http://www.youtube.com/watch?v=qlkqdALMLFU&feature=related
Isäni muistelua
Ukkoni ja mummoni, Matti ja Mari, ”jälkikasvuineen”,
Liisa, Pekka, Ida, Antti ja Mari, olivat aikoinaan muuttaneet
Kurkijoelta Jaakkimaan. Aurajoen salokylästä olivat he ostaneet
kaksi pienehköä rajakkain sijaitsevaa tilaa.
Savikon tilalla, joka myöhemmin isän ja sedän erotessa oli jäänyt
sedälleni, oli ollut muutamia hehtaareja valmista peltoa.
Särkän tila sen sijaan, joka oli jäänyt isälleni, oli ollut
melkein kokonaan metsämaata. Rakennuksia oli jonkin verran ollut
molemmilla tiloilla.
Ukkoani en muista nähneeni. Oli kait kuollut minun pienenä ja
nuorena ollessa, ettei ole jäänyt mieleeni. Hän oli ollut hevosmies
ja markkinoilla kävijä. Sieltä hän oli saanut vammankin, joka oli
johtanut hautaan. Ukko oli kerran löydetty tienvarteen tuupertuneena,
päälle ajettuna. Aisan sakara oli töytäissyt hartioihin. Jonkin aikaa
sairasteltuaan hän oli kuollut.
Mummoni eli kauemmin, joten hänet muistan. Lienen ollut viiden
vuoden ikäinen, kun kävin mummon kanssa jalkapatikassa
kotipitäjämme kirkossa. Sinne oli matkaa noin yhdeksän kilometriä.
Muistan kun mummo kuolinvuoteellaan kertoi unestaan. Hän oli
joutunut tekemään tiliä tekemisistään ja tekemättä jättämistään.
Kertomansa mukaan hän oli kuitenkin selviytynyt koettelemuksistaan.
Noin parin tunnin kuluttua kertomastaan hän kuoli.
Tätini, isäni siskot, olivat menneet hyvin ”kaupaksi”
avioliittomarkkinoilla. Liisa oli saanut Antin, Ida Heikin ja Mari
Simon, setä Antti oli saanut Loviisansa.
Isä Pekalle ja Anna-Maria äidille, oli siunaantunut suuri lapsijoukko.
Synnytyksiä oli kait ollut toistakymmentä, mutta pitemmäksi aikaa
eloonjääneitä vain kahdeksan. Matti, Ida, Väinö, Hilja, Jussi, Uuno,
Heikki ja Yrjö.
—
Synnyin 1916. Olin siis nuorin, ”pahnanpohjimmainen”.
Keskosena syntynyt, erittäin heikko ja heiveröinen. Kukaan ei
uskonut eloonjäämiseeni.Vanhimmat sisaruksistani olivat olleet
kovin vihaisia, lähinnä äidille, kun vielä ilmaantui yksi rääpäle,
pitkähkön tauon jälkeen.
Pienen salokyläläisen pojan maailma oli hyvin suppea-alainen.
Edellä kertomaani, mummon kanssa tekemääni reissua lukuun ottamatta,
en muista käyneeni oman kyläni ulkopuolella ennen kansakoulua.
Ikäisteni seuraa ei myöskään ollut kotona, eikä lähinaapureissa.
”Lapsellista” aikaa ei oikeastaan ollut lainkaan. Askareiden
toimittaminen, ns. ”käsikassarana” oleminen olivat ajankuluna.
Kun sen verran vartuin, että pystyin paimenpojaksi, oli lehmien
metsälaitumelle ajo kesäisin aamuin ja illoin minun tehtävänä.
Meille oli ostettu erillinen metsäpalsta ja sen yhteyteen vuokrattu
suurehko maa-alue laiduntamista varten, joten karjalla oli
lääniä vaeltaa. Kun milloin satoi ja myrskysi, oli karja hakeutunut
johonkin tiheään kuusikkoon, eivätkä ”kelloaan kalauttaneet”.
Silloin oli poikaparalla monesti itku kurkussa, etsiessään
niitä kotiin ajettaviksi.
Särkän tilan rakennukset oli rakennettu nimen mukaisesti särkälle.
Paljaaksi hakatulle ja viljelykseen otetulle rinteelle.
Myöhemmin oli pihaan istutettu muutamia koivuja. Asuinrakennuksessa
oli iso tupa ja kaksi pienehköä kamaria. Kamareissa ei ollut
erikseen uuneja, vaan tuvan leivinuunin peräsivut ulottuivat kamarien
puolelle ja toimivat siten lämmön antajina.
Navetta oli myöhemmin rakennettu tasakertaan asti luonnonkivistä,
lantanavetta. Lato, aitat ja halkovaja. Siinä olivatkin
pihapiirin rakennukset. Sauna oli rakennettu melko kauas,
noin parisataa metriä, rinteen alle.Nähtävästi siksi, että siellä
oli kaivo. Veden kuljetus sisälle ja navettaan oli näin ollen
luonnollisesti hankalaa. Ei ollut johtoa. ”Korennossa” saavi
ja talvella saavit kelkassa. Hevoset tietenkin kuljettivat veden
vatsassaan. Korkealle mäelle ei varmaan olisi kaivoa saanutkaan.
Ainakaan sellaista kaivoa, johon olisi vesi tullut.
Metsä ympäröi särkän rinnettä melkein joka puolella. Naapureita oli
harvakseen. Pikkupojan mielenkiinnon kohteena olivat kerrankin Särkän
rinteen alle metsän laitaan ”sahalaitoksensa” pystyttäneet miehet.
Korkeiden pukkien päälle oli nostettu tukkipuu, toinen miehistä seisoi
siellä ylhäällä ja toinen alhaalla. Noin kahden metrin mittaisella
puukkosahanomaisella sahalla he vetivät vuoronperään ylös ja alas
tukkipuun raossa. Jokaisella vetäisyllä tuli melkein hatullinen
puruja, mutta myöskin lautoja ja lankkuja syntyi.
Alkeellisia olivat minun poikasena ollessa muutkin toiminnat,
esim. maanviljelyksen alalla. Ainakin meillä ja meidän kylässä.
Heinä niitettiin viikatteella, vilja leikattiin sirpillä ja puitiin
käsipelein (mutkat ja riusat) riihessä. Riihellä jouduin minäkin
käymään melko nuorena. Vaikka en vielä pystynyt mutkaa tai riusaa
käyttämään, oli siellä aina jotain kevyempääkin tehtävää.
