Kun olen kahden vuoden ajan jakanut kanssanne kaikki keskeiset keittiökokeiluni, tuntuu vaikealta jäädä hellan ääreen yksin. Kelle jatkossa kerron, että esimerkiksi päätin pitkästä aikaa säilöä syksyn satoa liköörin muotoon. Tai että haaveilen jäniksen saamisesta pataan. Tai että olen ajatellut jouluna valmistaa viimein kinkkua ruiskuoressa. Ja ne osteritkin on vielä kokeilematta. Tämän viimeisen tekstin tuottaminen oli siksi todella raskas prosessi. Ihan itkettää. Teitä tulee ikävä.

Sitten todetaan heti perään, että vaikka käsillä nyt onkin se viimeinen päiväkirjamerkintä, jonka tekemistä olen kauhulla odottanut, niin seuratkaa silti sivuja hetken. Julkaisen tänne vielä yhden jutun, parhaat palat tehdyistä kokeiluista, kun niitä reseptejäkin joskus kysellään. Eli poikkeuksellisesti olisi sitten luvassa ihan ruokaohjeita. Mutta pidemmittä puheitta itse asiaan. Siis viimeisiin haikeisiin hyvästeihin.

*

”Mä en minkään maksan pillin mukaan tanssi”, puuskahti töihin lähdössä oleva muru. Projektini viimeistä keskiviikkoa vietiin, ja Stockan Herkkuun oli viimein saapumassa lähetys raaka-ainetta, jota en ollut saanut koko kesänä. Olin yrittänyt hommata sitä venetolaiselle ateriallemme, siis italialaisten retkiemme yhteyteen. Ei saanut kesällä vasikanmaksaa.

Murua potutti järjestely, koska hän joutuisi maksan hakemaan ainoana meistä, jolla oli asiaa Helsinkiin. Ja ohjeistukseni kylmäketjun katkeamattomuuteen liittyen ilmeisesti alkoi närästää. Aloin vähän jo hermostua minäkin. Tässä oli koko loki vaakalaudalla.

”Mun pitää käydä vielä töissä iltapäivällä. Tulen kotiin kun tulen, enkä mä ala mitään maksoja hyysätä” ruokakuskini papatti. Tuli kuitenkin vielä autotallista sisällä käymään, pieni kylmälaukku mukanaan. Tarkoituksella näyttäytyi sen kanssa, että rauhoittuisin, olen varma. Aika muru siis mulla. Tai sitten taisi miestä ihan pikkaisen pelottaa, että projektia ei saataisi määräajassa hoidettua…

Maksa saapui illalla, ja pääsimme tositoimiin. Varsinaisia maksan himosyöjiä meistä ei kummastakaan tule, mutta sipuli ja rosmariini olivat todella loistolisuke, ja valmistuva pannu ei siis hassumpi. Venetsialainen maksa: kuitattu!

*

Venetsia. Kaupunki merenkulkijoiden, jotka olivat itämaisten tuliaisten tuojia, kuljettajia monien mausteiden sekä kahvin. Haavematkakohteeni. Tosin paineet olivat vähän purkautuneet, kun pääsin elokuun lopussa käymään Italiassa. Mainitsin reissulla tunteideni laimenemisesta murullekin. Kun sitten ajelimme Amalfilta Roomaa kohti, pohdin ääneen jonkinlaisen viinitilareissun mahdollisuutta ensi keväänä, vaikkapa Toscanaan.

”No kauanhan se Italia-krapula kestikin!” todettiin vierestä astetta viileämmin.

*

Viimeinen lokiruokaviikkomme oli oleva vahvasti venetsialainen. En hennonnut kuitenkaan tarjota maksaa viimeisellä illallisella. Tahdoinhan sen jäävän meidän molempien mieliin lähes täydellisenä. Jotain muuta kuin sisäelimiä siihen tarvittiin.

Glorian parhaan ruokakirjan toimittaneen Anna-Maija Tantun lempireseptistä oli lähtenyt viimeisen illallisemme suunnittelu. Carpaccio on klassinen, venetsialaisessa Harry’s Bar ravintolassa kehitetty annos, jossa on raakaa naudanlihaa, pippuria, oliiviöljyä, sitruunaa, parmesaania ja herkkusieniä. Usein myös vaaleanpunainen, majoneesista sekoitettu kastike, ja niin oli tässäkin reseptissä. Murun lempiruokia, ja siksi päätin jo kauan sitten, että säästäisin sen viimeiseksi.

Venetsiassa kun oltiin, keralle saattoi myös valmistaa muita meidän perheen lempiherkkuja: äyriäisiä, joita merenkulkijat tietysti syövät, toiseksi alkupalaksi, ja ronskit punaviinissä marinoidut pihvit pääruoalle. Ensimmäisten kanssa syötiin hyvää leipää, pihvien kanssa salaattia.

Juomapuoli oli toinen pointti päätyä venetsialaisiin illallistunnelmiin. Pääsisin taas kerran nauttimaan maailman parhaista viineistä! Alkupaloille proseccoa, totta kai, ja samaista kuohuvaa löytyi myös aperitiiveista. Carpaccion syntysijoilla kun on kehitetty toinenkin maailmankuulu venetsialainen, bellini, persikkaa sisältävä kuohuviinicocktail.

Pihvin kanssa juodaan tyhjäksi Amarone, joka on jo avattu aamulla marinadia varten, suunnittelin. Tai ei ihan tyhjäksi. Pieni tilkka säästetään nautiskeltavaksi etujälkiruoan, italialaisen homejuustopalan kanssa. Sitten avataan kolmas juomasuosikkini alueelta.

Recioto on punaista jälkiruokaviiniä, jonka hyvä ruokaystäväni minulle esitteli. Ollaan oltu kamut juomankin kanssa siitä lähtien. Recioto sopii erinomaisesti suklaisille jälkkäreille. Sellainen tuli siis vielä pitkän illallisen jälkeen inspiroitua, kello kymmeneltä, meidän perisuomalaisessa pirtissämme.

Viimeisen kerran jaksaa meidän Julietti tehdä jälkiruokaa tähän aikaan, huutelin keittiöstä. Tai no. Ainakin lähes viimeisen, lisäsin varmuuden vuoksi.

