Oli lauantai-ilta ja istuin pubissa. Vastaavanlaisia lauantai-iltoja on ollut monia, mutta vain harvoin ovat kanssaihmiset olleet yhtä suurten tunteiden vallassa, kuin tuona iltana. Viereisessä pöydässä kaksikko peitti kasvonsa käsiinsä. Toisaalla hyppi porukka riemusta kiljuen ja oluitaan läikytellen. Syy tähän tunteiden kirjoon oli simppeli. Se oli rangaistuspotkukilpailu. Kilpailu joka pelattiin Saksan maaperällä Münchenissä. Muutama hassu pallon potkaisu antoi toisille onnen, ja toisille suuren surun. Itse katsoin katosta roikkuvaa suurta kangasta ja mietin: ”Hitto että tämä laji on hieno!”

FIFA:n puheenjohtaja Sepp Blatter päästi kenties tämän vuoden suurimman ja rumimman sammakon suustaan ehdottaessaan, että rangaistuspotkukilpailut voitaisiin jättää tulevaisuudessa unholaan. Ottelu josta tuossa edellä puhuin, oli tietenkin Mestarien liiga finaali Bayern München – Chelsea. Tuo ottelu osoitti jälleen rangaistuspotkukilpailun merkityksen jalkapallossa. Kohtuullisen tylsä ottelu sai huikean lopun juuri ”rankkarien” ansiosta. Chelsea oli läpi ottelun alakynnessä, ehdottomasti. Kuitenkin ainakin itse sain sen vaikutelman, että Chelsea himoitsi pokaalia enemmän kuin vastustajansa. Se tunne tuli oikeaksi todistettua Chelsean viedessä ottelun rangaistuspotkuilla.

Sepp Blatterin mukaan rangaistuspotkukilpailu voi olla tragedia ottelulle. En allekirjoita tuota kommenttia lainkaan. Huonoa futista pelaavat joukkueet voivat olla tragedia ottelulle, ”rankkarit” vain pelastus. Blatterin mukaan jalkapallo on joukkuelaji, jossa ei ole sijaa rangaistuspotkukilpailun tyylisille yksilösuorituksille. Tuo on mielestäni naurettava argumentti. Ajatuksen perusteella suurinta osaa Cristiano Ronaldon maaleista ei tulisi hyväksyä. Miehen maaleista nimittäin kovin moni tulee yksilösuorituksilla. Puhutaan siis joko pitkistä kuljetuksista, kaukolaukauksista tai vapaapotkuista. Entäs maalivahdit? Seisooko koko joukkue veskarin takana tämän heittäytyessä huikeisiin pelastuksiin? Jalkapallo on täynnä yksilösuorituksia. Oikeastaan voitaisiin jopa sanoa, että laji elää yksilösuorituksista. Ottelun loputtua, kun ne kaikki liitetään yhteen, saadaan aikaan joukkueen yhteinen suoritus. Tuhon joukkueen yhteiseen suoritukseen lasketaan myös rangaistuspotkukilpailu.

Joskus kuulee todettavan, että rangaistuspotkut ovat tuuripeliä. Itse uskon moniin asioihin, mutten siihen, että Jari Litmanen on laittanut karkeasti arvioituna 98 prosenttia ampumistaan rankkareista verkkoon pelkällä tuurilla. En myöskään usko Liverpoolin Jose Reinan ansainneen mainettaan kovana rankkarien torjujana vain tuurilla. Rangaistuspotkuissa on kyse potkutekniikasta ja eritoten korvien välistä. Kaikki tietävät, kuinka vaikeaa on pitää puhetta parinkymmenen ihmisen silmien edessä. Jokainen voi siis miettiä, miten vaikea on sijoittaa palloa huipputason maalivahdin taa kymmenien tuhansien ihmisten mylviessä ympärillä. Mielessäsi tiedostat miljoonien ihmisten seuraavan tv:n välityksellä jokaista liikettäsi astellessasi keskiympyrästä kohti rangaistusalueen valkoista pistettä. Hyvästelet ympyrään jäävät joukkuetoverisi. Käännät vielä kerran pääsi. Tahtoisit huutaa: ”Tulkaa hei jätkät auttamaan!” Joukkuetoverisi katsovat sinua tuimasti. Ymmärrät, että tästä sinun on selvittävä yksin. Mitä itse tekisit tuossa tilanteessa? Veikkaan että itse ampuisin pallon löysästi maalivahdin hyppysiin, tai maata kiertävälle radalle, erään Shefki Kuqin aikanaan Finnair-stadionilla ampuman pallon seuraksi. No ei sentään, en osaa vetää niin kovaa.

