FC Lahdella on jälleen tarvetta topparille. Työpaikkahakemus voisi olla seuraavan kuuloinen: ” Oletko kyllästynyt uraasi? Tahdotko lopettaa? Haemme osaavaa, kokenutta topparia. Kansainvälinen kokemus toivottavaa muttei välttämätöntä. Pidäthän leikkaussalin ilmapiiristä, etkä pelkää pitkiä sairaslomia. Mikäli vastauksesi on kyllä, ota yhteyttä FC Lahden toimistoon. Tehdään juuri sinulle sopiva vamma!” Tämä on tietysti hieman katkeransuloisin tunnelmin kirjoitettu.

En ollut lainkaan yllättynyt, kun sain tiedon Hendrik ”Iso Henkka” Grossöhmichenin loukkaantumisesta. Hieman kyllä otti pannuun. Muutama viikko sitten Heikki Haara joutui ilmoittamaan uransa päättymisestä. Mikäli mennään aikaa taaksepäin, on FC Lahden toppareiden kohtalot melko lohduttomia. Uransa loukkaantumiseen Haaran lisäksi ovat päättäneet mm. Janne Moilanen, Lasse Lagerblom sekä Jukka Koskinen. Toni Huuhkan jatkosta ei vielä ole tietoa, mutta romuna mies on ollut jo pari vuotta. Hugo Miranda hajosi viime kaudella ja ilmeisesti myös hänen uransa on vaakalaudalla.

”Iso Henkan” tilanne ei onneksi vaikuta katastrofaaliselta. Ennusteiden mukaan mies palaisi kehiin ”jo” kesäkuun alussa. Toisaalta Lahdessa näiden paluiden on ollut tapana venyä ja venyä. Toivottavasti nyt näin ei käy, sillä Hendrik on melkoisen tärkeä palanen Kautosen palapelissä. Huhuja on onneksi liikkunut puolustavasta keskikenttämiehestä, joka voisi tuurata myös topparina. Toivottavasti nämä huhut toteutuvat. On kuitenkin ikävää, että vuodesta toiseen Lahti joutuu tekemään hankintansa loukkaantumisten sanelemana.

Katsotaan asiaa sitten miten päin tahansa, niin FC Lahti ei ole koskaan ollut onnettaren suosiossa. Toki joukkueen operoidessa pienellä budjetilla pienetkin takaiskut vapisuttavat organisaatiota. FC Lahteen kohdistuneet iskut ovat kuitenkin olleet sen verran rajuja, että isompikin joutuisi keräilemään itseään. Tiedä sitten mikä viikatemies Lahden peleissä vierailee ja miksi juuri topparit tuntuvat valikoituvan tuon ikävän jätkän uhriksi.

Syy voi löytyä osin kevään harjoituskaudesta. Suurhallin alustaa on moitittu vuosien saatossa turhan kovaksi. Osaahan sen toki idioottikin todeta, ettei puolentoista sentin matto ole raskastekoiselle pelaajalle ihanteellinen. En kuitenkaan moittisi pelkästään Suurhallin alustaa, sillä Suurhallissa harvoin on sattunut mitään vakavampaa. Alustan vaikutukset ovat korkeintaan heijastuneet myöhempään kauteen. Kisapuiston tekonurmi on vienyt jo kahdella peräkkäisellä kaudella tärkeän pelaajan suoraan lasarettiin. Vuosi sitten Rafael loukkasi polven takaristisiteen ja oli poissa pelikentiltä pitkälle kesään. Nyt oli kolossaalisen saksalaisen vuoro.

Itseäni on henkilökohtaisesti jäänyt harmittamaan suuresti noiden ennen aikojaan lopettaneiden pelaajien kohtalot. Lasse Lagerblom on mielestäni parhaita Suomen liigakentillä nähtyjä puolustajia, Jukka Koskinen vähintään FC Lahden kaikkien aikojen paras. Heikki ”Hessu” Haara puolestaan on suosikkikuhnurini kautta aikojen. Koen samanhenkisyyttä Haaran kanssa, kenties samankaltaisesta potkutekniikasta sekä hassusta olemuksesta johtuen.

Lopettaminen ei varmastikaan ole koskaan jalkapalloilijalle helppoa. Se on päätös, jonka varmasti tahtoisi tehdä itse, ei loukkaantumisen pakottamana. Lahdessa loukkaantumiseen lopettaneet pelaajat ovat ylipäätään olleet huipputyyppejä, joille olisi suonut toisenlaisen lopun. Toisaalta ovatpahan antaneet kaikkensa joukkueen puolesta, eikä kukaan voi syyttää heitä leikin liian aikaisin lopettamisesta. Pelonsekaisin tuntein jään odottamaan, kuka kuhnureista päätyy seuraavana toppareiden hautausmaalle.

