Pääsiäisen lähestyminen ja kesäaikaan siirtyminen ovat yhtä varmoja keväänmerkkejä kuin yhä useammin lämmittävästi porottava aurinko ja katolta tippuvat vesipisarat. Ihan viimeistään kevätfiilis täyttää rinnukseni, kun ennen pääsiäispyhiä pidän perusteellisemman siivouspäivän. Kun päivän päätteeksi asetan maljakkoon kimpun tulppaaneita, tunnen luissa ja ytimissä asti talven olevan virallisesti ohi.

Kevätfiilis, häämöttävä kellojen siirto ja äidin nimipäivät saivat minut kokkailutuulelle. Käsillä oleva yrttiviikko innoitti valitsemaan muutaman hyväntuoksuisen paketin kaupassa, ja jo oli juhla-aterian suunnitelma valmis. Tiedossa oli iloisen värinen, keveä ateria.

Keveyteen oli kuitenkin toinenkin syy.

Oletteko ajatelleet, miten äärimmäisen hankalaa on kohteliaasti huomioida muutoksia tuntemasi ihmisen painossa. Siskoni mies laihtui useampi vuosi sitten niin paljon, että se herätti todella suurta kummastusta lähipiirissä. Olin kerran tilanteessa, jossa eräs paikallaolija yritti asiasta häntä kehua. Sana ”lihava” vilahti kuitenkin hänen puheessaan niin monta kertaa, että lopulta kukaan ei oikein tiennyt, mihin katsoa. Tilanteesta tuli puhujan paikkailuyrityksistä huolimatta siskon miehelle varmasti olo, että hän oli aiemmin ollut meidän muiden mielestä lihava.

Totuuden nimissä, olihan se vähän pötäkkä ollutkin.

Senkin uhalla, että tässä käy nyt samoin, yritän seuraavassa hyvin harkitusti ilmaista painonmuutokseen liittyvän kommentin, kieli keskellä suuta.

Valitsin keveitä ja terveellisiä ravintoaineita sisältäviä ruokalajeja, koska yksi aterialle osallistuva mieshenkilö on onnistunut elämäntapamuutoksillaan muuttamaan merkittävästi ulkonäköään. Vaikka hänen aiempikin olemuksensa oli komea, näkyvät uudenlaiset ruokatottumukset hänessä selvästi ulospäin, ja kuulemani mukaan ne myös tuntuvat.

HUH!

Aloitimme illallisemme porkkanasosekeitolla, jonka maustoin appelsiineista puristetulla mehulla. Iloisen värinen keitto on oiva keväinen valinta vaikka pääsiäisaterian alkuruoaksi. Tuhdit kermat voi hyvin korvata vähärasvaisella ranskankermalla, koska porkkanan omaa hienoa makua ei turhan raskailla höystämisillä kannata peittää.

Keiton kanssa söimme oreganolla maustettuja pekoni-juustomuffinsseja, jotka keventäjä saattoi korvata ruislastuilla. Pöydästä löytyi myös levitteitä, jotka sopivat molemmille. Porkkanalevite on vakiotarjottavaani. Se on tehty Oivariinista, rahkasta ja porkkanaraasteesta. Sienilevitteen valmistin siitakkeista sekä tuorejuustosta ja maustoin valkosipulilla. Molemmissa oli terveellistä, rautaa ja C-vitamiinia sisältävää persiljaa.

Pääruokana söimme valkoviiniliemessä keitetyt lohiperhot puolukkakastikkeella. Valmistin ne Kirjani ohjeella. Keitetty lohi on paitsi terveellistä, myös yllättävän hyvän makuista. Suosittelen kokeilemaan! Lisukkeina annoksissamme oli keitettyä perunaa ja ruusukaaleja, sekä rakuunalla maustettuja porkkanoita.

Vaikkei koivun silmuja vielä ulkona näykään, myös jälkiruokamme sai yrttiviikon kunniaksi vihreän koristuksen sitruunamelissasta. Perinteistä jääkaappikakkua kevyemmän tortun kermasta osa oli korvattu jogurtilla. Kiillekerros kakun päällä on tehty jatkamalla tyrnihilloa vedellä. Sopivan raikasta, ei liian makeaa, ja ennen kaikkea mahtavan väristä!

