Kuukauden arkisto: syyskuu 2011

Järki käteen!

Julkaistu kirjoittajalta
Vastaa

”Menestys on yhteinen”. Näin kuului nyt jo kuopatun tai korkeintaan sairaalan letkuissa makaavan, aivokuolleen Tampere Unitedin tunnuslause. Menestystä seura ja sen kannattajat saivatkin osakseen. Kunnes kaikki romahti. Nyt menetys on yhteinen. TamU:n suurimpia ongelmia tosin oli juuri se, ettei seura koskaan kasvanut tamperelaisten yhteiseksi asiaksi. Kaupungissa, jossa on perinteikkäitä jääkiekkoseuroja sekä kolme 1930-luvulla perustettua jalkapalloseuraa, ei osattu arvostaa uutta pyrkyriä – menestystä ahmivaa muoviseuraa, joka kaiken lisäksi pelasi kenties koko Suomen kolkoimmalla stadionilla.

Tämän vuoden Veikkausliigasta löytyy seura, joka on aivan veitsenterällä, vaikka kiinnostus seuraa kohtaan ainakin yleisömäärien perusteella on Suomen mittapuulla suuri. JJK on ottanut valtavan riskin tavoitellessaan eurokenttien glooriaa. Mahdollinen mitali jää melkoisen laihaksi lohduksi, mikäli seura pyyhkiytyy kartalta kauden tai seuraavan jälkeen. Kiinnostus joukkueeseen ei ole ollut pelkästä menestyksestä kiinni. Yleisömäärät olivat hyviä seuran pelatessa Ykköstä. Mikä siis ajaa suomalaisseurat näin järjettömään rahankäyttöön? Onko menestys todellakin niin tärkeää, että sen eteen pitää olla valmis uhraamaan kaiken?

Suurin osa seuroista kautta maailman tähtää ja panostaa menestykseen. Voittaminen lienee luonnollisin tavoite, kun puhutaan kilpaurheilusta. Poikkeuksia kuitenkin löytyy, kuten tällä hetkellä 2. Bundesliigaa pelaava saksalainen FC St. Pauli. Seura ei ole niittänyt menestystä. Epävirallisten lähteiden mukaan sillä on kuitenkin Saksassa noin 11 miljoonaa fania! St. Paulin kannattajat pitävät itseään antifasisteina, antirasisteina ja antiseksisteinä. Arvot ja niiden edustaminen ovat seuralle ja sen kannattajille kaikki kaikessa. St. Paulia tuskin koskaan myydään ökyrikkaalle sheikille tai liikemiehelle menestyksen kiilto silmissä. Seuran kannattajien korvissa iskulause ”Menestys on yhteinen” kuulostaisi varmaan melko naurettavalta.

Suomessa jalkapallolla on ikuinen pienuuskompleksi. Jääkiekko on seuratuin suomalainen urheilulaji, ja jalkapallo on jäänyt kakkoseksi. Vuodesta toiseen nousee esille kysymys: miten jalkapallon yleisömääriä saataisiin suuremmiksi? Tässäkin esille nostetaan menestys. Kuvitellaan, että menestyksellä saadaan aikaan jalkapallobuumi. Kiinnostus lajia kohtaan nousee valtavaksi yksittäisen seuran päästessä Mestarien Liigan lohkovaiheeseen tai maajoukkueen selviytyessä arvoturnaukseen.  Ihmiset saavat yhtäkkisen oivalluksen ja säntäävät täyttämään jalkapallokatsomot. ”Oi kuinka en aiemmin huomannut tämän lajin kauneutta”, katsoimoissa huokaillaan. Tarina päättyy onnellisesti ja Suomesta tulee uusi Ruotsi – paikka jossa ihmiset ovat iloisia. Tuskin nyt ihan sentään…

