Reilu vuosi sitten katselin elokuvan The Damned United. Elämänkertakirjaan perustuva elokuva kertoo legendaarisen manageridiktaattorin Brian Cloughin surullisen kuuluisasta 44. päivän pestistä Leeds Unitedin peräsimessä. Katsoin elokuvan kahden päivän aikana kolmesti. Tuon jälkeenkin olen nähnyt pätkän lukemattomia kertoja. Onhan selvää, että jalkapallo on suuri intohimoni ja kaikki siihen liittyvä kiinnostaa minua suunnattomasti. Miksi kuitenkin juuri tämä elokuva vangitsi minut totaalisesti? Luultavasti koska pintaa syvemmällä elokuva on kuitenkin kertomus jostain aivan muusta, kuin vain yhden miehen epäonnistuneesta työkeikasta. Se on tarina hankalista henkilösuhteista raa’assa maailmassa, jota jalkapallomaailmaksi kutsutaan. Maukkaan siitä tekee se tosiasia, että pääpiirteittäin tapahtumat ovat tosia.

Jalkapallo on vain kulissi, joka peittää taakseen ihmisiä sekä tunteita. Näyttelijät kertovat usein haastatteluissa, kuinka heidät sekoitetaan roolihahmoihinsa. Toisaalta ihmiset ymmärtänevät helposti näyttelijän muistuttavan sen olevan vain hahmo. Jalkapalloihmisille tilanne on toinen. Esimerkiksi Craig Bellamy ei voi sanoa, ettei hän oikeasti ole Craig Bellamy. Ihmiset nauraisivat hänelle. Kuitenkin kaikki, jotka ovat joskus elämässään pelanneet edes jonkinlaista puulaakisarjaa tietävät, ettemme ole kentällä aina omina itsenämme. Kurkistus kulissien ja roolien taakse, juuri siinä piilee elokuvan The Damned United kiehtovuus.

Draamaa sekä törmäileviä henkilökemioita nähtiin jälleen viime viikonloppuna, kun Luiz Suarez sekä Patrice Evra kohtasivat toisensa tulikuumassa ManU vs. Liverpool kamppailussa. Suarez jätti kättelemättä Evraa. Ottelun päätösvihellyksen jälkeen Evra puolestaan kävi juhlimassa voittoa ja nostattamassa yleisöä Suarezin naaman edessä. Mitäpä näistä edes sanomaan… Kuulostaa tapahtumilta, joita voisi sattua ala-asteen liikuntatunneilla, tai puulaakisarjojen kuningassarjassa – Kortteliliigassa. Ei tainnut olla kummankaan miehen tähtihetkiä. Ikävää on se, että tällaiset asiat ja tapahtumat jäävät seuraamaan hienoja pelaajia. Aiemmin mieleeni tuli Luiz Suarezista loistava pelaaja, todellinen pallotaituri ja taistelija. Mies joka pelottomasti hyppäsi pallon eteen Uruguay – Ghana ottelun viimehetkillä, vieden maansa neljän parhaan joukkoon vuoden 2010 MM-kisoissa. Nyt miehestä tulee mieleen kiukutteleva rasisti.

Tässäkin tapauksessa olisi mukava nähdä mitä Suarez ja Evra ajattelevat kentän ulkopuolella. Lehtitietojen mukaan Liverpool manageri Kenny Dalglish oli keskustellut Suarezin kanssa ottelun jälkeen. Olisi oikein mukava kuulla tuo keskustelu. Kenties sekin on jonain päivänä mahdollista, mikäli uruguaylainen päättää kirjoittaa muistelmat. Toivottavasti hän pelaa huikean uran ja muistelmille on kysyntää. Onneksi Suarezilla on vielä aikaa muuttaa uransa kurssi.

Englannissa on riittänyt draamaa tällä kaudella verrattoman paljon. Carlos Tevezin hassun hauskat seikkailut ovat kuulemma päättymässä ja mies on laskeutunut takaisin Manchesteriin. Draama tuskin miehen kohdalla tähän kuitenkaan loppuu. Otsikoihin pamahti melkoinen pommi viikko sitten, kun Fabio Capello ilmoitti yllättäen jättävänsä Englannin maajoukkuevalmentajan pestin. Tähänkin syynä oli ilmeisesti törmäyskurssille ajautuneet henkilökemiat, kun Englannin jalkapalloliitto otti turhan kovan roolin riisuessaan John Terryn kapteeninnauhan. Pidin Englantia tietynlaisena mustana hevosena ensi kesän EM-kisoissa. Joukkue vaikutti vihdoin melko stabiililta. Puolustus sekä keskikenttä olivat aiempaa dynaamisempia ja maalla on huippuluokan maalivahti ensi kertaa sitten Peter Shiltonin. Sinne taisi kuitenkin mennä Englannin mahdollisuuden maan ensimmäiseen Euroopan mestaruuteen. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun Englanti kompastuu kentän ulkopuolisiin tapahtumiin.

Kaikista näistä mielenkiintoisista draamankaarista huolimatta on kaikkein hienointa, että Englannissa on ollut huikean tasainen ja mielenkiintoinen sarja tällä kaudella. Manchesterin seurat kamppailevat kynsin hampain mestaruudesta, ja Mestarien liigaan on tunkua kuin grillille pilkun jälkeen. Kaikkein huikeinta draamaa nähdään vihreällä näyttämöllä. Hyvä niin. Ihmiset ovat vain ihmisiä ja jalkapallo elämää suurempaa.

Atte Airo
atteairo@hotmail.com

Viikonloppuna Suomen uusi presidentti vihdoin saatiin selville. En aio kuitenkaan kirjoittaa presidentinvaaleista, vaan toisesta pitkästä ja mielenkiintoisesta tärkeän vakanssin hoitajan valintaprosessista, nimittäin Suomen Palloliiton puheenjohtajan. Nyt kun ex-pj. Sauli Niinistö voitti presidenttikisan, on selvää, ettei hän enää ehdi Palloliitossa hääriä.