Atte Airo
atteairo @hotmail.com

(Varoitus! Sisältää yhden jalkapallokannattajan vuodatuksen, ei herkkämielisille)

Lokakuu vuonna 1997. Suomi on johdossa Unkaria vastaan Antti Sumialan maalilla. Voitto riittäisi viemään sinivalkoisen joukkueen MM-karsintojen kaksiosaiseen jatkokarsintaan. Miljoonat televisiovastaanottimet täyttävät Suomen yhden miehen riipaisevalla vaikerruksella: ”Voi luoja! Voi luoja paratkoon!” Unkarin tasoitus on syntynyt neljän suomalaispelaajan sähläyksen seurauksena. Lukemattomien suomalaisten olohuoneet täyttää karvas pettymyksen ilmapiiri, niin myös erään Airojen perheen television edustan.

Todellisuudessahan Suomi ei ollut kovin lähellä varsinaista arvokisapaikkaa. Unkari pelasi jatkokarsinnassa Jugoslaviaa vastaan ja hävisi yhteismaalein 12-1. Tuo kamppailu Unkaria vastaan kiteyttää kuitenkin erinomaisesti kannattajaurani. Onnellisuus ja toivo ovat vain väliaikainen tila. Mikäli noiden tunteiden antaa nousta liian korkeiksi, aiheuttaa itselleen vain kivuliaamman alastulon.

Tällaiseen överipessimistiseen asenteeseen olen ajautunut sekä Suomen maajoukkueen, että lahtelaisen jalkapalloilun ansiosta. Kuusysin menestysvuosista minulla ei ole muistikuvaa. Se ei johdu siitä, että minulle olisi noina vuosina maistunut viina turhan hyvin, vaan koska Kyykän viimeisen mestaruuden aikaan olin kolmevuotias. Muistikuvani joukkueesta ajoittuvat vuosiin joita voisi kutsua kurjavuosiksi. Olen kuullut tarinaa, jonka mukaan pienenä pojankoltiaisena turhauduttuani Kyykän esityksiin olin todennut isälleni alkavani kannattamaan Tampereen Ilvestä. Takinkääntäminen kuvastaa totaalista lapsen turhautumista ja epätoivoa. Lisäksi pienen pojan on ollut varmasti vaikea ymmärtää miksi me kannatamme tällaista susipaskaa joukkoa.

No pian ei enää kannatettukaan. Viimeisenä temppunaan se susipaska joukkue otti ja kuoli. Tilalle perustettiin FC Lahti. Minulla meni muutama vuosi ennen kuin lämpenin uudelle tulokkaalle. Kaipasin kenties hieman etäisyyttä kotimaiseen jalkapalloiluun, koska etenkin lapselle tuo kotikaupungin joukkueen kannattaminen tuntui olevan henkisesti kovin raskasta touhua. Keskityin Arsenaliin ja Englannin Valioliigaan entistä intensiivisemmin. Arsenalin peli kulki, voittoja tuli ja viihdearvo oli korkealla. Jalkapallo tuntui taas oikein kivalta. Sitten rakastuin uudelleen.

Uskaltauduin muutamaan FC Lahden peliin ja jäin koukkuun. Arsenalin kautta olin löytänyt toivon sekä uskon siihen, että joskus kaikki voi mennä nappiin. Lahteen saapui toista kertaa ohjat Kuhnureiden peräsimessä ottanut Harri Kampman. Eteenpäin oltiin menossa ja nappisuorituskin näytti mahdolliselta, sillä mentiin Suomen cupin finaaliin. Tuloksena ehkä elämäni kamalin muisto. Taivaalta satoi räntää, palelin ja Lahti oli FC Hakaa vastaan pulassa kuin hesalainen talvella. Taas oli erään Airojen perheen autossa karvas pettymyksen ilmapiiri.

Seuraava kausi oli kuitenkin itselleni jotain aivan uudenlaista. Muutamat Kisapuistossa pelatut ottelut siivittivät Lahden loistovireeseen ja tuloksena oli oikein mainio viides sija liigassa. Tuo kausi oli kuitenkin petollinen, sillä jälleen kerran odotukset kasvoivat turhan korkeiksi seuraavaa kautta ajatellen. Lisää vettä myllyyn toi uutinen Kuningas Jari Litmasen saapumisesta mastokaupunkiin. Taas oltiin finaalissa, nimittäin Liigacupin finaalissa ja vastassa oli vantaalainen Allianssi. Lahti johti pitkään, mutta vantaalaisten viimehetken tasoitus vei joukkueet rangaistuspotkukilpailuun. Tiedätte miten siinä sitten kävi. Taas köröteltiin kohti Lahtea ja arvaatte jo varmaan millaisessa ilmapiirissä.