*

Illallinen venetsialaisittain viimeiselle lokiruoalle

10-6 tuntia ennen kuin täytin 30 vuotta

Bellini

*

Suolagrillatut kampasimpukat & Limemarinoidut katkat

*

Carpaccio

Prosecco

*

Entrecôte ja salaattia

*

Gorgonzolaa

Amarone

*

Suklaaleivos & 3 lisuketta

Mustikat, kermavaahto & valkosuklaajäätelöä

Recioto 

*

Maanantai-aamuna heräsimme vasta yhdeksän jälkeen. Oli vapaapäivä, luksusta siis, mutta jotenkin pää oli painava. Ja ensimmäisen kerran vajaan kahden vuoden aikana itkin. Tämän projektin vuoksi siis, lienee tarkennus paikallaan.

Olin täyttänyt nukkuessani vuosia. Ja sitä ennen oli tullut tehtyä tantut. Siis kokeiltua kaikki Glorian ruokakirjan reseptit. Ja ne julietkin, kyllä vaan. Siis kokattua läpi itselle tärkeä keittokirja. Ja tuli päätettyä tämä loki meidän perheen herkkuihinkin vielä. Siinä symboliikkaa jälleen, ja ilonaiheita, vaikka muille jakaa.

Mutta jotenkin silti se pää oli vaan painava. Tästä selvittäisiin vain yhdellä tavalla, nyyhkin murun paitaan. Eli sopivan rasvaisella ja suolaisella aamupalalla. Ajatus siitä saikin minut jo vähän hymyilemään…

Fiksasin meille Kuuhullun leivät. ”Hihihii… Arvaapa, mistä olen saanut reseptin?” huhuilin paistinpannun äärestä olohuoneessa läppärin kanssa salaa töitä tekevälle, täysin muka-vapaaehtoisesti muijan 30-vuotispäivänä ”pekkasen” pitävälle murulleni. Ei se arvannut.

”Hihihii… Etlarin päätoimittajalta Hakalan Heikiltä!”, kiekaisin. ”Hän on meinaan antanut kymmenen parasta reseptiään myös Glorialle. Glorian TOISEEN ruokakirjaan!” lisäsin viattomasti hymyillen, ja napautin sormellani pöydälle nostettua keittokirjaa. Siis Kirjani kakkososaa.

Niin rakas kuin miehelleni olenkin, ja niin kuin se jaksaa minua aina kaikessa tukea, niin pikkaisen nykivä vastahymy silti olohuoneesta loisti.

Leipä sen sijaan oli kuin aamuaurinko. Se oli kuin Etlari kahvikupin vieressä. Siis täydellinen aamunaloitus.

Hieman vastahakoisesti Glorian toisen ruokakirjan reseptien kokeiluun suhtautuvakin suli. ”Voidaan me tän Heikin reseptit vielä kokeilla. Vaikuttaa järkityypiltä!”, muru mussutti, kaikki lempiaamiaisensa ainekset yhtä aikaa suussa. En hennonnut kertoa, että niiden loppujen Hakalan parhaiden joukossa olisi kaksi sieniruokaa, yksi maksaresepti, ja se murun suurin inhokki. Kaalilaatikko.

*

Elon kulku on kumma juttu. Suoritetut tai kuitatut virstanpylväät ja etapit, ulkoisesti kunnossa tai epäkunnossa olevat elämän puitteet, mikään niistä ei kerro välttämättä mitään siitä, kuinka onnellinen tai tasapainoinen ihminen itse tuntee olevansa. En osaa sanoa, olenko ratkaisevasti sen onnellisempi, kuin olin kaksi vuotta sitten tämän alkaessa. Jotain hyvin tärkeää kuitenkin opin ja tajusin matkalla.

Olen kolmekymmentä. Kriisejä jää taakse, mutta ja samalla alkaa jotain uutta.

On uusien riisien ja uusien pelkojen aika.

Neljättäkymppiä lähdetään, ja päiväkirjan takakansi sulkeutuu.

Kiitos kun olit mukana!

Pitkän itseni kanssa käydyn kädenväännön päätteeksi tulin tulokseen, etten vasta pidettyjen juhliemme jälkeen jaksa järjestää heti uusia, siis kolmekymppisiä. Tietysti olin asiaa ehtinyt jo pohtia ja punnita monessa eri yhteydessä, mutta ei sittenkään, en jaksaisi, totesin. Ilmassa leijui helpotusta. Miten keveä ja epäjennimäinen tapa täyttää tasavuosia.

Kun ruokatoimittaja ja Tuokion pinkimpi blogisti soitti, valehtelin sujuvasti, että ilman muuta sellainen pienimuotoinen maljojen kohotus- ja ruokahetki meillä oli tulossa juhlapäiväni aatonaattona. Sitten laitoin perheelle tekstarin: ”Perutaan se juhlien peruminen. Eli aiempi oli väärähälytys, nyt s.o.s. Tarvitsen vieraita lauantaiksi.”

Huhun mukaan paikalle uhrautuneet oli arvottu. Ei sen väliä. Pääasia, että ryhmäkuri piti.

*

Sadonkorjuun hengessä toteutettu juhlapöytä katetaan ulos, puutarhaan tai terassille. Tyyli voi olla vaikkapa maalaisranskalainen, rustiikki ja rehevä. Joka tapauksessa tarjolla pitää olla runsaasti kasviksia ja helposti ulos nostettavaa ruokaa: oman maan antimista tehtyä kurpitsakeittoa, paikallisen ravintolan leipää, ranskalaisia juustoja ja piiraita sekä salaatteja. Kirjan toiseksi viimeinen resepti, maalaispatee, onnistui erinomaisesti. Massaan oli lisätty punaviinissä muhiteltuja herkkusieniä. Tätä kokeilen varmasti uudelleen, vaikka joulupöytään. (”Eikö me olla sovittu, että siitä joulusta ei puhuta ennen marraskuuta!” kuulen lähipiirin miesten äänet korvissani.)

Syysjuhla ulkona on aina riski. Istuessani tihkusateessa ruokalautaseni ääressä ja katsellessani, kuinka miljoona pientä hyönteistä valtasi joka ikisen tarjolle laitetun astian ja ruoan, hymyilin sisäisesti. Tajusin nimittäin, että vaikka tälle porukalle olisi ollut kiva suoda nautinnollinen lauantaiateriointi ilman hyönteisiä hampaissa, ne välittävät niin paljon, että kaikesta kokemastaan huolimatta, silti ja aina, ne uhrautuvat uudelleen.

