(Varoitus! Sisältää yhden jalkapallokannattajan vuodatuksen, ei herkkämielisille)

Lokakuu vuonna 1997. Suomi on johdossa Unkaria vastaan Antti Sumialan maalilla. Voitto riittäisi viemään sinivalkoisen joukkueen MM-karsintojen kaksiosaiseen jatkokarsintaan. Miljoonat televisiovastaanottimet täyttävät Suomen yhden miehen riipaisevalla vaikerruksella: ”Voi luoja! Voi luoja paratkoon!” Unkarin tasoitus on syntynyt neljän suomalaispelaajan sähläyksen seurauksena. Lukemattomien suomalaisten olohuoneet täyttää karvas pettymyksen ilmapiiri, niin myös erään Airojen perheen television edustan.

Todellisuudessahan Suomi ei ollut kovin lähellä varsinaista arvokisapaikkaa. Unkari pelasi jatkokarsinnassa Jugoslaviaa vastaan ja hävisi yhteismaalein 12-1. Tuo kamppailu Unkaria vastaan kiteyttää kuitenkin erinomaisesti kannattajaurani. Onnellisuus ja toivo ovat vain väliaikainen tila. Mikäli noiden tunteiden antaa nousta liian korkeiksi, aiheuttaa itselleen vain kivuliaamman alastulon.

Tällaiseen överipessimistiseen asenteeseen olen ajautunut sekä Suomen maajoukkueen, että lahtelaisen jalkapalloilun ansiosta. Kuusysin menestysvuosista minulla ei ole muistikuvaa. Se ei johdu siitä, että minulle olisi noina vuosina maistunut viina turhan hyvin, vaan koska Kyykän viimeisen mestaruuden aikaan olin kolmevuotias. Muistikuvani joukkueesta ajoittuvat vuosiin joita voisi kutsua kurjavuosiksi. Olen kuullut tarinaa, jonka mukaan pienenä pojankoltiaisena turhauduttuani Kyykän esityksiin olin todennut isälleni alkavani kannattamaan Tampereen Ilvestä. Takinkääntäminen kuvastaa totaalista lapsen turhautumista ja epätoivoa. Lisäksi pienen pojan on ollut varmasti vaikea ymmärtää miksi me kannatamme tällaista susipaskaa joukkoa.

No pian ei enää kannatettukaan. Viimeisenä temppunaan se susipaska joukkue otti ja kuoli. Tilalle perustettiin FC Lahti. Minulla meni muutama vuosi ennen kuin lämpenin uudelle tulokkaalle. Kaipasin kenties hieman etäisyyttä kotimaiseen jalkapalloiluun, koska etenkin lapselle tuo kotikaupungin joukkueen kannattaminen tuntui olevan henkisesti kovin raskasta touhua. Keskityin Arsenaliin ja Englannin Valioliigaan entistä intensiivisemmin. Arsenalin peli kulki, voittoja tuli ja viihdearvo oli korkealla. Jalkapallo tuntui taas oikein kivalta. Sitten rakastuin uudelleen.

Uskaltauduin muutamaan FC Lahden peliin ja jäin koukkuun. Arsenalin kautta olin löytänyt toivon sekä uskon siihen, että joskus kaikki voi mennä nappiin. Lahteen saapui toista kertaa ohjat Kuhnureiden peräsimessä ottanut Harri Kampman. Eteenpäin oltiin menossa ja nappisuorituskin näytti mahdolliselta, sillä mentiin Suomen cupin finaaliin. Tuloksena ehkä elämäni kamalin muisto. Taivaalta satoi räntää, palelin ja Lahti oli FC Hakaa vastaan pulassa kuin hesalainen talvella. Taas oli erään Airojen perheen autossa karvas pettymyksen ilmapiiri.

Seuraava kausi oli kuitenkin itselleni jotain aivan uudenlaista. Muutamat Kisapuistossa pelatut ottelut siivittivät Lahden loistovireeseen ja tuloksena oli oikein mainio viides sija liigassa. Tuo kausi oli kuitenkin petollinen, sillä jälleen kerran odotukset kasvoivat turhan korkeiksi seuraavaa kautta ajatellen. Lisää vettä myllyyn toi uutinen Kuningas Jari Litmasen saapumisesta mastokaupunkiin. Taas oltiin finaalissa, nimittäin Liigacupin finaalissa ja vastassa oli vantaalainen Allianssi. Lahti johti pitkään, mutta vantaalaisten viimehetken tasoitus vei joukkueet rangaistuspotkukilpailuun. Tiedätte miten siinä sitten kävi. Taas köröteltiin kohti Lahtea ja arvaatte jo varmaan millaisessa ilmapiirissä.

