Valvottuja öitä, joita seuraa utuisia päiviä. Ajatus harhailee, eikä minuun saa yhteyttä. Kaiken keskiössä on vain yksi asia : jalkapallo-ottelu. Tällaista voi pelin odottaminen olla pahimmillaan – vai pitäisikö sanoa parhaimmillaan. Yksi ottelu ajaa kaiken muun ohi. Siitä kasvaa elämää suurempi asia, joka vie mielestä niin arjen surut kuin myös ilot. Yksittäisen ottelun kasvaminen elämää suuremmaksi sisältää tietysti riskinsä. Odotuksen myötä myös tuloksen merkitys kasvaa valtavaksi. Suosikkijoukkueen voitto tuo rajatonta riemua ja hyvän fiiliksen päiviksi eteenpäin. Osa teistä lukijoista tietää ja loput voivat kiittää onneaan, etteivät tiedä, miltä tappion jälkeen tuntuu. Jopa tappion ja äärimmäisen pettymyksen hetkellä näen kannattamisen kuitenkin terapeuttisena. Elämä ei aina ole ruusuilla tanssimista. Ajoittain se on vetisessä sontakasassa ryömimistä – näin myös jalkapallossa. Koen itseni melkoisen onnekkaaksi aina silloin, kun elämäni suurimmat murheet ja huolet liittyvät jalkapalloon.
Viime aikoina olen huomannut panostaneeni yhä enemmän lajin seuraamiseen. Kenties juuri siksi, että saan sitä kautta siirrettyä arjen huolet mielestäni. Nykyaikana elämä on melko hektistä. Ihmisten tulee suorittaa, opiskella nopeasti, tienata, menestyä, mahtua tiettyyn muottiin. Jalkapallo on turvapaikka, jossa elämä on yksinkertaista. Onhan se loppujenlopuksi vain urheilulaji. Jalkapallossa kuitenkin todella on järkeä – silloinkin kun missään muussa ei ole. Perustuvathan asioiden tärkeys ja järki vain siihen, minkä milloinkin itsellemme suureksi teemme.
Toki voidaan miettiä, kuinka tärkeä asia jalkapallosta kannattaa itselleen tehdä. Onko esimerkiksi parisuhteeni kannalta järkevää katsoa viikonlopun aikana lähes 10 tuntia kuningaslajia? Mitä miettii puolisoni, kun hänen kysyessään minua lähtemään lauantai-iltana elokuvateatteriin, vastaan sen riippuvan siitä tuleeko silloin peli? Uskoisin häneltä kuitenkin liikenevän minulle ymmärrystä. Järjestinhän aikanaan ensimmäiset tärskymmekin FC Lahden peliin. Mikään muu päivä ei sopinut hänelle, enkä tietenkään voinut jättää peliä näkemättä. Siinä sitten tutustuimme toisiimme ja aina väliin huusin rivouksia tuomarille. Jalkapallo- tai muukaan hulluuteni ei siis ole tullut hänelle yllätyksenä. (Lahti muuten voitti FF Jaron tuolloin 3-1. Oi niitä muistoja…)
Jalkapalloa seuraamalla en ratkaise sotia, tai Euroopan talousongelmia. En kuitenkaan usko, että niitä ratkaisisin millään muullakaan tavoin. Futiksen seuraaminen on vain järjettömän mukavaa, siinä kaikki. Se on aivan oma maailmansa, irtiotto harmaasta todellisuudesta – täynnä sankareita, marttyyrejä, luopioita sekä legendoja. Seurat, pelaajat ja valmentajat käyvät ikiaikaista kamppailua, jossa palkintona on mainetta, kunniaa ja kuolemattomuus. Pakkohan lajia on rakastaa. En tietenkään voi sanoa, että jalkapallo olisi tärkeintä elämässäni – sillä läheiseni lukevat tätä blogia.
Atte Airo
atteairo@hotmail.com