Koen empatiaa maalivahteja kohtaan. Hanskamiehet ovat mielestäni joukkueen tärkeimpiä pelaajia. Siitä huolimatta he harvoin saavat suurta kunniaa osakseen. Tuon kunnian vievät maalintekijät, jotka ovat suuren yleisön lempilapsia. Rangaistuspotkukilpailut antavat maalivahdeille mahdollisuuden tuntea yleisön rakkaus ja kunnioitus. Harva ymmärtää maalivahteja. Pihapeleissä kummasteltiin aina sitä omituista kaveria joka ihan vapaaehtoisesti tahtoi maaliin. Yleensä täytyi pakottaa joku poloinen seisoskelemaan maaliviivalle. Itse siis suon noille pelikentän kummajaisille mahdollisuuden loistaa enemmän kuin mielelläni. ”Pihapelin poloisesta sankariksi” olisi mainio elämänkertakirjan nimi.

Sepp Blatterilta voitaisiin myös tiedustella, mikä olisi vaihtoehto korvaamaan rangaistuspotkukilpailut. Pelattaisiinko esimerkiksi MM-finaalia pitkälle seuraavaan aamuun saakka kultainen maali säännöllä, mikäli voittavaa maalia ei tulisi? Katsottaisiinko tilastoja ja voittaja ratkaistaisiin tuomaripisteillä, kuin nyrkkeilyssä konsanaan? Se voisi toki olla FIFA:n ja Blatterin mieleen. Voittajaksi voitaisiin nimittäin peukaloida kepulikonsteilla FIFA:lle suotuisa voittaja. Olen kovin närkästynyt Blatterin kommenteista ja suuressa vihassani voin todeta miehen olevan kökköpää. Rangaistuspotkukilpailu tulee jättää rauhaan!

Atte Airo
atteairo@hotmail.com

Mennyt Valioliigakausi oli kenties kaikkien aikojen jännittävin. Viimeisellä kierroksella oli valtavasti panosta ja ratkaisut venyivät aina aivan viimeisille sekunneille saakka. Oli hykerryttävää surffailla Canal+ Aition sekä Subin välillä otteluiden Manchester City – QPR sekä Sunderland – Manchester United aikana. Manchester City näytti ensimmäisellä jaksolla vievän oman ottelunsa odotetunlaisesti ja tauolle siirryttiin lukemissa 1-0. ManU kannattajien reaktio QPR:n tasoittaessa ottelun oli kuitenkin näkemisen arvoinen. Sitten iski tosielämän Dr.Jekyll/Mr.Hyde eli QPR:n Joey Barton, joka otti punaisen kortin törkeällä tavalla. Luultavasti kaikki uskoivat vierailijoiden urhean vastarinnan loppuvan siihen. Lontoolaisjoukkue nousi kuitenkin sillasta oikeastaan saman tien tekemällä vastahyökkäysmaalin. Vaihtaessani kanavaa oli ruudussa epäuskoisen oloisia, mutta onnellisia ManUn kannattajia. Nuo ilmeet muuttuivat melkoisesti Cityn tultua ensin QPR:n rinnalle ja lopulta ohi lisäaikamaalien ansiosta. ManUn kannattajilta ikään kuin vietiin mestaruus, ja kaikenlisäksi sen vei, voitaisiinko sanoa entinen pikkuveli. Tuomarin vihellettyä pilliin City of Manchester Stadionilla nähtiin vuosisadan pirskeet.

