Mennyt Valioliigakausi oli kenties kaikkien aikojen jännittävin. Viimeisellä kierroksella oli valtavasti panosta ja ratkaisut venyivät aina aivan viimeisille sekunneille saakka. Oli hykerryttävää surffailla Canal+ Aition sekä Subin välillä otteluiden Manchester City – QPR sekä Sunderland – Manchester United aikana. Manchester City näytti ensimmäisellä jaksolla vievän oman ottelunsa odotetunlaisesti ja tauolle siirryttiin lukemissa 1-0. ManU kannattajien reaktio QPR:n tasoittaessa ottelun oli kuitenkin näkemisen arvoinen. Sitten iski tosielämän Dr.Jekyll/Mr.Hyde eli QPR:n Joey Barton, joka otti punaisen kortin törkeällä tavalla. Luultavasti kaikki uskoivat vierailijoiden urhean vastarinnan loppuvan siihen. Lontoolaisjoukkue nousi kuitenkin sillasta oikeastaan saman tien tekemällä vastahyökkäysmaalin. Vaihtaessani kanavaa oli ruudussa epäuskoisen oloisia, mutta onnellisia ManUn kannattajia. Nuo ilmeet muuttuivat melkoisesti Cityn tultua ensin QPR:n rinnalle ja lopulta ohi lisäaikamaalien ansiosta. ManUn kannattajilta ikään kuin vietiin mestaruus, ja kaikenlisäksi sen vei, voitaisiinko sanoa entinen pikkuveli. Tuomarin vihellettyä pilliin City of Manchester Stadionilla nähtiin vuosisadan pirskeet.

Vaikka ratkaisut Valioliigassa venyivät aivan loppuun saakka, oli kausi kokonaisuudessaan huikea ja tarjosi draamaa jo alusta alkaen. Syksyllä nähtiin uskomattomia tuloksia, kun ManU vei kotiluolassaan Arsenalia 8-2, ja heti perään City vei Unitedia vieraissa 6-1. Kausi 2011-2012 oli Englannissa hullu kausi. Suurin osa joukkueista oli läpi kauden aivan sekaisin. Liverpool floppasi pahemman kerran. Kovalla rahalla suurimmaksi osaksi englantilaisista kasattu joukkue ei saanut peliään rullaamaan oikeastaan missään vaiheessa. Tämä kausi viimeistään osoitti, kuinka ylihintaisia englantilaispelaajat tällä hetkellä ovat. Arsene Wenger kuhnaili kesällä siirtoikkunan ollessa auki. Joka ikinen jalkapalloa seuraava jamppa tiesi, että Cesc Fabregas ja Samir Nasri lähtevät Arsenalista kesällä. Wenger yritti pitää kaksikosta kiinni loppuun saakka, mutta lopulta kauden jo alettua joutui luopumaan tähdistään. Näin ollen ranskalaiselle jäi turhan vähän aikaa kasata joukkueen runko. Lopulta Arsenal kuitenkin venyi tapansa mukaan Mestarien Liigaan.

Chelsea tai oikeastaan Roman Abramovitš oli kenties kauden suurin vitsi Valioliigassa. Andre Villas-Boasista tuli kaikkien aikojen arvokkain manageri Chelsean maksettua miehestä 15 miljoonan euron siirtokorvauksen Portolle. Joukkueen tavoitteet ja teot eivät kuitenkaan kohdanneet. Villas-Boasin yritys luoda kauniilla jalkapallolla voittava taktiikka ei vanhoilla Chelsea-jäärillä onnistunut. Sekavien vaiheiden jälkeen kaikkien aikojen ostoksesta tulikin kaikkien aikojen floppi. Sympatiani Andre Villas-Boasille, joka joutui erittäin vaikean tehtävän eteen. Harva on pystynyt uudistamaan joukkueen totaalisesti alle kaudessa. Roman Abramovitš olisi kenties voinut kuitenkin löytää parempaa käyttöä 15 miljoonalle.