Puintihomma aloitettiin aamulla usein jo viideltä. Kait siksi,
että ennätettiin ajaa toinen ahos pellolta tilalle lämpimään riiheen.
Tietenkin tämä kävi päinsä vain silloin, kun ja jos ilmat sen sallivat.
Riihitys oli siitä syystä ikävää, että siellä oli kuuma ja pölysi kovin.
Eräillä tiloilla oli puimakone erikseen, mutta meillä suoritettiin työ
samassa lämmityshuoneessa savilattialla.
–
Vanhempien veljien mentyä naimisiin, alkoivat he muuttaa kotoa
ja heille isä lohkoi maapalstoja Särkän tilan yhteyteen aikaisemmin
ostamastaan maa-alueesta. Matti veli, joka oli kaksikymmentäyksi
vuotta minua vanhempi, oli mennyt naimisiin Hilman kanssa
ja muuttanut kotoa jo aikaisemmin. Sisko Ida valitsi – vai lieneekö
ollut päinvastoin – Pekan. Maanviljelijähän Pekka oli jo silloin,
mutta teki suutarin töitä siinä sivussa. Oli meilläkin suutarina ja
otti Idan ”palkakseen”.
Väinö nai Annan ja heidän lapsiaan jouduin – ennen heidän
poismuuttoaan – hoivailemaan ja liekuttelemaan tuskastumiseeni asti..
Kertoivat, että olin kerran kiukustuneena tokaissut, että minun piti
Heikkikin liekuttaa, vaikka veli Heikki oli minua kuusi vuotta vanhempi.
Kansakoulua ei meidän kylässä ollut. Ns. kiertokoulua joskus pidettiin.
Pajasyrjän supistettuun kansakouluun oli matkaa ”linnun tietä” yli
kuusi kilometriä. Kärritietä olisi tullut kaksinkertainen matka.
Kuljin syksyisin ja keväisin jalkapolkuja ja talvisin suksilla.
”Timosen mökissä”, joka oli matkan varrella, oli joskus talven kovilla
pakkasilla pakko käydä lämmittelemässä. Timoset olivat sen verran
ystävällisiä, että suvaitsivat ”resupekkoja” mökissään.
Olin lapsuudessani ja nuoruudessani hyvin ujo ja arkaileva. ”Kärsin”
ulkonäöstänikin. Minulla oli erittäin kesakkoiset (teerenpilkkuiset)
kasvot ja lapsellisuudessani pidin sitäkin seikkaa ” arvoa alentavana”.
Vatsa- ja kurkkukipu sekä hammassärky olivat hyvin usein kiusanani.
Lääkäreissä käynteihin ei ollut mahdollisuuksia.
Isäni oli alkanut sairastella jo minun pikkupoikana ollessa,
joten ”käskyvalta” siirtyi vanhimmalle kotona olevalle velimiehelle,
eli Jussille.
Heikki kävi yhteiskoulua Lahdenpohjassa. Hänen piti olla kortteeria
Turkulaisella Vaaran kylässä, joten kotona oli meitä sisaruksia
Jussin lisäksi Hilja, Uuno ja minä. Muistan Uunon usein morkanneen
Jussia huonosta järjestelystä. Mutta kun Jussi meni naimisiin Hiljan
kanssa ja muutti kotoa, ei Uunon nyt isännäksi tultua,
mitään parannusta ilmaantunut.
Minä en suinkaan ollut työtä vieroksuva poikasenakaan.
Olisin kuitenkin paljon mieluummin tehnyt sitä isän
käskyvallan alaisena, mutta minkäs auttoi.
Koko meidän sisarusjoukko oli erittäin kiivasluontoisia ja
”itsenäisyyteen” pyrkiviä. Veljesten väliset ”painiottelut”
eivät olleet mitenkään harvinaisia. Minun ei kyllä parantunut
sillä tavalla yrittää saada oikeutta itselleni, koska olin
nuorin ja heikoin.
—
Kevät-talvella vuonna-33, ollessamme ulkotöissä, tuli äiti
kutsumaan meitä sisälle sanoen, että isä taitaa olla kuolemaisillaan.
Kokoonnuimme hänen sairasvuoteensa äärelle niin kotona olevat kuin
likitienoilla asuvat lähiomaiset. Isä oli henkisesti täysin vireä
loppuun asti. Hän oli kuollessaan noin kuudenkymmenen seitsemän.
Tuntuu kuin sitä ei olisi silloin jaksanut tajuta, että isää
ei enää tämän jälkeen näe elävänä. Isä ja äiti olivat jo muutamaa
vuotta aikaisemmin myyneet tilan eläkettään ja eräitä muita ehtoja,
jotka koskivat sisko Hiljaa, vastaan Uunolle ja minulle.
En oikein tiedä, että mistä sain ajatuksen yrittää Jaakkiman
Kr.Kansanopistoon vuonna-34. Seuraavaan vuoteen se kuitenkin jäi.
Käytännöllisen elämän kannalta ei ehkä siellä olosta ollut paljon
merkitystä. Uskonto, laskento, lukeminen, laulu olivat pääaineet.
(Nykyisin on kansanopistoissakin tietenkin jo kokonaan toisin.)
Suljetussa ympäristössä toveripiirissä on helppo olla vaikkapa
uskonnollinen, mutta olla sitä arkielämän myrskyissä on jo
toinen juttu. Kansanopistossa tein käsityötunneilla sohvasängyn
ja raaka-ainekustannukset tekivät muutamia kymppejä,
mutta tekele meinasi jäädä lunastamatta kun ei ollut rahaa.
Helmikuussa vuonna-37 koitti asevelvollisuusaikani.
Jaakkiman pitäjän alueella oli jo niihin aikoihin kaksi varuskuntaa.
Viipurin Rykmentti Huuhanmäessä ja Rannikkotykistö Rykmentin
(3) Merikomppania (koulutuskomppania) Rauhalassa.
Minä palvelin viimeksi mainitussa. Kun olin kuulunut Jaakkiman
Suojeluskuntaan parin vuoden ajan ennen varusmiesaikaani,
sain ns. kuntoisuusloman jo alokasaikanani.
Ilmoitus äitini kuolemasta tuli minulle yllätyksenä Rauhalaan
vuonna –37. Olihan hän jo heikkoterveytinen ollut jonkin aikaa,
mutta ei kuitenkaan suuremmin vaivojaan valitellut.