Vaikka ratkaisut Valioliigassa venyivät aivan loppuun saakka, oli kausi kokonaisuudessaan huikea ja tarjosi draamaa jo alusta alkaen. Syksyllä nähtiin uskomattomia tuloksia, kun ManU vei kotiluolassaan Arsenalia 8-2, ja heti perään City vei Unitedia vieraissa 6-1. Kausi 2011-2012 oli Englannissa hullu kausi. Suurin osa joukkueista oli läpi kauden aivan sekaisin. Liverpool floppasi pahemman kerran. Kovalla rahalla suurimmaksi osaksi englantilaisista kasattu joukkue ei saanut peliään rullaamaan oikeastaan missään vaiheessa. Tämä kausi viimeistään osoitti, kuinka ylihintaisia englantilaispelaajat tällä hetkellä ovat. Arsene Wenger kuhnaili kesällä siirtoikkunan ollessa auki. Joka ikinen jalkapalloa seuraava jamppa tiesi, että Cesc Fabregas ja Samir Nasri lähtevät Arsenalista kesällä. Wenger yritti pitää kaksikosta kiinni loppuun saakka, mutta lopulta kauden jo alettua joutui luopumaan tähdistään. Näin ollen ranskalaiselle jäi turhan vähän aikaa kasata joukkueen runko. Lopulta Arsenal kuitenkin venyi tapansa mukaan Mestarien Liigaan.

Chelsea tai oikeastaan Roman Abramovitš oli kenties kauden suurin vitsi Valioliigassa. Andre Villas-Boasista tuli kaikkien aikojen arvokkain manageri Chelsean maksettua miehestä 15 miljoonan euron siirtokorvauksen Portolle. Joukkueen tavoitteet ja teot eivät kuitenkaan kohdanneet. Villas-Boasin yritys luoda kauniilla jalkapallolla voittava taktiikka ei vanhoilla Chelsea-jäärillä onnistunut. Sekavien vaiheiden jälkeen kaikkien aikojen ostoksesta tulikin kaikkien aikojen floppi. Sympatiani Andre Villas-Boasille, joka joutui erittäin vaikean tehtävän eteen. Harva on pystynyt uudistamaan joukkueen totaalisesti alle kaudessa. Roman Abramovitš olisi kenties voinut kuitenkin löytää parempaa käyttöä 15 miljoonalle.

Tottenham näytti alkukaudesta erittäin vahvalta. Kuka olisi uskonut, että Spursin kauden pilaa Fabio Capello, Englannin maajoukkueen päävalmentaja. Näin kuitenkin kävi. Capellon erottua yllättäen ja Tottenham valmentaja Harry Redknappin nimen noustua esiin valmentajakandidaattina, Spursin peli hyytyi täysin. Pelaajiat jäivät odottamaan ilmoitusta Redknappin valinnasta, ilmoitusta jota ei todellisuudessa koskaan tullut. Redknappin sijaan pesti annettiin suomalaisille tutun Roy Hodgsonin harteille. Spursin onneksi tieto Hodgsonin nimityksestä tuli sen verran aikaisin, että Pohjois-Lontoolaiset ehtivät pelata mainion loppukauden.

Liigaa piristivät etenkin nousijat Norwich sekä Swansea, jotka haastoivat kauden aikana kovimmatkin vastustajansa. Pienellä budjetilla operoineet joukkueet osoittivat, että nykyjalkapallossa pienten kannattaa yrittää pelata rohkeaa syöttelypeliä. Tämän osoitti myös Wigan, joka loppukaudesta teki manageri Roberto Martinezin johdolla huikean nousun putoajan paikalta. Tasoerot tuntuvat pienentyneen Valioliigassa, kärjen joukkueet eivät saaneet oikeastaan mitään ilmaiseksi. Termiä varma voitto ei enää voinut käyttää tuloksia ennakoidessa. Syy lienee valmennuksessa, joka on viimeisten vuosien aikana kehittynyt saarivaltiossa melkoisesti. Oikeastaan vain roiskivaa jalkapalloa pelannut Wolves oli etenkin kevään aikana totaalisen heittopussin asemassa.