Vaikka ruokalajit keveitä olivatkin, yksi asia on aina varmaa. Alkukeiton, näkkäreiden ja muffinssien, levitteiden, kalan, kasvisten ja kakkukahvien jälkeen olo on tuhti. Vaan tulee siitä silti hieman vähemmän huono omatunto, kun kuitenkin: ”Söimme todella kevyesti!”.

Ja jos syön lopun jogurttitortun rasvaisine keksipohjineen yksin viikonlopun aikana, niin mitäs siitä. Kevyt mikä kevyt!

Keväistä tunnelmaa ja hyvää pääsiäisen odotusta kaikille!

Perheeni naisyhteisöön kuuluu kuusi jäsentä. Neljä meistä pakkasi laukkunsa ja vietti viime viikon Teneriffalla. Allaslöhöilyä, kävelyä, katselua, syömistä ja juomista, niin kului viikko rantalomille tyypilliseen tapaan.

Tutustun aina pintapuolisesti matkakohteiden ruokakulttuuriin etukäteen oppaiden ja netin avulla. On hyvä hieman jo valmiiksi miettiä, mitä paikallisia erikoisuuksia reissussa tekee mieli kokeilla. Se hieman nopeuttaa ruokalistojen edessä tapahtuvia valintatilanteita. Tässä muutama ajatus, jos joku muu on kulmille menossa lähiaikoina.

Kanarialle matkaavan ei kannata odottaa, että saarten tyypillisyyksiä tai perinneruokia löytyisi helposti. Teneriffalta, Los Cristianoksesta, on helpompi löytää kiinalainen ravintola, thaibuffet, brittipubi tai italialainen pizzeria kuin kanarialaisten omia herkkuja tarjoileva ruokapaikka. Kehuttuja liha-kasvispatoja tai -keittoja en nähnyt yhdelläkään listalla rantakadun ravintoloissa. Toki ilmiö pätee aurinkolomakohteisiin yleisestikin. Tosi ruokamatkaaja suuntaisikin pois isoimmasta turistihälystä, joskin silloin kannattaa reissata yksin tai jonkun muun ruokaan pahasti hurahtaneen kanssa (ks. edellinen teksti).

Espanjalaisia ravintoloita oli onneksi silti runsaasti. Ne käyvät pahinta paikallisuuden janoa sammuttamaan. Vaikka Kanariansaarten omin ruoka mannerespanjalaisesta eroaakin, ruokatoivelistaltani löytyi jo etukäteen paella sekä lempparini gambas al ajillo, katkarapuja valkosipulissa.

Myös tapaksia piti taas saada. Pikkusisko suostui eräänä päivänä irrottautumaan aurinkotuolista ja suuntaamaan päiväpalalle hieman allasbaaria kauemmaksi, ja söimme mielettömän hyvän tapaslajitelman, kohtuuhintaan. Kaksikymmentä euroa kahden hengen täyttävästä tarjottimesta kymmenkuntaa eri sorttia ei liene nykyään kallista.

Toki muutamaa ihan paikallistakin erikoisuutta pääsimme maistamaan. Ryppyperunat, papas arrugadas, kuuluivat jokaiselle aterialle. Ja ne olivat herkullisia. Keralla tarjottu mojo picon, mausteinen kastike, oli hyvää myös. Eniten ihastuin vihreään mojo verdeen, jota söin muutenkin onnistuneessa kala-annoksessa sardinas a la parrilla.

Conejo en salmorejo, kaniinia mausteisessa kastikkeessa, oli toinen paikallinen ruoka, jota sai useasta paikasta, ryppyperunoiden kanssa tietenkin. Se oli melkoinen makuelämys. Oikein hyvää oli myös kanarialainen vuohenjuusto. Jälkiruokavalikoima ravintoloissa oli sen sijaan yllättävän vaatimaton. Panostinkin pari kertaa päiväkahveihin ja dulcerioista ostettuihin kakkuihin.