Jalkapallo ja etenkään suomalainen sellainen ei kiinnosta valtaosaa suomalaisista. Ainoa tapa lisätä huomattavasti sen suosiota olisi pienentää kenttää, vähentää pelaajamäärää viidellä ja panna homma hulabalooksi. Edellä mainittu menestystarina oli satua. Siihen satuun näyttää kuitenkin uskovan huomattava osa suomalaisista jalkapallovaikuttajista, seuroista ja taustahenkilöistä. Pieniä kasvuja yleisömäärissä saatetaan hyvinkin saavuttaa. Tärkein osa siinä tavoitteessa lienee yleisen lajiuskottavuuden saavuttaminen ja ylläpitäminen. Uskottavuuden, jota seurat murentavat lahjakkaasti mm. ottamalla hämärää rahaa, menettämällä liigalisenssin ja itkemällä sen perään tai jättämällä pelaajapalkkoja maksamatta. On hyvin mahdollista, että jälleen ensi keväänä suurimmat otsikot Suomi-futiksen kohdalla ovat juuri lisenssisotkuja. Myös TamU luultavasti kummittelee jalkapalloväen riesana vielä keväällä. Jos TamU saa lisenssin Ykköseen, lupaan polkea pyörällä ensi kesänä Tampereelta Lahteen. Turhautuminen on siinä tapauksessa pakko purkaa johonkin.

Atte Airo
atteairo@hotmail.com

Tuomareiden kesä

Julkaistu kirjoittajalta
1

Yleensä jos joukkueella menee heikosti, on helppo syyttää erotuomaria. Kun oma joukkue häviää, korostuvat tuomareiden tekemät ratkaisut. Esimerkiksi FC Lahden viime kautta muistellessa voi aina jossitella, että mikäli joku tuomariratkaisu olisi ollut toisenlainen, olisi Lahti säilynyt liigassa. Luonnollisesti oman joukkueen hyväksi koituneet ratkaisut eivät jää samalla tavalla mieleen kuin esimerkiksi Hugo Mirandalta hylätty komea maali Jyväskylässä viime kaudella. Jossittelu näissä asioissa on kuitenkin turhaa, ja erotuomareiden inhimilliset virheet kuuluvat lajiin, ovathan hekin ihmisiä. Tällä kaudella on kuitenkin silmääni pistänyt epätavallisen moni tuomareiden tekemä päätös Suomen jalkapallokentillä.

Etenkin Turussa on nähty erikoisia ratkaisuja tuomareilta tämän kauden Veikkausliigan otteluissa. Erityisen mielenkiintoinen ottelu oli 31.7. pelattu TPS – Honka, jossa tuomari Vesa Hätilä katsoi TPS:n Jarno Heinikankaan viivytelleen liikaa vapaapotkua annettaessa, palkitsi ”Jallun” keltaisella kortilla ja antoi Hongalle vapaapotkun. Näinhän ei tietenkään voi sääntöjen mukaan tehdä, ja Hätilä pahoittelikin jälkikäteen erehdystään.

Toinen keskustelua herättänyt ottelu, siis kohuottelu, pelattiin 8.9. myöskin Turun Kupittaalla, kuten edellä mainittu. Ottelussa TPS – HJK tuomaroinut Matias Gestranius vihelsi rangaistuspotkun ja ajoi Klubin Sebastian Sorsan ulos katsottuaan tämän vieneen turkulaisilta selkeän maalintekopaikan. Ottelun jälkeisessä lehdistötilaisuudessa Gestranius kuitenkin myönsi tehneensä virheen, ja Sorsan saama pelikielto kumottiin HJK:n tekemän valituksen myötä. Sen lisäksi, että tällä kaudella on ollut erikoisia sattumuksia, ovat tuomarit myöntäneet harvinaisen monta kertaa virheensä.

TPS:n kotiotteluissa jostain syystä sattuu ja tapahtuu melko usein. Muistissa on viime kauden erittäin värikäs KuPS-ottelu, jossa muun muassa jaettiin kuopiolaisille kaksi punaista, ja jonka jälkeen erotuomari Ville Järvenpää hyllytettiin Palloliiton toimesta syyskuun 2010 ajaksi.

Viime sunnuntaina oli pitkästä aikaa FC Lahden kotiottelu. Ykkösen loppukauden otteluohjelman väljyys näkyi pelaajien otteissa, mutta pelaajat eivät olleet ainoita, jotka tekivät kummallisia ratkaisuja. Muun muassa Jonne Kemppinen aiheutti epäuskoisuutta yleisössä sotkeuduttuaan omiin jalkoihinsa tilanteessa, jossa ei ollut vastustajia lähimailla. Samantyylisiä reaktioita aiheutti myöskin ottelun erotuomari Mikko Mörö, joka antoi hyvin kiistanalaisen päätöksen jälkeen Joensuun Jipolle epäsuoran vapaapotkun erittäin läheltä FC Lahden maalia. Jippo tietenkin teki tästä maalin, mutta lahtelaisten onneksi se ei ratkaissut peliä. Teemu Turusen tekemän voittomaalin ansiosta harva enää parin vuoden päästä muistaa kyseistä tuomiota.