Sama kaava toistui seuraavien vuosien aikana. Kovia odotuksia, heikkoja tuloksia, kiroilua ja pettymystä – jalkapallokannattajan arkiviisu. Sitten tapahtui jotain maagista. Oli kausi 2008 ja olin matkalla Vekarajärvelle, kun sain tekstiviestin isältäni. Lahti oli voittanut kauden ensimmäisen ottelunsa Kotkassa. Pelkästään kauden avauspelin voitto ilahdutti harvinaisuudellaan, ja kun noita viestejä tuli seuraavien viikkojen aikana niin huh huh huijaa! Oli nimittäin ihan mielettömät fiilikset. Sattuipa niin, että pääsin itsekin silloin tällöin sopivasti vapaalle katsomaan Kuhnureiden otteita. Peli kulki kuin unelma. Kotiuduin heinäkuun alussa, eikä minun enää tarvinnut lukea otteluista raporttia viestien muodossa. Olin vallan tyytyväinen tilanteeseen, vaikkakin jatkuvasti odotin, milloin alamäki alkaa. Se vaan ei alkanut ja kausi päättyikin spektaakkelimaisesti FC Lahden seurahistorian ensimmäiseen mitaliin!

Tuon nyt jo käytännössä myytiksi nousseen kauden ansiosta olen löytänyt Zen-tyylisen suhtautumisen jalkapalloon. Kausi 2008 oli mieletön, mutta myös luultavasti erittäin harvinaislaatuinen. Jotkut jäävät auringonpimennyksen jälkeen odottamaan seuraavaa, minä mielelläni nautin yhdestä ja saan tyydytykseni sitä muistellessa. Sitä paitsi pronssikauden jälkeiset tapahtumat osoittivat, ettei menestys Suomessa tuo paikkaa auringon alla. Europelit eivät tuo automaattista gloriaa. Huonolla tuurilla jo pelkästään lennot vieraspeleihin sekä majoittuminen syövät suurimman osan tuloista. Taloudellisen menestyksen tuo Suomessa vain mestaruus, tai oikeastaan peräkkäiset mestaruudet sekä kohtalaiset onnistumiset Mestarien Liiga karsinnoissa. Joskus vain on vuoria, joiden ylitsepääseminen on niin kertakaikkisen haastavaa, ettei se luultavasti koskaan tule onnistumaan. Silloin on hyvä kyetä vain nauttimaan vuorikiipeilystä.

Varmasti tulen tulevallakin kaudella kiroamaan katsomossa, mutta se ei ole lainkaan ahdistava ajatus. Ikävät fiilikset kuuluvat jalkapallokannattajan elämään, eikä niiden kannata antaa lannistaa. Tiedostan vuoren, joka Lahden tulee taas koettaa ylittää olevan valtava. Siitä huolimatta odotan kesää ja sen mukanaan tuomia pelejä kuin kuuta nousevaa.

Atte Airo
atteairo@hotmail.com

Reilu vuosi sitten katselin elokuvan The Damned United. Elämänkertakirjaan perustuva elokuva kertoo legendaarisen manageridiktaattorin Brian Cloughin surullisen kuuluisasta 44. päivän pestistä Leeds Unitedin peräsimessä. Katsoin elokuvan kahden päivän aikana kolmesti. Tuon jälkeenkin olen nähnyt pätkän lukemattomia kertoja. Onhan selvää, että jalkapallo on suuri intohimoni ja kaikki siihen liittyvä kiinnostaa minua suunnattomasti. Miksi kuitenkin juuri tämä elokuva vangitsi minut totaalisesti? Luultavasti koska pintaa syvemmällä elokuva on kuitenkin kertomus jostain aivan muusta, kuin vain yhden miehen epäonnistuneesta työkeikasta. Se on tarina hankalista henkilösuhteista raa’assa maailmassa, jota jalkapallomaailmaksi kutsutaan. Maukkaan siitä tekee se tosiasia, että pääpiirteittäin tapahtumat ovat tosia.

Jalkapallo on vain kulissi, joka peittää taakseen ihmisiä sekä tunteita. Näyttelijät kertovat usein haastatteluissa, kuinka heidät sekoitetaan roolihahmoihinsa. Toisaalta ihmiset ymmärtänevät helposti näyttelijän muistuttavan sen olevan vain hahmo. Jalkapalloihmisille tilanne on toinen. Esimerkiksi Craig Bellamy ei voi sanoa, ettei hän oikeasti ole Craig Bellamy. Ihmiset nauraisivat hänelle. Kuitenkin kaikki, jotka ovat joskus elämässään pelanneet edes jonkinlaista puulaakisarjaa tietävät, ettemme ole kentällä aina omina itsenämme. Kurkistus kulissien ja roolien taakse, juuri siinä piilee elokuvan The Damned United kiehtovuus.