”Mutta ei nyt heti ensi viikolla”, isä muistutti lähtiessään.

Ei muuten tarvitsekaan. Tänä iltana viedään viimeistä reseptiä. Olen ihan suunnitellut, että ensi viikolla en kokkaa yhtään mitään!

*

Juhlat, joita ei koskaan pitänyt järjestää, ja taas järjestettiin

Kurpitsakeitto shotti

Punajuuria ja vuohenjuustomousse

Speltti-papusalaatti

Sieni-kasvissalaatti

Leipälajitelma, voi ja juustot

Kinkku- ja sipulipiirakat

Jääpaisti hirvestä

Maalaispatee

Pikkukurkut, sinappi ja hillo

*

Kahveilla Etlarin ruokatoimittajan reseptillä tehtyä naukku-omenapiirakkaa ja Julietin oma kokeilu eli perinteisestä porkkanakakusta versioitu kesäkurpitsakakku

*

”Pienenä tyttönä huomasin kerran että paita oli liian pieni. Siihen se päättyi mun lapsuuteni ja alkoi paidaton tieni.”

Stidit 1969

Etten paremmin sanoisi.

Syksyiset haikeat hyvästit jatkuvat. On tullut aika kiittää Juliaa ja Julieta.

Oli amerikkalainen nainen, joka päätti selättää ranskalaisen keittiön salaisuudet ja opiskella kokiksi aikana ja paikassa, jossa urakka ei olisi oleva helppo. Syynä kenties rakkaus ruokaan ja luova hulluus.

Oli toinen amerikkalainen nainen, joka päätti New Yorkin pienessä kodissaan selättää melkein kaimansa kirjoittaman opuksen Ranskalaisen keittiön salaisuudet. Syynä kenties kolmenkympin kriisi ja ahdistus epäonnistuneesta kirjailijan urasta.

Oli suomalainen nainen, joka päätti Orimattilan Järvikylässä seurata edellisen jalanjälkiä ja kokata hänkin jonkin itselle merkityksellisen ja haastavan keittokirjan läpi. Syynä kenties kolmenkympin kriisi ja kosto maskuliiniselle yhteiskunnalle. Kohteina naisen raivolle pääasiassa ne kaikkein läheisimmät, siis muru, isä ja pikkuveli. On niitä kyllä lähikulmilla muitakin outoja miehiä.

Olisihan se siten huikean hienoa, jos jonain päivänä kuulisin, että joku olisi minun kokkailujeni innostamana alkanut kokeilla vähän nakkikastiketta rohkeampaa ruoanlaittoa tai netissä äijälleen nokittelua. Projektin tuottaman tyydytyksen määrään asialla ei kuitenkaan ole merkitystä. Olen kokannut ja kirjoittanut itseni vereslihalle ja saanut testata jos mitä, ihan tahtomattanikin useaan otteeseen. On etsitty kissojen ja koirien tai oikeastaan sukulaisten ja ystävien kanssa riekkoja, leppärouskuja, jauhosavikkaa, metsämansikoita, säilöttyjä viherpippureita. Viimeisimpänä vasikanmaksaa.

Mutta siitä enemmän toisella kertaa. Nyt on aika hyvästellä ja kiittää tähän projektiin minua inspiroineita naisia milläs muulla kuin ranskalaisella ruoalla. Symbolisena eleenä otin menuihin mukaan kuulun ranskalaisen tortun Tarte Tatinin. Legendan mukaan torttu syntyi Tatinin siskosten Stephanien ja Carolinen emännöimässä hotellissa. Siinä siis lisää vahvoja naisia, jotka omien idoleideni lailla ovat saaneet nimensä historiaan!

Onnea, eläköön huudot, kiitos ja jääkää hyvästi!

*

Isäni hääpuheessaan valitsemin puoliharkituin sanoin ”En muista monesko resepti oli silloin menossa, mutta se ei kuulu tähän, jollekinhan ne on pakko syöttää”, niin jollain niillä paikkeilla kutsuin ekan kerran lokiruokavieraakseni sen rakkaan ystävän, jonka kanssa elokuvan jälkimainingeissa, lasillisten ääressä hesalaisessa ravintolassa, tästä projektista päätettiin. Ystävä on ranskalaiseen ruokaan kallellaan, joten sitä olen hänelle tarjonnut siksikin useampaan kertaan, ja sitä oli siis jälleen luvassa. Olin säästänyt itse asiassa kaksi ranskatarta loppuun, sillä tokihan meidän piti skoolata hyvästit Julielle murunkin kanssa, kynttiläillallisella. Se nautittiin viime perjantaina, ystäväni sain kylään toissailtana.

Ranskalainen juhlahetki alkaa aperitiiveilla, joilla, jos hyvin on valintansa tehnyt, voi jatkaa alkuruoan puolelle. Alkon valikoimassa on nykyisin kiitettävän paljon pikkupulloja, mikä on erinomaista ottaen huomioon vaikkapa sen, että toiseksi juhlaillaksi oli valikoitunut tiistai. Minnan kanssa korkattiin siten samppanjaa, murun kanssa pikkuinen chablis.

Alkavan syksyn tunnelmiin sopivia ranskalaisia reseptejä olisi ollut pilvin pimein, jo pelkästään alkupaloihin. Simpukat, etanat ja osterit ovat kuuluimpia alkuruokia, mutta kauteen sopivampia kenties monet ihanat kasvispaistokset ja piiraat. Tai salaatit, pateet ja terriinit. Keitoissakin olisi mistä valita, päällimmäisenä taas mielessä ihanasti lämmittävä sipulikeitto…

Perjantaiselle kynttiläillalliselle valinta oli selvä, ruokamuisto Pariisista eräältä Kirjan reseptinikkarilta, broilerinmaksatahnasta pyöritellyt palloset salaattipedillä. Friteeraus teki palleroihin mielenkiintoisen pinnan ja toi maksaan puruvastusta, jota itse usein kaipaan. Ok suoritus siis. Ja samaa voi sanoa Minnalle alkupalana tarjotusta tomaattipiiraasta. Se oli tehty Tarte Tatin tyyliin, siis paistinpannusta kumoten. Pohja jäi lussuksi, harmin paikka, mutta muuten homma toimi.