Sama kaava toistui seuraavien vuosien aikana. Kovia odotuksia, heikkoja tuloksia, kiroilua ja pettymystä – jalkapallokannattajan arkiviisu. Sitten tapahtui jotain maagista. Oli kausi 2008 ja olin matkalla Vekarajärvelle, kun sain tekstiviestin isältäni. Lahti oli voittanut kauden ensimmäisen ottelunsa Kotkassa. Pelkästään kauden avauspelin voitto ilahdutti harvinaisuudellaan, ja kun noita viestejä tuli seuraavien viikkojen aikana niin huh huh huijaa! Oli nimittäin ihan mielettömät fiilikset. Sattuipa niin, että pääsin itsekin silloin tällöin sopivasti vapaalle katsomaan Kuhnureiden otteita. Peli kulki kuin unelma. Kotiuduin heinäkuun alussa, eikä minun enää tarvinnut lukea otteluista raporttia viestien muodossa. Olin vallan tyytyväinen tilanteeseen, vaikkakin jatkuvasti odotin, milloin alamäki alkaa. Se vaan ei alkanut ja kausi päättyikin spektaakkelimaisesti FC Lahden seurahistorian ensimmäiseen mitaliin!

Tuon nyt jo käytännössä myytiksi nousseen kauden ansiosta olen löytänyt Zen-tyylisen suhtautumisen jalkapalloon. Kausi 2008 oli mieletön, mutta myös luultavasti erittäin harvinaislaatuinen. Jotkut jäävät auringonpimennyksen jälkeen odottamaan seuraavaa, minä mielelläni nautin yhdestä ja saan tyydytykseni sitä muistellessa. Sitä paitsi pronssikauden jälkeiset tapahtumat osoittivat, ettei menestys Suomessa tuo paikkaa auringon alla. Europelit eivät tuo automaattista gloriaa. Huonolla tuurilla jo pelkästään lennot vieraspeleihin sekä majoittuminen syövät suurimman osan tuloista. Taloudellisen menestyksen tuo Suomessa vain mestaruus, tai oikeastaan peräkkäiset mestaruudet sekä kohtalaiset onnistumiset Mestarien Liiga karsinnoissa. Joskus vain on vuoria, joiden ylitsepääseminen on niin kertakaikkisen haastavaa, ettei se luultavasti koskaan tule onnistumaan. Silloin on hyvä kyetä vain nauttimaan vuorikiipeilystä.

Varmasti tulen tulevallakin kaudella kiroamaan katsomossa, mutta se ei ole lainkaan ahdistava ajatus. Ikävät fiilikset kuuluvat jalkapallokannattajan elämään, eikä niiden kannata antaa lannistaa. Tiedostan vuoren, joka Lahden tulee taas koettaa ylittää olevan valtava. Siitä huolimatta odotan kesää ja sen mukanaan tuomia pelejä kuin kuuta nousevaa.

Atte Airo
atteairo@hotmail.com

Reilu vuosi sitten katselin elokuvan The Damned United. Elämänkertakirjaan perustuva elokuva kertoo legendaarisen manageridiktaattorin Brian Cloughin surullisen kuuluisasta 44. päivän pestistä Leeds Unitedin peräsimessä. Katsoin elokuvan kahden päivän aikana kolmesti. Tuon jälkeenkin olen nähnyt pätkän lukemattomia kertoja. Onhan selvää, että jalkapallo on suuri intohimoni ja kaikki siihen liittyvä kiinnostaa minua suunnattomasti. Miksi kuitenkin juuri tämä elokuva vangitsi minut totaalisesti? Luultavasti koska pintaa syvemmällä elokuva on kuitenkin kertomus jostain aivan muusta, kuin vain yhden miehen epäonnistuneesta työkeikasta. Se on tarina hankalista henkilösuhteista raa’assa maailmassa, jota jalkapallomaailmaksi kutsutaan. Maukkaan siitä tekee se tosiasia, että pääpiirteittäin tapahtumat ovat tosia.

Jalkapallo on vain kulissi, joka peittää taakseen ihmisiä sekä tunteita. Näyttelijät kertovat usein haastatteluissa, kuinka heidät sekoitetaan roolihahmoihinsa. Toisaalta ihmiset ymmärtänevät helposti näyttelijän muistuttavan sen olevan vain hahmo. Jalkapalloihmisille tilanne on toinen. Esimerkiksi Craig Bellamy ei voi sanoa, ettei hän oikeasti ole Craig Bellamy. Ihmiset nauraisivat hänelle. Kuitenkin kaikki, jotka ovat joskus elämässään pelanneet edes jonkinlaista puulaakisarjaa tietävät, ettemme ole kentällä aina omina itsenämme. Kurkistus kulissien ja roolien taakse, juuri siinä piilee elokuvan The Damned United kiehtovuus.

Draamaa sekä törmäileviä henkilökemioita nähtiin jälleen viime viikonloppuna, kun Luiz Suarez sekä Patrice Evra kohtasivat toisensa tulikuumassa ManU vs. Liverpool kamppailussa. Suarez jätti kättelemättä Evraa. Ottelun päätösvihellyksen jälkeen Evra puolestaan kävi juhlimassa voittoa ja nostattamassa yleisöä Suarezin naaman edessä. Mitäpä näistä edes sanomaan… Kuulostaa tapahtumilta, joita voisi sattua ala-asteen liikuntatunneilla, tai puulaakisarjojen kuningassarjassa – Kortteliliigassa. Ei tainnut olla kummankaan miehen tähtihetkiä. Ikävää on se, että tällaiset asiat ja tapahtumat jäävät seuraamaan hienoja pelaajia. Aiemmin mieleeni tuli Luiz Suarezista loistava pelaaja, todellinen pallotaituri ja taistelija. Mies joka pelottomasti hyppäsi pallon eteen Uruguay – Ghana ottelun viimehetkillä, vieden maansa neljän parhaan joukkoon vuoden 2010 MM-kisoissa. Nyt miehestä tulee mieleen kiukutteleva rasisti.

