Lahtelaisten jalkapallokausi on ollut niin melankolinen, että ilo on irrotettava pienistä asioista. Salpausselän Reipas juhli lauantaina Helsingissä Suomen cupin pikkufinaalin voittoa. Minä olin Turussa, mutta korkkasin uutisen kuultuani virvokkeen. Seuraavana päivänä luin lehdestä, että sympaattinen Reipas raivasi esteet tieltään kuin Disneyn sankaritarinoissa. Taistellen, päättäväisesti ja itsevarmasti pelannut joukkue rökitti finaalissa nimekkään Ilveksen 2­–0. Reipas sai mainetta, kunniaa ja 4000 euroa. Sellaisen urotyön kunniaksi Kuusysin kasvattikin voi jo kohottaa maljaansa.

Myös FC Lahden miehistö voisi hiljentyä, ottaa lakin päästään ja kumartaa Salpausselän Reippaan jätkäporukalle. Jos se ei onnistu, Kuhnurit voisi ainakin ottaa amatöörien taistelutahdosta mallia. Suomen cupin pikkufinaaliin ei ole helppo päästä. Ottelussa kohtaavat parhaiten cupissa menestyneet alasarjaseurat. Kolmosessa pelaava SalReipas eteni kilpailussa peräti kuudennelle kierrokselle – ollen näin myös paras lahtelaisseura.

Finaalivastustaja Ilves on kivenkova joukkue ja himottu päänahka. Se johtaa kakkosdivisioonan B-lohkoa ansaitusti. Tamperelaisjoukkueen listalla on muun muassa sellaisia nimiä kuin Valeri Popovits (pelaajavalmentaja, 166 liigamaalia), Henri Scheweleff (A-maaotteluja, muutama peli Allsvenskanissa), Jaakko Pasanen (kolme Suomen mestaruutta), Janne Salli (11 A-maaottelua) ja Kaarlo Rantanen (pari hyvää harhautusta FC Lahdessa). Suhtautuivatkohan Tammelan pojat viirupaitaisiin vastustajiinsa hivenen ylimielisesti? Reippaan nimekkäin pelaaja on nimittäin entinen liigajyrä Mika Motturi, 40 vee.

Salppurin Repe on pelannut hienon kauden myös kolmosdivisioonassa. Se on lohkossaan toisena, neljä pistettä Järvenpään Palloseuraa jäljessä. Nousu jäänee haaveeksi, sillä pelejä on jäljellä enää kaksi. City Starsin lailla Reipas on kuitenkin ilahduttanut ruohonjuuritason futisniiloja. Kakkosen A-lohkon kärkisijoista kamppaileva City ja kolmosessa voimansa osoittanut SalReipas osoittavat, että Lahdessa riittää edelleen pelimiehiä, jotka antavat kentällä kaikkensa ja taistelevat pallosta kuin höyrypäät. Joukkueet vaikuttavat parhaimmillaan siltä, kuin kentällä juoksisi 11 jukkavannista. FC Lahdessa jukkavannisia on valitettavasti vain yksi, eikä hänkään ole lahtelainen.

Salpausselän Reippaan menestys cupissa ei yllätä historioitsijoita. Seuran esikuva ja esi-isä Reipas on nimittäin voittanut kyseisen turnauksen peräti seitsemän kertaa. Sellaista se lahtelainen jalkapallo oli ennen vanhaan.

Tatu Airo
tatu.airo@uta.fi

Kiitos, Jari Litmanen. Taianomaisen saksipotkusi ansiosta Lahdessa voidaan vielä unelmoida. FC Lahti on todennäköisin putoaja, mutta säilyminen liigassa on vielä periaatteessa mahdollista. Jos Kuhnurit aloittaa kaikkien aikojen loppukirin, se alkoi viimeisellä mahdollisella hetkellä. Voitto AC Oulusta kavensi kuilua – pahimmat kilpailijat ovat vielä saavutettavissa.

Liigapaikan säilyttäminen edellyttää joka tapauksessa pientä ihmettä FC Lahdelta. Jäljellä on neljä ottelua (Vaasa kotona, Honka Espoossa, MIFK kotona ja TPS vieraissa). Maalaismatematiikan, todennäköisyyslaskelmien ja perstuntuman perusteella Lahti tarvitsee luultavasti kymmenkunta pistettä. Se tarkoittaa sitä, että jäljellä olevista otteluista pitäisi voittaa kolme. Kerran voisi vielä pelata tasan. Hävitä ei kannata.