Ranskalaisia pääruokaklassikoita on tässä lokissa ehditty testata monia. Etenkin pataruokia oli jo kokeiltu, naudanlihasta ja lampaasta ainakin, samoin kalaa ranskalaisittain. Kukkopoika viinissä oli vielä tekemättä, mutta päädyin rakkaampiin ratkaisuihin. Ankanrintaa hyvälle ystävälle, armaalle viime syksystä asti pakastimen jemmassa oikeaa hetkeä odottanutta hirveä kera viinikastikkeen. Oikein hävettää, että olin nyysinyt sen isältä ilman mitään tunnontuskia. No, ”jollekinhan ne on pakko syöttää”, syksyn saaliit, kohautin olkapäitäni ja nautin täysin rinnoin.

Hirviannoksen viimeistelin Robuchonin pyreellä, siis kuulun ranskalaisen kokin voi-perunamuusilla, jolla ei ole rakenteellisesti mitään tekemistä perunamuusin kanssa. Viinikaapista vielä täsmäpullo hirvelle, ja ankallekin löytyi hyvä kumppani eräästä elokuussa saadusta lahjasta. Ei kuitenkaan ollut veljeltäni se, joka p.s. hädin tuskin onnitteli kuultuaan elokuisesta juhlapäivästäni. Mutta ei se mitään. Minkä rauhassa nuorena ottaa, sen rytmihäiriöistä vanhana nipistää.

Jälkkäripuolella erilaiset vanukkaat, mousset, letut ja kohokkaat ovat aina pöydällä olevia vaihtoehtoja, kun kokataan ranskalaista. Hedelmistä ja marjoista tehdään monenmoista myös, mutta erityisesti kakut, tortut ja piiraat tulevat itselleni ranskalaisesta ekana mieleen.

Minnan illallinen päätettiin Kirjan reseptiin. La Galette, Perugian torttu, oli itselleni vieras, mutta tutkittuani asiaa selvisi, että torttu lienee kuulu, ainakin hyvin tarkkaan ranskalaisen keittiön tuntevien keskuudessa. Hiivaa sisältävä, murotaikinaa muistuttavaa pohja maustettiin sitruunalla, kaulittiin pyöryläksi, ja päälle ripoteltiin voikuutioita ja sokeria. Maistui kermavaahdon kanssa, mutta jälkiruokaviinipuolella tehtiin kyllä merkittävämpi löytö, aavistuksen konjakilta maistuva viini. NAM!

Olen naiseksi siinä mielessä kiero, että pidän konjakeista tosiaan. Calvados maistuu siksi erityisesti, ja tätä klassista ranskalaista siemaisimme murun kanssa perinteisen Tatinin, siis omenapiirakan rinnalla. Ei kun kuvia katsomaan!

Ranskalaisia ruokia ja juomia

Tatinin siskosten ja parin muun luovan naishullun kunniaksi

*

Menu I

Ystävälle, jota ilman tätä ei olisi tehty

*

Baron-Fuenté Grande Réserve Brut

*

Tomaattinen Tarte Tatin

Yrtti-vuohenjuustomousse

*

Ankanrintaa

Vadelmaviinietikka-öljykastikkeella silattu salaattipeti

Patonkia ja ranskalaista voita

Pfaffenheim Pinot Gris

*

Perugian torttu

Meukow Pineau des Charentes

*

Menu II

Hullu ja aivan hullu ne yhteen soppii

*

Château de Viviers Chablis

*

Broilerinmaksapallot ja salaattia

Maalaisleipää

*

Hirvenfilee

Pippuroitu bordelaisekastike

Robuchonin pyree

Châteauneuf-du-Pape Domaine du Vieux Lazaret

*

Omena Tarte tatin

Tuorejuustokastike

Berneroy Calvados X.O.

*

Reilu kolme vuorokautta ja deadline tulee vastaan. Kaksi reseptiä jäljellä, ja yksi kuva odottaa vielä varastossa näyttiään.

Se oli se maksaruoka, eilinen. Reseptin nimi saattaa kertoa muuten jotain siitä, missä tunnelmissa vihoviimeinen ateria parin päivän päästä nautitaan. Säästin siihen hyvin varman onnistujan, ja itse asiassa reseptin, joka on murun herkkua. Kerroin asiasta hänelle pari kuukautta sitten, ja Minnan kysyessä mainitsin, että muille viimeinen olisi vielä salaisuus. ”Ai mulleko se muka on kerrottu? No se on kyllä ihan sama asia, kuin olisi vielä täysin salaisuus kaikille se!” totesi muistikorttia päähänsä joskus kaipaava 30-vuotiaana aivonsa resetoinut aviomieheni. Että pelottavat ovat näkymät rajapyykin toisella puolella.

Kuitenkin. Sitä vihoviimeistä odotellessa välissä olisi vielä yksi merkittävä ruokahetki. Tai Tuokio…

Kuin huomaamatta olemme tulleet SIIHEN syyskuuhun. Elämäni kolmas vuosikymmen on päättymässä yhtä jalkaa kokkausprojektini kanssa, reilun kuuden vuorokauden päästä. On viimeisten tekstien ja haikeiden hyvästien aika.

Itse asiassa loppukesä on minulle ylipäätään ja joka vuosi haikeaa aikaa. Kun elokuu lähenee loppua, kesä jää taakse, ja sen tiedostaminen saa aina aikaan teatraalisia ja kaihoisia huokauksia. Tänä vuonna niitä vain on ollut tavallista enemmän.

Lokirojektini alkoi tilanteessa, jossa elämäni oli periaatteessa kovastikin kunnossa. Voivottelin mielessäni kuitenkin usein sitä, etten ollut elämässäni saanut tarpeeksi asioita valmiiksi. Moni asia oli kolmenkympin rajapyykin uhkaavasti lähestyessä, 28-vuotissynttärieni jälkihöyryissä, vieläkin ”vaiheessa”. Ja elämänhallinnan tunteen kanssa oli siksi niin ja näin. Nähtyäni leffan Julie & Julia päätin hieman pilke silmäkulmassa tehdä jotakin. Kyllä tässä elämässä jotain pystyisin minäkin hallita. Ainakin kattiloita ja kauhoja.