En ole vielä koskaan ollut niin kauaa poissa kotoa, että suomalaisia karjalanpaisteja tai korvapuusteja ehtisi liian ikävä tulla. Toisilla on vaikeampaa. Tauno-täti oli pakannut Veli-Vienon lisäksi suomalaista kahvia mukaan, koska ”Mie en espanjalaisten kahveista tykkää”. Ihan turha selittää, että molemmat tulevat Brasiliasta. Kun suu on tiettyyn paahtoon oppinut, ei sitä käy uhmaaminen. Kahvi kiehuikin huoneistomme keittiössä niin tiuhaan, että sulakkeet paloivat kahdesti.

Kuitenkin, jos jotain suomalaista reissussa itse nopeasti kaipaan, on se ruisleipä. Humpuukileipien keskellä sitä tulee ikävä jo muutamassa päivässä. Ei tarvinnut taaskaan sunnuntai-iltana miettiä, mitä suuhunsa pistäisi: Iso pala ruisleipää reilulla voilla. Eikä seuraavan lokiruoankaan päättäminen turhan vaikeaa ollut.

Savolaiset ovat kaikessa ”hiljaisessa viisaudessaan” keksineet leipoa muikkuja ruiskuoreen. Aina, kun ostan tätä harvinaista herkkua, ahmin sitä useamman siivun. Parasta kukkoa olen syönyt Kuopiossa. Luulen, että moni muukin.

Ainon silakat ovat Kirjani resepti, jonka tekijä oli ristinyt kaupunkilaisen kalakukoksi. Kolme revittyä ruisleipää voideltiin paksulti, ja aseteltiin vuokaan. Väliin silakkafileitä ja suolaa, päällimmäinen leipä voideltu puoli alaspäin kanneksi. Komeus oli tunnin uunissa, ja hyvä muikkukukon korvikehan siitä tuli. Maistui mainiolta piimän kanssa.

Toinen savolainen lempparini on mustikkarättänä. Mahtava rukiin maku yhdistyy marjoihin mitä mainioimmalla tavalla. Päälle vaniljakastiketta, löysää kermavaahtoa tai vaniljajäätelöä. Kerma on parasta.

Näihin makuihin on aina kiva palata. Suomalaisiin maakuntaruokiin pitäisi tutustua laajemminkin. Vinkatkaa joku savolainen, mitä muita herkkuja sieltä löytyy.

Kiitos vielä kerran seurasta naiset, mutta mitä jos ensi kerralla panostettaisiinkin kotimaan matkailuun ja suunnattaisiin vaikka Savon sydämeen. Tai sinne Lappiin! Poro ja lakat ovat aika kovia paikallisia erikoisuuksia, joita minä ainakin lähtisin kovin mielelläni maistelemaan. Ja kahvikin olisi suomalaista.

Tosin altaalla voisi olla siskolla vähän vilpoisampaa.

Jos en kansainvälisen teemani lanseeraamisen jälkeen heti kärkeen pyhittäisi yhtä viikonloppua italialaisille keittiökokeiluille, olisi se jonkinasteinen häväistys idoleitani kohtaan. Italialaiset sen nimittäin taitavat, hyvän ruoan, juoman ja pitkän aterioinnin salat.

Kerroin jo kaikkien aikojen toisessa lokitekstissäni, että vierailimme viime kesälomallamme Roomassa. Ja että pieni pala sydäntäni jäi sinne. Sen sijaan matkakumppani sai loven korkeintaan lompakkoonsa. Hyviä ruokamuistoja teimme kuitenkin molemmat.

Italia jakautuu alueisiin, joilla kullakin on omanlaisensa keittiö. Rooma kuuluu Lazion alueeseen, joka on ykkösherkkuni, pannulla tai grillissä paahdettujen valkosipulisten bruschettojen (suom. ”kärähtänyt leipä”), kotiseutua. Särpimeksi voi valita mieleisensä lukuisista antipasteista, kuten rapeaksi paistetuista tai marinoiduista kasviksista sekä oliiveista.