Tottenham näytti alkukaudesta erittäin vahvalta. Kuka olisi uskonut, että Spursin kauden pilaa Fabio Capello, Englannin maajoukkueen päävalmentaja. Näin kuitenkin kävi. Capellon erottua yllättäen ja Tottenham valmentaja Harry Redknappin nimen noustua esiin valmentajakandidaattina, Spursin peli hyytyi täysin. Pelaajiat jäivät odottamaan ilmoitusta Redknappin valinnasta, ilmoitusta jota ei todellisuudessa koskaan tullut. Redknappin sijaan pesti annettiin suomalaisille tutun Roy Hodgsonin harteille. Spursin onneksi tieto Hodgsonin nimityksestä tuli sen verran aikaisin, että Pohjois-Lontoolaiset ehtivät pelata mainion loppukauden.

Liigaa piristivät etenkin nousijat Norwich sekä Swansea, jotka haastoivat kauden aikana kovimmatkin vastustajansa. Pienellä budjetilla operoineet joukkueet osoittivat, että nykyjalkapallossa pienten kannattaa yrittää pelata rohkeaa syöttelypeliä. Tämän osoitti myös Wigan, joka loppukaudesta teki manageri Roberto Martinezin johdolla huikean nousun putoajan paikalta. Tasoerot tuntuvat pienentyneen Valioliigassa, kärjen joukkueet eivät saaneet oikeastaan mitään ilmaiseksi. Termiä varma voitto ei enää voinut käyttää tuloksia ennakoidessa. Syy lienee valmennuksessa, joka on viimeisten vuosien aikana kehittynyt saarivaltiossa melkoisesti. Oikeastaan vain roiskivaa jalkapalloa pelannut Wolves oli etenkin kevään aikana totaalisen heittopussin asemassa.

Aivan kuin draama kentällä ei olisi riittänyt. Myös kentän ulkopuolella sattui ja tapahtui. Rasismikohuja oli useampia, samoin rikossyytteitä. Liverpoolin Stuart Downingia syytettiin pahoinpitelystä, Sunderlandin Titus Bramblea raiskauksesta ja niin edelleen. Manchester Cityn pelaajat tarjosivat sirkusta, niin kentällä kuin sen ulkopuolella. Carlos Tevezistä sekä Mario Balotellista on kirjoitettu kauden aikana niin paljon, ettei yksi ihmisikä luultavasti riittäisi kaikkien kaksikkoa koskevien uutisten lukemiseen.

Mieleen jäi myös voimakkaasti tapaus Gary Speed. Oli hienoa nähdä kuinka kannattajat ympäri Englannin sekä Walesin osoittivat kunniaa hienolle pelaajalle. Itsemurha on erittäin itsekäs ratkaisu mutta täytyy kuitenkin myöntää, että itsellänikin tuli tippa linssiin ”There is only one Gary Speed”-huutoja kuunnellessa. Myös Fabrice Muamban tapaus pysäytti. Mies oli käytännössä kuolleena 78. minuuttia, ennen kuin hänen sydämensä saatiin jälleen lyömään. Tässäkin tapauksessa kannattajat antoivat pelaajalle hienosti tukensa. Tuen sai taakseen myös leukemiaan sairastunut Aston Villan Stilijan Petrov. Kannattajien tuki ei paranna kenenkään syöpää, eikä tuo ketään takaisin elävien kirjoihin. On kuitenkin hienoa todeta jalkapallomaailmassa vallitsevan yhteisöllisyyttä, jota tuntuu nykyään olevan aivan liian harvassa.

Kausi oli kaiken kaikkiaan niin monitahoinen, että tässä blogissa kykenin vain raapaisemaan pintaa. Toivottavasti mahdollisimman moni suomalainen seurasi tällä kaudella Valioliigaa, sillä se todellakin oli katsomisen arvoinen. Tämän huikeampaa jännitysnäytelmää ei edes Hollywood kykenisi luomaan. Onneksi ei edes tarvitse luoda, sillä uudet kaudet odottavat meitä edessäpäin.

Atte Airo
atteairo@hotmail.com

Mestarien liiga on tarjonnut tällä kaudella melkoisia yllätyksiä. Manchesterin suurseurat putosivat ulos karkeloista jo lohkovaiheessa. Pieni ja piskuinen Apoel tunki isojen joukkoon, aina puolivälieriin saakka. Suurin yllätys taisi kuitenkin olla molempien Espanjan jättiläisten jääminen ulos finaalista. Real Madrid tippui saksalaiselle Bayern Münchenille ja Barcelona jäi rannalle Chelsean kiilattua finaalilaivaan.