Mikäli Lahti keräisi nuo kymmenen pistettä, Valkeakoskella, Jyväskylässä ja Ahvenanmaalla alkaisivat puntit tutista ja housut kastua. Jos joku häntäpään seuroista kasaisi jäljellä olevista otteluista vain muutaman pisteen, korkeintaan neljä, Lahdessa voitaisiin aloittaa valmistautuminen liigakarsintaan.

Kuinka todennäköisesti näin kävisi? Tuskin kovinkaan. Jos FC Lahti voittaa kaikki loput ottelunsa, se voi olla melko varma liigapaikastaan. Jos ja kun se ei voita, toivo lepää muiden epäonnessa. Oljenkorsi on siis vielä hyppysissä, mutta se on ohuen ohut. Ainakin pessimistisen koulukunnan kasvattien kannattaa jatkaa valmistautumistaan ensi kesän divaripeleihin.

Viikon päästä pelattava Lahti­–VPS-ottelu on vähintään yhtä tärkeä koitos kuin Oulua vastaan pelattu ottelu. Pakkovoitto on sana, jota usein vältellään, mutta nyt se kuvaa tilannetta parhaiten. Vaasan verkon on vapistava. Kuhnureiden on pakko ottaa kauden toinen kotivoitto. Se pitäisi unelman elossa ja vastustajat hermona.

Seuraava vieraspeli on Espoossa. Honka on sarjataulukon perusteella Lahden kovatasoisin loppukauden vastustaja. Tasapeli olisi kova juttu. Kotiottelu IFK:ta vastaan on kauden viimeinen kotipeli, joka on tietysti voitettava. Toimitusjohtaja Hasse Kallström on vihjannut, että ottelupäivänä saattaisi olla luvassa taas joku ennennäkemätön spektaakkeli. Toivottavasti pelaajat ottavat mallia toimitusjohtajasta, joka on kyllä tehnyt kaikkensa FC Lahden eteen.

Kausi päättyy Turussa, kun TPS isännöi Kuhnureita lokakuun hyytävässä kylmyydessä. Hyvällä tuurilla TPS on silloin varmistanut kolmannen sijansa, eikä ottelulla ole sille suurta merkitystä. Huonolla tuurilla se taistelee silloin naama irveessä sijoituksesta kolmen parhaan joukkoon. Saa nähdä, onko sillä ottelulla merkitystä FC Lahdelle.

Lahden kunniaksi on sanottava, että se voisi olla joukkue, joka toteuttaisi vaaditun ihmeteon. Jari Litmasen, Berat Sadikin, Drilon Shalan ja Rafaelin yhteistyö voi parhaimmillaan olla jotain ennennäkemätöntä.

Tatu Airo
tatu.airo@uta.fi

Suomen jalkapallomaajoukkue räpiköi syvemmällä kuin vuosikausiin. Useat jalkapalloasiantuntijat vaativat sukupolvenvaihdosta ja nuorennusleikkausta. Valistajien ääntä kantaa muiden muassa HJK:n päävalmentaja Antti Muurinen, joka sanoi viime viikolla Veikkaajassa, että Huuhkajien veteraanipelaajien aika alkaa olla ohi.

– Kunnioitan Jaria (Litmanen) ja Samia (Hyypiä) valtavasti, mutta kaikella on aikansa. Jokainen näki, etteivät Jarin jalat enää riittäneet ainakaan tuossa Moldova-ottelussa, ja Samikin teki pari virhettä. Jo minun aikanani maajoukkueessa vaadittiin joukkueen nuorentamista. Enää kyse ei ole siitä, milloin se tapahtuu. Se pitää tapahtua nyt, maajoukkueen entinen päävalmentaja totesi.

Mielestäni Muurinen ja muut asiantuntijat voisivat vielä tarkentaa, mitä tarkoittavat nuorennusleikkauksella tai sukupolvenvaihdoksella. Esimerkiksi Moldova-ottelussa Suomen avauskokoonpanossa oli vain neljä yli 30-vuotiasta pelaajaa. Se on selvää, että Jari Litmanen ja Jonatan Johansson eivät enää pysy vauhdissa entiseen tapaan. Mutta olisivatko asiantuntijat todella valmiita pudottamaan Sami Hyypiän ja Markus Heikkisen rivistä?

Kyllä on Suomesta tullut ankara ja kunnianhimoinen jalkapallomaa, jos Sami Hyypiän kaltainen legenda ja sotaratsu pudotetaan kokoonpanosta yhden huonon pelin perusteella. On selvää, että yli sataan otteluun mahtuu myös heikkoja hetkiä – Hyypiällä tosin harvinaisen vähän.