Tässäkin tapauksessa olisi mukava nähdä mitä Suarez ja Evra ajattelevat kentän ulkopuolella. Lehtitietojen mukaan Liverpool manageri Kenny Dalglish oli keskustellut Suarezin kanssa ottelun jälkeen. Olisi oikein mukava kuulla tuo keskustelu. Kenties sekin on jonain päivänä mahdollista, mikäli uruguaylainen päättää kirjoittaa muistelmat. Toivottavasti hän pelaa huikean uran ja muistelmille on kysyntää. Onneksi Suarezilla on vielä aikaa muuttaa uransa kurssi.

Englannissa on riittänyt draamaa tällä kaudella verrattoman paljon. Carlos Tevezin hassun hauskat seikkailut ovat kuulemma päättymässä ja mies on laskeutunut takaisin Manchesteriin. Draama tuskin miehen kohdalla tähän kuitenkaan loppuu. Otsikoihin pamahti melkoinen pommi viikko sitten, kun Fabio Capello ilmoitti yllättäen jättävänsä Englannin maajoukkuevalmentajan pestin. Tähänkin syynä oli ilmeisesti törmäyskurssille ajautuneet henkilökemiat, kun Englannin jalkapalloliitto otti turhan kovan roolin riisuessaan John Terryn kapteeninnauhan. Pidin Englantia tietynlaisena mustana hevosena ensi kesän EM-kisoissa. Joukkue vaikutti vihdoin melko stabiililta. Puolustus sekä keskikenttä olivat aiempaa dynaamisempia ja maalla on huippuluokan maalivahti ensi kertaa sitten Peter Shiltonin. Sinne taisi kuitenkin mennä Englannin mahdollisuuden maan ensimmäiseen Euroopan mestaruuteen. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun Englanti kompastuu kentän ulkopuolisiin tapahtumiin.

Kaikista näistä mielenkiintoisista draamankaarista huolimatta on kaikkein hienointa, että Englannissa on ollut huikean tasainen ja mielenkiintoinen sarja tällä kaudella. Manchesterin seurat kamppailevat kynsin hampain mestaruudesta, ja Mestarien liigaan on tunkua kuin grillille pilkun jälkeen. Kaikkein huikeinta draamaa nähdään vihreällä näyttämöllä. Hyvä niin. Ihmiset ovat vain ihmisiä ja jalkapallo elämää suurempaa.

Atte Airo
atteairo@hotmail.com

Lahti Cup on nyt siirtynyt historiaan. Se on kuopattu, haudattu syvälle muistojen hautausmaalle. Onneksi sen luona voi vierailla aina silloin kun sitä kaipaa ja siltä tuntuu. Uskoisin sellaisia päiviä tulevan viimeistään ensi talvena. Parhaat muistoni tapahtumasta vuosien varrelta eivät niinkään liity pelitapahtumiin. Toki hienot maalit, Njazi Kuqin kuohahtaminen, Juha Annusen viimeiset esiintymiset, Jari Litmasen lönköttely, häpeälliset tappiot ja maukkaat voitot jäävät muistoihin ikuisiksi ajoiksi.

Parhaat muistoni liittyvät kuitenkin itse halliin ja ihmisiin. Pitkän tauon jälkeen on aina ollut äärimmäisen mukavaa istuutua kaltaistensa joukkoon. Ympäriltä kuuluvat ihmisten kommentit sekä pohdinnat jalkapallosta ovat olleet kuin hunajaa korville. Lahti Cupissa on aina ollut rento tunnelma. Toki ihmiset toivovat hyviä otteita omiltaan, mutta tulos ei turnauksessa ole koskaan ollut kaikki kaikessa. Ylipäätään tapahtuma ja mahdollisuus nähdä kotimaista jalkapalloa ovat saaneet väen iloiseksi. Suurhalli on toiminut Lahti Cupin aikaan kohtaamispaikkana, jossa on aina voinut törmätä tuttuihin naamoihin ja vaihtaa kuulumisia.

Viime viikonloppuna jo neljäs Airojen sukupolvi pääsi katsomaan Lahti Cupia. Sen ei olisi suonut jäävän viimeiseksi. Kaikki hyvä loppuu aikanaan, sanotaan. En tosin ymmärrä miksi. Olisi ollut mahtavaa istuskella vanhana miehenä, kenties itse lastenlasten ympäröimänä Suurhallin lehtereillä tapahtumasta nauttien. Yksittäinen ihminen on kuitenkin koneiston armoilla. Päättäjien ratkaisut tänään näkyvät elämässämme kymmenienkin vuosien päässä. Suurhalli, nimenomaan jalkapallohallina on aina ollut minulle yksi Lahden kaupungin symboleista. Näin ulkopaikkakunnalle aikuisella iällä Lahdesta muuttaneena, koen että minulla on nyt kaupunkiin yksi side vähemmän.