Ikuisen kaupungin keittiöstä löytyi myös yllättäviä piirteitä. Esimerkiksi sisälmykset kuuluvat perinteiseen roomalaiseen keittiöön. Vähän vähemmän haasteita haluava voi valita karitsaa, vasikanlihaa (saltimbocca lienee kuuluisin annos) tai erinomaisia meren herkkuja.

Spaghetti on roomalaisen aterian kulmakiviä. Spaghetti alla carbonara on roomalainen klassikko, jota pääsin kokeilemaan L’Archetto nimisessä pikkuravintolassa. Jälkiruoaksi syömäni sitruunainen torttu ei käsittääkseni ollut oikeaoppista Crostata di ricottaa, mutta maistui taivaalliselta Franceligo -liköörin kanssa. Jäätelöt ovat toinen roomalainen jälkiruokaelämys, jota ei kannata ohittaa, jos kulmilla käy. Maineensa veroista on.

Olin ikävöinyt tuota kaikkea jo yli puoli vuotta. Nyt päätin, että olisi viimein sopiva viikonloppu kokata makumuistoja reissultamme, ja avata se tarkkaan varjelemani viinituliainenkin. Aloitimme makumaratonin perjantaina, joka oli varattu miespuolisen matkakumppanini reissuelämyksille.

Saavuimme Roomaan myöhään maanantai-iltana. Olimme nälkäisiä, ja suuntasimme lähimmän ison kadun varrelle etsimään ravintolaa. Kuljimme Via Nazionalea kohti Piazza D. Repubblicaa, ja löysimme pizzerian, jossa pääsi syömään ulos, katuun lähes kiinni pystytetylle terassille. Minun annoksessani oli lohta, mies tilasi salamipizzaa nimeltään Diavolo. Paholaisen pizza on arvaten saanut nimensä aavistuksen tulisesta maustaan.

Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Reissua oli edessä neljä päivää, mutta mitään muuta ei tarvinnut enää tilata miehen, joka oli löytänyt itselleen varmaa pöytäseuraa. Hän söi reissulla vielä kolme Diavoloa, ja sortui vain yhtenä iltana pihviin. Harmitteli sitäkin myöhemmin.

Olen aika haka pizzanpaistaja. Jennin tekemä ja roomalainen pitsa ovat molemmat ohuita ja rapeita. Täytteitä on vähän, juustoa sopivasti. Pizzakivi on kyllä lähes välttämätön onnistumiselle sähköuunissa. Tavallinen pelti ei kuumene tarpeeksi.

Diavoloon tulee tomaattikastikkeen lisäksi vain salamia, mozzarellaa, ja vähän reissusta tuotua chiliöljyä. Ja se on tosi hyvää, vaikka itse sanonkin.

Jos äijä ei tilaa jälkiruoaksi Irish coffeeta, ovat maailmankirjat aiemmin olleet sekaisin. Nykyisin vakikumppanin viittaa kantaa myös creme brulee, joka ei siis ole varsinaisesti erityinen Rooman muisto. Kiva valinta kuitenkin tähän viikonloppuun, sillä se sopi minusta viskikahvia paremmin pizzan jälkiruoaksi.

Pizzojen jälkeen kuljimme lähimmälle aukiolle, minä nauttien ilmapiiristä ja kaupungin kauneudesta. Havahduin omasta maailmastani viereltä kuuluvaan yrmeään kysymykseen: ”Eikö täällä tosiaan ole piip mitään muuta kuin näitä piipin vanhoja taloja?”.

Jo ensimmäisenä iltana matkamme käsikirjoitus tuli selväksi. Roomaan äärimmäisen paljon ihastuva ja lievästi vihastuva ihminen olivat hypänneet samalle reissulle, ja konfliktejahan siitä seurasi ilman muuta.