Lähes kahden vuoden ajan olen kokannut joka viikko keskimäärin 2,04 reseptiä keittokirjastani, ja aika paljon on tapahtunut sinä aikana. Moni ”vaiheessa” ollut asia on nyt hoidettu, muukin kuin Kirja siis: opinnot suoritettu, urapolun alku löytynyt. Ennen kaikkea ihmissuhderintamalla on edetty pisteeseen, jossa epävarmuudelle tai muille pohdinnoille ei ole mitään sijaa. Me ollaan me. Tässä ja nyt. Nyt ja aina.

Siinäpä yksi syy jälleen haikeudelle. Taakse jäävä kesä ja alkava uusi syksy merkitsee minulle merkittävää taitekohtaa elämässä. Olen aloittamassa uuden vuosikymmenen ja jättämässä yhden aikakauden taakseni. Olemmehan murun kanssa nyt kertoneet maailmalle sen, minkä itse tiesimme jo aika pitkään. En ole enää tyttöystävä tai avo. Elämäni vaimona on virallisesti alkanut. Neljännelle kymmenelle lähden aivan uudenlaisesta tilanteesta. Lehti kääntyy, ja kolmenkympin kriisi jääköön virallisesti taakse.

Vaimoksi ryhtyminen on fiiliskysymys ja myös imagokysymys. Vaimous alkoi tietyllä tapaa sillä hetkellä, kun siksi maistraatissa päätin ryhtyä. Toisaalta vaimous tulee oikeastaan vasta todeksi toisten sitä sinulle todeksi tehdessä. Vaimoksi tuntee itsensä vasta silloin, kun avioliitto on viimekertaisten päiväkirjamerkintöjeni mukaisesti siunattu. Papin ja läheisten ihmisten läsnäololla. Mutta on matkalla vaimouteen vielä yksi muukin tärkeä riitti ja etappi, jota vielä ei ole ehditty käsitellä. Ei sitä nimittäin oikeasti voi tuntea yhden aikakauden jäävän lopullisesti taakse, ellei täti ole pudonnut sadevesikaivoon. Tarkoitan, että ellei vaimouden kynnyksellä ole käyty morsiussaunassa.

Viikko ennen hääjuhliamme sellainen järjestettiin minulle meillä kotona. Paikalla olivat entisen elämäni merkittävimmät naishahmot, äiti, täti ja siskoksi nimittämäni serkkutytöt. Kummitätiä vain puuttui, Pietarissa kun oli. Hänen kanssaan vietimme sitten yhden riitti-illan vielä myöhemmin, hääjuhlien jälkeen. Meidän perheessä kun ei mitään tehdä puolivillaisesti. Asia on nuijittu vasta kun se on oikeaoppisesti nuijittu, myös meidän muorin nyrkillä!

*

Naisten ilta, jossa hyvästellään naimaton mennyt elämä ja käydään läpi vaimoksi ryhtymisen kannalta tärkeä puhdistusriitti, siis sauna, on syytä kehystää hyvin tarjottavin. Ruokapuolta ei tarvinnut itse asiassa kauaa elokuun lopussa miettiä. Kesän haikea hyvästely tehdään tietysti rapukekkereiden tunnelmissa. Ja nyt niitä oli siis luvassa kahdella tavalla, viimeisimpien lokiruokien resepteillä höystettynä.

Merrattoman miehen muijan rapujuhlista ensimmäiset toteutettiin katkoilla ja katettiin ulos. Jälkimmäisessä nautittiin kotimaisia, pakastettuja rapuja, mutta säiden jo viilettyä ratkaisevasti tunnelma luotiin sisälle. Eikä siihen itse asiassa muuta tarvita kuin kaksi naista istumaan pöydän ääreen rapuveitset vastakkain. Tarinaa ja meteliä oli ihan yhtä paljon kuin ennen morsiussaunaa isommalle porukalle laitetun pöydän ääressä. Muuta sählinkiä oli kyllä vähemmän. Ekoissa rapujuhlissa porukkaa tippui lasarettiin, toisissa juotiin vain normihuppelit. Sellaiset naiselliset siis, tarkoitan, ja ilman haavereita.

Morsiussaunojien rapukestit

Vapaavalintainen alkujuoma Alejandron tarjottimelta

*

Kirjan katkarapu-fetaruukut

*

Katkarapuvati

Grillikatkat

Lime-tillikastike & Aioli

Maalaisleipää & voita

*

Nuotioperuna & valkosipulivoi

Sienipaistos

Pähkinäinen salaatti uunikuivatuista kirsikkatomaateista

*

Kirjan manteli-suklaajäätelötorttu ja vadelmakastike

Pihamaan Jalovadelma

*

Kirjan rapuruukut olivat oiva alkupala, samoin maistui katkaraputarjoilu ja niiden jälkeen nautittu suolainen piirakka ja salaatti. Pyyhkeitä tuli kuitenkin Kirjan jälkkärireseptille. Kovat marsipaanilevyt olivat hankalia leikata…

Toisissa kekkereissä Kirjan reseptit kuitenkin pitivät kutinsa. Raikas ja rapsakka salaatti sai erinomaisen, anjovista sisältävän kastikkeen päälleen, ja yhdistettynä keitetyn, kapriskastikkeen kanssa tarjotun naudan sisäpaistin kanssa annos muistutti makumaailmaltaan vitello tonnatoa. Rapuviinit olivat taattua kamaa jälleen, ja  nyt Kirjan jälkkäriresepti, punssilla maustettu suklaajäädyke, oli myös oikein hyvää. Jäädyke koristeltiin suonenjokelaisilla iltatähdillä, kesän vihoviimeisillä mansikoilla. Aah, huokaus…

Hääjuhlien muistelua rapujen kera

Alkujuomana martini

*

Sieniruukut

*

Suomalaisia rapuja

Paahtoleipää, voita & tilliä

*

Keitetty paisti kapriskastikkeessa

Kirjan retiisisalaatti

*

Kirjan punssiparfait

*

Tiedättekö mitä morsiussaunassa kuuluu tehdä? Muutaman kaason pestin jälkeen luulin minä ainakin tietäväni. Niin luuli myös pikkusisko, joka oli opiskellut kaikki rituaalit ja ottanut ohjelman vetäjän roolin. Olimme molemmat väärässä. Kuten meidän suvussa tapana on, aina nimittäin joku hiekottaa etukäteisvalmistelijan suunnitelmat täysin rinnakkaisella showlla.