Draamaa sekä törmäileviä henkilökemioita nähtiin jälleen viime viikonloppuna, kun Luiz Suarez sekä Patrice Evra kohtasivat toisensa tulikuumassa ManU vs. Liverpool kamppailussa. Suarez jätti kättelemättä Evraa. Ottelun päätösvihellyksen jälkeen Evra puolestaan kävi juhlimassa voittoa ja nostattamassa yleisöä Suarezin naaman edessä. Mitäpä näistä edes sanomaan… Kuulostaa tapahtumilta, joita voisi sattua ala-asteen liikuntatunneilla, tai puulaakisarjojen kuningassarjassa – Kortteliliigassa. Ei tainnut olla kummankaan miehen tähtihetkiä. Ikävää on se, että tällaiset asiat ja tapahtumat jäävät seuraamaan hienoja pelaajia. Aiemmin mieleeni tuli Luiz Suarezista loistava pelaaja, todellinen pallotaituri ja taistelija. Mies joka pelottomasti hyppäsi pallon eteen Uruguay – Ghana ottelun viimehetkillä, vieden maansa neljän parhaan joukkoon vuoden 2010 MM-kisoissa. Nyt miehestä tulee mieleen kiukutteleva rasisti.

Tässäkin tapauksessa olisi mukava nähdä mitä Suarez ja Evra ajattelevat kentän ulkopuolella. Lehtitietojen mukaan Liverpool manageri Kenny Dalglish oli keskustellut Suarezin kanssa ottelun jälkeen. Olisi oikein mukava kuulla tuo keskustelu. Kenties sekin on jonain päivänä mahdollista, mikäli uruguaylainen päättää kirjoittaa muistelmat. Toivottavasti hän pelaa huikean uran ja muistelmille on kysyntää. Onneksi Suarezilla on vielä aikaa muuttaa uransa kurssi.

Englannissa on riittänyt draamaa tällä kaudella verrattoman paljon. Carlos Tevezin hassun hauskat seikkailut ovat kuulemma päättymässä ja mies on laskeutunut takaisin Manchesteriin. Draama tuskin miehen kohdalla tähän kuitenkaan loppuu. Otsikoihin pamahti melkoinen pommi viikko sitten, kun Fabio Capello ilmoitti yllättäen jättävänsä Englannin maajoukkuevalmentajan pestin. Tähänkin syynä oli ilmeisesti törmäyskurssille ajautuneet henkilökemiat, kun Englannin jalkapalloliitto otti turhan kovan roolin riisuessaan John Terryn kapteeninnauhan. Pidin Englantia tietynlaisena mustana hevosena ensi kesän EM-kisoissa. Joukkue vaikutti vihdoin melko stabiililta. Puolustus sekä keskikenttä olivat aiempaa dynaamisempia ja maalla on huippuluokan maalivahti ensi kertaa sitten Peter Shiltonin. Sinne taisi kuitenkin mennä Englannin mahdollisuuden maan ensimmäiseen Euroopan mestaruuteen. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun Englanti kompastuu kentän ulkopuolisiin tapahtumiin.

Kaikista näistä mielenkiintoisista draamankaarista huolimatta on kaikkein hienointa, että Englannissa on ollut huikean tasainen ja mielenkiintoinen sarja tällä kaudella. Manchesterin seurat kamppailevat kynsin hampain mestaruudesta, ja Mestarien liigaan on tunkua kuin grillille pilkun jälkeen. Kaikkein huikeinta draamaa nähdään vihreällä näyttämöllä. Hyvä niin. Ihmiset ovat vain ihmisiä ja jalkapallo elämää suurempaa.

Atte Airo
atteairo@hotmail.com

Lahti Cup on nyt siirtynyt historiaan. Se on kuopattu, haudattu syvälle muistojen hautausmaalle. Onneksi sen luona voi vierailla aina silloin kun sitä kaipaa ja siltä tuntuu. Uskoisin sellaisia päiviä tulevan viimeistään ensi talvena. Parhaat muistoni tapahtumasta vuosien varrelta eivät niinkään liity pelitapahtumiin. Toki hienot maalit, Njazi Kuqin kuohahtaminen, Juha Annusen viimeiset esiintymiset, Jari Litmasen lönköttely, häpeälliset tappiot ja maukkaat voitot jäävät muistoihin ikuisiksi ajoiksi.