Suurhalli on aina lähentänyt FC Lahtea ja sen kannattajia. Hallissa pääsee erittäin lähelle kenttää ja kuulee pelaajien huutojen lisäksi keskustelut tuomarin kanssa. Oli mukavaa nähdä, kun pikkupojat piirittivät Lahden pelaajia aina mahdollisuuden tullen. Suurimmalle osalle kuhnureista nimikirjoitusten kirjoittaminen on harvinaista herkkua. Lahti Cup on tuonut varmasti vuosittain uusi ystäviä FC Lahdelle. Itsekin näin Lahden ensi kertaa juuri siellä. Talvisen Lahti Cupin myötä kasvoi Kuhnuri kannattaja, näin ei enää tule tapahtumaan – kiitos Lahden kaupungin päättäjien. Lahti otti aikanaan edistysaskeleen rakentaessaan kokomittaisen jalkapallohallin. Puolustellaan Suurhallin uudistusta sitten kuinka hienoin adjektiivein tahansa, nyt mennään kaupunkina jälleen yksi askel taaksepäin.

Viikonlopun kuluessa viereeni istui kaltaisiani. Lahtelaisia, joille jalkapallo ei ole ollut vain osa elämää. Se on vähintäänkin elämäntapa. Kukaan ei maininnut sanallakaan tämän olevan viimeinen Lahti Cup. He katsoivat kuhnureiden otteita ja totesivat joukkueen tarvitsevan vahvistuksia. Puhuttiin tulevasta kaudesta: tavoitteista. En usko kenenkään aliarvostaneen tapahtumaa. Kaikki tiesivät, että kesällä nähdään. Pieni mutta tunteikas joukkomme ei lannistu yhden hallin uudistumisesta. Me tapaamme kyllä ja elämme joukkueemme otteissa vahvasti mukana. Totuus kuitenkin on, että meille kaikille kaiverrettiin sydämeen pieni aukko. Jalkapallo, lahtelaisena urheilulajina on siirretty niin sanotusti romukoppaan. Ymmärrän tietyn sentimentaalisuuden puutteen turnauksen aikana. Se nostaa jo nyt itselleni tipan linssiin, eikähän sellainen sovi lahtelaiselle.

Viimeinen Lahti Cup ei ollut mikään spektaakkeli. Ei olisi pitänytkään olla. Se oli juuri sellainen, kun aina ennenkin: täydellinen. Saavuin perjantain peliin kymmenisen minuuttia ennen Lahden pelin alkua. Kauhukseni huomasin jonon, joka oli näin suomeksi sanottuna aivan helvetin pitkä. Onneksi jonoon osui kanssani samaan aikaan tuttu kasvo. Odottaminen ei tuntunut siis niin pitkältä. Ensimmäiset minuutit ja ottelun ensimmäinen maali jäivät näkemättä. Tapahtuman luonteesta johtuen tällaisetkin epäkohdat voitaneen antaa anteeksi. Vaimea musiikki kaikui peltisessä hallissa poistuessani sieltä viimeistä kertaa. Mieleeni tuli Titanic elokuvan urhoolliset viulistit, jotka soittivat loppuun asti. Samalla tavalla upposi myös Lahti Cup ja Suurhalli: pikkuhiljaa – arvolleen sopien.

Atte Airo
atteairo@hotmail.com

Eric Cantona kohahdutti noin viikko sitten ilmoittaessaan aikeistaan lähteä Ranskan presidentinvaalikampanjaan. Päätös ei sinänsä tullut yllätyksenä. Mitä muutakaan voidaan odottaa Gallian kukolta, joka on jo valmiiksi elämää suurempi henkilö. Cantona on ilmiö, boheemi taitelija, joka ymmärsi, että jalkapallokenttä on näyttämö ja hän sen tähti. Toisaalta hän oli myös raudanluja ammattilainen, aikamme lahjakkaimpia jalkapalloilijoita sekä omalaatuinen filosofi. Mies osoitti, että kaulukset pystyssä voi kulkea läpi elämän ja menestyä.

Suuret persoonat, kuten Cantona antavat lajille kuin lajille mukavan lisämausteen. Olen aina mieltänyt jalkapallon hieman boheemiksi lajiksi. Ottelut kestävät vain 90 minuuttia, mutta jalkapalloileva maailma ei koskaan nuku. Monet suuret näytelmäkirjailijat ovat ymmärtäneet elämän olevan suurta näytelmää. Sama pätee jalkapalloon: se on esitys, jota kirjoitetaan jatkuvasti. Selkeää päätähteä siinä vain harvoin on, mutta silloin tällöin jollekulle annetaan mahdollisuus lyhyeen monologiin. Näytelmän tyyli vaihtelee aina komediasta tragediaan. Marraskuussa menehtyneen Gary Speedin kohdalla päädyttiin lopulta Italialaiseen oopperaan – surulliseen loppunäytökseen.