Barcelona – Chelsea -kamppailun jälkeen olin hieman pettynyt mediaan. Lehdistö sekä television jalkapalloasiantuntijat kritisoivat Barcelonan taktiikkaa melko vahvasti. Joukkueet ovat kuulemma oppineet puolustamaan Joseph Guardiolan palloa liian paljon jauhavaa taktiikkaa vastaan. Barca pelasi mukamas liian tehottomasti. Aika rajusti sanottu joukkueesta, joka iski kaksi maalia sumppupuolustusta vastaan! Lisäksi katalonialaiset saivat ansaitusti rangaistuspotkun ja esittivät tukun loistavia maalipaikkoja. Tehoton tässä tilanteessa on melkoisen vahva sana.

Chelsea sai molemmissa peleissä luotua yhteensä käytännössä kolme hyökkäystä. Jokaisesta lontoolaiset saivat maalin aikaiseksi. Mikäli Lionel Messin epäonnistunut rangaistuspotku olisi suuntautunut muutaman sentin alemmas, bum! Barcelona olisi luultavasti nyt matkalla kohti nahkahousujen ja hapankaalin luvattua maata. Jalkapallo on pienten tekijöiden summa. Ilmeisesti aina täytyy kuitenkin löytyä selitys sille, miksi voittoa ei tullut. Joskus tähdet ovat meitä vastaan. Silloin on hyvin vaikea saada mitään hyvää aikaiseksi. Mielestäni Barcelona teki otteluparissa käytännössä kaiken oikein, ja vain ihme esti joukkueen pääsyn finaaliin.

Itse asiassa tuolla ihmeellä on myös nimi: vierasmaalisääntö. Vuosien ajan olen ollut sitä mieltä, että tuo typerä sääntö on eurooppalaisen huippujalkapalloilun mätäpaise. Sääntö on vähintäänkin kohtuuton ja muuttaa pelien luonnetta aivan liikaa, näin myös ottelussa Barcelona – Chelsea. Onko joukkue todellakin pelannut paremmin, mikäli se häviää 2-1, kuin jos se häviää 1-0? Onko 1-1-tasapeli jotenkin vierasjoukkueelta paremmin pelattu tasapeli kuin 0-0? Kaikkein järjettömimmän ja rumimman puolensa sääntö paljasti vuonna 2003. Milanolaisseurat AC Milan sekä Inter kohtasivat Mestarien liigan semifinaalissa. Ensimmäinen osa San Sirolla päättyi 0-0. Toinen osa Stadio Giuseppe Meazzalla 1-1. Kyseessähän on siis täysin sama Milanossa sijaitseva stadion. AC Milan eteni finaaliin vierasmaalisäännön turvin. Kyseinen tapahtuma oli totaalinen skandaali.

Chelsealle ja sen kannattajille kausi on ollut melkoista vuoristorataa. Vielä pari kuukautta sitten kaikki tuntui hajoavan käsiin. Seura rämpi syvällä suossa. Huonojen liigaotteiden lisäksi seura hävisi Mestarien liigan ensimmäisellä pudotuspelikierroksella Napolille vieraissa 3-1. Sitten lähti manageri Villas-Boas ja oikeastaan kaikki olettivat lontoolaisten kauden olleen sitten siinä. Mitä vielä! Pari kuukautta on kulunut ja Chelsea on sekä Englannin cupin että Mestarien liigan finaalissa. Roman Abramovitš on varmasti tiukan paikan edessä miettiessään Chelsean ensi kauden manageria. Roberto Di Matteo on nimittäin jo nyt hoitanut savottansa vähintäänkin kunnialla. Voiko oligarkki kuitenkaan vastustaa kiusausta hankkia markkinoille vapautuva Pep Guardiola, vaikka Di Matteo toisi Abramovitšin himoitseman Mestarien liiga pokaalin?

Bayern München teki sen mitä itse toivoinkin. En ole niin sanottu anti-madridista. Real Madrid ei herätä minussa suuria tunteita suuntaan eikä toiseen. Baijerilaisten jatkoa toivoin lähinnä sen takia, jotta hieno ja perinteikäs seura nähdään omalla kotiareenallaan suuressa finaalissa. Allianz Arena on yksi maailman komeimmista jalkapallostadioneista. Baijerilaisten ansiosta tunnelmaa ei varmastikaan tule puuttumaan. Ainoa asia, joka tilanteessa harmittaa, on etten itse pääse haistelemaan tuota tunnelmaa paikan päällä.

