Suomen jalkapallohistorian suurimmasta saavutuksesta on kiistelty sadoissa saunailloissa, tuhansien tuoppien äärellä. 1960-luvulla syntyneet lahtelaiset pitävät kovimpana juttuna Kuusysin euromenestystä. Viirupaidat kehuvat Jari Litmasen saavutuksia, ja helsinkiläiset liikuttuvat HJK:n Mestareiden liiga -kautta muistellessaan. Vanha gubbe kertoo vuoden 1912 olympiakisojen nelossijasta ja Eino Soiniosta, nuori besserwisser luettelee Sami Hyypiän ansioluettelon aasta ööhön.
Koska luulen olevani nokkela, tarjoan keskusteluun vielä yhden näkökulman. Roy Hodgsonin palkkaaminen Suomen A-maajoukkueen peräsimeen ei ehkä ollut jalkapallohistoriamme suurin saavutus, mutta kärkikymmenikköön se lukeutuu helposti.
Herra Hodari valmensi sinivalkoista rupusakkiamme vuosina 2006–2007, vuoden 2008 EM-kisojen karsinnoissa. Kisapaikkaa ei herunut, vaikka Suomi olikin kiinni kunniassa vielä viimeisessä ottelussa. Voitto Portugalista olisi johtanut kisapaikkaan.
Karsintojen päätyttyä Hodgson siirtyi Fulhamin valmentajaksi, vaikka Palloliitto olisi halunnut jatkaa englantilaisen sopimusta. Kaikkitietävä massayleisö sen sijaan arvosteli Hodgsonia. Suomi pelasi kuulema tylsää jalkapalloa, eikä tehnyt muuta kuin puolusti. Saatoin minäkin vähän sadatella, kun 0–0 tuntui olevan synonyymi maajoukkueelle.
Vähänpä sitä silloin tiedettiin, kun Hodgsonia parjattiin. Suomi pelasi tylsää ja vähämaalista futista, mutta sen puolustus oli maailman eliittiä. Joukkue päästi vähiten maaleja karsintalohkossaan. Läheltä piti, että puolustustaktiikka olisi vienyt Suomen kisoihin.
Hodgson tiesi mitä teki. Hän arvioi kylmästi, ettei Suomen tasoinen porukka pärjää hyökkäämällä. Kun puolustus on betonia, muutamakin maali silloin tällöin riittää. Niitä tehtiinkin miltei riittävästi. No, onhan se totta. 1–0-tappio Azerbaidzhanissa oli hirveä pettymys, etten sanoisi fiasko.
Hodgsonia seurannut Stuart Baxter käski suomalaisten hyökätä. Eipä tullut kisapaikkaa hänenkään johdolla, ainakaan vielä. En tiedä, millainen sotasuunnitelma hänellä on tulevien EM-karsintojen varalle. Itse en lähtisi soitellen sotaan porukalla, jonka hyökkäyskalusto on Euroopan heikoimpia.
Mikael Forssell kadotti jyvänsä jo joskus viime vuosikymmenen alkupuolella, eikä hän sitä paitsi ole koskaan pelikunnossa. Shefki Kuqi on vanha, ja Jonatan Johansson osuu Veikkausliigassakin vain pilkulta. Mika Ääritalosta, Juho Mäkelästä tai Berat Sadikista tuskin on vastuunkantajiksi.
Jos Suomen tulevaisuus näyttää heikolta, niin Hodgsonilla sen sijaan pyyhkii paremmin. Ensin hän pelasti Fulhamin putoamiselta. Seuraavalla kaudella lontoolaiset ylsivät historiansa parhaaseen sijoitukseen, kun Fulham oli Englannin liigan seitsemäs. Päättyneellä kaudella Hodgsonin Fulham pelasi Eurooppa-liigan finaalissa. Ei ihme, että suuri ja mahtava Liverpool palkkasi hänet – Suomen maajoukkueen entisen valmentajan!
Siinä riittää jälkipolville kertomista.
Tatu Airo
tatu.airo@uta.fi
PS. Pahoittelen iltapäivälehtimäistä otsikkoa. Kun käyttää kysymysmerkkiä, voi kirjoittaa millaisen otsikon haluaa.
Iltapäivälehtiotsikossa lukisi: Onko tässä maamme jalkapallohistorian kovin juttu?
Se on kyllä niin totta.
-TA-
Jos nyt vaikka Baxter luotsaisi Suomen EM-kisoihin, iltapäivälehti otsikoisi jotenkin näin: ME päästiin kisoihin, ME tehtiin futishistoriaa, kuningas Litmanen maalas MEILLE 1-0 maalin Hollannista… Mutta jos/kun ei nytkään ihan yllä kisakentille, menee se taasen näin: Baxterin strategia epäonnistui, Hollanti murskasi 3-0. Baxterin lampaat luokattomalla esityksellä ulos kisoista jne jne jne.
Se ei enää olekaan MEIDÄN onnistunut puolustuspeli vaan Baxterin luokaton munaus…
Niinhän se aikanaan oli kun Nykänen voitti, Suomi sai kultaa! Mutta sitten Nykänen mokas, oli Nykänen ainoastaan kahdeksas… Ei enää Suomi, eikä ME…
Mutta tuo asian vierestä, varsinainen aihe oli se futisjuttu. Ite 70-luvullakin syntyneenä on mieleen jäänyt Kyykän mainiot esitykset Euro-kentillä. Elävin muisto talvisissa olosuhteissa pelattu Steua Bukarest-peli. Otteluhan pelattiin Helsingissä, jonne itekin lähdin koulun jälkeen bussikyydillä paikan päälle. No, pallo ei pyöriny Kyykälle, mut lähellä se oli… Maajoukkueen esityksistä myös se jopa tragikoominen Suomi-Unkari on jäänyt mieleen. Siinäkään pallo ei pyörinyt Suomelle, vaan Tepi Moilasen pakaran kautta omaan maaliin… Ja vettä satoi kun Esterin kuuluisasta vartalon osasta. Silloinkin jäätiin ton maalin päähän kisoista tai ainakin jatkokarsinnasta. Futis on suuria tunteita, niin oli noissakin. Muistaakseni Jukka Pakkanen sano, ettei Suomi pääse arvokisoihin hänen elin aikanaan. Olen Pakkasta varmaan sen vajaa 30 vuotta nuorempi, mutta saas nähä kuin käy meikäläisen kohdalla, olettaen ja toivoen, et elän sen 75-vuotiaaks… No nythän kisat laajenee, eli toivoa on!
Kyllä vaan, sellaistahan se urheilujournalismi tuppaa olemaan meillä ja miksei muuallakin. Ainakin iltapäivälehtien osalta.
Se on myös totta, että kisojen laajeneminen (ilmeisesti 24 joukkuetta vuoden 2016 EM-kisoissa?) on Suomen kannalta loistava juttu. Uskon siihen, että joskus Suomen on PAKKO päästä kisoihin, jo tilastollisen todennököisyyden takia.
-TA-
Kyllä, kyllä, mutta lapsen leikkiähän se on Suomessa kuitenki, kun vertaat median kritiikkiin esim. Englannissa. Just viimeks sen sai kokea Englannin maajoukkue ja Capello, kun kisat nyt ei ihan menny suunnitelmien mukaan, tai ainakaan englantilaisten omien suunnitelmien mukaan…..
Näinhän se on. Suomessa on aika pienet piirit, mikä toki vaikuttaa kritiikin määrään ja kovuuteen. Myös kulttuuri on sellainen, ettei ketään ihan hevillä ristiinnaulita. Muurista aikanaan vähän kovempaa sivallettiin.