Tällä hetkellä Niinistön jättämää virkaa hoitaa ensimmäinen varapuheenjohtaja Markku Lehtola. Syksyllä on kuitenkin tiedossa uuden puheenjohtajan nimen julkistaminen. Tiistaina ilmoitettiin viisihenkisen työryhmän kartoittavan vaihtoehtoja viran hoitajaksi. Tällä hetkellä on hyvin vaikeaa sanoa, kuka olisi oikea henkilö puheenjohtajaksi, mutta omissa papereissani Eerikkilän urheiluopiston rehtori Göran Enckelman on yhä hyvä ehdokas, kuten oli vuonna 2009 Niinistön ottaessa ylivoimaisen voiton hänestä. Siinä on todellinen futismies, jolla on kokemusta tärkeän viran hoitamisesta, ja tottahan toki lahtelaisuus on aina plussaa. Edellisistä vaaleista on niin vähän aikaa, että luulisi häntä vielä kiinnostavan kyseinen virka.

Niinistö ehti siis olla Palloliiton peräsimessä reilut kaksi vuotta. Parhaiten mieleeni tuolta ajalta on jäänyt ”Saulinhon” esiintyminen FC Lahden harjoituksissa europelien alla 2009. Sopii pohtia, mikä oli syynä tähän omituiseen piipahdukseen. Mikäli Niinistö todella olisi aina ollut jalkapalloihminen henkeen ja vereen, ei hänen olisi tarvinut todistella sitä tällä tavalla.

Niinistön rooli puheenjohtajana ei ole ollut kovin näkyvä, mutta ainakaan hän ei pilannut mitään virassa ollessaan. Vaikea sitten sanoa, olisiko esimerkiksi Enckelman saanut samassa ajassa mitään mullistavampaa aikaan Palloliitossa. Se on kuitenkin varmaa, että Niinistö ei ole voinut kaiken muun kiireensä lomassa käyttää valtaosaa ajastaan jalkapallon parissa. Siksipä toivoisin tulevan puheenjohtajan olevan sellainen, jolle jalkapallo merkitsee paljon, ja hän todella tahtoo viedä suomalaista futista eteenpäin.

Niinistön hyväksi täytyy myös sanoa, että hän on ollut kansan parissa suositumpi puheenjohtaja kuin edeltäjänsä Pekka Hämäläinen 12 vuotta kestäneen valtakautensa loppupuolella. Kuten entisen maajoukkueen päävalmentajan Antti Muurisen kohdalla, kansa kyllästyi mieheen katseltuaan häntä liian pitkään samassa toimessa. Molemmat kuitenkin saivat myös paljon hyvää aikaan, mutta kyllä seuraava puheenjohtaja voisi jättää väliin hämäläismäiset My Game Is Fair Play -hoopoilut.

Jännittävää nähdä, kehen työryhmä lopulta päätyy. Liikaa päteviä henkilöitä tehtävän hoitamiseen tässä maassa ei valitettavasti ole. Esimerkiksi Petri Jakonen voisi olla hyvä mies virkaan, mutta toisaalta hänestä lienee enemmän hyötyä nykyisessä virassaan Palloliiton huippujalkapallojohtajana. Jonkinlainen Niinistön ja Hämäläisen sekoitus voisi olla hyvä: hyvässä maineessa oleva, ansioitunut ja jalkapalloa todella rakastava henkilö.

Paavo Airo

paavoairo@gmail.com

Lahti Cup on nyt siirtynyt historiaan. Se on kuopattu, haudattu syvälle muistojen hautausmaalle. Onneksi sen luona voi vierailla aina silloin kun sitä kaipaa ja siltä tuntuu. Uskoisin sellaisia päiviä tulevan viimeistään ensi talvena. Parhaat muistoni tapahtumasta vuosien varrelta eivät niinkään liity pelitapahtumiin. Toki hienot maalit, Njazi Kuqin kuohahtaminen, Juha Annusen viimeiset esiintymiset, Jari Litmasen lönköttely, häpeälliset tappiot ja maukkaat voitot jäävät muistoihin ikuisiksi ajoiksi.

Parhaat muistoni liittyvät kuitenkin itse halliin ja ihmisiin. Pitkän tauon jälkeen on aina ollut äärimmäisen mukavaa istuutua kaltaistensa joukkoon. Ympäriltä kuuluvat ihmisten kommentit sekä pohdinnat jalkapallosta ovat olleet kuin hunajaa korville. Lahti Cupissa on aina ollut rento tunnelma. Toki ihmiset toivovat hyviä otteita omiltaan, mutta tulos ei turnauksessa ole koskaan ollut kaikki kaikessa. Ylipäätään tapahtuma ja mahdollisuus nähdä kotimaista jalkapalloa ovat saaneet väen iloiseksi. Suurhalli on toiminut Lahti Cupin aikaan kohtaamispaikkana, jossa on aina voinut törmätä tuttuihin naamoihin ja vaihtaa kuulumisia.

Viime viikonloppuna jo neljäs Airojen sukupolvi pääsi katsomaan Lahti Cupia. Sen ei olisi suonut jäävän viimeiseksi. Kaikki hyvä loppuu aikanaan, sanotaan. En tosin ymmärrä miksi. Olisi ollut mahtavaa istuskella vanhana miehenä, kenties itse lastenlasten ympäröimänä Suurhallin lehtereillä tapahtumasta nauttien. Yksittäinen ihminen on kuitenkin koneiston armoilla. Päättäjien ratkaisut tänään näkyvät elämässämme kymmenienkin vuosien päässä. Suurhalli, nimenomaan jalkapallohallina on aina ollut minulle yksi Lahden kaupungin symboleista. Näin ulkopaikkakunnalle aikuisella iällä Lahdesta muuttaneena, koen että minulla on nyt kaupunkiin yksi side vähemmän.