Jalkapallo näytti hienoutensa tämän kauden Mestarien liigassa. Se osoitti jälleen kerran, ettei otteluita pelata paperilla. Olisin ollut valmis lyömään vetoa isommastakin summasta sen puolesta, että ainakin toinen espanjalaisista olisi ollut finaalissa tai jopa mestari. Onneksi en lyönyt. Toivotaan, että huikea käsikirjoitus saa arvoisensa lopun 19. toukokuuta pelattavassa finaalissa. Itse taidan ostaa bratwurstia, hapankaalia sekä saksalaista lageria ja liputtaa punaisten puolesta.

Atte Airo
atteairo@hotmail.com

Liigakauden avaus Hakaa vastaan tarjosi FC Lahden kannattajille harvinaista herkkua. Kauden avaukset ovat olleet Lahdelle melkoisen vaikeita. Tommi Kautosen mustat kuhnurit väänsivät kuitenkin juuri sillä asenteella, jolla kauden avaus tulee pelata. Erityisesti uusi hankinta Mika Mäkitalo hoiti tonttinsa esimerkillisesti. Etenkin avausjaksolla kakkospallot tippuivat miehen jalkaan lähes poikkeuksetta. Toisella jaksolla mies sai kolhun päähänsä ja joutui jättämään kentän.

Olihan taas hienoa nähdä kotimaista ja erityisesti lahtelaista liiga-jalkapalloa paikan päällä. Odottava tunne ennen peliä kutkutti oikein mukavasti. Suuria toiveita minulla ei ottelusta ollut. Nousijajoukkueelle jokainen voitto, tai edes piste, on saavutus jo sinällään. Lähdin Hiihtostadionille tavanomaista iloisemmalla ja kepeämmällä mielellä.

Olosuhteet ottelulle olivat vähintäänkin eksoottiset. Kylmä hohkasi valtavista lumikasoista ja muhkurainen kenttä oli ennemmin ruskea kuin vihreä. Tästä huolimatta Lahti pystyi pelaamaan ajoittain yllättävän korkeatasoista peliä. Lahden hyökkäyksissä oli selkeästi harjoituskentiltä mukaan tullutta ajatusta ja ennalta sovittuja kuvioita. Taktisesti Lahti oli etenkin ensimmäisen jakson huomattavasti vastustajaansa kypsempi.

Kautonen näpäytti arvostelijoitaan ottamalla huomioon vaikean kentän. Maata pitkin pelattavasta lyhytsyöttelystä karsittiin ja Lahti pelasi aiempaa enemmän korkeita palloja Hakan puolustuslinjan taakse. Puolustusta hienosti tukenut, hyvin organisoitu keskikenttä yhdistettynä aktiivisessa vireessä olleisiin Tommi Kariin ja Drilon Shalaan toimi ajoittain oikein mallikkaasti. Parhaana suorituksena tietenkin ottelun voittomaali.

Harmittamaan jäi suljettu aurinkokatsomo. Olisin mieluusti katsonut ottelun vakiopaikaltani aurinkokatsomosta, mutta ei pääkatsomokaan huono ollut. Toivon mukaan aurinkokatsomo kuitenkin saadaan avattua mahdollisimman pian. Makkarat puolestaan ilahduttivat. Puoliajalla haettu taivaallinen pötkylä teki tapahtumasta harmonisen. Seuraavalla kerralla otan ainakin kaksi.

Yleisömäärä reilu 1 700 oli jotakuinkin sellainen, jota odotinkin. Ennen kauden alkua lueskelin lukuisista eri lehdistä jalkapalloväen mietteitä yleisömäärien kasvattamisesta. Oma mielipiteeni on, ettei siihen ole olemassa ratkaisua. Jalkapallo on Suomen toiseksi eniten seurattu laji ja kesän ykköslaji. Harrastajamäärissä mitattuna se on suosituin. Siitä huolimatta katsojamäärät ovat naurettavan alhaiset. Tämä kertoo enemmän meistä suomalaisista kuin lajista.