Kuumuus rassasi seuralaistani vielä enemmän kuin rauniot. Ja jonot ja ihmispaljous. Seisoimme ensimmäisenä aamuna Colosseumin edessä, minä katsellen sitä vaikuttuneena. Hellettä ja jonoja riitti. Havahduin omasta maailmastani viereltä kuuluvaan yrmeään toteamukseen. Mattinykäs –tyylillä matkakumppanini latasi hyvin vakavalla äänellä: ”On yks mikä on varma ja se on aivan varma, jos sä tonne haluat. Mä en.”

Onneksi samaa värssyä ei kuulunut läheltä hotellia löytyneen uudenaikaisen ravintolan edessä. Söin siellä yhtä elämäni parhaista alkuruoista.

Tänään oli vuorossa reissun muistelua pitkän illallisen muodossa, ja minun parhaita ruokamuistojani. Aloitimme lasillisilla italialaista makeaa kuohuviiniä. Etualkuruokana nautimme muutaman palan juustoa. Gorgonzola, taleggio ja parmesaani saivat kylkeensä lusikallisen mustikkahilloa, juoksevaa hunajaa ja aivan maanmainiota Hunaja Aitan Mustikkia. Juuri tähän tapaan söin juustoja Cottossa, hunajoiden kanssa.

Varsinainen alkuruokamme oli bruschettaa lisukkeineen. Leivät teimme Kirjani reseptin mukaan. Ne tuotiin pöytään pannulla, ja keralla söimme antipasteja. Moscatel viinietikalla maustetut paahdetut kesäkurpitsat ja valkosipuliset paprikat sopivat leiville parhaiten, mutta italialainen leikkelelajitelma kuului myös asiaan. Marinoidut oliivit ovat toinen välttämättömyys. Hyviä olivat kaikki, vaikka roomalaisten versiot toki omassa sarjassaan painivatkin. Reissulta tuotu paikallinen Frascati –viini kruunasi leipäateriamme. Wau!

Jälleen kuuman päivän jälkeinen ilta Rooman kaduilla. Etsimme ruokapaikkaa, jonka tiesin esitutkintojeni perusteella yhdeksi Rooman parhaista. Ovet olivat lukossa. Jouduimme patikoida pitkän matkan takaisin päin. Ihan lähellä hotellia oleva La Gallina bianca oli ollut kakkosvaihtoehtoni. Sinne siis, minä iloisesti hymyillen, koska olin kuullut paikan lasagnen olevan verratonta.

Mies puhisi ja pyyhki hikeään. ”Et taida olla oikeen kaupunkilomaihmisiä”, totesin yrittäen keventää tunnelmaa. ”En niin. Mutta en mä kyllä sitten oikeen ole rantalomaihmisiäkään!”, hän vastasi heti pontevasti. Olimme hetken hiljaa, ja katsoimme toisiamme. ”Niinpä. Ehkä on vaan tunnustettava, että sä et ylipäätään ole lomaihmisiä”, minä totesin. Nauroimme noin viisi minuuttia. Tukalastakin tilanteesta kannattaa aina kaivaa huumori esiin. Se yleensä keventää tunnelman.

Jatkoimme tänään juhlaillallistamme lasagnella Valkoisen kanan tapaan. Annoksissa oli siis paljon mozzarellaa ja parmesaania, juuri kuten La Gallina Biancassa. Rinnalla tarjoilin insalata mistaa veriappelsiineilla. Ja punaviiniä tietysti.

Paras jälkiruokamuistoni oli viimeisenä iltana ravintola Targetissa syömäni pähkinäsemifreddo appelsiinikastikkeella. Yritin tehdä samanlaista tänään, ja onnistuin kohtuudella. Joimme viipaleiden kanssa lasilliset reissusta tuomaamme pähkinälikööriä, Frangelicoa.

Ruokamuistoihin palaaminen ei ollut matkakumppanilleni läheskään yhtä tuskallista kuin itse reissun muistelu. Erityisesti hänen vakioherkkunsa miellyttävät aina. ”Hyviä oli nämäkin. Mutta se sun tekemä pitsa taas eilen, se on sitten yksi niistä syistä, jonka takia me ei erota koskaan”, hän vielä ehti sanoa ennen  nukahtamistaan.