Suurhalli on aina lähentänyt FC Lahtea ja sen kannattajia. Hallissa pääsee erittäin lähelle kenttää ja kuulee pelaajien huutojen lisäksi keskustelut tuomarin kanssa. Oli mukavaa nähdä, kun pikkupojat piirittivät Lahden pelaajia aina mahdollisuuden tullen. Suurimmalle osalle kuhnureista nimikirjoitusten kirjoittaminen on harvinaista herkkua. Lahti Cup on tuonut varmasti vuosittain uusi ystäviä FC Lahdelle. Itsekin näin Lahden ensi kertaa juuri siellä. Talvisen Lahti Cupin myötä kasvoi Kuhnuri kannattaja, näin ei enää tule tapahtumaan – kiitos Lahden kaupungin päättäjien. Lahti otti aikanaan edistysaskeleen rakentaessaan kokomittaisen jalkapallohallin. Puolustellaan Suurhallin uudistusta sitten kuinka hienoin adjektiivein tahansa, nyt mennään kaupunkina jälleen yksi askel taaksepäin.

Viikonlopun kuluessa viereeni istui kaltaisiani. Lahtelaisia, joille jalkapallo ei ole ollut vain osa elämää. Se on vähintäänkin elämäntapa. Kukaan ei maininnut sanallakaan tämän olevan viimeinen Lahti Cup. He katsoivat kuhnureiden otteita ja totesivat joukkueen tarvitsevan vahvistuksia. Puhuttiin tulevasta kaudesta: tavoitteista. En usko kenenkään aliarvostaneen tapahtumaa. Kaikki tiesivät, että kesällä nähdään. Pieni mutta tunteikas joukkomme ei lannistu yhden hallin uudistumisesta. Me tapaamme kyllä ja elämme joukkueemme otteissa vahvasti mukana. Totuus kuitenkin on, että meille kaikille kaiverrettiin sydämeen pieni aukko. Jalkapallo, lahtelaisena urheilulajina on siirretty niin sanotusti romukoppaan. Ymmärrän tietyn sentimentaalisuuden puutteen turnauksen aikana. Se nostaa jo nyt itselleni tipan linssiin, eikähän sellainen sovi lahtelaiselle.

Viimeinen Lahti Cup ei ollut mikään spektaakkeli. Ei olisi pitänytkään olla. Se oli juuri sellainen, kun aina ennenkin: täydellinen. Saavuin perjantain peliin kymmenisen minuuttia ennen Lahden pelin alkua. Kauhukseni huomasin jonon, joka oli näin suomeksi sanottuna aivan helvetin pitkä. Onneksi jonoon osui kanssani samaan aikaan tuttu kasvo. Odottaminen ei tuntunut siis niin pitkältä. Ensimmäiset minuutit ja ottelun ensimmäinen maali jäivät näkemättä. Tapahtuman luonteesta johtuen tällaisetkin epäkohdat voitaneen antaa anteeksi. Vaimea musiikki kaikui peltisessä hallissa poistuessani sieltä viimeistä kertaa. Mieleeni tuli Titanic elokuvan urhoolliset viulistit, jotka soittivat loppuun asti. Samalla tavalla upposi myös Lahti Cup ja Suurhalli: pikkuhiljaa – arvolleen sopien.

Atte Airo
atteairo@hotmail.com

Tämänhetkinen tunnetilani on innokkaan odottava, mutta samalla haikea. Taas kerran on edessä turnaus, joka on kuulunut jokaiseen talveeni niin pitkään kuin asioista jotain muistan. Tänä vuonna nimeä Uusi Lahti -turnaus kantava tapahtuma järjestetään nyt viikonloppuna 32. ja viimeisen kerran perinteikkäässä Lahden Suurhallissa. Eräänlainen ympyrä sulkeutuu, kun pitkään cup-muotoisena pysynyt kilpailu palaa alkuperäiseen neljän joukkueen turnausmalliin.

Turnausmalli on kaikkien kannalta kelpo ratkaisu. Tietysti olisi jännittävämpää, mikäli pelattaisiin kerrasta poikki -menetelmällä, mutta koska nyt kaikki joukkueet pelaavat toisiaan vastaan, näkevät kilpailun suurin kohderyhmä, lahtelaiset, varmuudella kolme kovaa peliä viikonlopun aikana. Onhan mukana vain veikkausliigaseuroja, eikä mitään junioreita peluuttavia porukoita Baltiasta. Cupin heikkoudeksi voitaisiin laskea myös se, että mahdollinen häviö perjantaina jättäisi mieliin huonommat muistot kilpailusta, ja rahapalkintokin jäisi saamatta. Nauttikaamme Suurhallin tunnelmasta vielä maksimaalisen paljon Kuhnureiden otteluita seuraten, vielä kun se on mahdollista.

Uusi Lahti -cupin (tai -turnauksen) tulevaisuudesta ei ole vielä varmuutta. Kenties kilpailu pelataan ensi talvena ulkona, mutta onko siinä sitten mitään järkeä? Lämpimässä hallissa pelattava Uusi Lahti -cup on aina ollut hyvä kauden avaus Liigacupin rinnalla kylmimmän talven keskellä, jolloin ei olisi kovin mukavaa seisoskella kentän laidalla varpaat jäässä seuraamassa puolivalmiiden joukkueiden peliä, joka vielä etsii uomiaan. Lahden seudulla ei yksinkertaisesti ole toista Suurhallin veroista areenaa, jolla voitaisiin järjestää täysimittaisen jalkapallokentän otteluita tarjoten samalla laadukkaita oheispalveluita.

Onneksi kaupunki kaavailee Mukkulaan uutta jalkapallohallia, jonka olisi tarkoitus korvata Suurhallin jättämä aukko jalkapalloilijoiden harjoitusolosuhteissa. Toivottavasti kyseisestä hallista tehdään paremmin myrskyä kestävä kuin Trondheimin ja Helsingin Jätkäsaaren samantyyppisistä, jotka ovat joulunajan myrskyjen jäljiltä käyttökelvottomia ja aiheuttivat omistajilleen melkoisen laskun. Hyvä, että tällainen halli on suunnitteilla, mutta on selvää, ettei Mukkulassa tulla pystymään järjestämään samanlaisia yleisötapahtumia kuin Suurhallissa. Positiivista Mukkulan hallissa on se, että oikealla tavalla tehtynä se on pelaajien fysiikalle ystävällisempi kuin pehmennettynä betoninakin tunnettu ja oletettavasti monet vammat aiheuttanut Suurhallin alusta.