Emme ole tapahtumakansaa. Penkkiurheilijoita Suomesta löytyy vaikka millä mitalla. Onhan se mukavampaa matkata vaikkapa Manchesteriin Old Traffordille kaukosäätimen avulla, kuin nostaa takapuoltaan ja ajella Hiihtikselle. Tekosyyksi kotiin jäämiselle ihmiset sanovat usein jalkapallon tason: ”Ei sitä potkupalloa jaksa kukaan katsoa.” En oikein tiedä milloin suomalaisista on tullut sellainen neitien kansa, ettei mikään muu kuin kaunis jalkapallo ”joga bonito” kelpaa. Itselleni tuo suomalaisella sisulla kevään perunapelloilla väännetty taistelupallo kelpaa oikein mainiosti.

Toisaalta suomalaisten valmiiksi heikkoa kansallista itsetuntoa syö varmasti, kun tiedostetaan muualta löytyvän parempia pelaajia ja sarjoja. Tuolloin on helpompi haukkua omia ja vetäytyä omaan pieneen maailmaan, mennä internetiin ja hakea uutinen melkein suomalaisesta astronautista. Siihen vielä Granlundin ilmaveivi Youtubesta, sauna, olut ja Kari Tapion Olen suomalainen oman Nokian soittoääneksi, niin kansallinen itsetunto on jälleen huipussaan. Olisi kyllä ihan ok, jos vain toteaisi, ettei kiinnosta, eikä jaksa lähteä katsomaan. Lajia, tai sen kannattajia ei tarvitsisi haukkua, eikä itsetunnon kärsiä lainkaan.

Itse en oikeastaan kaipaa katsomoihin juuri nykyistä enempää väkeä. On mukavaa, kun vakiopaikka on aina vapaa. Peliin voi aina lähteä melko viime tipassa, sillä jonoa lippuluukuilla ei ole nimeksikään. Silloin harvoin, kun väkeä on peleihin tunkenut, on tunnelma ollut surkea. Parhaimmillaan tunnelma on ollut noin 3 000 katsojan otteluissa. Sen verran jalkapalloväkeä ilmeisesti Lahdesta löytyy. Noissa muutamassa yli 7 000 katsojan ilmaislippupeleissä stadionin on täyttänyt ärsyttävä taustamelu. On kuin sukat sandaaleissa kulkevat turistit ajautuisivat Cannesin filmifestivaaleille.

Toki puhtaasti taloudellisia realiteetteja ajatellen olisi mukava saada katsomoihin edes lähelle tuo 3 000 henkeä. Sekin olisi huimaa nousua. Saa nähdä kuinka moni lahtelainen nousee takapuoleltaan ja raahautuu Hiihtikselle tänään keskiviikkona, kun Lahti kohtaa Hongan Espoosta. Toivon mukaan taistelupalloa nähdään Lahden osalta tänäänkin, sillä vastassa on huomattavasti Hakaa kovempi porukka.

Atte Airo
atteairo@hotmail.com

Mitä on tapahtunut italialaiselle jalkapallolle? Sen urheilullinen taso on laskenut viime vuosina roimasti. Siitä osoituksena vuosi sitten Italialta viety maapaikka Mestarien liigaan. Vuoden 2006 sopupeliskandaalista ei otettu aikanaan oppia, vaan Italia rypee uusissa skandaaleissa vuosittain. Italian jalkapallovilpin yksi pääepäillyistä, makedonialainen Hristiyan Ilievski väittää, että vuosi sitten hänen saapuessaan Italiaan oli kaikki jo valmiiksi sovittu. Putoajat, voittaja sekä Eurooppaan menijät tiedettiin jo. Pelejä eivät järjestä Ilievskin mukaan vain pelaajat, vaan myös seurajohtajat. Toimintaa pyörittää Ilievskin mukaan mm. Italian Mafia.

Miksi sitten ilmeistä sopupeliongelmaa ei saada Italiassa kuriin? Tuon seikan ymmärtäminen vaatii italialaisen luonteenlaadun tuntemusta. Italialaiset poikkeavat meistä suomalaisista muun muassa siinä, että kusettajaa arvostetaan. Jos onnistut edistämään omaa henkilökohtaista hyvinvointiasi huijaamalla, etkä jää kiinni, niin olet kova jätkä. Sopupelejä ei suinkaan hyväksytä Italiassa, mutta ei niitä toisaalta laajasti tuomitakaan.