Ei Roomaa päivässä rakennettu, mutta ei sitä näyttänyt orimattilalaismiehestä olleen vuosituhansien aikana paljoa purettukaan. Jos pitsa on se syy, miksi tämä suhde kestää kuin Ikuinen kaupunki, niin en loukkaannu siitä yhtään. Olen pelkästään iloinen, jos joku nuori katsoo meitä vielä vuosienkin päästä ja toteaa: “Eikö piip noilla vanhoilla ihmisillä ole tosiaankaan mitään muuta kuin piipin raunioiset toisensa?”

Nähdään reilun viikon päästä, kun palaan pieneltä talvilomareissulta! Siihen asti, hyviä kokkailuhetkiä kaikille!

Törsään rahojani ruokaan hieman enemmän kuin olisi pakko. Eniten tämä johtuu kirjavista vakaumuksistani. Reilun kaupan hedelmä tai kahvi on useimmiten epäreilua kalliimpaa, kotimainen taas tuontituotetta ja luomu perinteisesti tuotettua tyyriimpää. Pientuottajien herkut ovat samoin kovemmin hinnoiteltuja kuin isojen ruokatalojen massatuotteet. Silti joku roti minunkin on säilytettävä. Taivaan tosi nimittäin on, ettei kukaan voi käyttää ruokaan enempää rahaa kuin tienaa. Pääsääntöisesti.

Joskus sattuu nimittäin niin, että elämä lätkäisee isolla onnenpotkulla keskelle persustaa. Minulle kävi näin reilut kolme kuukautta sitten, kun pääsin esittelemään silloin uutta projektiani radioon. Sain Novan pojilta pienen kannustimen yritykseeni. Lupasivat lähettää lahjakortin The Ruokakauppaan, Stockalle.

Joulun jo kolkuttaessa ovella aloin epäillä, että minua oli vedätetty. Nimeni komeilisi parhaillaan Novan nettisivuilla listassa ”Seuraavat idiootit ovat sekopäitä ja luulevat saavansa siitä vielä rahaa”. Pelkoni oli turha. Pian postilaatikkoon tupsahti kirje, sisällään se paljon odotettu lahjakortti! Ikinä ei tiedä, mitä elämässä tapahtuu seuraavaksi!

Teimme ostosmatkan muutama viikko sitten. Sain tuhlattua kortistani leijonan osan, sillä olin varautunut koitokseen hyvällä kauppalistalla. Tuomo istui lihatiskin edessä seniorikansalaisille varatulla tuolilla, puristi kärryjä ja huokaili, kun minä loikin hyllyjen välissä ja tiskeillä ja kannoin herkkuja kyytiin. Mahtava reissu!

Tänään sain käyttää ensimmäisen ostamistani ylihinnoitelluista aarteista. Saimme taigan kylmien viimojen jälkeen keittiöömme lempeitä tuulia pustalta, kun testasin muutaman Kirjani unkarilaisvaikutteisen reseptin. Ensin lyhyt oppimäärä sukulaiskansamme ruokatottumuksista, lähteinä pari naistenlehteä ja wikipedia.

Unkarilainen ruoka on perinteisesti raskasta. Se ei vielä nykyäänkään liene ihannevalinta laihduttajille, sillä annokset ovat isoja ja tuhteja, usein rasvaisiakin. Pääraaka-aineena suositaan tietenkin lihaa. Salami ja mausteiset makkarat ovat myös tyypillisiä, ja Pick lienee näistä kuuluisin. Lisukkeet ovat konstailemattomia ja yksinkertaisia. Tavanomaisia lautasella ovat etikkasäilykkeet, kuten pikkelssit ja hapankaali, ja mausteena käytetään paljon kuminaa. Usein ruoka on suomalaiseen makuun myös tulista.

Paprika on eittämättä yksi unkarilaisen keittiön kulmakivistä. Se on paikallisen kansallisruoan, gulassikeiton, yksi raaka-aineista. Paprikoita on montaa sorttia, tulisia ja mietoja, ja niitä käytetään tuoreina, jauheena lähes kaiken maustamiseen sekä säilöttyinä.