Mitä sitten on luvassa viikonloppuna Suurhallissa? Perinteiseen malliin hyvää tunnelmaa, jänniä pelejä ja kaiken suolana testimiesten, ja miksei sopimuksellistenkin, taitojen arvioimista. Kuhnureilla on kaksi puolustuspään pelaajaa, nuori Dokus Can Turkin yhteistyöseura Bucasporista sekä ex-Hansa Rostock, saksalainen Hendrik Grossöhmichen try-out-miehinä. Turkkilaisesta on vaikea ennen näkemistä sanoa mitään, mutta erityisesti saksalaisen suhteen odotukset ovat korkealla, ja näkisin, että CV:n perusteella hänellä on aineksia yltää paremmalle tasolle kuin edellinen ulkomaanapu Lahden puolustusosastolla, Tennant McVea. Topparia joukkue todellakin kaipaa, sillä viime kauden Ykkösen kenties paras keskuspuolustaja Jukka Sinisalo tarvitsee rinnalleen kokeneen pelaajan, joka jaksaa pelata koko pitkän kauden varmoin ottein. Joel Meron kaltaiset lahjakkaat juniorit ovat tässä vaiheessa hyviä rotaatiopelaajia.

Perjantaina se sitten alkaa, armoton kolme päivää kestävä pallon tuijotus, jota on hyvä höystää kotisohvalla tai vaikka pubissa ulkomaisten sarjojen pelejä seuraten. Pelit pyörähtävät käyntiin klo 17, kun FC Lahti kohtaa Kuopion Palloseuran. Nämä kaksi, sekä Haka ja HJK muodostavat neljän joukkueen sarjan, mutta ei pidä unohtaa, että onhan sunnuntaina näytösottelun merkeissä luvassa Reipas – Kuusysi -paikallisvääntökin. Muistakin derbyistä voidaan puhua, kun Haka ja HJK sekä FC Lahti ja HJK kohtaavat. Mielenkiintoisia otteluja siis odotettavissa.

Paavo Airo

paavoairo@gmail.com

Eric Cantona kohahdutti noin viikko sitten ilmoittaessaan aikeistaan lähteä Ranskan presidentinvaalikampanjaan. Päätös ei sinänsä tullut yllätyksenä. Mitä muutakaan voidaan odottaa Gallian kukolta, joka on jo valmiiksi elämää suurempi henkilö. Cantona on ilmiö, boheemi taitelija, joka ymmärsi, että jalkapallokenttä on näyttämö ja hän sen tähti. Toisaalta hän oli myös raudanluja ammattilainen, aikamme lahjakkaimpia jalkapalloilijoita sekä omalaatuinen filosofi. Mies osoitti, että kaulukset pystyssä voi kulkea läpi elämän ja menestyä.

Suuret persoonat, kuten Cantona antavat lajille kuin lajille mukavan lisämausteen. Olen aina mieltänyt jalkapallon hieman boheemiksi lajiksi. Ottelut kestävät vain 90 minuuttia, mutta jalkapalloileva maailma ei koskaan nuku. Monet suuret näytelmäkirjailijat ovat ymmärtäneet elämän olevan suurta näytelmää. Sama pätee jalkapalloon: se on esitys, jota kirjoitetaan jatkuvasti. Selkeää päätähteä siinä vain harvoin on, mutta silloin tällöin jollekulle annetaan mahdollisuus lyhyeen monologiin. Näytelmän tyyli vaihtelee aina komediasta tragediaan. Marraskuussa menehtyneen Gary Speedin kohdalla päädyttiin lopulta Italialaiseen oopperaan – surulliseen loppunäytökseen.

Englannissa viheriön näyttämölle on kansan naurattajaksi noussut uusi narri: Mario Balotelli. Interissä pelatessaan mies tunnettiin lähinnä omahyväisenä paskiaisena. Manchesterissä hän on löytänyt itsestään uuden itseironisen puolen. Balotelli on seurannut Eric Cantonan jalanjälkiä ja tehnyt itsestään ilmiön. Muuttaessaan Manchesteriin Balotelli piti kaupunkia harmaana ja tylsänä. Ilmeisesti hän otti tehtäväkseen hieman värittää sitä. Nyt ei koskaan tiedä milloin mies ampuu kotonaan ilotulitteita ja sytyttää tulipalon. Tai turhautuessaan parkkipaikan etsimiseen, jättää autonsa keskelle vilkasta tietä. Balotelli on helpottanut huomattavasti jalkapalloilijoiden toilailuista kirjoittavien julkaisuiden työtä.

Missä ovat Suomen Eric Cantonat sekä Mario Balotellit? Kai Pahlman muistetaan kentiltä erittäin värikkäänä persoonana, samoin Atik Ismail. Tietenkin voidaan mainita myös televisiopersoona Pasi Rautiainen. Hänen persoonansa on sen verran eriskummallinen, että sen avulla mies pystyy elättämään itsensä. Mutta missä nuoremman polven boheemit taiteilijasielut tai eksentriset ADHD räksyttäjät? Ilmeisesti heitä kuitenkin on olemassa yhä edelleen. Jalkapallolla on Suomessa sen verran huono media näkyvyys, ettei heistä välttämättä kirjoiteta kovin näkyvästi.

Ilahduin suuresti, kun kuulin Tommi Karin siirrosta FC Lahteen. Ajattelin Lahden haaviin tarttuneen taitonsa osoittaneeseen liigatason pelimieheen. Paperi joka ei kelvannut Drillon Shalalle, kelpasi Jyväskylän suosikkipojalle. Innostuin vielä lisää, kun luin miehen olevan omituinen persoona. Jouduin tosiaan lukemaan asiasta, sillä en ole henkilökohtaisesti pannut merkille miehen olevan mikään erikoinen tyyppi. Tosin ovathan kahden etunimen miehet yleensä kansantaiteilijoita. Mielestäni värikkäille persoonille on joka tapauksessa tilausta Lahdessa. Pidän jalkapallojoukkueesta kuin ateriastani: Mukana pitää olla tulinen ainesosa, vaikka se joskus saakin aikaan ripulin. Toivottavasti Tommi Kari on sellainen.