Aivan kuin draama kentällä ei olisi riittänyt. Myös kentän ulkopuolella sattui ja tapahtui. Rasismikohuja oli useampia, samoin rikossyytteitä. Liverpoolin Stuart Downingia syytettiin pahoinpitelystä, Sunderlandin Titus Bramblea raiskauksesta ja niin edelleen. Manchester Cityn pelaajat tarjosivat sirkusta, niin kentällä kuin sen ulkopuolella. Carlos Tevezistä sekä Mario Balotellista on kirjoitettu kauden aikana niin paljon, ettei yksi ihmisikä luultavasti riittäisi kaikkien kaksikkoa koskevien uutisten lukemiseen.

Mieleen jäi myös voimakkaasti tapaus Gary Speed. Oli hienoa nähdä kuinka kannattajat ympäri Englannin sekä Walesin osoittivat kunniaa hienolle pelaajalle. Itsemurha on erittäin itsekäs ratkaisu mutta täytyy kuitenkin myöntää, että itsellänikin tuli tippa linssiin ”There is only one Gary Speed”-huutoja kuunnellessa. Myös Fabrice Muamban tapaus pysäytti. Mies oli käytännössä kuolleena 78. minuuttia, ennen kuin hänen sydämensä saatiin jälleen lyömään. Tässäkin tapauksessa kannattajat antoivat pelaajalle hienosti tukensa. Tuen sai taakseen myös leukemiaan sairastunut Aston Villan Stilijan Petrov. Kannattajien tuki ei paranna kenenkään syöpää, eikä tuo ketään takaisin elävien kirjoihin. On kuitenkin hienoa todeta jalkapallomaailmassa vallitsevan yhteisöllisyyttä, jota tuntuu nykyään olevan aivan liian harvassa.

Kausi oli kaiken kaikkiaan niin monitahoinen, että tässä blogissa kykenin vain raapaisemaan pintaa. Toivottavasti mahdollisimman moni suomalainen seurasi tällä kaudella Valioliigaa, sillä se todellakin oli katsomisen arvoinen. Tämän huikeampaa jännitysnäytelmää ei edes Hollywood kykenisi luomaan. Onneksi ei edes tarvitse luoda, sillä uudet kaudet odottavat meitä edessäpäin.

Atte Airo
atteairo@hotmail.com

Mestarien liiga on tarjonnut tällä kaudella melkoisia yllätyksiä. Manchesterin suurseurat putosivat ulos karkeloista jo lohkovaiheessa. Pieni ja piskuinen Apoel tunki isojen joukkoon, aina puolivälieriin saakka. Suurin yllätys taisi kuitenkin olla molempien Espanjan jättiläisten jääminen ulos finaalista. Real Madrid tippui saksalaiselle Bayern Münchenille ja Barcelona jäi rannalle Chelsean kiilattua finaalilaivaan.

Barcelona – Chelsea -kamppailun jälkeen olin hieman pettynyt mediaan. Lehdistö sekä television jalkapalloasiantuntijat kritisoivat Barcelonan taktiikkaa melko vahvasti. Joukkueet ovat kuulemma oppineet puolustamaan Joseph Guardiolan palloa liian paljon jauhavaa taktiikkaa vastaan. Barca pelasi mukamas liian tehottomasti. Aika rajusti sanottu joukkueesta, joka iski kaksi maalia sumppupuolustusta vastaan! Lisäksi katalonialaiset saivat ansaitusti rangaistuspotkun ja esittivät tukun loistavia maalipaikkoja. Tehoton tässä tilanteessa on melkoisen vahva sana.