Italiassa ovat myös kenties maailman vahvimmat katoliset perinteet. Katolisuuteenhan kuuluu vahvasti anteeksianto. Syntiä saa tehdä vaikka kuinka paljon, kunhan muistaa silloin tällöin sen tunnustaa ja katua hetken. Sen jälkeen on koppa niin sanotusti tyhjä ja valmis uudelleen täytettäväksi. Rangaistukset sopupeliin osallistumisesta eivät ole olleet kovin kaksisia. Vuosi sitten sopupelien järjestelemisestä kiinni jäänyt Italian entinen maajoukkuemies Signori Giuseppe selvisi teoistaan viiden vuoden toimitsijakiellolla. Reilun neljän vuoden päästä mies on siis vapaa palaamaan vanhojen tapojensa pariin. Vuoden 2006 sopupeliskandaalissa puolestaan kasvonsa menettänyt Juventus palasi takaisin huipulle erittäin nopeasti. Epärehellisyydestä ei siis rangaista aivan samalla tavoin kuin esimerkiksi Tampere Unitedin kohdalla. Seura ei ole palaamassa huipulle ainakaan lähitulevaisuudessa.

Italialaiset seurat ovat tehneet vuoden aikana yhteensä 428 miljoonan euron edestä tappiota. Osasyynä roimiin tappioihin ovat tyhjät katsomot. Pääsarja Serie A:ssa katsomot täyttyivät vain 59-prosenttisesti. Keskustelin talvella erään italialaisen kanssa. Kysyin häneltä innostaako jalkapallo. Kaveri vastasi, että ei innosta. Syynä ovat levottomat katsomot, joihin niin sanotuilla sunnuntaikatsojilla ei ole asiaa. Katsomot muistuttavat enemmän sotatannerta kuin jalkapallostadionia. Italialaiset ovat äärimmäisen perhekeskeistä porukkaa. Harva kuitenkaan uskaltaa viedä perhettään katsomaan pelejä, enkä ihmettele lainkaan. Perheiden pois jäänti peleistä on suuri menetys italialaiselle jalkapallolle.

Katsomoväkivalta sekä hulinointi eivät suinkaan ole ongelma pelkästään Italiassa. Huolestuttavia raportteja kuulee aivan liian usein. Uutisia pienemmistä kahakoista aina lähes sotatoimilta muistuttaviin mellakoihin saakka. Yhtenä pahimmista ylilyönneistä mieleen tulee syksyn Kreikka – Kroatia -EM-karsintaottelu. Kreikan kannattajat hyökkäsivät naamioituneina Kroatian kannattajien kimppuun jopa polttopulloja aseinaan käyttäen. Kuvamateriaali hyökkäyksestä oli rajua katsottavaa. Etsinnöistä huolimatta en löytänyt mainintaa, että ottelusta olisi jaettu lainkaan rangaistuksia kummallekaan osapuolelle. Mielestäni tapahtumasta olisi tullut langettaa Kreikalle niin tuntuvat rangaistukset, että siitä olisi kohissut koko jalkapalloileva maailma.

Jalkapallohuliganismin kitkemiseen löytyy toimiva esimerkki Englannista, missä todella ongelmalliseksi muodostunut väkivalta saatiin kontrolliin 1980-luvulla erittäin radikaalien keinojen avulla. Brysselissä Heyselin stadionilla koetun murhenäytelmän seurauksena englantilaisseurat suljettiin ulos Euroopan kentiltä. Liverpoolin panna kesti jopa kuusi vuotta. Muiden seurojen viisi vuotta. Sarjapelejä pelattiin tyhjille katsomoille ja poliisi perusti huligaaneille tarkoitetun rekisterin, jolla kartoitettiin väkivaltaiset yksilöt. Ajatus ”tulta vastaan tulella” on tuonut hyviä tuloksia Englannissa. Ihmettelen, ettei näitä keinoja oteta käyttöön muualla. Esimerkiksi Ruotsissa oli jo viime kaudella aihetta tyhjille katsomoille pelaamiseen. Eivätkä seuroille jaettavat pistevähennyksetkään olisi olleet ylilyöntejä.