Unohtaa ei tietenkään sovi unkarilaisten hedelmäviljelmiä. Omenat, luumut ja aprikoosit löytävät tiensä erityisesti jälkiruokiin ja leivonnaisiin. Hyvin tavallinen raaka-aine niissä on myös saksanpähkinä. Lisäksi Unkari on vanha viinimaa, jonka tuotteita kannattaa kokeilla.

Olen valmistanut muutama syksy sitten unkarilaistyylisen illallisen yhdelle rakkaimmista ruokaystävistäni. Söimme alkuun gulassikeittoa muistuttavaa kasvissoppaa, jossa oli hapankaalia, ja jatkoimme miniannoksilla hanhenmaksaa ja lasillisilla tokajia. Pääruokana söimme porsaankylkeä luumuhillokkeella, punakaalin ja kurkkupikkelssin kanssa. Jälkiruoaksi nautimme kookkaat palat struudelia, jossa oli täytteenä hedelmiä ja pähkinää. En enää muista, oliko keralla tarjoamani kuohuviini Törleyn, mutta oli tai ei, se maistui.

Tänään tein loki-iltaruoaksi Oliverin oliivibroileria, joka muistuttaa paljon unkarilaista paprikakanaa. Kokonaisen broilerin käsittely on hauskaa puuhaa ja ”harvinaista herkkua”, sillä sitä ei tuoreena kovin monesta lähialueen kaupasta löydä. Broileri paloiteltiin vuokaan, maustettiin paprikajauheella, ja päälle lisättiin sipuli-paprika-oliiviseos, jossa oli myös kermaa ja unkarilaista punaviiniä. Vuoka hautui kypsäksi uunissa, ja onnistui hyvin. Alan muuten olla jo haka lintujen paloittelussa.

Jälkiruoka oli karvan verran turhan monimutkainen tavalliselle keskiviikkoillalle, mutta siitä tuli hyvänmakuinen. Hurjan hintainen laatutuote, lasipurkkiin säilötyt aprikoosit, osoittautui sen arvoiseksi. Jokainen tietää, miltä peltipurkkipersikat ja –aprikoosit maistuvat. Nämä eivät olleet niitä kohdanneet puusta ottamisen jälkeen millään tuotantolinjalla, olen varma.

Aprikoosit kieriteltiin olut-jauhoseoksessa ja friteerattiin öljyssä. Lämpimät palloset saivat kastikkeen pehmitetystä, appelsiinimarmeladilla ja liköörillä maustetusta vaniljajäätelöstä. Jälkiruoka ei ehkä saanut arvoistaan vastaanottoa, kun söimme ne telkan ääressä, minä trikoissa ja villasukat jalassa, siipalla pelkät kalsarit. Mutta tätä tämä nyt on. Parinkin reseptin viikkotahti tarkoittaa, että toisinaan niitä on kuitattava ihan kuittaamisen vuoksi. Kaikkea ei voi säästellä juhlatilanteisiin.

Sama koskee myös 12 euroa maksanutta Vinagre de vino dulce:a! Olkaa siis kuulolla lauantaina, kun makumatkamme jatkuu pidemmälle etelään. Luvassa omia ruokamuistoja ja jääkaappini, ellei koko Järvikylän, kalleinta etikkaa. Villasukat jalassa.

Erilaiset kokkailuteemat tuovat rutkasti piristystä keittiöharrastukseen. Viime viikkojen aikana meillä on maisteltu talvea. Liha-juurespadat ja keitot ovat porisseet ja muhineet, leipätaikinat kohonneet, ja kuumat juomat ovat piristäneet pimeitä iltoja. Näin kuun vaihteessa ja talven jo taittuessa on hyvä aika uusille teemoille.

Olen keittokirjaani lueskellessani sijoitellut sen reseptejä eri kategorioihin. Lammaskaalia syödään talvella, parsa on kevätruokaa, mansikat kuuluvat kesään, ja sienikeittoa teen sitten joskus syksyllä. Vuodenaikojen lisäksi osa resepteistä edustaa myös selvästi pallomme eri ruokakulttuureja. Tuossa on selvästi ranskalainen, tuossa supisuomalainen, tuossa taas italialainen resepti, ajattelen Kirjaani selaillessani. Siitäpä idea uudeksi kokkailuteemaksi!