Äiti oli melkein viimeaikoinaan ilmaissut, että hänellä olisi
ollut minulle tähdellistä sanottavaa. Mitä se olisi ollut,
jäi arvoitukseksi. Äiti oli uskonnollismielinen.
Usein hän työnsä lomassakin lauleskeli hengellisiä lauluja.
Hän joutui olemaan suuren perheen kaitsijana ja huoltajana.
Suuresta perheestä hän oli itsekin lähtöisin. Parikkalan
(myöhemmin Saaren) Mikkolanniemen kylästä Haakanan Antin ja
– äitin äitin nimeä en nyt muista – tyttäriä.
Äiti oli kuollessaan alle 70.
Asevelvollisuusaika oli siihen aikaan yksi vuosi ja ne
jotka joutuivat aliupseerikouluun,palvelivat viisitoista kuukautta.
RT 3:n AUK oli Käkisalmen Vahtiniemessä.Kun pääsimme AUK:sta
syyskuussa, tulivat alokkaat marraskuussa ja helmikuussa –38
toiset, joten minäkin jouduin ryhmänjohtajan ominaisuudessa
osallistumaan kahden ikäluokan koulutukseen varusmiesaikanani.
Vapauduin huhtikuussa –38.
”Itsenäistymisajatukseni” voimistui sotaväen suoritettuani.
Käsitykseni oli kuitenkin, että maanviljelijäksi
(muuta ammattiahan ei siihen aikaan ja niissä olosuhteissa
voinut edes kuvitella) ryhtyminen edellytti ”akan ottoa”.
Mutta kun olin ujo, kuten olen jo edellä kertonut, ei se kovin
helpolta tuntunut. En ollut opistoaikananikaan lähemmin
tutustunut kehenkään tyttöön, mutta kun en muitakaan ”naisia”
sen paremmin tuntenut, päätin ”kokeilla kepillä jäätä” ja
kirjoitin Sorolan kylän Kuuselan Liisille, sain myöntävän
vastauksen, ja niin oli ” poika- ja tyttöparka” naimisissa
lokakuun 30 päivänä –38.
Mitään ”pesänselvitystä” emme vielä naimisiin mentyäni tehneet
Uunon kanssa. Hän lähti maamieskouluun ja minä ryhdyin kokeilemaan
”siipiäni” omaehtoisena yrittäjänä. Nyt tuntui työnteko
paljon mielekkäämmältä, kun sai itse määrätä tekemisistään.
—
Mutta tätä siviilityön iloa ei kestänyt kauan. Uhkaavat ”ukkospilvet
idän taivaalla” syksypuolella –39 alkoivat kohota, ja niinpä
sain kutsun YH:n (ylimääräiset harjoitukset) lokakuun alussa..
Minullahan oli sk varusteet kotona valmiina (puku ja kivääri),
sen kun painelin kokoontumispaikakseni määrätylle Viipurin
Rykmentin kasarmialueelle Huuhanmäkeen. Siellä muodostettiin mm.
2 KKK/JR 34, johon minäkin jouduin. Vaikka asevelvollisuuteni
suoritin Merikomppaniassa, olin saanut konekiväärikoulutuksen
ja siirretty jalkaväkireserviin. Siksipä minusta tuli kk joht.
Kk komppaniamme päälliköksi saimme Jaakkiman Suojeluskunnan
aluepäällikön luutn. Jääskeläisen. Kasarmeilta läksimme marssimaan
kohti itää, muutaman kymmenen kilometrin päivämarssia.
Suojärvelle saavuimme marraskuun loppupuolella. Ehkä noin viikon
verran ennätimme olla majoittuneina (telttoihin) itärajan tuntumassa,
kun tapahtui mitä oli pelätty, mutta johon ei sentään hevin uskottu.
Marraskuun 30 päivän aamuvarhaisella –39, Neuvostoliittolaiset
joukot olivat tunkeutuneet Suomen puolelle. Talvisota oli alkanut.
Ns. Hyrsylän mutkassa meidän porukka sai ensikosketuksen ”naapuriin”.
Tuntuihan se sellainen savotta ensi alkuun hieman oudolta,
vaikka muutaman viikon ajan marssiessamme oli sellainenkin
mahdollisuus välkkynyt mielissä. Muutamia päiviä tapeltuamme
jouduimme vetäytymään, mm. Suojärven Suvilahden kyläkeskuksen
kautta ja sen jättämään. Sieltä oli suomalaisella siviiliväestöllä
ollut äkkilähtö evakkoon. Asuntoirtaimistot, kaupat täynnä tavaraa,
apteekki lääkkeineen jne. Mitään ei oltu ennätetty evakuoida pois
sodan jaloista. Perääntyvillä meikäläisillä joukoilla ei liioin ollut
siihen aikaa eikä mahdollisuutta. Mitä joku lienee taskuihinsa ja
reppuihin haalinut. Kun ei tiennyt kuinka kauan elonaikaa itse
kullakin tulee olemaan, ei myöskään ”maallinen” kiinnostanut.
Meikäläiset viimeksi vetäytyneet joukot olivat tuikanneet tuleen
”koko höskän”. Alkupäivien kahakkaa nimitettiin myöhemmin
Kokonniemen taisteluksi.
—
Taistelutoimissa tuli tauko, ja meidät muka päästettiin lepotauolle
Kollaan viivytyslinjalle (se oli tarkoitettu vain viivytyslinjaksi,
mutta siitä tuli pysyvä puolustuslinja koko talvisodan ajaksi aina
viimeisiin päiviin asti).
Tilallemme tuli JR 60. Emme kuitenkaan ennättäneet olla täyttä
vuorokautta levossa, kun jouduimme kaivautumaan asemiin, koska
JR 60 oli joutunut pakokauhun valtaan ja paineli kaikkine kalustoineen
Loimolan tietä ja kuului huuto että, ”hyökkäysvaunut tulevat”.
Rykmentin kannoilla seuranneet suomalaiseen kapteenin ja luutnantin
sotilaspukuihin pukeutuneet venäläiset vakoojat saatiin pidätettyä
vasta puolustuslinjamme tuntumassa. Parivartiomme tiukattua tunnussanaa,
olivat ”upseerit” muka ihmetelleet, että pitääkö heidänkin se tietää.
Venäläisten tykistö-, kranaatinheitin- ja hyökkäysvaunujen tulitus
oli tämän jälkeen asemiamme kohtaan erittäin kovaa ja tarkkaakin.