Suomen A-maajoukkueessa on käyty läpi niin sanottu nuorennusleikkaus. Eniten jäin kaipaamaan juuri persoonia. En pelkästään nimiä paperilla. Hannu Tihinen, Shefki Kuqi, Teemu Tainio sekä Jari Litmanen ovat kaikki melko omalaatuisia tyyppejä. Nuorissa Huuhkajissa on vakavan oloisia tyyppejä. Toivottavasti vakavuus johtuu vain nuoresta iästä ja Suomen tulevaisuuden toivot antavat jatkossa enemmän tilaa persoonilleen. Mikäli kentällä ja sen ulkopuolella osaa ja uskaltaa ottaa roolia, silloin kykenee suuriin asioihin. Teemu Pukkia on kannustettu Schalkessa jättämään harmaa viittansa kotiin. Saksassa tiedetään, ettei sivurooleja tekemällä nouse tähdeksi.

Atte Airo
atteairo@hotmail.com

Viimeisen puolen vuoden aikana on Veikkausliigasta siirtynyt varsin mukava määrä pelaajia harjoittamaan ammattiaan ympäri Eurooppaa. Tällä hetkellä suomalaiset valloittavat erityisesti Saksaa, etunenässä Teemu Pukin johdolla. HJK:n hyvät otteet syksyllä Schalkea vastaan noteerattiin selvästi muissakin saksalaiskaupungeissa kuin pelkästään Gelsenkirchenissä. Viime ajat ovat antaneet uskoa siihen, että Veikkausliiga voi olla hyvä ponnahduslauta ulkomaille siinä missä esimerkiksi Ruotsin Allsvenskankin.

Vielä vuosi sitten Suomen A-maajoukkueen tilanne näytti kammottavalta, erityisesti pelaajiston osalta. Esimerkiksi hyökkääjän paikalle ei ollut yhtään kovassa kunnossa olevaa maalinsylkijää. Jalkapallossa asiat kuitenkin saattavat muuttua äkisti, kuten A-maajoukkueesta voidaan huomata. Joukkueen taso ei järisyttävästi ole noussut vuoden takaisesta, mutta olennaisinta on se, että nyt maasta löytyy huomattavasti paremmassa asemassa seurajoukkueessaan olevia pelaajia. Niklas Moisanderin, Roman Eremenkon, Teemu Pukin ja Alexander Ringin kaltaisten avainpelaajien varaan on hyvä rakentaa uuden sukupolven miehistöä.

Edellä mainituilla pelaajilla on yksi olennainen yhdistävä tekijä. Jokainen on edustanut enemmän tai vähemmän juniori-ikäisenä ulkomaista seuraa. Pitkään on jalkapallopiireissä kiistelty siitä, onko järkevää lähteä nuorena ulkomaille. Kaikki eivät tietenkään siellä onnistu lyömään läpi, esimerkkinä Jami Puustinen Manchester Unitedissa. En kuitenkaan usko, että esimerkiksi vietetyt vuodet Chelsean junioreissa tuhosivat Tomi Saarelman uraa. Harva Chelsean englantilaisistakaan junioreista päätyy pelaamaan kovin kummoisella tasolla aikuisena.

Kiinnostavaa kyseisen avainnelikon urissa on myöskin se, että jokainen on pelannut Veikkausliigaa ennen läpimurtoaan huippujoukkueen edustukseen. Harva suomalainen on pelaamatta lainkaan kotimaista pääsarjaa lyönyt läpi ulkomailla, vaikka moni on sitä yrittänyt. Maitojunassa Suomeen onkin palannut sellaisia naamoja kuin Mika Ääritalo, Heikki Haara, Henrik Moisander ja paljon muita.

Voisi siis kuvitella, että paras tie huipulle on hankkia juniori-iässä oppeja ulkomailta, palata Suomeen sitten kun fysiikka riittää miesten peleihin, vakuuttaa hyvien esitysten kautta ulkomainen seura ja allekirjoittaa sopimus edustusmiehistön kanssa. Tätä teoriaa vastaan kuitenkin puhuu se seikka, että maamme viime aikojen menestyneimmät jalkapalloilijat, Jari Litmanen, Sami Hyypiä, Mikael Forssell ja Jussi Jääskeläinen eivät ole noudattaneet nykymaajoukkueen avainpelaajien kaavaa, vaan ovat Forssellia lukuun ottamatta pelanneet melko kypsään ikään asti Suomessa ja siirtyneet sitten koviin ympyröihin. Forssellista omalaatuisen tapauksen tekee se, että hänellä ei juuri ollut näyttöjä miesten peleistä Suomessa ennen siirtoaan Chelseaan, jossa hän iski pian, jo toisessa ottelussaan kaksi maalia.

Jalkapallossa harva asia on yhtä mustavalkoinen kuin Litmasen Copa Mundialit. Nämä viimeksi mainitut, edellisen ”kultaisen sukupolven” edustajat kun ovat olleet nuoria sellaiseen aikaan, jolloin otteluita televisioitiin vähemmän ja pelaajien, erityisesti nuorten, ”scouttaus” oli vähäisempää kuin tänä päivänä. Siispä siirtyminen nuorena ulkomaille ei ollut ennen yhtä luonnollinen ilmiö kuin nyt. Nykyään suomalaisiakin tarkkaillaan jo hyvin nuorena, mistä osoituksena Everton värväsi TPV:stä vasta 12-vuotiaan Miko Virtasen. Siirto luonnollisesti herätti Suomessa keskustelua, koska eihän moista joka päivä tapahdu. Onkin mielenkiintoista nähdä, kuinka hyväksi hän huippuolosuhteissa ja -valmennuksessa kehittyy.