Myönnän toki huolestuneeni Hyypiän nykykunnosta. Moldova-peli oli katastrofi, ja Bundesliiga-avaus meni niin Hyypiältä kuin Leverkuseniltakin surkeasti. Onko nyt kuitenkin unohtunut, että Hyypiä on edelleen saksalaisen huippuseuran luottotoppari, joka osoitti viime kaudella olevansa vanhoilla päivilläänkin yksi Euroopan parhaista keskuspuolustajista?

Hyypiä on edelleen omaa luokkaansa. Jopa Petri Pasanen ja Jussi Jääskeläinen ovat hänen takanaan, kun pannaan Suomen tämän hetken parhaita jalkapalloilijoita järjestykseen. Hyypiä on 36-vuotias, ja on selvää, että hänen uransa on laskusuunnassa. Jossain vaiheessa vauhti kiihtyy. Toivon hartaasti, ettei vielä. Olisi silti silkkaa hulluutta pudottaa hänet maajoukkueesta yhden pelin perusteella. Päinvastoin, saamme olla iloisia siitä, että kapteeni päätti osallistua vielä yksiin karsintoihin. Toivottavasti hän ei pyörrä päätöstään pölhöjen puheiden takia.

Heikkinen puolestaan on hiljalleen kehittynyt juuri sellaiseksi toppariksi, jota Suomi kaipaa. Itävallan pääsarjassa hyvin peliaikaa saava Mako on niitä harvoja suomalaisia, jotka tietävät, mitä taistelu ja itsensä likoon laittaminen todella tarkoittavat. Heikkisen ansiosta Hannu Tihisen jättämä aukko täyttyy, eikä rakoakaan jää.

Litmasen ja Johanssonin osalta ymmärrän kyllä puheet nuorennusleikkauksesta. En kuitenkaan jättäisi heitä joukkueen ulkopuolella. Molemmat olivat erittäin tärkeitä miehiä vielä edellisissä karsinnoissa, mutta Moldova-pelin ja Veikkausliiga-kauden perusteella heidän vauhtinsa on hiipunut liikaa. Avauskokoonpanoon en siis juoksuttaisi kumpaakaan.

Ainakin Litmaselle on silti edelleen käyttöä. Jos Suomi johtaisi ottelua sen loppuhetkillä ja vastustaja hiillostaisi, voisi Litmanen juosta kentälle, ottaa tilanteen haltuun ja rauhoittaa peliä. Siinä hän on yhä mestari. On myös muistettava, että hän on esimerkillinen ammattilainen ja arvokas mies pukukopissa ja harjoituskentällä.

Suomi on niin pienoinen jalkapallomaa, ettei täällä voida tehdä mitään näyttäviä nuorennusleikkauksia maajoukkueeseen. Parhaat pelaavat, ja uusia kavereita otetaan mukaan sitten, kun he ovat riittävän hyviä. Jo Moldova- ja Hollanti-peleissä kentällä oli verrattain nuoria kavereita, kuten Tim Sparv, Roman Eremenko, Kasper Hämäläinen ja Niklas Moisander. Myös Otto Fredrikson, Veli Lampi ja Roni Porokara luettaneen uuden sukupolven pelaajiin. Mikael Forssell, Petri Pasanen, Daniel Sjölund ja Mika Väyrynen ovat miehiä parhaassa iässään.

Hollanti-peli palautti uskoni maajoukkueeseen. Surkean alun jälkeen Suomi pelasi erinomaisesti. Daniel Sjölund osoitti olevansa avauskokoonpanon miehiä. Hänen pelinsä kulki erinomaisesti Mika Väyrysen ja Kasper Hämäläisen kanssa. Mainittu kolmikko saisi puolestani jatkaa avauskokoonpanossa.

Ei tässä mitään nuorennusleikkausta tarvita. Sukupolvenvaihdos on jo tapahtunut.

Tatu Airo
tatu.airo@uta.fi

Taas hävettää olla suomalainen. Jos jalkapallohistoriamme pettymyksistä kirjoitettaisiin kirja, siihen tulisi tekstiä enemmän kuin Täällä Pohjantähden alla -trilogiaan. Viime perjantaina tähän valitusvirteen kirjoitettiin taas yksi luku lisää.

Tappio Moldovalle on ehdottomasti yksi Suomen jalkapallomaajoukkueen kaikkien aikojen suurimmista pettymyksistä ja surkeimmista tuloksista. Tappioitahan aina tulee, eikä Moldovakaan heittopussi ole. Jopa Euroopan isot kompuroivat välillä pikkumaita vastaan. Perjantain peli oli kuitenkin ottelu, jota Suomi ei olisi missään tapauksessa saanut hävitä.