Tällä kaudella FC Lahti on yllättänyt ainakin siinä mielessä, että joukkue on hankkinut täysin poikkeuksellisen suuren määrän rangaistuspotkuja. Totta kai Veikkausliigassa on niitä vaikeampi saada kuin Ykkösessä, jonka kärkisijoilla Lahti on koko kauden roikkunut, mutta voidaan pohtia, olisiko niistä kaikista tilanteista tuomittu Kuhnureille rangaistuspotkua, mikäli vastassa olisi ollut jokin liigaseura. Lahden pelatessa Veikkausliigaa tuntui joskus, ettei Lahti voinut rangaistuspotkua saada, vaikka vastustaja kuinka taklasi. Tuomarityöskentelyssä psykologialla on kuitenkin melko suuri rooli. Kenties Kisapuistossa on helpompi vaikuttaa yleistöstä käsin tuomarin päätöksiin, kuin Hiihtostadionilla, missä yleisön reaktiot eivät kuulu kentälle yhtä nopeasti pidemmän etäisyyden vuoksi.

Silloin kun yleisön ei tarvitse kiinnittää tuomarin vihellyksiin erityistä huomiota, voidaan sanoa tuomarin onnistuneen tehtävässään. Etenkin valitussa linjassa pysyminen on ehdottoman tärkeää, ettei katsoja koe tuomarin olevan hänen kannattamaansa seuraa vastaan. Esimerkiksi Jippo-ottelussa tuomari jätti viheltämättä epäsuoran vapaapotkun Lahdelle samantyyppisestä tilanteesta, jollaisesta Jippo sellaisen sai. Yleisön reaktio tähän olikin hyvin raivoisa. Tämän kauden tapahtumat ovat antaneet aihetta miettiä, mistä johtuvat suomalaistuomareiden ajoittaiset ihmeelliset otteet kentällä. Onko syynä koulutuksen taso tai puute, tai kenties väsymys? Toisaalta karmeita mokia on nähty jopa MM-kisoissa. Vuonna 2006 englantilainen Graham Poll ajoi Saksassa järjestetyissä kisoissa Kroatian Josip Simunicin vasta kolmannen keltaisen kortin jälkeen ulos kentältä, mikä kertoo siitä, että pahoja virheitä sattuu jopa maailman arvostetuimmille tuomareille.

Paavo Airo

paavoairo@gmail.com

Vain nappula hänen pelissään

Julkaistu kirjoittajalta
Vastaa

Mtv3:n tekemässä haastattelussa 15.08.2011 Kalervo Kummola vastasi kysymykseen hänen mahdollisesta seuraajastaan Jääkiekkoliiton puheenjohtajana. Viesti oli selkeä. ”Toivon että se tulee jääkiekkopiiristä. Jääkiekko on niin vahva laji, ettei me tarvita mitään ulkopuolisia liikkeenjohtajia johtamaan jääkiekkoa”.

En ole Sherlock mutta ymmärtäisin kommentin olleen piikki Suomen Palloliiton suuntaan. Ilmeisesti jalkapallo ei Suomessa ole niin suuri laji, ettei liiton puheenjohtajaksi voitaisi ottaa henkilöä lajin ulkopuolelta. Marraskuussa 2009 Sauli Niinistön vastaehdokkaana puheenjohtajan paikasta kamppaili Eerikkilän urheiluopiston rehtori Göran Enckelman. Niinistöllä jalkapallotaustaa on kutakuinkin yhden Lahdessa pelatun futishöntsän verran. Enckelmanilla puolestaan kokemusta ja taustaa noin puolen vuosisadan ajalta. Jalkapallotausta ei vaakakupissa juurikaan painanut, vaan Niinistö vei puheenjohtajan paikan yksimielisesti. Enckelman oli liittohallituksen päätökseen silminnähden pettynyt ja totesikin Helsingin Sanomien haastattelussa heti Niinistön valinnan jälkeen: ”Arvostan Sauli Niinistöä ihmisenä ja poliitikkona, mutta tämä ei muuta ajatuksiani Palloliiton johtamisesta. Palloliiton johtajan pitäisi olla jalkapalloihminen”.