Mm. meidän konekiväärikomppanian hevoset, toistakymmentä kappaletta,
saivat joko surmansa tai vahingoittuivat, kun olivat suojaamattomina,
vain puihin sidottuina. Vaikka puhuttiin Kollaan joesta, ei se
mikään joki ollut, vaan puro. Töyräät olivat paikkapaikoin melko
korkeita ja jyrkkiä.
Kk komppaniamme oli hajoitettu koko pataljoonan alueelle.
Mm. minun kivääriryhmä oli kapt. Juutilaisen (”Marokon kauhu”) lohkolla.
Loimolan tien ja ns. Punaisentalonmäen välinen maasto.
Mainitulla mäellä oli entinen metsänvartijan punainen talo.
Mäki ja sen ympäristö kasvoi alkuaan mäntyvaltaista tukkimetsää,
mutta sodan loppuvaiheissa ei ollut jäljellä kuin törröttäviä kantoja,
nekin silpoutuneina. Tykistötuli oli tasoittanut koko alueen.
Kk porukkamme alistussuhde ja heiteltävyys sodan alkuvaiheessa
aiheutti sen, että jouduimme majoittumaan ja yöpymään milloin missäkin.
Sen sijaan esim. kiväärikomppanian miehet ryhtyivät heti alkuun
korsujen rakentamiseen. Ollessamme kerrankin ”punaisessa talossa”
joka silloin vielä oli pystyssä, tuli ankara tykistökeskitys ja
aiheutti sellaisen murrokon talon oven eteen, puiden kaatuillessa
sikinsokin, ettemme meinanneet millään päästä ulos. Lämmityskamiina
oli tietenkin hajonnut sisällä ja heittänyt kekäleensä pitkin
lattiaa. Telttamajoituksessa ollessamme oli haittana, ettemme voineet
liikkua sisällä kuin hyvin matalana, koska ”naapurin” luotisuihkut
pyyhkivät yläosaa. Maasto kuitenkin suojasi matalana olijaa.
Vasta tammikuun puolella pääsimme rakentamaan korsua ja
juoksuhautaa asemiin. Sekin oli ”hengenvaarallista” puuhaa.
Syvälti routaantunut ja kivinen maa aiheutti hakuilla sitä
lohkottaessa äänen, joka puolestaan aiheutti kovan kranaattisateen.
—
http://www.youtube.com/watch?v=8glRR_bwo40&feature=related
Asemasodassa, kun joukot ovat kaivautuneet korsuihin ja
juoksuhautoihin, ei menetykset ole niin suuret kuin luulisi.
Kovankin ”myrskyn” ohimentyä alkaa ”ukkojen” päitä pilkistellä
siellä sun täällä. Tietenkin joskus sattui ”täysosumiakin”
ja joskus saattoi päästä ”ainoastaan” tilanteessa jossa ei olisi
olettanut vaaraa olevankaan. Tuuri ja sallimus näyttelee
sodassakin suurta osaa.
Menetyksiä tietenkin oli, ja täydennysmiehiä tarvittiin.
Siviilistä temmattujen, ja vaikkapa olisivat koulutuskes-
kuksissakin vähän aikaa olleet, miesten ensikäyttäytyminen
oli toisaalta huvittavaa, mutta toisaalta säälittävää.
He saattoivat maastoutua kuullessaan raskaantykistön
lähtölaukauksen, ja toisaalta suojautuminen todellisen vaaran
uhatessa saattoi jäädä tekemättä. Täydennysmiesten tappiot
suhteessa olivatkin suuremmat kuin alun alkaen mukana olleiden.
Suojautumaan sitä joutui itsekukin. Pataljoonamme komentaja,
ratsumestari Hartman mm. oli kerran lähtenyt komentopaikastaan
kk komppanian päällikköä tapaamaan hieno valkoinen turkki
päällään. Matkalla kuitenkin yllätti kova tykistökeskitys.
Pojat olivat käyneet tarpeillaan vanhoissa kranaattikuopissa,
mutta herra ratsumestari ei sitä kiireessään huomannut,
vaan sattui suojautumaan juuri sellaisiin ”pelkäämiskuoppiin”
ja näky oli ollut senmukainen ja –näköinen kun komentaja
oli tullut pataljoonansa komentopaikalle takaisin.
Eräänä sunnuntai aamuna (vaikka siellä oli itse asiassa sama
mikä päivä milloinkin oli) läksin käymään komppaniamme
komentopaikalla, jonne oli noin kilometrin matka.
Koko aamun oli ollut ”hiiren hiljaista”, mutta kun läksin
tulemaan takaisin, alkoi hirvittävä kranaattisade.
Minä en uskaltanut suojautua kranaattikuoppiin kun olin yksin.
Ajattelin, että jos menen kuoppaan ja tulee kranaatti joka
umpeuttaa kuopan, jään sinne eikä minua kukaan sieltä löydä.
Sen sijaan jos jään polulle, niin joku minut myöhemmin löytää.
Sillä matkalla kranaatti sivusi niin läheltä, että turkishatun
karvat kärventyivät.
Maaliskuun alkupuolella meidän pataljoona irrotetiin asemistaan
(uudet miehet tietenkin tulivat tilallemme) ja meidät mukamasten
päästetään lepäämään muutamia kilometrejä puolustuslinjamme taakse.
Eihän se mitään lepoa ollut. Jouduimme vain olemaan venäläisen
raskaan tykistön jauhettavana. Etulinjassa oli ollut
melkein turvallisempaa.
Kollaan rintaman oikealla siivellä oli suuret suoalueet.
Meikäläisillä oli siellä vain muutamia kenttävartioita,
ja hiihtopartiot pitivät yhteyttä niiden välillä.
Eräänä päivänä tuli ilmoitus, että venäläinen pataljoona on
päässyt murtautumaan kenttävartiomme läpi, ja meidän ”levännyt”
porukka määrättiin ne saartamaan ja tuhoamaan. Tuhoamatta
se meiltä jäi. Olimme vähällä tulla itse kokonaan tuhotuiksi.
Venäläisiä joukkoja oli useita rykmenttejä, eikä vain yksi
pataljoona. Hyökkäyksemme lyötiin kerta kerralta verissä
päin takaisin. Oli alkanut Korpijärven taistelu.
Parin vuorokauden ajan lääkintämiehemme vetivät ahkioissaan
kaatuneita ja haavoittuneita taistelualueelta.