“Ja sitten mie kierrän taloa kattilan kanssa”, keskeytti Tauno-täti napakasti pikkusiskon puheen saunassa. Hän oli juuri yrittämässä selostaa, missä järjestyksessä ja miksi mikäkin morsiussaunarituaali tehtäisiin. Sisko kääntyi oman äitinsä puoleen, ja kysyi yhtä napakasti, että minkäköhän roolin täti oikein oli luullut tähän varanneensa. “Mie kuljen ympäri taloa, hakkaan kattiloita ja pelotan ne pahat henget”, täti huusi takaisin. Selvä peli.

Eli vaikka munat karvan verran liian väkivaltaisesti rikkonut oma äitini vähän jo mursi pikkusiskon hienoa kaavaa ja suunnitelmaa, varsinaisen rituaalimurhan toteutti variksenpelättimen roolin tahtonut täti. Yksi asia on silti varma. Jos tämän talon ympärillä pahoja henkiä vielä vajaa kuukausi sitten oli, niin ei ollut sen jälkeen, kun puolialaston, alkuasukasmaisen kesärusketuksen omaava tätini rypi talon kulman kannettomassa sadevesikaivossa reitensä verille ja raahautui loppumatkan kattilaa ja puukapustaa huitoen, toinen jalka puolimetriä toisen perässä, takaisin terassille, täyden ringin jälkeen.

“Mitäs sitten tapahtu?” nauroi kummitätini, ja napsautti herkullisen punaisen ravun saksen veitsellä halki. “Sitten me revittiin yksi tyynyliina murun edellisestä elämästä, ja sidottiin Taunon jalka. Isosisko pyörtyi, ja lasit meni rikki. Pikkusisko hermostui, että rituaalia ei keskeytetä. Hän oli harjoitellut. Niinpä mä sitten juoksin taloa alasti ympäri siskon tiukan katseen alla, mutsin huljutellessa kahta potilasta suihkussa”, vastasin. Nauroimme makeasti.

Seuraava päivä oli siivouspäivä, pitkästä aikaa. Tiskikone huolehti rapuillan astioista, minä imuroin ja luuttusin. Nappasin kaikki roskiksetkin, ja kannoin ulos. Heittäessäni vessan roskapussia säiliöön, näin sinistä tyynyliinaa muovipussin läpi. Sitä entisen elämän. Veressä.

Siinäpä symboliikkaa kerrakseen, naiset!

Mihinkäs me viime päiväkirjamerkinnässä jäätiinkään? Niin, hääjuhlia odottaviin tunnelmiin…

Viimein oli elokuun kahdeskymmenes, meidän iso päivä. Heräämme varhain ja järkytymme yllätyksestä, jonka kylänmiehet ja –naiset ovat käyneet terassille järjestämässä. Näköispatsaamme, ukko ja akka, toivottavat hyvää huomenta, onnistuvaa juhlapäivää ja satoisaa tulevaisuutta. On siinä kampaajalle kertomista.

Juhlat alkavat kahdelta. Vieraita saapuu kera onnittelujen, ja tunnelma on katossa pian. Syödään ja juodaan, jutellaan, vaihdetaan kuulumisia. Tanssitaan ja lauletaankin. Liian pian kello lyö keskiyön ja juhlat päättyvät. Vieraat vilkuttavat, ja jäämme murun kanssa kaksin. Häämatkalle Italiaan suuntaavien mieli on haikea. Mutta niin se aina on juhlien jälkeen. Hälinän jälkeen kahdestaan on hiljaista.

”Täällä ollaan jo hereillä”, hymyilee lentoemäntä. Yritimme ottaa pienet torkut nousun jälkeen, mutta eihän siitä jännittyneinä ja yliuupuneina mitään tule. Pöydälle lasketaan pullo samppanjaa ja lasit. Kuoressa lukee meidän nimet. ”Tervemenoa!” toivotus kortissa kertoo oikeastaan kaiken sen, mitä pitääkin. Matka on alkanut, viimein virallisesti. Monessa mielessä.

*

Tähän päivään asti, vajaan kahden vuoden ajan, loki on kuulunut erottamattomasti kaikkiin minun ja murun yhteisiin juhlahetkiin. Lokissa on juhlittu synttäreitä ja nimppareita, vuosipäivää, lukijoiden tietämättä viimeistä iltaa ennen avioliiton satamaan saapumista sekä juuri yhtä salaista ensimmäistä hääpäivää. On ollut joulua, uutta vuotta, loppiaista, pääsiäistä ja juhannusta. Silti elokuun kahdentenakymmenentenä olin päättänyt, että en laittaisi itse tiedätte-kyllä-mitä. Joku muu saisi.

Juhlapäivien toiseksi parasta antia läheisten ihmisten seuran jälkeen onkin ihan varmasti tiedätte-kyllä-mikä. Tiedätte-kyllä-mitä voi olla vähän tai paljon, montaa sorttia tai yhtä laatua. Silti tiedätte-kyllä-mistä jää minulle aina muistoja. Usein hyviä ja hiveleviä, joskus lässähtäneitä tai harmistuneita. Ja yleensä harmitusta aiheuttaa vain se, että tiedätte-kyllä-mistä ei ehtinyt ja osannut nauttia tarpeeksi. Kaikki kun soljui sormien läpi liian nopeasti, ja koko ajan oli liian monta asiaa mielessä. Tiedätte-kyllä-mikä ei siten koskaan ole minulle juhlapäivänä yhdentekevää.

Ravintola Roux suoriutui omasta osuudestaan juhlissamme tavalla, jossa harmistusta aiheutti juuri se minulle yleisin kategoria. Mutta kun näitä juhlia suunniteltiin ja muisteltiin, meillä tehtiin myös itse tiedätte-kyllä-mitä, ja silloin tunnelmointiin on ollut kosolti aikaa. Juhlafiiliksissä kuittasimme kesäloman alun ja eilisen illan välillä kymmenen teemaan sopivaa lokiruokareseptiä. Seuraavan kollaasin ainut Kirjan ulkopuolinen elementti onkin illallisen pääruoka. Mikä sinänsä rauhoittaa: Aikaa projektin loppuun saattamiseen kun on 11 vuorokautta, kokkaamatta (enää) 5 reseptiä. Niistäkin vain kolme sisältää sisäelimiä…

Pidemmittä puheitta. Seuraava mielikuvitusmatka voi kertoa mitä erilaisimmista juhlapäivistä, häistä merkki- ja vuosipäiviin. Olen koonnut kertomuksen elementeistä, jotka olisivat osa minun unelmieni juhlapäivää. Aika moni toteutui 20.8. Haluan muistaa sen päivän ikuisesti.