Yhteenvetona voidaan todeta, että polkuja huipulle on monia, mutta yhtä ainoaa oikeaa ei ole, vaan menestyminen kansainvälisesti on ennen kaikkea kiinni omista lahjoista ja harjoittelun määrästä. Vaikea kuvitella, että Litmanen olisi ollut huomattavasti parempi pelaaja jos olisi viettänyt nuoruutensa muualla kuin Suomessa.

Paavo Airo

paavoairo@gmail.com

Vuosi on vaihtunut. On siis hyvä aika kerrata hieman mennyttä, sekä miettiä myös tulevaa. Kausi 2011 oli mielestäni yksi parhaita koko FC Lahden historiassa. Putoaminen karisti monta ennakkoluuloa. Lahdessa ei tarvinnut laittaa lappua luukulle putoamisesta huolimatta, lisäksi jalkeille saatiin jopa yllättävän kova nippu pelaajia. Divari toi mukanaan Kisapuiston, sekä hyvän makkaratarjoilun lisäksi monia uusia ja mielenkiintoisia vastustajia. Alempi sarjaporras sekä kilpailukykyinen pelaajamateriaali yhdistettynä Tommi Kautosen valmennusfilosofiaan tarkoitti sitä, että Lahdessa saatiin nauttia maalirikkaasta sekä voitokkaasta kaudesta. Tuntui että jopa sää suosi lahtelaisia, sillä sateisilta kotipeleiltä vältyttiin melko mukavasti.

Kauden kruununasi viimeinen ottelu OPS:aa vastaan. Lahden varmistettua nousun edellisessä pelissä Hämeenlinnaa vastaan, sai Kisapuistossa nauttia täysin paineetta nousujuhlista. FC Lahden Kannattajat toivat mukavasti tunnelmaa ja Que Sera Sera soi vieläkin silloin tällöin päässä. Harvoin olen ollut niin hyvällä tuulella hävityn ottelun jälkeen, kuin silloin olin. Olen oikeastaan vieläkin. Onnistuneen kauden jälkeen parasta on juuri se, että saa olla kevein mielin läpi talven ja kevään. Huolettomuus on jalkapallokannattajan miellyttävin tunne: sen lähemmäs ei onnellisuutta voi päästä.

Ilahduttavaa kaudessa 2011 oli myös lahtelainen jalkapalloyleisö, joka löysi tiensä pienen alku-ujostelun jälkeen Kisapuistoon melko mukavissa määrin. Suuri miinus taas voidaan antaa otteluiden markkinoimiselle. Kauden 2010 jälkeen Hassen sirkuksen purettua telttansa ja jatkettua kiertuettaan muissa maisemissa, tilalle tuli korkeintaan ruotsinlaivan taikurishow. Lahti – PK-35 Vantaa ottelua saapui katsomaan jopa 4436 katsojaa. Nämä houkuteltiin vain ilmoittamalla, että nyt paikalle odotetaan 5 000 katsojaa. Mitä oltaisiinkaan saatu aikaan Hassen kaltaisella tekemisellä, puuhastelun sijaan. Kuluiko toimitusjohtaja Ari Koskisen aika kaikkeen muuhun ja onko FC Lahden toimistolla miesvajetta? Mikäli näin on asian laita, niin olisiko paikallaan palkata tulevalle kaudelle toimitusjohtajan avuksi ottelutapahtumien markkinointiin ja organisointiin ihan oma erikoismiehensä?

Oli miten oli. Kausi 2011 osoitti, että nyt viimeistään FC Lahdesta on tullut kaupungin jalkapalloväen yhteinen seura. Joukkue kiinnostaa ainakin melko mukavasti. Olipa sarjataso sitten liiga tai divari. Olisi toki huolestuttavaa, mikäli näin ei olisi. Siinä tapauksessa varmasti mietittäisiin onko Lahdessa kannattavaa ylipäätään yrittää pyörittää uskottavaa jalkapalloseuraa. Menneen kauden perusteella voidaan mielestäni ajatella, että kyllä kannattaa. Lisäksi on ollut ilahduttavaa nähdä, miten divariin on suhtauduttu FC Lahden toimistolla. Ihmisille on välitetty viestiä, ettei Lahdelle ole mikään katastrofi pelata Ykkösessä. Esimerkiksi AC Oulu on tehnyt liigassa pelaamisesta itseisarvon, enkä oikein usko sen olevan oikea tie, kun puhutaan pitkäikäisen jalkapalloseuran luomisesta. FC Lahti tuntuisi olevan oikealla tiellä ja hyvä niin.

Toivottavasti sama maltillisuus jatkuu tulevalla kaudella. 33 ottelua on suuri haaste. Miten saada vähillä pelimerkeillä riittävän laadukas ja leveä materiaali, jotta kausi voidaan viedä kunnialla läpi. Onneksi suurimmalla osalla joukkueista on sama ongelma. Siispä keväällä vapailla markkinoilla saattaa olla iso kasa laadukkaita pelaajia, jotka ovat valmiita tinkimään palkastaan päästäkseen harjoittamaan ammattiaan. Toivottavasti lahtelainen, paljon puhuttu ja kehuttu juniorityö näyttää tulevalla kaudella tasonsa ja Lahdessa vipeltää joukko lahjakkaita nuoria pelaajia. Ringinleventäjiä tarvitaan, sillä loukkaantumisia tulee varmasti paljon.