Kaatuneiden ”rivistö” käsitti lopuksi noin puolen neliökilometrin
alueen metsäisessä mäkirinteessä. Tilanne oli toivoton.
Maasto ”toimialueella” oli metsäinen, meikäläiset joukot olivat
jonkinlaisessa notkelmassa ja venäläisten puoleisessa osassa
maasto oli nousevaa. Mm. minun johtama konekivääri
määrättiin ampumaan omien joukkojemme yli tulituen antamiseksi.
Kun metsä esti näkyväisyyden, tuntui toiminta hieman uhkarohkealta.
Muistui myös aikaisemmin kuulemamme ”propakantahuhu” ,
että venäläiset ajavat joukkojaan taisteluun niitä takaapäin
konetuliasein pakottaen. Ehkä venäläiset saivat meidän
toiminnastamme saman vaikutelman.
Edellä kuvatussa taistelussa kaatuivat mm. serkkupoikani,
Turkulaisen Lassi ja Väinö, jotka olivat samassa joukkueessa
kuin minäkin. Hekin jäivät muiden kaatuneiden kanssa kentälle
ja löydettiin vasta jatkosodan alettua ja suomalaisten joukkojen
vallattua nämä alueet. Tuntolevyjen avullahan tunnistamiset
olivat mahdollisia näinkin pitkän ajan kuluttua.
—
Sodan loppuminen maaliskuun 13 päivänä –40 klo 11.00,
oli ainoa pelastuksemme täydelliseltä tuholta.
Tuntui ensi alkuun uskomattomalta se hiljaisuus.
Rauha oli välttämätön ja toivottu.Mutta se oli ankara rauha,
varsinkin meille karjalaisille. Menetimme kotimme ja kotiseutumme.
Vetäytymisemme kohti Kontiolahti – Joensuuta alkoi.
Nykyisin on Kontiolahden varuskunta ja sen kasarmit siellä kohtaa,
mihin pystytimme telttamme ja majoituimme useiksi kuukausiksi.
Mm. meidät, nuoremmat aliupseerit, jätettiin koulutustehtäviin.
Minäkään en päässyt edes evakuointilomalle. Vasta heinäkuussa –40
vapauduin. Kotiväki oli evakuoitu Alatornion Alaraumolle.
Elämän oli kaikesta huolimatta jatkuttava, kun kerran sota ei
ollut sitä katkaissut, mikä tuntui erittäin suurelta ihmeeltä.
Oli jälleen aika alkaa siviilihommat. Mutta ei ollut omaa työtä.
Kokeilin mm. maantietöitä Sodankylässä. Olin jonkin aikaa
maataloustöissä Tornion kaupungin omistamalla tilalla.
Sen jälkeen kävin Ruotsin puolella työssä yli puolen vuoden ajan.
Pyhäseudut vain olin Suomessa. Ruotsin puolella ainakin vielä silloin,
oli Tornionjokivarressa parinkymmenenviiden kilometrin säteellä
Suomea puhuva väestö. Kellotkin kävivät heillä Suomen aikaa.
Rajan ylitin aina Ylitornion kohdalta, ja sillä kohtaa Ruotsin
puolella oli työmaanikin. Samalle isännälle työskentelin koko ajan.
Ensin ojankaivuussa ja sen jälkeen halkometsässä.
Ojankaivuuaikana minulla oli kaverina Tikan Arvi entisestä
Paikjärven kylästä. Halonhakkuukauden työskentelin yksin.
250 m3 tuli tehdyksi.
Minä en oikein osannut kunnolla kunnostaa pokasahaani,
joten työ kävi sitäkin raskaammaksi. ”Huolto” ei myöskään
kunnolla ”pelannut”. Esim. keittoruokaa ei saanut koko viikolla,
ruoka oli kuivaa ja kylmää, metsässä kannonpäällä talvellakin.
Matka asunnolle olisi ollut liian pitkä kesken työpäivän.
Yökortteerina oli eräs Juha Kunnon mökki. Hän oli aikoinaan
Savosta Suomen puolelta muuttanut. Juhalla oli paperinenä.
Nenä oli jouduttu jostain syystä aikoinaan leikkaamaan niin,
ettei ollut kuin reikä nenän paikalla.
Elintarvikkeet olivat kortilla niin Suomessa kuin Ruotsissakin.
Ensi alkuun sai kortit Ruotsin puoleltakin ja niillä ostetut
tarvikkeet sai halutessaan viedä Suomen puolelle,
mutta vuoden –41 alussa tuli muutos. Alle 27 vuotiaille miehille
tuli rajoituksia. Oli kait jo uuden ”rähinän” valmistelut käynnissä.
Kävin minä entiseen työssä rajan yli, mutta ei saanut nyt enään
mitään tuoda eikä viedä. Oli kuljettava rajan yli vain ”muina”.
Käydähän tietenkin sai vapaasti, mutta pitempiaikainen oleskelu
ja ”tietymättömissä” oleminen olivat pahasta.
—
Kesäkuussa vuonna –41 sain kutsun jälleen ”lippujen alle”.
Tornion eräälle kansakoululle kokoontuneista karjalaisista ja
”pohjalaasista” miehistä muodostettiin 1 KKK/JR 54.
Matka kohti Sallaa alkoi, ja pian tämän jälkeen alkoi ns.
jatkosota. Sallassa oli paljon myös saksalaisia ja olimme
heidän muonituksessaan, ”vahinko” etten käyttänyt alkoholia
ja tupakkaa. Jakelin muonitukseen kuuluvan konjakin
ja ”juno” tupakat kavereille ilman korvausta.
Nyt oli sodankäynti liikkuvaa, eikä asemasotaa kuten esim.
talvisodassa Kollaalla. Jylhät vaarat tarjosivat puolustajille
hyvät asemat, mutta huonot vastapuolelle niiden valtaamiseksi.
Sodan ”traakisuutta” oli esim. että menetetty maasto tai
tukikohta saatettiin muutaman päivän kuluttua valloittaa takaisin,
ja löytää pensaiden juuresta vielä henkitoreissaan olevia
omia miehiä. Sellaisen tapahtuman edessä tuli ajatelleeksi,
että jos kerran on kuoltava niin kumpa se tapahtuisi kivuttomasti.
Taistelupaikkojamme Sallan seuduilla olivat, Killuntaivaara,
Polku-Mokiokuunvaara, Alakurtti, Voittojoki, Keski-Vilmajoki
ja Ala-Vilmajoki.
