesta. Lehti kääntyy, ja kolmenkympin kriisi jääköön virallisesti taakse.

Vaimoksi ryhtyminen on fiiliskysymys ja myös imagokysymys. Vaimous alkoi tietyllä tapaa sillä hetkellä, kun siksi maistraatissa päätin ryhtyä. Toisaalta vaimous tulee oikeastaan vasta todeksi toisten sitä sinulle todeksi tehdessä. Vaimoksi tuntee itsensä vasta silloin, kun avioliitto on viimekertaisten päiväkirjamerkintöjeni mukaisesti siunattu. Papin ja läheisten ihmisten läsnäololla. Mutta on matkalla vaimouteen vielä yksi muukin tärkeä riitti ja etappi, jota vielä ei ole ehditty käsitellä. Ei sitä nimittäin oikeasti voi tuntea yhden aikakauden jäävän lopullisesti taakse, ellei täti ole pudonnut sadevesikaivoon. Tarkoitan, että ellei vaimouden kynnyksellä ole käyty morsiussaunassa.

Viikko ennen hääjuhliamme sellainen järjestettiin minulle meillä kotona. Paikalla olivat entisen elämäni merkittävimmät naishahmot, äiti, täti ja siskoksi nimittämäni serkkutytöt. Kummitätiä vain puuttui, Pietarissa kun oli. Hänen kanssaan vietimme sitten yhden riitti-illan vielä myöhemmin, hääjuhlien jälkeen. Meidän perheessä kun ei mitään tehdä puolivillaisesti. Asia on nuijittu vasta kun se on oikeaoppisesti nuijittu, myös meidän muorin nyrkillä!

*

Naisten ilta, jossa hyvästellään naimaton mennyt elämä ja käydään läpi vaimoksi ryhtymisen kannalta tärkeä puhdistusriitti, siis sauna, on syytä kehystää hyvin tarjottavin. Ruokapuolta ei tarvinnut itse asiassa kauaa elokuun lopussa miettiä. Kesän haikea hyvästely tehdään tietysti rapukekkereiden tunnelmissa. Ja nyt niitä oli siis luvassa kahdella tavalla, viimeisimpien lokiruokien resepteillä höystettynä.

Merrattoman miehen muijan rapujuhlista ensimmäiset toteutettiin katkoilla ja katettiin ulos. Jälkimmäisessä nautittiin kotimaisia, pakastettuja rapuja, mutta säiden jo viilettyä ratkaisevasti tunnelma luotiin sisälle. Eikä siihen itse asiassa muuta tarvita kuin kaksi naista istumaan pöydän ääreen rapuveitset vastakkain. Tarinaa ja meteliä oli ihan yhtä paljon kuin ennen morsiussaunaa isommalle porukalle laitetun pöydän ääressä. Muuta sählinkiä oli kyllä vähemmän. Ekoissa rapujuhlissa porukkaa tippui lasarettiin, toisissa juotiin vain normihuppelit. Sellaiset naiselliset siis, tarkoitan, ja ilman haavereita.

Morsiussaunojien rapukestit

Vapaavalintainen alkujuoma Alejandron tarjottimelta

*

Kirjan katkarapu-fetaruukut

*

Katkarapuvati

Grillikatkat

Lime-tillikastike & Aioli

Maalaisleipää & voita

*

Nuotioperuna & valkosipulivoi

Sienipaistos

Pähkinäinen salaatti uunikuivatuista kirsikkatomaateista

*

Kirjan manteli-suklaajäätelötorttu ja vadelmakastike

Pihamaan Jalovadelma

*

Kirjan rapuruukut olivat oiva alkupala, samoin maistui katkaraputarjoilu ja niiden jälkeen nautittu suolainen piirakka ja salaatti. Pyyhkeitä tuli kuitenkin Kirjan jälkkärireseptille. Kovat marsipaanilevyt olivat hankalia leikata…