Onko suomalaiselle jalkapalloilulle loppujen lopuksi mitään hyötyä siitä, että Palloliiton puheenjohtaja tuntee esimerkiksi kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n johtoportaan? Tai että hän on istunut eduskunnan puhemiehen pallilla? Valinnallaan Palloliitto sai vain hetkellisen hypetyksen aikaan. Jalkapallo pääsi otsikoihin päivän polttavana puheenaiheena. Siinä se sitten oikeastaan olikin. Näin voidaan todeta nyt, kun Niinistön valinnasta on kulunut pian kaksi vuotta. Suuriin otsikoihin ei sen jälkeen hänen avullaan olla päästy.

Suomalainen jalkapalloilu on tilanteessa, jossa puheenjohtajan olisi tärkeämpää ideoida uusia toimintatapoja näkyvästi aivan ruohonjuuritasolta, kuin istua kabineteissa ja pyöriä taustalla. Kansikuvapojaksi ”Saulinhosta” on. Sen tietävät kaikki. Suomi-futiksesta Niinistöllä ei ilmeisesti juurikaan ole käsitystä. Hänen mielestään oli mm. kiva saada Ruotsi samaan karsintalohkoon. ”Ruotsi tuo lohkoon sellaista kunnon maaotteluhenkeä”. Niinistö ei ilmeisesti ollut juurikaan käynyt katsomassa Huuhkajien otteluita, sillä viime vuosina Suomen pelatessa on aina ollut tunnelmaa ja maaotteluhenkeä. Siitä ovat pitäneet huolen hyvät yleisömäärät sekä Pohjoiskaarteen hekumallinen kannatus. Maaotteluhenkeä on saatu kokea kyllä ilman Ruotsiakin. Olisi huolestuttavaa mikäli näin ei olisi.

Niinistö lienee melkoisen kiireinen mies. Voidaankin kummastella, miksi ihmeessä hän ylipäätään tahtoi lisäkiireitä elämäänsä Palloliiton puheenjohtajan pestillä? Todennäköisesti puheenjohtajuus oli vain yksi palanen Niinistön hyvissä ajoin aloittamassaan presidentinvaalikampanjassa. Harmi että Palloliiton liittohallitus suli miehen karismassa. Suomalainen jalkapalloilu on monelle meistä liian tärkeä annettavaksi vain yhden miehen pelinappulaksi.

Atte Airo
atteairo@hotmail.com

Loppuuko tuhlailu uuden taloussäännön myötä?

Julkaistu kirjoittajalta
Vastaa

Manchester Cityllä menee paremmin kuin koskaan. Joukkue vilisee supertähtiä, ja sen peli kulkee kuin unelma. Syy menestykseen on selvä – miljardööriomistaja on pannut rahaa haisemaan järjettömiä summia viime vuosina. City ei suinkaan ole ainoa kovasti rahaa tuhlaillut joukkue. Onhan viime aikoina ollut jokseenkin yleistä, että upporikas henkilö ostaa seuran ja panostaa kasapäin euroja pelaajahankintoihin. Toiset, joilla ei ”namusetää” ole antamassa rajattomasti rahaa, ovat puolestaan ostelleet pelaajia velkarahalla. Summia ei voi ymmärtää. Harvassa ovat seurat, jotka tekevät voitollista tulosta vuosittain. Lisäksi huippupelaajien palkat hipovat taivasta. Samaan aikaan kun maailman taloustilanne on ollut huolestuttava, on jalkapallossa käytetty rahaa aivan vastuuttomasti. Nyt kuitenkin Euroopan jalkapalloliitto UEFA on päättänyt palauttaa jalkapalloon järkevän rahankäytön kulttuurin.

Tällä kaudella voimaan tullut sääntö on melko radikaali. Mikäli eräät Euroopan suurseurat eivät ryhdy toimenpiteisiin, on parin vuoden päästä edessä tilanne, jossa joukkueet kuten Barcelona, Real Madrid, Manchester United eivät välttämättä pelaa UEFA:n alaisissa turnauksissa eli Mestareiden liigassa tai Eurooppa-liigassa. Tiivistetysti sanottuna sääntö menee niin, että uusiin pelaajiin kohdistuvat menot eivät saa ylittää tv-, lippu- ja sponsorituloja sekä palkintorahoja. Säännön rikkomisesta seuraa sulkeminen UEFA:n kilpailuista, toisin sanottuna katastrofi seuran kannalta niin rahallisesti kuin pelillisesti.