Muun Euroopan esimerkkejä katsellessa ymmärtää Palloliiton liian kovaksikin moititun linjan kannattajien toimia kohtaan. Suomalaisella jalkapallolla ei ole varaa katsojien menetyksiin, sitä ei rakas lajimme kestäisi. Suomen ongelmat ovat esimerkiksi Italiaan verrattuna minimaaliset. Ongelmatapaukset ovat yleensä yksittäisiä riehujia tai tähtisädetikkua hieman isompia soihtuja heiluttelevat innokkaat bilemiehet. Toisaalta kannattajaryhmien välistä väkivaltaista liikehdintää sekä keskinäistä uhittelua on jo vuosien ajan ollut ilmassa. Yhteenotoiltakaan ei ole vältytty.

Palloliitolla ja suomalaisilla kannattajaryhmillä on kuitenkin edelleen mahdollisuus kohtalaisen tervehenkisen keskusteluyhteyden saamiseen. Siitä hyvänä esimerkkinä Suomen maajoukkueen kannattajien tifo-hanke. Palloliiton ja kannattajien välisen keskusteluyhteyden avulla kannattajat osasivat hankkia paloturvallisuusmääräykset täyttävää kangasta, ja näin ollen tifoja nähdään taas jatkossa Olympiastadionin pohjoiskaarteessa. En tiedä löytyykö kannattajaryhmistä vastuunkantajia, tai osataanko Palloliitossa arvostaa kannattajia sekä heidän näkökulmiaan. Jonkinlaista keskusteluyhteyttä voisi mielestäni kuitenkin kehittää, myös Palloliiton suunnalta.

Italian esimerkkiä ei kannata seurata – missään nimessä. Saapasmaan ongelmat ja kyvyttömyys puuttua niihin huolestuttavat kuitenkin suuresti. Konkretisoituuko nykyjalkapallon korruptio Italiassa? Onko italialainen jalkapallo tulevaisuudenkuva, apokalyptinen ennusmerkki, joka nakertaa kuningaslajin tulevaisuutta? Sopupelit, katsomoväkivalta sekä taloudelliset tappiot eivät nimittäin suinkaan ole ongelma ainoastaan Italiassa. Niitä on ollut nähtävissä jopa täällä lintukodossamme.

Atte Airo
atteairo@hotmail.com

Usain Bolt on maailman kaikkien aikojen paras sprintteri. Näin on erittäin helppo todeta, sillä miehen nimissä on maailman ennätys sekä sadalla metrillä, että kahdellasadalla metrillä. Ei tarvitse asiantuntijaraateja eikä mielipidekyselyitä todetakseen miehen olevan paras. Kello kertoo kaiken.

Jalkapallossa tilanne on toinen. 22 miestä juoksee pallon perässä 90 minuuttia. Miksi on vaikea erottaa kuka on paras, tai edes hyvä? Vastaus löytynee roolien laajuudesta. Jokaiselle pelipaikalle löytyy lukemattomia eri rooleja. Hiihtäjät tekevät kaikki samaa asiaa. Jokainen lykkii itseään eteenpäin, kuin maailmanloppua pakoon. Maalivahti ja maalintekijä puolestaan ovat kuin yö ja päivä.

Ei tarvitse kuin lukea futisforum2 sivuston keskusteluja hetken aikaa ja ymmärtää miten paljon mielipiteitä löytyy yhdestä pelaajasta. Yksi jumaloi jotakuta pelaajaa ja toinen arvostaa samaa kaveria kuin koirankakkaa keväällä.

Lionel Messi on omasta mielestäni maailman kaikkien aikojen paras jalkapalloilija. Väitän näin, seuraavilla perusteluilla: Tehot ovat uskomattomia ja maailman parhaat pelaajat vaikuttavat kaverin rinnalla junnuilta. Maradona oli aikanaan huikea, samoin Pele ja kumppanit. He pelasivat kuitenkin aikana, jolloin pelaajat menivät peleistä suoraan pubiin. Joskus naukkailtiin myös ennen peliä. Ei ollut ruokavalioita, ei treenejä kahdesti päivässä. Teoria käytiin läpi saunailloissa tai vastaavissa, jos käytiin.

Veikkaaja-lehti kertoi pari viikkoa sitten, kuinka peli on tutkimusten mukaan nopeutunut Englannissa viimeisen viiden vuoden aikana 20 prosenttia. Kaikki voivat päätellä kuinka paljon se on nopeutunut Maradonan tai Pelen ajoista. Silti Messi hallitsee samaan tapaan, kuin nuo kaksi herraa aikanaan. Toki voidaan miettiä, mitä jos nuo kaksi herraa pelaisivat tänä päivänä ja harjoittelisivat kuin Messi. Vaan kun eivät pelaa.