Saksalaisilla oli Suomen talvioloihin soveltumattomat jalkineet.
Varsinkin tammikuun –42 kovilla pakkasilla oli saksalaisten ja
suomalaisten sotilaiden välinen kaupankäynti ”kukoistuksessaan”.
Useilta suomalaissotilailta vaihtuivat huopikkaat ja huopaiset
hiihtojalkineet saksalaisten konjakkiin. Tämän jälkeen tuli
varushuollossamme tiukennuksia.
Helmikuussa suomalaiset luovuttivat Sallan alueen sotimiset
kokonaan saksalaisille. Meikäläiset joukot lastattiin junavaunuihin
ja kuljetettiin Kajaaniin. Siellä vanhat miehet laskettiin
siviiliin ja meistä nuoremmista muodostettiin 12 Prikaati.
Kun oli ilmoitettu, että uudelleen muodostetun porukan on
seuraavana aamuna lähdettävä jälleen rintamalle – Paatenen
länsipuolelle, olivat muutamat hurjat oltuaan entuudestaan
jonkin verran päihdyksissä, murtautuneet alkoholiliikkeeseen
iltayöstä. He olivat varustautuneet hevosella ja reellä,
sekä konepistoolipartioilla, joita oli sijoitettuna
lähituntumaan toimenpiteen varmistamiseksi.
Se oli kauhea yö sellaisille, jotka eivät itse osallistuneet
”juhlimiseen”. Majoituspaikkamme oli Kajaanin tyttölyseo,
5-6 kerroksiseen rakennukseen oli sullottu koko pataljoona.
Tolkuttomassa humalatilassa olevat miehet ampuivat käytävien
kattovalaisimet, ja huuto ja meteli oli valtava.
Nukkumisesta ei sinä yönä tullut mitään.
Pataljoonamme komentajana oli entinen kadettikoulun
opetusupseeri majuri Salonen.
Päihtyneet ”jermut” saivat hänet käsiinsä ja antoivat
”sakin hivutusta” entisten muistojen
innoittamana. Pitivät majuria liian tiukan kurin miehenä.
Samana yönä pataljoonamme sai uuden komentajan, ”Piki-Pekan”.
Lähtö aamulla tapahtui kaikesta huolimatta,
parikymmentä oli siinä kunnossa etteivät pysyneet pystyssä,
joten heidän osaltaan sotaan lähtö hieman myöhästyi.
Pahimmat rähinöitsijät ja ”johtajat” tuomittiin luonnollisesti
myöhemmin sotaoikeudessa ankariin rangaistuksiin.
Useimpien osalta taisivat tuomiot kuitenkin kuittautua sotanäyttämöllä.
Tämän tapahtuman jälkeen pataljoonamme tunnettiin
yleisesti ”alkon pataljoonana”.
—
Paatanen suunnan taisteluoperaatioissa olimme ensi alkuun
reservinä ja varmistusjoukkona. Myöhemmin jouduimme
osallistumaan ns. ”sissiprikaatin tuhoamistaisteluun”
Seesjärven alueella. Pataljoonamme oli ”haravoimassa”
maastoa ja yhteyttä pidettiin komppanioiden kesken usein
vain huutelemalla. Venäläiset olivat myös kuulleet huutelumme
ja kun heillä oli suomen kielen taitoisia joukoissaan,
päättivät he käyttää tilaisuutta hyväkseen harhauttaakseen
meitä ja se onnistuikin. Kun jälleen puoleltamme kutsuttiin
jotakin komppanian päällikköä nimeltä huutaen,
niin venäläiset vastasivat siihen, että täällä on se ja se.
Olimme nyt siinä luulossa, että sillä suunnallakin on omia
joukkoja ja odotimme vihollisuuksia kokonaan toiselta
suunnalta jonne myös raskaampi aseistus, mm. konekiväärit
olivat suunnatut.
Vesistö oli yhdellä sivulla ja kun nyt venäläiset tekivät
yllätyshyökkäyksen saartaen meitä, olimmekin ”motissa”.
Siinä kahakassa olisi meille taitanut käydä vieläkin hullummin,
ellei hyökkääjä-porukan komentaja olisi kaatunut.
Majuri Rikojev oli ollut nimi pistoolin perässä
kun joku meikäläisistä oli sen ”evakuoinut”.
Saimme nyt, venäläisten hyökkäyksen hetkeksi tyrehtyessä,
hengähdysaikaa ja joukkomme
pystyi järjestäytymään uudelleen. Tappiomme olivat melkoiset.
Puolenkymmentä kaatunutta, parikymmentä niin vakavasti
haavoittunutta, että heidät oli paareilla kannettava,
sekä useita lievemmin haavoittuneita, joihin myös minä kuuluin.
Mainittu taistelu käytiin 31.7. –42.
Vetäytymisemme muodostui tuskalliseksi lukuisten paarikantamusten
ja venäläisten häirinnän takia. Lähimmälle sellaiselle tielle
jota olisi voitu ajoneuvoilla ajaa, oli yli kolmekymmentä
kilometriä. Huolto oli raskaampien kantamusten osalta järjestetty
hevosten selkäkuljetuksina. Noin kymmenen kilometrin
etäisyydeltä tappelupaikasta, löytyi sellainen pitkänomainen
salolampi, johon vesitasolentokone (helikoptereita ei ollut)
pääsi laskeutumaan. Haavoittuneet kuljetettiin näin Karhumäkeen.
Minä pääsin Karhumäestä melkein välittömästi Sortavalan
sairaalaan ja sieltä toipumislomalle Jaakkiman Aurajoelle.
- Talvisodan jälkeisessä pakkorauhassa luovutetut alueet olivat
vapautuneet, ja mm. meidän kotitilan rakennukset olivat säilyneet..
Loman loputtua menin Sortavalan sairaalaan näyttämään vammaani
ja sain passituksen takaisin rintamalle, vaikka käteni ei
toiminut lainkaan tyydyttävästi. Muutaman kuukauden
rintamalla olon aikana käteni alkoi kuivua ja lihakset surkastua.
Hermoratoja oli poikki ja käsi melkein tunnoton.
Menin jsp:lle, sain passituksen Karhumäen kenttäsairaalaan.
Sieltä Äänislinnan sairaalaan ja edelleen Helsinkiin
invalidisairaalaan. Siellä sain käteeni sähköhierontaa ym
hoitoa ja välillä kuukauden kotilomia..