Ensimminen kausi, jolloin UEFA voi tämän säännön nojalla sulkea seuran kilpailuistaan on 2013/2014. Tuhlailijoilla on siis vain kaksi kautta aikaa saada tilinsä balanssiin, mikäli aikovat Euroopassa pelata. Sen verran armollinen UEFA tosin on, että se on valmis joustamaan vaatimattoman 45 miljoonan euron heiton näiden kahden vuoden aikana. Sen jälkeen vuoteen 2018 asti UEFA kuitenkin katsoo sormien läpi enää vain 30 miljoonan euron miinukselle menon.

Luonnollisesti seurat nyt yrittävät keksiä mahdollisimman helpon tavan selviytyä tästä haasteesta, mistä osoituksena onkin Manchester Cityn ja Etihad Airwaysin välillä kesällä solmittu sponsorisopimus. Cityn, joka viime vuonna tahkoi noin 141 miljoonaa euroa tappiota, ja Etihadin välinen sopimus kestää 10 vuotta ja on arvoltaan lähes 460 miljoonaa euroa. Muut seurat eivät katso sitä hyvällä. Etihad kun sattuu olemaan Cityn omistajan sheikki Mansour bin Zayed al-Nahyanin velipuolen, Arabiemiirikuntien presidentin Khalifa bin Zayed al-Nahyanin perustama. Ilmeisesti nämä velipuolet ovat aika hyvissä väleissä keskenään.

Kuka sitten on niin sanotusti pulassa ja kuka voi suhtautua sääntöön rauhallisin mielin? Chelsea venäläisoligarkki Roman Abramovitshin johdolla miettii varmasti kuumeisesti, mitä tehdä. Chelsea jatkoi tänäkin syksynä kalliiden ostosten tekemistä. Esimerkiksi monilla saksalaisseuroilla on toisaalta melko hyvä tilanne. Saksassa ei ole harrastettu samanlaista tuhlaamista kuin Englannissa, Espanjassa ja Italiassa, vaan siellä on luotettu paljon omiin junioreihin ja pyöritetty seuroja fiksummalla talouspolitiikalla. Liverpoolissa luultavasti myhäillään tyytyväisyydestä. Seura sai myytyä Fernando Torresin Chelseaan reilulla 57 miljoonalla eurolla. Torres on Chelseassa pelatessaan onnistunut kerran maalinteossa. Hän lisäsi siirtosummallaan entisestään Chelsean älytöntä ostettujen pelaajien summaa. Liverpoolin johtoportaalla ei kuitenkaan ole varaa naureskella, kun ottaa huomioon, että se käytti yli 40 miljoonaa euroa Andy Carrollin hankkimiseen. Ja onhan ”Pool” ostellut muitakin melko kalliita pelaajia.

Aika näyttää, mitä sääntö tuo tullessaan. Odotan mielenkiinnolla, nähdäänkö enää Torresin tai Carrollin tyylisiä megaostoksia ja laskevatko pelaajien palkat toden teolla. Toivottavasti tämä uudistus saa seurat panostamaan entistä enemmän omaan juniorityöhönsä ja luottamaan omiin kasvatteihin. Suotavaa olisi myös, että tämän myötä tasoerot joukkueiden välillä hieman kaventuisivat, kun pelaajia ei enää voi ostella mielin määrin. Sääntöön perehtyminen auttaa myös hieman ymmärtämään Arsenalin viime aikojen omituista käyttäytymistä siirtomarkkinoilla. Kenties tämän vuoksi Arsenalissa ei ole lähdetty tekemään suurostoksia, vaikka pelimerkkejä siihen pitäisi olla Cesc Fabregasin ja Samir Nasrin myyntien jälkeen. Yksi joukkue, jolle tämä on kolaus eurokenttähaaveiden puolesta, on venäläinen kovasti nousua huipulle tekevä Antshi Mahatskala, joka syksyn siirtoikkunan aikana osti Samuel Eto’on ja Juri Tshirkovin kovalla rahalla, ja jonka omistajalla Suleiman Kerimovilla vaikuttaa olevan intoa pumpata seuraan rahaa toden teolla.

Lähteet: Reuters

Paavo Airo

paavoairo@gmail.com