Suurin toiveeni tulevalle kaudelle on, etteivät viheriön ulkopuoliset asiat vie huomiota itse seuralta ja lajilta. Viime kaudella FC Lahti joutui maksamaan aivan liikaa sakkoja. Suurimman osan sakoista aiheuttivat FC Lahden Kannattajat. Toki Palloliito jakoi sakkoja jopa naurettavan kovalla kädellä. Toisaalta Lahden Kannattajat tuskin tekivät kaikkeaan, jottei Palloliitolle olisi jäänyt mitään syytä sakottaa. Etenkin Kisapuiston katsomon ja kentän välinen etäisyys aiheutti ongelmia. Se taisi olla innokkaalle faniryhmälle liian pieni. Onneksi kausi 2012 pelataan Stadionilla. En usko FCLK:n porukassa olevan ketään niin akrobaattista jäsentä, joka onnistuisi rynnimään Stadionin pääkatsomosta kentälle tai sen välittömään läheisyyteen (tämä ei sitten ole haaste). Tavaroiden heittelyn porukka voisi lopettaa, se on typerää toimintaa. En minäkään heittele tavaroita, enkä koe jääväni mistään paitsi. Tässä olivat toiveeni kaudelle 2012. Ai niin hetkinen, olihan vielä yksi: Toivottavasti Merosen makkaroita on Lahden peleissä tarjolla myös tänä vuonna!

Atte Airo
atteairo@hotmail.com

Suomen väestöstä vain reilut viisi prosenttia puhuu ruotsia äidinkielenään, mutta jalkapallopiireissä heidän osuutensa on varsin näkyvä, etenkin A-maajoukkueen viime vuosien pelaajistossa. Veikkausliigaan rutkasti suomenruotsalaista väriä on 2000-luvulla tuonut erityisesti IFK Mariehamn, unohtamatta tietenkään perinteikästä FF Jaroa. IFK nousi liigaan sensaatiomaisesti vuonna 2004 ja on sen jälkeen vahvasti juurtunut sinne. Tulevan kauden joukkueista IFK on yksi mielenkiintoisimmista, ja uskallan povata heille hyvää kautta, etenkin jos seuran havittelemat Jani Lyyski ja Tommy Wirtanen palaavat Grönvitt-paitaan.

Sensaatiomaisen liigaan noususta teki se, että vuotta aiemmin IFK oli noussut Ykköseen, jossa se oli pelannut pitkän historiansa aikana aiemmin vain yhden kauden, ja tällä kertaa seura kiipesi saman tien pääsarjatasolle. Nyt, samaan aikaan kun muilla pienillä paikkakunnilla ollaan vaikeuksissa seurojen rahoittamisen kanssa, on velattoman IFK:n taloustilanne Suomen parhaimmasta päästä. Tuoreen osakeantinsa myötä saarelaisten kassaan on kilahtamassa reilut 650 000 euroa. Sitä voidaan pitää hienona saavutuksena, sillä esimerkiksi täällä Lahdessa voidaan vain haaveilla noin hyvin onnistuvasta osakeannista, vaikka Lahti onkin huomattavasti suurempi talousalue. Tietysti täytyy muistaa, että Ahvenanmaalla ei ole muita suuria seuroja esimerkiksi jääkiekon puolella vaikeuttamassa rahankeruuta.

Mielenkiintoisen IFK:n osakeannista tekee se, että seuran pääomistajaksi on näillä näkymin tulossa paikallinen rahapelifirma Paf. Ensinnäkin herää väistämättä ajatus siitä, miten arveluuttavaa on, jos vedonlyöntiä tarjoava yhtiö omistaa urheiluseuran, jonka ottelut ovat pelattavissa sen kohdelistoilla. Toisaalta vedonlyöntivilppiä on viime aikoina ilmennyt niin paljon, että en usko Pafin lähtevän hölmöilemään tässä asiassa millään tavalla. Sitäpaitsi yhtiö on aiemminkin tukenut IFK:ta sekä Atlético Madridia rahallisesti, eikä siihen ole tarvinut puuttua.

Toinen mielenkiintoinen seikka on se, että pääomistaja ei saa näkyä mitenkään seuran mainonnassa. Syy on selvä, Veikkaus kun on mestaruussarjan pääyhteistyökumppani, eikä kilpailijaa voi markkinoida seuran osallistuessa Veikkausliigan toimintaan. Voidaan siis miettiä, miksi Paf tahtoo tukea seuraa, joka hyvin pienellä todennäköisyydellä tuottaa rahallista voittoa, eikä edes tuo firmalle näkyvyyttä. Luultavasti taustalla on vain halu auttaa koko saaren ylpeyttä pysymään pystyssä. Pafin omistusosuus tulee pyörimään arviolta 100 000 euron paikkeilla, mikä on melkoisen pieni osuus yhtiön useiden kymmenien miljoonien eurojen suuruisesta vuosittaisesta liikevaihdosta, eikä siihen nähden kovin massiivinen panostus.

Seurassa on tehty monia asioita viimeisen kymmenen vuoden aikana oikein, mutta kaikkein suurin hatunnosto täytyy osoittaa IFK:n päävalmentajalle Pekka Lyyskille. Lyyski nosti seuran aikoinaan raketin lailla ykkösdivisioonan kautta Veikkausliigaan, eikä ole vieläkään saanut lähtöpasseja päävalmentajan paikalta. Lyyski on toiminut IFK-luotsina vuodesta 2002, mikä tekee hänestä Veikkausliigan tämän hetkisistä valmentajista pisimpään yhtäjaksoisesti samaa seuraa käskyttäneen valmentajan. Lyyskistä on muodostunut olennainen osa seuran profiilia, vähän kuin Arsene Wengeristä Arsenalissa.

Maarianhamina on pieni kaupunki, mutta yleisömäärät IFK:lla ovat olleet siihen nähden kelvollisia Veikkausliigassa. Seuran kotiotteluissa käy väkeä ympäri saarta, ja tunnelma peleissä on yleensä hyvä. Ahvenanmaalla on erilainen kulttuuri kuin Manner-Suomessa, mikä tekee IFK:sta piristävän erilaisen seuran muihin Veikkausliigajoukkueisiin nähden.