*

Juhlapäivän aamu alkaa aina kuohuvalla, mieluusti vaikka sängyssä. Unelmieni aamiaisella on paitsi samppanjaa, lisäksi mansikoita, vaikkapa sitruunalla maustettuja. Maitokahvia pitää olla myös iso kuppi, sitten munakokkelia tai kohokasta sekä lohta ja mätiä. Juuri sopivan paksut, piimää sisältävät pannukakut kruunaavat herkkuhetken. Niiden päällä on vaahterasiirappia. Samppanja käy niidenkin kanssa, se kun taipuu moneen. Ah, niin moneen…

Juhlapäivän unelma-aamiainen

* 

Samppanjaa

Juustokohokasta

Graavilohta ja mätiä

Maitokahvi

Amerikkalaiset pannukakut

Sitruunamansikat

*

Unelmieni juhlapäivän seuraava kohokohta on juhlapaikalla tunnelmointi ja vieraiden saapuminen. Silloin juodaan maljat kuohuvaa. Oijoi, kuohuvaa… Samppanjan juontiin oikeasti tarkoitetut lasit ovat piste i:n päälle. Juoma maistuu niistä erilaiselta. Juuri siltä kuin pitää.

Vieraat saavat lasin lisäksi pikkusyötävää. Cocktailpalat ovat maljahetken kruunu, ja ne sopivat loistavasti odottelevaan tunnelmaan, joka saapumisen ja juhlien alkamisen hetkellä kaikilla on. Seisoskellaan, kuljeskellaan JA höpistään, tutustutaan.

Hopeisilta tarjottimilta voi poimia mieleisiään näppäreitä. Aika täydellisiä valintoja ovat mätikreppirullat, juustolla täytetyt kuivatut aprikoosit ja savulohitartarilla päällystetyt tummat leipäpalat.

*

Kun maljapuheet on pidetty, seurustelu käynnistynyt ja illan ohjelmastakin ehkä sanottu pari sanaa, unelmien juhlat jatkuvat ruokailulla. Kun kaikki on niin kuin elokuvissa, vieraat saavat neljän, jopa viiden, ruokalajin illallisen pöytiin tarjoiltuna: pari alkuruokaa, pääruoka ja jälkiruoka kera asiantuntijan valitsemien ruokajuomien. Kahvi päättää homman.

Mikä mielenkiintoisinta, ruokalajit voivat olla erikoisen eksoottisia tai lämmittävän läheltä. Tämä saattaa siis nyt yllättää monen: Unelmieni juhlaillallinen ei välttämättä ole puhtainta Suomi-ruokaa. Hummeri voisi hyvinkin maistua…

Juhlapäivän illallinen, jossa kaikki on sallittua

* 

Siika- ja lohisashimi

Retikkaa, wasabia ja soijaa

Purjoterriini ja sitruskastike

Tilli-perunasoseella kuorrutettua kuhaa

ja meriravun pyrstö

Aurinkokuivattua tomaattia ja parsakaalia

Merirapu-kermakastike

Mantelilastuista, jäätelöstä ja ananaksesta

koottu leivos

*

Unelmissa juhlat jatkuvat aina myöhään. Itse asiassa ne ovat kaksipäiväiset, mutta siihen ei taideta miesvalinnan vuoksi ikinä meillä päästä. Että pysytään näissä unelmissakin nyt edes hiukka jalat maassa.

Ilta on pitkä siis, ja yöpalaa olla pitää. Sekin voi olla mitä mielikuvituksellisinta. Ethän muuten luule, että olisin unohtanut italialaisia, tälläkään kertaa. Pastakakku kera tomaattikastikkeen on erinomainen, yllättävä vaihtoehto, joka siis pitää porukan hereillä.

Jos joku käy nukkumaan, on asiantuntija valinnut liikaa juomia. Unelmien juhlapäivänäni yöpuulle käynti ei tapahdu kuitenkaan ennen aikojaan. Muistot  päivästä  ovat kirkkaina mielessä vielä, kun pää painuu tyynyyn. Haikeutta aiheuttaa juuri se, kun tietää, että vuosien saatossa osa niistä haalistuu.

Siitä muuten varmaan tietää, että on aika seuraavien unelmajuhlien!

P.S. Koska olen teitä kohta kaksi vuotta viihdyttänyt näillä höpinöillä, toivoisin vastapalvelusta. Voisiko joku tuttu viestittää murulle, että se vilkaisisi lokia? Se kun putosi vakituisten lukijoiden porukasta jossain traktorin ohjekirjasta kertoneen tarinan ja joulun välillä. Sanokaa, että ”Kohta sun muija täyttää tiedät-kyllä-paljon. Koska et tietenkään ole yhtään kärryillä siitä, mitä se toivoo, niin tekstistä voisi saada vinkkejä”. Ja koska se ei kuitenkaan tajua, sanokaa sille, että olen paksuuntanut vinkit niin, että vähän hitaampikin varmasti ymmärtää viestin!

Juoni tihenee. Final countdown on todella alkanut…

30:n rajapyykkiin näin maanantai-iltana aikaa 13 vuorokautta, 8 reseptiä uupuu.

Rupean siivoamaan juuri saamiani sieniä ja kokoamaan loppurutistukseen tarvittavaa uhoa.

Pysykää kuulolla!

”Perhana sentään, minkä teitte!” kuului iloinen mutta napakka huuto selkäni takaa. Naapurin Susannan kädet paiskautuvat olkapäilleni ja puristivat kunnolla. Eli silleen kuin työtä pelkäämättömät naiset toisiaan maalla puristavat. Että heikommalle jää läiskät hartioihin.

Elettiin heinäkuun alkua. Olimme muutama viikko aiemmin postittaneet nipun hääjuhlakutsuja. Omaan venkoilevaan tyyliimme olimme kuitenkin säästäneet pienen yllätyksen tapahtumaan liittyen. Ei oltu nimittäin kerrottu, että meidät oli itse asiassa jo vihitty.