Englannissa viheriön näyttämölle on kansan naurattajaksi noussut uusi narri: Mario Balotelli. Interissä pelatessaan mies tunnettiin lähinnä omahyväisenä paskiaisena. Manchesterissä hän on löytänyt itsestään uuden itseironisen puolen. Balotelli on seurannut Eric Cantonan jalanjälkiä ja tehnyt itsestään ilmiön. Muuttaessaan Manchesteriin Balotelli piti kaupunkia harmaana ja tylsänä. Ilmeisesti hän otti tehtäväkseen hieman värittää sitä. Nyt ei koskaan tiedä milloin mies ampuu kotonaan ilotulitteita ja sytyttää tulipalon. Tai turhautuessaan parkkipaikan etsimiseen, jättää autonsa keskelle vilkasta tietä. Balotelli on helpottanut huomattavasti jalkapalloilijoiden toilailuista kirjoittavien julkaisuiden työtä.

Missä ovat Suomen Eric Cantonat sekä Mario Balotellit? Kai Pahlman muistetaan kentiltä erittäin värikkäänä persoonana, samoin Atik Ismail. Tietenkin voidaan mainita myös televisiopersoona Pasi Rautiainen. Hänen persoonansa on sen verran eriskummallinen, että sen avulla mies pystyy elättämään itsensä. Mutta missä nuoremman polven boheemit taiteilijasielut tai eksentriset ADHD räksyttäjät? Ilmeisesti heitä kuitenkin on olemassa yhä edelleen. Jalkapallolla on Suomessa sen verran huono media näkyvyys, ettei heistä välttämättä kirjoiteta kovin näkyvästi.

Ilahduin suuresti, kun kuulin Tommi Karin siirrosta FC Lahteen. Ajattelin Lahden haaviin tarttuneen taitonsa osoittaneeseen liigatason pelimieheen. Paperi joka ei kelvannut Drillon Shalalle, kelpasi Jyväskylän suosikkipojalle. Innostuin vielä lisää, kun luin miehen olevan omituinen persoona. Jouduin tosiaan lukemaan asiasta, sillä en ole henkilökohtaisesti pannut merkille miehen olevan mikään erikoinen tyyppi. Tosin ovathan kahden etunimen miehet yleensä kansantaiteilijoita. Mielestäni värikkäille persoonille on joka tapauksessa tilausta Lahdessa. Pidän jalkapallojoukkueesta kuin ateriastani: Mukana pitää olla tulinen ainesosa, vaikka se joskus saakin aikaan ripulin. Toivottavasti Tommi Kari on sellainen.

Suomen A-maajoukkueessa on käyty läpi niin sanottu nuorennusleikkaus. Eniten jäin kaipaamaan juuri persoonia. En pelkästään nimiä paperilla. Hannu Tihinen, Shefki Kuqi, Teemu Tainio sekä Jari Litmanen ovat kaikki melko omalaatuisia tyyppejä. Nuorissa Huuhkajissa on vakavan oloisia tyyppejä. Toivottavasti vakavuus johtuu vain nuoresta iästä ja Suomen tulevaisuuden toivot antavat jatkossa enemmän tilaa persoonilleen. Mikäli kentällä ja sen ulkopuolella osaa ja uskaltaa ottaa roolia, silloin kykenee suuriin asioihin. Teemu Pukkia on kannustettu Schalkessa jättämään harmaa viittansa kotiin. Saksassa tiedetään, ettei sivurooleja tekemällä nouse tähdeksi.

Atte Airo
atteairo@hotmail.com

Viimeisen puolen vuoden aikana on Veikkausliigasta siirtynyt varsin mukava määrä pelaajia harjoittamaan ammattiaan ympäri Eurooppaa. Tällä hetkellä suomalaiset valloittavat erityisesti Saksaa, etunenässä Teemu Pukin johdolla. HJK:n hyvät otteet syksyllä Schalkea vastaan noteerattiin selvästi muissakin saksalaiskaupungeissa kuin pelkästään Gelsenkirchenissä. Viime ajat ovat antaneet uskoa siihen, että Veikkausliiga voi olla hyvä ponnahduslauta ulkomaille siinä missä esimerkiksi Ruotsin Allsvenskankin.

Vielä vuosi sitten Suomen A-maajoukkueen tilanne näytti kammottavalta, erityisesti pelaajiston osalta. Esimerkiksi hyökkääjän paikalle ei ollut yhtään kovassa kunnossa olevaa maalinsylkijää. Jalkapallossa asiat kuitenkin saattavat muuttua äkisti, kuten A-maajoukkueesta voidaan huomata. Joukkueen taso ei järisyttävästi ole noussut vuoden takaisesta, mutta olennaisinta on se, että nyt maasta löytyy huomattavasti paremmassa asemassa seurajoukkueessaan olevia pelaajia. Niklas Moisanderin, Roman Eremenkon, Teemu Pukin ja Alexander Ringin kaltaisten avainpelaajien varaan on hyvä rakentaa uuden sukupolven miehistöä.