Paavo Airo

paavoairo@gmail.com

Säätiedotuksissa on puhuttu pitkin viikkoa mustasta joulusta. Kuhnurisydäntä tuo väri lämmittää aina, joten ei haittaa! En voi sanoa olevani erityisen innokas jouluihminen. Mielestäni joulu kuitenkin on kenties vuoden parasta aikaa. Se ei kuitenkaan johdu notkuvista pöydistä, kanelintuoksuisesta puurosta, ei lahjoista eikä (koti)kaljasta. Ei sillä etteivätkö kaikki edellä mainitut olisi hyvä lisä. Kaikkein hienoin jouluperinne tulee kuitenkin sateiselta saarelta: nimittäin joulunajan Englannin Valioliigakierrokset! Lyhyen ajan sisällä pääsee television välityksellä vierailemaan Lontoossa, Birminghamissa, Newcastlessa, Manchesterissa ja niin edelleen. Jokaiselle löytyy jotain – ja mikä tärkeintä – lähes joka päivä, aina tammikuun neljänteen päivään saakka pelataan jalkapalloa! Viheriöt ovat tyhjillään lähinnä vain aatonaattona, aattona ja joulupäivänä. On aika, jolloin saatetaan hyvinkin voittaa tai hävitä mestaruus. Otteluruuhkassa testataan kunnon ja taitojen lisäksi pääkoppaa, katsotaan kuka tosissaan tahtoo voittaa.

Joulunajan kruununa on legendaarisen perinteikäs Boxing Dayn kierros, joka pelataan Tapaninpäivänä. Boxing day nimitys on ilmeisesti peruja vanhasta Englantilaisesta tavasta, jolloin rikkaat laittoivat rahaa, lahjoja tai jouluruuantähteitä laatikoihin ja jakoivat ne palvelijoilleen. Englantilaisille jalkapalloihmisille tuo päivä on kenties vuoden tärkein. Ymmärrän heitä hyvin, sillä myös itselleni tuosta jalkapalloperinteestä on muodostunut erittäin tärkeä. Jouluhulinan jälkeen on äärimmäisen mukava hiljentyä hetkeksi television ääreen ja siirtää ajatukset olennaiseen. Televisiosta ei välity harras, vaan ratkiriemukas tunnelma.

Muu jalkapalloa pelaava Eurooppa vetäytyy joulun alla tauolle, jolta palataan vasta seuraavan vuoden puolella. Luojan kiitos on olemassa jalkapallohullu Englanti! Voi olla, että pelaajat ajattelevat hieman toisella tapaa. Silloin tällöin väläytelläänkin ajatusta, että myös Englannissa vietettäisiin joulun aikaan talvitaukoa muun Euroopan tapaan. Englannissa perinteet ovat kuitenkin niin vahvat, etten usko niiden rikkoutumiseen. Pelaajien tienatessa kymmeniä tuhansia puntia viikossa potkimalla palloa ei heillä oikein ole varaa valittaa liian vähistä lomapäivistä.

Englantilaisille joulunajan jalkapallo on jopa niin tärkeä, että ensimmäisessä maailmansodassa, joulun tulitauon aikaan, englantilaisjoukot pelasivat futista saksalaisten vihollistensa kanssa juoksuhautojen välissä ei-kenenkään-maalla. Sotilaat varmasti toivoivat, että koko sota olisi voitu ratkaista jalkapalloa pelaamalla, eikä silmitöntä teurastamista olisi tarvinnut jatkaa. Maailmanhistorian kannalta tuo ratkaisu ei varmastikaan olisi ollut paras mahdollinen, sillä kuten Gary Lineker aikoinaan lausahti: ”Jalkapallo on peli, jossa 22 miestä juoksee pallon perässä 90 minuuttia ja lopulta Saksa voittaa.”

En oikein jaksa uskoa, että englantilaiset kuitenkaan olisivat sen jalkapallohullumpaa, kuin muutkaan kansat Keski- ja Etelä-Euroopassa. Miksi siis Englannissa pelataan jouluna ja muualla ei? Ovatko kenties kristilliset perinteet muualla vahvempia kuin Brittien saarilla? Eikö englantilaisilla ole muita jouluperinteitä? Noudattavatko muut kansat jouluperinteitä konservatiivisemmin ja hartaammin, joten kaikki ylimääräinen hulabaloo on kitketty joulunajalta? Kenties vastaus on, että englantilaiset ovat vain harvinaisen viisasta porukkaa. Nimittäin esimerkiksi tuo Boxing Day tunnetaan Englannissa jalkapallon lisäksi vuoden suurimpana shoppailupäivänä: siis toisin sanoin helvettinä! Mikäli puolisoni vaatisi minua kaikkien joulukiireiden jälkeen ja täydellä vatsalla lähtemään kanssaan shoppailemaan, suuntaisin mitä luultavammin pubin kautta katsomaan jalkapalloa. Kenties Englannissa on harvinaisen paljon kaltaisiani ihmisiä, joten päivästä on päätetty tehdä kansallinen jalkapallopäivä. Mikäli jollain lukijoistamme kuitenkin on tarkempaa tietoa englantilaisen joulunajan jalkapalloperinteen synnystä, niin ilahduttaisi kovasti, mikäli jakaisit tietosi Vaihtopenkin kommenttiosiossa.

Totuuden nimissä täytyy vielä mainita, että mielestäni perheelläni on mitä mainioimmat jouluperinteet. On äärimmäisen mukava viettää joulua läheisten kanssa, hyvien ruokien, juomien ja keskusteluiden ääressä. (Voinette arvata mikä on keskustelujen keskipisteenä.) Englannin Valioliiga kuitenkin auttaa suuresti virittäytymään juhlatunnelmaan ja pitämään sitä yllä aina vuodenvaihteen tuolle puolen. Pasi Rautiainen julkaisi edellisessä Käskyttäjä-blogissaan syntymäpäiväonnittelut ystävälleen Jallu Rantaselle näin sanoen: ”Pidä kliffat synttärit. Muistathan ikuisen sloganimme “hauskaa voi pitää ilman ******, mutta sehän on vain teeskentelyä.” Hetken aikaa mietin, mitä tuo ****** oikein tarkoittaa, kunnes sen tajusin: ”Hauskaa voi pitää ilman futista, mutta sehän on vain teeskentelyä.”

Vilpittömän hauskaa joulua ja päräyttävän onnellista uutta vuotta kaikille Vaihtopenkki-blogin lukijoille sekä jalkapallon ystäville!

Atte Airo
atteairo@hotmail.com