Tätä jatkui vuoden 43 puolelle, jolloin sain vuoden lykkäyksen
ja sen jälkeen vapautuksen aseellisesta palveluksesta.
Sota oli kohdaltani nyt ohi. Invalidisairaalan ylilääkäri
katsoi vammani senlaatuiseksi, että se maataloustöissä parhaiten
kuntoutuu ja lihasten enempi surkastuminen estyy, kun hän sai
tietää minun olevan maanviljelijän.
—
Uuno oli ollut myös jonkin aikaa sotatoimialueella,
mutta oli nyt kotona, samoin Hilja, mutta meni kohta naimisiin
Kohosen Paavon kanssa. Vaikka sota oli käynnissä,
uskoivat useimmat suomalaiset, ja varsinkin me karjalaiset,
että saamme pitää vapautetun Karjalan.
– Mielestäni oli ryhtyä ”pesänselvitykseen” Uunon kanssa.
- Naapurimme, Savolaisen Tahvo, joka omisti entisen, setäni
Savikon tilan, mutta johon Savolainen oli ostanut jälkeenpäin
huomattavasti lisäalueita, tarjosi ostettavaksi tilaansa meille.
- Olisin mieluummin ostanut Uunolta hänen osuuden kotitilastamme,
mutta hän ei suostunut siihen millään hinnalla. Hän ei myöskään
suostunut maksamaan minulle osuudestani samaa, mitä minä olisin
maksanut hänen osuudestaan. Uuno tavallaan käytti minun
”hädänlaista tilaa” hyväkseen. Olin kuitenkin päättänyt
tehdä ”pesäeron”, ja niinpä ostin Savolaiselta Savikon tilan.
Kotiosuuteni ja tilalla olleen entisen kiinnelainan lisäksi
sain Liisin äidiltä ”perintöä”, joten tilan hinta tuli näin
maksetuksi, ja ”pojasta ja tytöstä” tuli omantilan omistajia.
Ensimmäinen lapsemme syntyi kuitenkin vielä entisellä minun
synnyin- ja kotitilalla Särkällä. ”Kun synnyttämisen aika tuli”,
läksin hankkimaan kätilöä. Sain Huuhanmäestä Viipurin Rykmentin
kasarmeilta kuorma-auton kuljettajineen, kätilö siihen ja
matka kohti Särkkää alkoi. Tie oli keväällä roudan pehmittämä,
ja auto juuttui kiinni. Matkankohde kuitenkin jo näkyi,
ja kätilö laukkunsa kanssa lähti kävellen päämääräänsä kohti.
Poika oli kuitenkin jo ilmaantunut maailmaan sitä ennen.
Muuttomme Savikon tilalle tapahtui vasta talvella vuoden –44
puolella. Jouduimme sittenkin vielä asumaan yhdessä Savolaisten
kanssa jonkin aikaa, koska Tahvo osti uuden tilan itselleen
Kumolan kylästä vasta keväällä. Savikon tilan pinta-ala oli
viisikymmentäkuusi hehtaaria, josta viljelysmaata 23 ha.
Tila oli erittäin hyvä viljelystila. Pellot olivat tasaisia
paksumultaisia maita. Metsämaakin oli senlaatuista
kasvupohjaltaan, että olisi voinut vaikka kaiken raivata pelloksi.
Asuinrakennuksessa oli isohko tupa ja kaksi kamaria.
Karja- ja talousrakennukset olivat puurakenteisia.
http://www.youtube.com/watch?v=6oIAQyAycno&feature=related
Toinen poikamme (siis minä) syntyi Savikon tilalla.
Perhe alkoi kasvaa ja lisääntyä. Nähtävästi ”johtovika”
oli ollut minun puolella. ”Yrityksistämme” huolimatta
kun lapsia ei aikaisemmin ilmaantunut. Olin ennen
asevelvollisuusaikaani sairastanut sikotaudin.
Se sairaus olikin minulla vielä siihen asti kokematta.
Kevät- ja toukotyöt alkoivat suuren työllisyyden merkeissä.
Kevätkylvöille oli varattu lähes kymmenen hehtaarin ala.
Siihen aikaan tehtiin peltotyöt hevospelein ja –voimin.
Minun piti palkata ”hevospoika” avukseni. En olisi millään
ennättänyt yksin suoriutua. Väkilannoitteet ja siemenet
oli käsin kylvettävä ja levitettävä.
– Vuodentulo näytti lupaavalta. Vilja ja heinä kasvoivat hyvin.
Heinä tuli korjatuksi ja vilja seipäille.
– Tuli puintiaika. Nyt alkoi tihkua tietoja, että Kannas
on murtunut, ja joudumme jälleen ”mieron tielle”,
jättämään kotimme ja kotiseutumme venäläisille.
Meillä ei itsellämme ollut puimakonetta. Erään paijärveläisen
kone oli ollut kylämme toisella laidalla puimassa,
mutta koneen omistaja olisi halunnut se jo ”evakuoida”.
Takaisin vallatulla alueella oli erikois- ja poikkeusjärjestelyjä,
joten oli myös viljelyspäällikkö. Hänen myötävaikutuksellaan
sain koneen poisviennin estetyksi (viljelysp. sanoi,
että se takavarikoidaan valtiolle). Huuhanmäestä sain
puolenkymmentä sotilasta avukseni, ja niin puintityö
pääsi alkamaan. – Jyviä tuli satoja säkkejä, jotka
kuljetettiin asemalle, enkä sen koommin niitä nähnyt.
Olin kuitenkin erittäin tyytyväinen, että vaikka en
voinut aseellisesti palvella maatani sodan loppuun asti,
pystyin kuitenkin sen elintarvikehuoltoa vähäiseltä
osin kohentamaan.
Jälleen oli meillä karjalaisilla evakkotaival edessä.
Naiset ja lapset pääsivät lähimmältä rautatieasemalta
junalla matkustamaan. Miesväki (miks ei naisetkin,
jollei miesväkeä talossa ollut) tavaroineen hevosilla
ajaen venäläisten määräämän rajan yli, ja sieltä vasta
lastattiin junaan sijoituskuntiin kuljetettavaksi.
– Meidän tämänkertainen sijoituskunta oli Ylimarkku,
ruotsalaisella Pohjanmaalla.
—
Talossa, joka oli määrätty meidän sijoituspaikaksemme,
oli iso päärakennus, jossa oli huoneita aika paljon,
mutta asujia vain kaksi henkilöä, omistajat,
vanhapoika isäntä, ja vanhapiika emäntä.