Edellä mainituilla pelaajilla on yksi olennainen yhdistävä tekijä. Jokainen on edustanut enemmän tai vähemmän juniori-ikäisenä ulkomaista seuraa. Pitkään on jalkapallopiireissä kiistelty siitä, onko järkevää lähteä nuorena ulkomaille. Kaikki eivät tietenkään siellä onnistu lyömään läpi, esimerkkinä Jami Puustinen Manchester Unitedissa. En kuitenkaan usko, että esimerkiksi vietetyt vuodet Chelsean junioreissa tuhosivat Tomi Saarelman uraa. Harva Chelsean englantilaisistakaan junioreista päätyy pelaamaan kovin kummoisella tasolla aikuisena.

Kiinnostavaa kyseisen avainnelikon urissa on myöskin se, että jokainen on pelannut Veikkausliigaa ennen läpimurtoaan huippujoukkueen edustukseen. Harva suomalainen on pelaamatta lainkaan kotimaista pääsarjaa lyönyt läpi ulkomailla, vaikka moni on sitä yrittänyt. Maitojunassa Suomeen onkin palannut sellaisia naamoja kuin Mika Ääritalo, Heikki Haara, Henrik Moisander ja paljon muita.

Voisi siis kuvitella, että paras tie huipulle on hankkia juniori-iässä oppeja ulkomailta, palata Suomeen sitten kun fysiikka riittää miesten peleihin, vakuuttaa hyvien esitysten kautta ulkomainen seura ja allekirjoittaa sopimus edustusmiehistön kanssa. Tätä teoriaa vastaan kuitenkin puhuu se seikka, että maamme viime aikojen menestyneimmät jalkapalloilijat, Jari Litmanen, Sami Hyypiä, Mikael Forssell ja Jussi Jääskeläinen eivät ole noudattaneet nykymaajoukkueen avainpelaajien kaavaa, vaan ovat Forssellia lukuun ottamatta pelanneet melko kypsään ikään asti Suomessa ja siirtyneet sitten koviin ympyröihin. Forssellista omalaatuisen tapauksen tekee se, että hänellä ei juuri ollut näyttöjä miesten peleistä Suomessa ennen siirtoaan Chelseaan, jossa hän iski pian, jo toisessa ottelussaan kaksi maalia.

Jalkapallossa harva asia on yhtä mustavalkoinen kuin Litmasen Copa Mundialit. Nämä viimeksi mainitut, edellisen ”kultaisen sukupolven” edustajat kun ovat olleet nuoria sellaiseen aikaan, jolloin otteluita televisioitiin vähemmän ja pelaajien, erityisesti nuorten, ”scouttaus” oli vähäisempää kuin tänä päivänä. Siispä siirtyminen nuorena ulkomaille ei ollut ennen yhtä luonnollinen ilmiö kuin nyt. Nykyään suomalaisiakin tarkkaillaan jo hyvin nuorena, mistä osoituksena Everton värväsi TPV:stä vasta 12-vuotiaan Miko Virtasen. Siirto luonnollisesti herätti Suomessa keskustelua, koska eihän moista joka päivä tapahdu. Onkin mielenkiintoista nähdä, kuinka hyväksi hän huippuolosuhteissa ja -valmennuksessa kehittyy.

Yhteenvetona voidaan todeta, että polkuja huipulle on monia, mutta yhtä ainoaa oikeaa ei ole, vaan menestyminen kansainvälisesti on ennen kaikkea kiinni omista lahjoista ja harjoittelun määrästä. Vaikea kuvitella, että Litmanen olisi ollut huomattavasti parempi pelaaja jos olisi viettänyt nuoruutensa muualla kuin Suomessa.

Paavo Airo

paavoairo@gmail.com

Vuosi on vaihtunut. On siis hyvä aika kerrata hieman mennyttä, sekä miettiä myös tulevaa. Kausi 2011 oli mielestäni yksi parhaita koko FC Lahden historiassa. Putoaminen karisti monta ennakkoluuloa. Lahdessa ei tarvinnut laittaa lappua luukulle putoamisesta huolimatta, lisäksi jalkeille saatiin jopa yllättävän kova nippu pelaajia. Divari toi mukanaan Kisapuiston, sekä hyvän makkaratarjoilun lisäksi monia uusia ja mielenkiintoisia vastustajia. Alempi sarjaporras sekä kilpailukykyinen pelaajamateriaali yhdistettynä Tommi Kautosen valmennusfilosofiaan tarkoitti sitä, että Lahdessa saatiin nauttia maalirikkaasta sekä voitokkaasta kaudesta. Tuntui että jopa sää suosi lahtelaisia, sillä sateisilta kotipeleiltä vältyttiin melko mukavasti.