Keväällä 2010, vuosipäivänämme eli vapunaattona, karkasimme aamutossuissamme maistraattiin. Pikkusisko olikin kymmenisen vuotta jo pelännyt, etten osaisi tosipaikan tullen pukeutua häihini tilanteen vaatimalla tavalla. Hän epäili, että keskittyisin johonkin epäolennaisuuksiin, joihin siis (jos ette tajunneet) ulkonäkö ei siskon mielestä kuulu. Tytöstä, jota lapsena luultiin pojaksi, on aikuisena kasvanut aika lady.

”Tässä kävi juuri niin kuin pikkusisko pelkäsi”, mietin hämmentyneenä mutta onnellisena tekemästämme peliratkaisusta, henkikirjoittajan edessä, Reiskat eli Reino-tossut jalassa. Tavallaan sisko kuitenkin sai mitä tilasi. Oli itse hommannut ne tossut mulle jokunen vuosi sitten, lempikengiksi tietysti.

Päätimme jo ennen vappua, että pitäisimme asian salassa, kunnes olisimme ehtineet järjestää juhlat kutsuja vaille kuntoon. Kiireisen kuvan kun haluamme itsestämme aina antaa, niin vierähti siinä sitten asia yhden kesän yli. Kutsut elokuun 20. päivän pippaloihimme lähtivät vasta kesäkuussa, eli reilu vuosi suuren päivämme jälkeen.

Ei ollut Susanna ainut, jota tapaus ihmetytti. Joku torui, joku nauroi. Isä itki. Äiti tuijotti meitä hetken vakavana, sitten huitaisi kädellään meitä kohti. Silleen niin kuin Vartion naiset, Tauno-täti seuraavana, ruukaa huitasta. ”Oli kyllä ihan teidän tyyppinen juttu”, äiti totesi. Juhannuksena tuli sitten pikkusiskon kommentit, ja ihan eri laidasta. ”Tuomosta jotenkin uskoisi, mutta susta en kyllä ikinä!”, hän sanoi topakasti minua tuijottaen. Päätin sitten siinä tilanteessa olla sitä Reiska-juttua mainitsematta…

”Aijai… Kylläpä yllätyksen järjestitte”, nyökkäsi Susanna vielä istuessaan täyden pöydän päähän. Terassillamme oli vilskettä. Anoppi, ei enää tietämättään siis, ja pari muuta naapurin akkaa höystettynä yhdellä kirkonkylän muijalla olivat kaikki pakkautuneet pöydän ääreen. Kun äijä on poissa, meillä on nimittäin tapana, että silloin kissat valtaavat talon. Niin nytkin. Olin kutsunut naiset illanviettoon, vähän lepyttelymielessäkin, jotteivät ihan tulistuisi yllätysvedostamme ja tulisivat paikalle juhliin. Teemakin oli selvitetty jokaiselle puhelimessa: Cocktail- eli drinkkikutsut!

Aloitimme kaatamalla kaikille uskaliaille ja autonsa kotiin jättäneille dry martinit. Oliivi tikussa ja kaikkea. No, eihän se keltään meinannut alas mennä, mutta ruokahalua toden totta se kiihotti ainakin Julietilla. Jollainhan viinan maku on pois suusta saatava.

Cocktailkutsujen idea on, että isojen annosten sijaan nautitaan pieniä paloja, joista lopulta tulee kauhea ähky. Ja palojen askartelu on ihan lempipuuhaani keittiössä. Nyt näppäreiden virkaa ajoivat pienet voitaikinaleivokset, joiden täytteenä oli mozzarellaa, uunissa kuivattuja kirsikkatomaatteja ja basilikan lehti. Poro-rieskarulla on aina myös toimivaa, ja nyt kokeilin lisäksi jotain uutta. Juustopalat Kirjani ohjeella olivat mielenkiintoinen, joskin vähän liian kuiva cocktailpala. Makuvaihtoehtoja oli kaksi, toisessa juustoa ja kinkkua, toisessa juustoa ja anjovista. Niistä tehtiin kaksi pötköä, jotka jäädytettiin pakastimessa. Leikatut napit aseteltiin paahtoleivälle, ja palat gratinoitiin uunissa.

Näppäreiden lisäksi tarjolla oli suolakurkkuja, hunajaa ja smetanaa, fetalevitettä ja keksejä sekä juustoja ja hilloja. Jälkimmäiset sopivat juomatarjoiluumme erityisen hyvin, sillä siirryimme yksissä tuumin jäykistä cocktaileista viiniin.

Drinkkikutsuilla maistuu myös makea, kuten pienet mansikkaleivokset tai suklaamansikat. Koska tuomisina tuli lisää mansikoita, sopi makea kuohari laseihin mielestäni oikein erinomaisesti, nyt jopa pakollisena. Eihän siitä kaikki tykkää, mutta kuten naapurini Sari tuumasi naisporukkaa tiukasti vilkaisten, sitä ”Otetaan jos sitä tähän oli ajateltu!”. Läheisten uhrautuminen lokin eteen jaksaa vaan hämmästyttää minua joka kerta. Kaveria ei jätetä. Ei yksin ruokien eikä kuoharinsa kanssa!

Sää ei täysin suosinut, vaan heinäkuinen iltamme oli melko viileä. Villasukkaakin haettiin sisältä sääriä lämmittämään. Myöhäisen yön drinkiksi olin varautunut kaatamaan mansikkamargaritoja. Kannu marjasoosia odotti jääkaapissa, Tequila pöydällä. Ja tietenkin se unohtui höpöttämisen keskellä.

Kello oli jo paljon, kun naiset lähtivät pyörillään. Vilkutimme. Keräsin astiat, pyyhin pöydät. Katsoin pimenevään kesäyöhön ja tuumailin itsekseni: Kun tämä sakki olisi yhtä aikaa seuraavan kerran koossa, se olisi varmaan sitten meidän juhlissa.

Ja vaikka sitä kuinka oli ollut jo verraten pitkään naimisissa ihan oikeasti, niin ei kumminkaan ihan oikeasti. Hääjuhlissa se vasta varmasti konkretisoituisi, kaikille läheisille, ja samalla tavalla meille itsellemme, mietin, ja katsoin käsiäni.

Josko ennen niitä elokuun vihkiseremonioita sitten hommattaisiin ne sormuksetkin… Ei kun ennen häitä siis… Siis ennen juhlia… Mitkä ne nyt on… Kumminkin!