Chelsea sai molemmissa peleissä luotua yhteensä käytännössä kolme hyökkäystä. Jokaisesta lontoolaiset saivat maalin aikaiseksi. Mikäli Lionel Messin epäonnistunut rangaistuspotku olisi suuntautunut muutaman sentin alemmas, bum! Barcelona olisi luultavasti nyt matkalla kohti nahkahousujen ja hapankaalin luvattua maata. Jalkapallo on pienten tekijöiden summa. Ilmeisesti aina täytyy kuitenkin löytyä selitys sille, miksi voittoa ei tullut. Joskus tähdet ovat meitä vastaan. Silloin on hyvin vaikea saada mitään hyvää aikaiseksi. Mielestäni Barcelona teki otteluparissa käytännössä kaiken oikein, ja vain ihme esti joukkueen pääsyn finaaliin.

Itse asiassa tuolla ihmeellä on myös nimi: vierasmaalisääntö. Vuosien ajan olen ollut sitä mieltä, että tuo typerä sääntö on eurooppalaisen huippujalkapalloilun mätäpaise. Sääntö on vähintäänkin kohtuuton ja muuttaa pelien luonnetta aivan liikaa, näin myös ottelussa Barcelona – Chelsea. Onko joukkue todellakin pelannut paremmin, mikäli se häviää 2-1, kuin jos se häviää 1-0? Onko 1-1-tasapeli jotenkin vierasjoukkueelta paremmin pelattu tasapeli kuin 0-0? Kaikkein järjettömimmän ja rumimman puolensa sääntö paljasti vuonna 2003. Milanolaisseurat AC Milan sekä Inter kohtasivat Mestarien liigan semifinaalissa. Ensimmäinen osa San Sirolla päättyi 0-0. Toinen osa Stadio Giuseppe Meazzalla 1-1. Kyseessähän on siis täysin sama Milanossa sijaitseva stadion. AC Milan eteni finaaliin vierasmaalisäännön turvin. Kyseinen tapahtuma oli totaalinen skandaali.

Chelsealle ja sen kannattajille kausi on ollut melkoista vuoristorataa. Vielä pari kuukautta sitten kaikki tuntui hajoavan käsiin. Seura rämpi syvällä suossa. Huonojen liigaotteiden lisäksi seura hävisi Mestarien liigan ensimmäisellä pudotuspelikierroksella Napolille vieraissa 3-1. Sitten lähti manageri Villas-Boas ja oikeastaan kaikki olettivat lontoolaisten kauden olleen sitten siinä. Mitä vielä! Pari kuukautta on kulunut ja Chelsea on sekä Englannin cupin että Mestarien liigan finaalissa. Roman Abramovitš on varmasti tiukan paikan edessä miettiessään Chelsean ensi kauden manageria. Roberto Di Matteo on nimittäin jo nyt hoitanut savottansa vähintäänkin kunnialla. Voiko oligarkki kuitenkaan vastustaa kiusausta hankkia markkinoille vapautuva Pep Guardiola, vaikka Di Matteo toisi Abramovitšin himoitseman Mestarien liiga pokaalin?

Bayern München teki sen mitä itse toivoinkin. En ole niin sanottu anti-madridista. Real Madrid ei herätä minussa suuria tunteita suuntaan eikä toiseen. Baijerilaisten jatkoa toivoin lähinnä sen takia, jotta hieno ja perinteikäs seura nähdään omalla kotiareenallaan suuressa finaalissa. Allianz Arena on yksi maailman komeimmista jalkapallostadioneista. Baijerilaisten ansiosta tunnelmaa ei varmastikaan tule puuttumaan. Ainoa asia, joka tilanteessa harmittaa, on etten itse pääse haistelemaan tuota tunnelmaa paikan päällä.

Jalkapallo näytti hienoutensa tämän kauden Mestarien liigassa. Se osoitti jälleen kerran, ettei otteluita pelata paperilla. Olisin ollut valmis lyömään vetoa isommastakin summasta sen puolesta, että ainakin toinen espanjalaisista olisi ollut finaalissa tai jopa mestari. Onneksi en lyönyt. Toivotaan, että huikea käsikirjoitus saa arvoisensa lopun 19. toukokuuta pelattavassa finaalissa. Itse taidan ostaa bratwurstia, hapankaalia sekä saksalaista lageria ja liputtaa punaisten puolesta.

Atte Airo
atteairo@hotmail.com