Kauden kruununasi viimeinen ottelu OPS:aa vastaan. Lahden varmistettua nousun edellisessä pelissä Hämeenlinnaa vastaan, sai Kisapuistossa nauttia täysin paineetta nousujuhlista. FC Lahden Kannattajat toivat mukavasti tunnelmaa ja Que Sera Sera soi vieläkin silloin tällöin päässä. Harvoin olen ollut niin hyvällä tuulella hävityn ottelun jälkeen, kuin silloin olin. Olen oikeastaan vieläkin. Onnistuneen kauden jälkeen parasta on juuri se, että saa olla kevein mielin läpi talven ja kevään. Huolettomuus on jalkapallokannattajan miellyttävin tunne: sen lähemmäs ei onnellisuutta voi päästä.

Ilahduttavaa kaudessa 2011 oli myös lahtelainen jalkapalloyleisö, joka löysi tiensä pienen alku-ujostelun jälkeen Kisapuistoon melko mukavissa määrin. Suuri miinus taas voidaan antaa otteluiden markkinoimiselle. Kauden 2010 jälkeen Hassen sirkuksen purettua telttansa ja jatkettua kiertuettaan muissa maisemissa, tilalle tuli korkeintaan ruotsinlaivan taikurishow. Lahti – PK-35 Vantaa ottelua saapui katsomaan jopa 4436 katsojaa. Nämä houkuteltiin vain ilmoittamalla, että nyt paikalle odotetaan 5 000 katsojaa. Mitä oltaisiinkaan saatu aikaan Hassen kaltaisella tekemisellä, puuhastelun sijaan. Kuluiko toimitusjohtaja Ari Koskisen aika kaikkeen muuhun ja onko FC Lahden toimistolla miesvajetta? Mikäli näin on asian laita, niin olisiko paikallaan palkata tulevalle kaudelle toimitusjohtajan avuksi ottelutapahtumien markkinointiin ja organisointiin ihan oma erikoismiehensä?

Oli miten oli. Kausi 2011 osoitti, että nyt viimeistään FC Lahdesta on tullut kaupungin jalkapalloväen yhteinen seura. Joukkue kiinnostaa ainakin melko mukavasti. Olipa sarjataso sitten liiga tai divari. Olisi toki huolestuttavaa, mikäli näin ei olisi. Siinä tapauksessa varmasti mietittäisiin onko Lahdessa kannattavaa ylipäätään yrittää pyörittää uskottavaa jalkapalloseuraa. Menneen kauden perusteella voidaan mielestäni ajatella, että kyllä kannattaa. Lisäksi on ollut ilahduttavaa nähdä, miten divariin on suhtauduttu FC Lahden toimistolla. Ihmisille on välitetty viestiä, ettei Lahdelle ole mikään katastrofi pelata Ykkösessä. Esimerkiksi AC Oulu on tehnyt liigassa pelaamisesta itseisarvon, enkä oikein usko sen olevan oikea tie, kun puhutaan pitkäikäisen jalkapalloseuran luomisesta. FC Lahti tuntuisi olevan oikealla tiellä ja hyvä niin.

Toivottavasti sama maltillisuus jatkuu tulevalla kaudella. 33 ottelua on suuri haaste. Miten saada vähillä pelimerkeillä riittävän laadukas ja leveä materiaali, jotta kausi voidaan viedä kunnialla läpi. Onneksi suurimmalla osalla joukkueista on sama ongelma. Siispä keväällä vapailla markkinoilla saattaa olla iso kasa laadukkaita pelaajia, jotka ovat valmiita tinkimään palkastaan päästäkseen harjoittamaan ammattiaan. Toivottavasti lahtelainen, paljon puhuttu ja kehuttu juniorityö näyttää tulevalla kaudella tasonsa ja Lahdessa vipeltää joukko lahjakkaita nuoria pelaajia. Ringinleventäjiä tarvitaan, sillä loukkaantumisia tulee varmasti paljon.

Suurin toiveeni tulevalle kaudelle on, etteivät viheriön ulkopuoliset asiat vie huomiota itse seuralta ja lajilta. Viime kaudella FC Lahti joutui maksamaan aivan liikaa sakkoja. Suurimman osan sakoista aiheuttivat FC Lahden Kannattajat. Toki Palloliito jakoi sakkoja jopa naurettavan kovalla kädellä. Toisaalta Lahden Kannattajat tuskin tekivät kaikkeaan, jottei Palloliitolle olisi jäänyt mitään syytä sakottaa. Etenkin Kisapuiston katsomon ja kentän välinen etäisyys aiheutti ongelmia. Se taisi olla innokkaalle faniryhmälle liian pieni. Onneksi kausi 2012 pelataan Stadionilla. En usko FCLK:n porukassa olevan ketään niin akrobaattista jäsentä, joka onnistuisi rynnimään Stadionin pääkatsomosta kentälle tai sen välittömään läheisyyteen (tämä ei sitten ole haaste). Tavaroiden heittelyn porukka voisi lopettaa, se on typerää toimintaa. En minäkään heittele tavaroita, enkä koe jääväni mistään paitsi. Tässä olivat toiveeni kaudelle 2012. Ai niin hetkinen, olihan vielä yksi: Toivottavasti Merosen makkaroita on Lahden peleissä tarjolla myös tänä vuonna!

Atte Airo
atteairo@hotmail.com