Heillä oli myös pieni pihakamari talousrakennuksen yhteydessä.
Siihen meidän perhe ja naapurin emäntä (Aurajoelta) majoitettiin.
Siirtoväelle jaettiin seuraavana keväänä pieniä vuokramaapaloja.
Meille ei sellaista Ylimarkusta riittänyt.
– Muutimme Kerimäelle –45. Saimme eräältä toiselta tilalta
vuokramaata ja Hiisniemestä pienen porstuaperäkamarin
asuttavaksemme. Talon ruokatarvikehuone sijaitsi meidän
”pöksämme” vieressä ja siitä oli ”näköyhteys” meidän
huoneen puolelle, mutta talonväki ei sallinut ikkunan
verhoilla peittämistä.
– Olimme asuneet kuukauden, ja kysyessäni asunnon
vuokrahintaa maksaakseni, ei isäntä sanonut vielä tietävänsä.
Kului toinen kuukausi, ja jälleen kysyessäni samaa asiaa
sain vastauksen, että ”on ollut tapana suorittaa tällaiset
etuisuudet työnä”. Kun köyhillä on tapana olla ylpeitä,
niin minäkin totesin, ettei minusta taida tulla teille torpparia.
Mielestäni asunnon vuokra ja työ olisi tullut hinnoitella erikseen.
– Rahalla minä asunnon vuokran siitä lähtien maksoin,
tosin korkeamman taksan mukaan kuin mitä sellaisesta
asunnosta kohtuudella maaseudulla olisi tullut maksaa.
Toukokuun alkupäivinä vuonna –46, sain Ilmajoen
maanlunastuslautakunnalta ilmoituksen, että meille on
lohkottu maatila Ilmajoen Alajoelta seurakunnan maista.
Se oli tietenkin mieluinen uutinen. Olimmehan saaneet
”ihmisten nurkissa” asumisesta tarpeeksemme.
– Muutimme Ilmajoelle, Ionojalle, kuten saamaamme paikkaa
vanhalta nimeltä kutsuttiin. Ennätin vielä tekemään kevätkylvöt,
vaikka viimeiset jäivätkin kesäkuun alkupäiviin.
Saamamme tila oli Uunon tilan kanssa rajakkain.
Hänen tilalla oli vanhoja rakennuksia,
ja niihin oli meidänkin väliaikaisesti majoituttava.
Viljelysmaata oli tilallamme vähän alle 14 hehtaaria,
ja metsää noin 20 hehtaaria.
Metsä oli kaukana Huissin kylässä, 20 kilometrin etäisyydessä.
—
Kolmas poikamme syntyi Ilmajoella. Oli jo viisihenkinen perhe.
Asuinrakennuksemme valmistui vuonna 47 – 48.
Karja- ja talousrakennukset tuli tehtyä hieman suureelliset.
Punaisia seinätiiliä käytettiin noin 20000 kappaletta.
Rakennus ei ennättänyt vielä täysin valmiiksikaan kun
myin tilan keväällä vuonna –49.
Huomasin liian myöhään, ettei Alajoki sovellu asuttavaksi,
melkein jokakeväisten tulvien takia. Paikkakuntalaiset sen
tiesivät, eivätkä olleet niitä seutuja asuttaneet.
Lasten koulunkäynti sieltä olisi myöskin ollut melkeinpä
sula mahdottomuus.
Ostin kesällä –49, Alitalo nimisen tilan Halikon Vaskiolta.
Halikon tila oli peltoalaltaan pienempi, mutta sijainniltaan
parempi. Viljelimme Alitaloa viitisen vuotta. Ostaessani
se oli melkeinpä rappiokunnossa, mutta kyllä se siitä ”virkistyi”.
Entinen omistaja oli pitänyt tilaa parikymmentä vuotta,
mutta oli ollut kiinnostunut enempi ”lasitöistä”
kuin tilan hoidosta.
Ainoa tyttäremme syntyi Halikossa. Nyt kun oli saatu molempia
sukupuolia edustavia jälkeläisiä, oli aika viedä ”vehkeet vinttiin”.
Eikä sen jälkeen perhe enää lisääntynytkään.
– Alitalon myin keväällä –54.
Oikeastaan voisin tämän muistelemisen lopettaa jo tähän,
koska nuorimmatkin perheenjäsenet olivat jo silloin sen
verran ”iäkkäitä”, että muistavat seuraavien tapahtumien kulun.
Jos nyt kuitenkin vielä mainitsen, että Vaskiolta muutimme
Karinaisiin. Karinaisten Kyröstä ei nuorimmainen olisi mielellään
lähtenyt, kun koulukaverit olivat tulleet tutuiksi.
Olen kuitenkin, valitettavasti, ollut huono soveltamaan
demokratiaa ainakaan perhepiirissä, ja niinpä sitä jälleen
mentiin Saloon, ”ja niin edelleen”.
Erittäin häälyvä ja mutkikas on elämäni ja elämämme taival
ollut sen jälkeen kun Karjalasta jouduimme lähtemään.
Luulisin, että ellemme olisi synnyinseutujamme joutuneet jättämään,
asuisimme edelleen ja vieläkin Savikon tilalla.
Jos olisi olemassa jonkinlainen testi, ja sen läpäisemiseksi
tietenkin määrätyt vaatimukset niille jotka aikovat perheen
perustajiksi ja lasten kasvattajiksi, en minä olisi
varmaankaan läpäissyt aikoinani, ja tuskin vieläkään.
Olen jollain-tavoin ”luonnevikainen”.
Myönnän täysin avoimesti, että suhtautumiseni esimerkiksi
lapsiini (eiväthän he enää lapsia ole sanan varsinaisessa mielessä,
mutta lapsiahan he vanhemmilleen ovat) ei ole ollut
sellaista kuin olisi pitänyt olla. Tehtyä ei tietenkään
saa tekemättömäksi, eikä tekemättä jätettyä tehdyksi,
mutta anteeksi pyydän ainakin.
Voin täysin ”allekirjoittaa” omalta osaltani saman, kuin kerrotaan
erään ”raamatunmiehen” todenneen omalta kohdaltaan, että
SITÄ HYVÄÄ JOTA MINÄ TAHDON, MINÄ EN TEE,
MUTTA SITÄ PAHAA JOTA MINÄ EN TAHDO, SITÄ MINÄ TEEN.