Ottelu oli vuoden 2012 EM-kisojen karsintojen ensimmäinen mittelö. Tappio vei vähäisenkin uskon suomalaiseen jalkapalloon. Arvokisapaikka on suomalaiskannattajien ikuinen unelma, joka käytännössä murskattiin ensimmäisessä koitoksessa. Stuart Baxterin Suomi pelasi surkeaa jalkapalloa. Huuhkajat ei hallinnut ottelua, vaan oli koko ajan vaikeuksissa. Maamme on joko taantunut järkyttävästi, tai sitten muut ovat menneet huimasti eteenpäin.

Teoriassa kisapaikka on tietysti täysin mahdollinen. Tappiollinen tulos ei ole se syy, miksi kukaan ei enää usko Huuhkajiin. Tosiasiallinen syy on se, että maajoukkue on surkea. Se ei ollut sitä vain Moldovassa, vaan se tulee tällä menolla olemaan sitä vielä jatkossakin. Miten se joukkue, jonka peli-idea ja -into olivat perjantaina täysin hukassa, voisi päihittää Ruotsin, Unkarin ja Hollannin?

Edellisissä karsinnoissa Suomi oli vielä hyvä. Se pelasi kaksi hienoa tasapeliä Saksaa vastaan sekä voitti Walesin ja Azerbaidzhanin kahdesti ja Liechtensteinin kerran. Voitot olivat niukkoja mutta riittäviä. Tappiot Venäjälle olivat odotettavissa, joten ainoaksi suureksi pettymykseksi jäi tasapeli Liechtensteinia vastaan. Miten tämä joukkue onkin rähmällään jo ensimmäisen askeleen jälkeen, kun uusi karsintaurakka on alkamassa?

Stuart Baxterin toinen kausi on jo epäonnistunut. Uhrasiko mies liikaa ajatuksia Celticille? Hänenhän huhuttiin ryhtyvän manageri Neil Lennonin neuvonantajaksi. Oli miten oli, Suomen pelissä ei ole mitään ideaa. Mielestäni karsinnat pitäisi viedä loppuun Roy Hodgsonilta opitulla tyylillä. Liinat kiinni ja toivotaan säkämaalia, se oli Liverpoolia nykyisin valmentavan Hodgsonin motto. Tässä tilanteessa vanhan herran opit olisivat paikallaan.

Puolustus on Suomen paras osa-alue. Otto Fredrikson on hyvä maalivahti, ja häneen puolustus voi luottaa. Petri Pasanen ja Niklas Moisander ovat kansainvälisen tason ammattilaisia, jotka pärjäävät pakkeina mainiosti. Markus Heikkinen ei ole Hannu Tihistä huonompi, vaan yksi Suomen aliarvostetuimmista pelaajista. Sami Hyypiä on edelleen Euroopan eliittiä, vaikka hän pelasikin perjantaina uransa huonoimman maaottelun. Toivottavasti kapteeni jaksaa jatkaa joukkueessa. Keskikentälläkin Huuhkajien parhaimmistoa ovat puolustavat pelaajat. Keskelle voi käskeä Roman Eremenkon, Teemu Tainion, Tim Sparvin tai Mika Väyrysen. He kyllä osaavat asiansa.

Hyökkäyspeli on tietysti Suomen heikkous. Laitamiehet ovat Allsvenskan-tasoa, ja Jari Litmanen on jo vanha mies. Kärkimiehet Mikael Forssell, Shefki Kuqi ja Jonatan Johansson ovat kaukana parhaasta tasostaan. Sheriffi ja Tintti ovat jo ikääntyneitä, ja Forssell on menettänyt itseluottamuksensa kokonaan. Aleksei Eremenko juniorissa on vielä toivoa, mutta hänen varaansa ei rakenneta huippuhyökkäystä. Mitä järkeä tällaisella miehistöllä on pelata rohkeaa ja hyökkäysvoittoista jalkapalloa? Moldova-pelin perusteella se on typerintä mitä voi tehdä.

Karsinnat jatkuvat tiistaina Rotterdamissa, missä Suomi kohtaa Hollannin. Ihmeet ovat mahdollisia jalkapallossa, ja toivottavasti nyt koetaan sellainen. Jos Suomi voittaa, tämän tekstin voi tulostaa, syödä ja ulostaa.

Tatu Airo
tatu.airo@uta.fi