En ole mikään Messin suuri ihailija. Mielestäni mies on neppailija, eivätkä sellaiset ole ikinä olleet aivan minun mieleeni. Arvostan enemmän Tony Adamsin kaltaisia rujoja duunareita. Futaajia, jotka eivät ole mitään varsinaisia esikuvia, vaan elämän runtelemia arjen sankareita. Samaistun paremmin sellaiseen. En kuitenkaan voi sulkea silmiäni Messin erinomaisuudelta.

Toisaalta, miten verrata esimerkiksi maalivahtia tai topparia Messiin? Voiko pelaaja, jonka tehtävä ei ole pelata näyttävästi ja maaleja tehden, olla maailman paras pelaaja. Esimerkiksi Barcelonan Carles Puyol on osoittanut kyvykkyytensä ohjaamalla Barcelonan puolustuksen lisäksi myös Espanjan maajoukkueen menestykseen. Tilastoja katsomalla voisi todeta, että Puyol on jopa tärkeämpi omalle joukkueelleen kuin Messi. Tästä huolimatta toppari jäi taannoisessa FIFAn kultainen pallo -äänestyksessä kauas Messistä. Fabio Cannavaro on ainoa puolustaja, joka on valittu FIFAn vuoden pelaajaksi. Yhdellekään maalivahdille ei ole tätä kunniaa suotu.

On hienoa, että jalkapallossa on mahdollisuus eri mielipiteille. Tavallinen kaduntallaaja voi ja saa olla mitä mieltä tahansa pelaajasta, kuin pelaajasta. On kuitenkin kummallista, että ammattimiesten on vaikea käsittää ja nähdä pelaajien taitotasoa. Englannin Valioliigassa ovat saaneet tililleen kymmeniä tai jopa satoja pelejä sellaiset pelaajat, jotka tuskin olisivat edes Veikkausliigan kärkitasoa. Esimerkkinä Titus Bramble, kaikkien aikojen hasardi.

Mies on pelannut yli 200 ottelua Valioliigassa, jota pidetään kenties maailman kovatasoisimpana liigana. Pelejä on karttunut lukuisten eri valmentajien alaisuudessa kolmesta eri liigajoukkueesta sekä Englannin u-21 maajoukkueesta. Youtubesta löytyy useampi kooste Brablen munauksista. Lisäksi mies on ollut suurissa vaikeuksissa myös siviilissä. Nyt on päällä jo kolmas raiskaussyyte. Bramblea pidettiin aikanaan yhtenä Englannin suurimmista lupauksista. Sillä statuksella hän on saanut uran Englannissa. Mikäli hän olisi esimerkiksi tuntematon suomalainen, ei hänellä olisi ollut mitään mahdollisuutta pelata yli kahtasataa ottelua Valioliigaa. Kerran saadulla vahvalla statuksella voi olla suuri vaikutus jalkapallossa.

Loppuun on vielä pakko mainita Sami Sanevuori. Mies kävi Lahdessa lainalla viime syksynä. Oli todella huono. Kamalia puutteita lähes joka osa-alueella. Suurin osa lahtelaisista oli ilmeisesti kanssani samaa mieltä. Suomen maajoukkueen johto ei. Surkeat näytöt palkittiin paikalla Suomen kokeilumaajoukkueessa Seinäjoen Komia -turnauksessa helmikuussa. Mikäli tällaisilla pelaajilla rakennetaan Suomen jalkapallon tulevaisuutta, olen valmis kannattamaan tv-sarja Pasilasta tuttua operaatiota Brasilian pojat. Eli lasketaan orpoja suomalaispoikia vapaaksi Brasilian kaduille ja noukitaan takaisin Suomeen, kun ovat oppineet pelaamaan lajia.

Kenties on kuitenkin hyvä, että myös umpisurkeita pelaajia nähdään kentillä. Onpahan meillä lajin seuraajilla enemmän puhuttavaa ja kiisteltävää. Sitä paitsi ainakin tuo Titus Bramblen Youtube-pätkä antoi minulle jälleen päivän parhaat naurut.

Atte Airo
atteairo@hotmail.com