Toisissa kekkereissä Kirjan reseptit kuitenkin pitivät kutinsa. Raikas ja rapsakka salaatti sai erinomaisen, anjovista sisältävän kastikkeen päälleen, ja yhdistettynä keitetyn, kapriskastikkeen kanssa tarjotun naudan sisäpaistin kanssa annos muistutti makumaailmaltaan vitello tonnatoa. Rapuviinit olivat taattua kamaa jälleen, ja  nyt Kirjan jälkkäriresepti, punssilla maustettu suklaajäädyke, oli myös oikein hyvää. Jäädyke koristeltiin suonenjokelaisilla iltatähdillä, kesän vihoviimeisillä mansikoilla. Aah, huokaus…

Hääjuhlien muistelua rapujen kera

Alkujuomana martini

*

Sieniruukut

*

Suomalaisia rapuja

Paahtoleipää, voita & tilliä

*

Keitetty paisti kapriskastikkeessa

Kirjan retiisisalaatti

*

Kirjan punssiparfait

*

Tiedättekö mitä morsiussaunassa kuuluu tehdä? Muutaman kaason pestin jälkeen luulin minä ainakin tietäväni. Niin luuli myös pikkusisko, joka oli opiskellut kaikki rituaalit ja ottanut ohjelman vetäjän roolin. Olimme molemmat väärässä. Kuten meidän suvussa tapana on, aina nimittäin joku hiekottaa etukäteisvalmistelijan suunnitelmat täysin rinnakkaisella showlla.

“Ja sitten mie kierrän taloa kattilan kanssa”, keskeytti Tauno-täti napakasti pikkusiskon puheen saunassa. Hän oli juuri yrittämässä selostaa, missä järjestyksessä ja miksi mikäkin morsiussaunarituaali tehtäisiin. Sisko kääntyi oman äitinsä puoleen, ja kysyi yhtä napakasti, että minkäköhän roolin täti oikein oli luullut tähän varanneensa. “Mie kuljen ympäri taloa, hakkaan kattiloita ja pelotan ne pahat henget”, täti huusi takaisin. Selvä peli.

Eli vaikka munat karvan verran liian väkivaltaisesti rikkonut oma äitini vähän jo mursi pikkusiskon hienoa kaavaa ja suunnitelmaa, varsinaisen rituaalimurhan toteutti variksenpelättimen roolin tahtonut täti. Yksi asia on silti varma. Jos tämän talon ympärillä pahoja henkiä vielä vajaa kuukausi sitten oli, niin ei ollut sen jälkeen, kun puolialaston, alkuasukasmaisen kesärusketuksen omaava tätini rypi talon kulman kannettomassa sadevesikaivossa reitensä verille ja raahautui loppumatkan kattilaa ja puukapustaa huitoen, toinen jalka puolimetriä toisen perässä, takaisin terassille, täyden ringin jälkeen.

“Mitäs sitten tapahtu?” nauroi kummitätini, ja napsautti herkullisen punaisen ravun saksen veitsellä halki. “Sitten me revittiin yksi tyynyliina murun edellisestä elämästä, ja sidottiin Taunon jalka. Isosisko pyörtyi, ja lasit meni rikki. Pikkusisko hermostui, että rituaalia ei keskeytetä. Hän oli harjoitellut. Niinpä mä sitten juoksin taloa alasti ympäri siskon tiukan katseen alla, mutsin huljutellessa kahta potilasta suihkussa”, vastasin. Nauroimme makeasti.

Seuraava päivä oli siivouspäivä, pitkästä aikaa. Tiskikone huolehti rapuillan astioista, minä imuroin ja luuttusin. Nappasin kaikki roskiksetkin, ja kannoin ulos. Heittäessäni vessan roskapussia säiliöön, näin sinistä tyynyliinaa muovipussin läpi. Sitä entisen elämän. Veressä.

Siinäpä symboliikkaa kerrakseen, naiset!