Parhaat muistoni liittyvät kuitenkin itse halliin ja ihmisiin. Pitkän tauon jälkeen on aina ollut äärimmäisen mukavaa istuutua kaltaistensa joukkoon. Ympäriltä kuuluvat ihmisten kommentit sekä pohdinnat jalkapallosta ovat olleet kuin hunajaa korville. Lahti Cupissa on aina ollut rento tunnelma. Toki ihmiset toivovat hyviä otteita omiltaan, mutta tulos ei turnauksessa ole koskaan ollut kaikki kaikessa. Ylipäätään tapahtuma ja mahdollisuus nähdä kotimaista jalkapalloa ovat saaneet väen iloiseksi. Suurhalli on toiminut Lahti Cupin aikaan kohtaamispaikkana, jossa on aina voinut törmätä tuttuihin naamoihin ja vaihtaa kuulumisia.

Viime viikonloppuna jo neljäs Airojen sukupolvi pääsi katsomaan Lahti Cupia. Sen ei olisi suonut jäävän viimeiseksi. Kaikki hyvä loppuu aikanaan, sanotaan. En tosin ymmärrä miksi. Olisi ollut mahtavaa istuskella vanhana miehenä, kenties itse lastenlasten ympäröimänä Suurhallin lehtereillä tapahtumasta nauttien. Yksittäinen ihminen on kuitenkin koneiston armoilla. Päättäjien ratkaisut tänään näkyvät elämässämme kymmenienkin vuosien päässä. Suurhalli, nimenomaan jalkapallohallina on aina ollut minulle yksi Lahden kaupungin symboleista. Näin ulkopaikkakunnalle aikuisella iällä Lahdesta muuttaneena, koen että minulla on nyt kaupunkiin yksi side vähemmän.

Suurhalli on aina lähentänyt FC Lahtea ja sen kannattajia. Hallissa pääsee erittäin lähelle kenttää ja kuulee pelaajien huutojen lisäksi keskustelut tuomarin kanssa. Oli mukavaa nähdä, kun pikkupojat piirittivät Lahden pelaajia aina mahdollisuuden tullen. Suurimmalle osalle kuhnureista nimikirjoitusten kirjoittaminen on harvinaista herkkua. Lahti Cup on tuonut varmasti vuosittain uusi ystäviä FC Lahdelle. Itsekin näin Lahden ensi kertaa juuri siellä. Talvisen Lahti Cupin myötä kasvoi Kuhnuri kannattaja, näin ei enää tule tapahtumaan – kiitos Lahden kaupungin päättäjien. Lahti otti aikanaan edistysaskeleen rakentaessaan kokomittaisen jalkapallohallin. Puolustellaan Suurhallin uudistusta sitten kuinka hienoin adjektiivein tahansa, nyt mennään kaupunkina jälleen yksi askel taaksepäin.

Viikonlopun kuluessa viereeni istui kaltaisiani. Lahtelaisia, joille jalkapallo ei ole ollut vain osa elämää. Se on vähintäänkin elämäntapa. Kukaan ei maininnut sanallakaan tämän olevan viimeinen Lahti Cup. He katsoivat kuhnureiden otteita ja totesivat joukkueen tarvitsevan vahvistuksia. Puhuttiin tulevasta kaudesta: tavoitteista. En usko kenenkään aliarvostaneen tapahtumaa. Kaikki tiesivät, että kesällä nähdään. Pieni mutta tunteikas joukkomme ei lannistu yhden hallin uudistumisesta. Me tapaamme kyllä ja elämme joukkueemme otteissa vahvasti mukana. Totuus kuitenkin on, että meille kaikille kaiverrettiin sydämeen pieni aukko. Jalkapallo, lahtelaisena urheilulajina on siirretty niin sanotusti romukoppaan. Ymmärrän tietyn sentimentaalisuuden puutteen turnauksen aikana. Se nostaa jo nyt itselleni tipan linssiin, eikähän sellainen sovi lahtelaiselle.

Viimeinen Lahti Cup ei ollut mikään spektaakkeli. Ei olisi pitänytkään olla. Se oli juuri sellainen, kun aina ennenkin: täydellinen. Saavuin perjantain peliin kymmenisen minuuttia ennen Lahden pelin alkua. Kauhukseni huomasin jonon, joka oli näin suomeksi sanottuna aivan helvetin pitkä. Onneksi jonoon osui kanssani samaan aikaan tuttu kasvo. Odottaminen ei tuntunut siis niin pitkältä. Ensimmäiset minuutit ja ottelun ensimmäinen maali jäivät näkemättä. Tapahtuman luonteesta johtuen tällaisetkin epäkohdat voitaneen antaa anteeksi. Vaimea musiikki kaikui peltisessä hallissa poistuessani sieltä viimeistä kertaa. Mieleeni tuli Titanic elokuvan urhoolliset viulistit, jotka soittivat loppuun asti. Samalla tavalla upposi myös Lahti Cup ja Suurhalli: pikkuhiljaa – arvolleen sopien.

Atte Airo
atteairo@hotmail.com