Eri maiden keittiöihin tutustuminen on hauskaa ja antoisaa puuhaa. Ja opettavaista monin tavoin. Ajattelinkin nyt maalis-huhtikuun ajan hakea kokkailuihini uutta puhtia ja ottaa aiempaa määrätietoisemmin käsittelyyn eri kansallisuuksien ruoka-aarteita. Tuulia tupaan tulee erityisesti muualta Euroopasta, mutta ehkä vähän kauemmaksikin ennätämme joku kerta. Jatkan vielä talveen sopivilla aterioilla, mutta viimeistään huhtikuussa lautasilla maistuu jo kevät.

Aloitimme venäläisellä aterialla. Venäläisestä keittiöstä tulevat ensimmäisenä mieleeni borssikeitto ja smetana sekä blinit. Jälkimmäiset liittyvät laskiaiseen, joka on Venäjällä iso ulkojuhla. Ortodokseilla laskiaisesta alkaa pääsiäiseen kestävä paasto. Siksi onkin hyvä syödä rasvaisia herkkuja.

Pelmenit ovat minulle verraten vieras venäläinen klassikkoruoka. Ne muistuttavat italialaisia ravioleja, ja ne tarjotaan usein voisulan, hienonnetun sipulin ja smetanan kanssa, kuten blinitkin. Kirjani mukaan pelmenit olivat Siperiassa talvista eväsruokaa, ja ne ovat saaneet nimensä korvaa muistuttavasta ulkonäöstä. Kokeillahan niitä piti.

Pelmenit ovat kuin pieniä pasteijoita, jotka keitetään kypsiksi suolavedessä. Siis kuin täytettyä pastaa, ja kovasti saman makuisiakin. Kirjani reseptissä ne täytettiin lampaan jauhelihalla, ja tarjottiin valkosipulilla ja etikkapunajuurien liemellä maustetussa lihaliemessä. Pelmenit onnistuivat rakenteellisesti ihan nappiin, mutta täytettä olisi voinut maustaa riskimmin. Vaan ensikertalaiselta kelpo suoritus tämäkin.

Pääruokana söimme stroganovia, jonka valmistin luomu naudanlihasta. Smetanan sijasta lisäsin liemeen kevytranskankermaa, suurustin, maustoin sinapilla, ja tarjoilin etikkasäilykkeiden kanssa. Suolakurkut kuuluvat pataan tietysti, mutta hyvältä maistuivat myös säilötty punajuurisalaatti ja oman maan kurpitsapikkelssi. Lisukkeeksi riitti uuniperuna.

Jälkiruoka toi iloisilla väreillään pöytään jo kevään tuntua. Kirjani reseptillä tehty venäläinen punssihyytelö sai kirpeyttä appelsiini- ja sitruunamehuista ja hapokkuutta valkoviinistä. Hyytelö syötiin hedelmien ja kermavaahdon kanssa. Hyvää ja raikasta, muttei mikään veret seisauttava jälkiruoka. Vaan taas yksi resepti lisää kuitattujen listaan.

Kokonaisuutena venäläisiin ruokiin tutustumisiltamme sujui mallikkaasti. Muuten venäläinen tapakulttuuri taitaa meillä painua unholaan heti tämän viikonlopun jälkeen. Siellä meinaan huominen, kahdeksas maaliskuuta on iso juhlapäivä. Naistenpäivänä naisia hemmotellaan esimerkiksi kukkapaketeilla ja suklaarasioilla, jopa työpaikoilla.

”Kaikenlaisia kotkotuksia niillä venäläisillä” sanoi mies naistenpäivän alla, kun lusikallaan pelmeniä tökkäsi. ”Mutta en minä oikein ymmärrä tätä ruokaakaan.”.

Hyvää naistenpäivää jokaiselle Naiselle, kukkapaketeilla tai ilman!