Kehitysmaiden kansalaisyhteiskunnan edustajat vaativat kokouksessaan muutama vuosi sitten valtioidensa poliittiselle johdolle palkkakattoa. Ideana oli, ettei yksikään valtion virkamies saisi tienata enempää kuin 40 kertaa opettajan keskivertopalkan verran kuussa. Jos virkamiesten palkat kuitenkin nousisivat korkeammiksi, tulisi se heti johtaa opettajien sekä minipalkan tarkistuksiin.

Stora Enson toimitusjohtaja Jouko Karvinen on kuitenkin pistänyt kehitysmaiden johtajia paremmaksi. Hän tienasi viime vuonna yhtä paljon kuin 42 koneenhoitajaa. Tämä ei kuitenkaan laukaissut koneenhoitajien tai pienpalkkaisten palkkaneuvotteluja. Karviainen olikin ehkä vain tuntenut kateutta kehitysmaiden kollegoidensa ansioille ja päätti lisätä viime vuonna tienestejään 132 prosentilla. Kaksi miljoonaa euroa näistä korotuksista oli kannustinpalkkioita.

Royal Bank of Scotlandin (RBS) johtaja Stephen Hester yrittää tulla toimeen samaa suuruusluokkaa olevalla palkalla kuin Karvinen. Hän oli saamassa vuoden lopussa miljoonan punnan kannustinrahat, koska oli saneerannut pankkinsa tuotantokykyisemmäksi.  Tämä aiheutti kuitenkin niin kovaa arvostelua parlamentin ja pankin asiakkaiden keskuudessa, että Stephen päätti luopua kannustinrahastaan. ”Katsoin ympärilleni ja huomasin kuinka ihmisillä oli vaikea selvitä laskuistaan ja näin kuinka osa pankkini työntekijöistä menetti työpaikkansa. Ajattelin silloin itsekseni – Stephen, pienellä vyönkiristyksellä voit tulla toimeen ilman kannustinrahaasi ja voit selvitä vuodesta 1,2 miljoonan punnan palkallasi”. Ja näin Stephen luopui kannustinrahoistaan firmansa työntekijöiden ja veronmaksajien edun nimissä.

Ajatteliko Karvinen paperitehtaiden työläisiä ja heidän perheitään, kun nosti kannustinrahansa? Ei varmasti, sillä Karvinen hörppii iltaisin juomansa asuinmaassaan Englannissa, eikä hänellä ole mahdollisuutta jakaa kokemuksia työläistensä kanssa paperitehtaiden läheisyydessä sijaitsevien lähiöiden baarissa. Karviselle omien tehtaiden työtekijöiden ongelmat ovat Englannissa poissa silmistä ja mielestä.

Vaikka Karvinen on omaksunut firmansa eriarvoisen palkkapolitiikan kehitysmailta, ei hän kuitenkaan erottuisi joukosta Afrikan johtajien keskuudessa. Kenian kansanedustajat nimittäin juuri kohottivat palkkojaan ja nyt yksi kansanedustaja tienaa enemmän kuin sata matalapalkkaista opettajaa yhteensä. Toisaalta Karvinen tienaa enemmän kuin kaksikymmentä Kenian kansanedustajaa vuodessa. Tämä tarkoittaa sitä, että Karvinen tienasi viime vuonna enemmän kuin 2000 kenialaista opettajaa yhteensä.

Istuin lomalla Ankkurinrannassa ja luin lehteä, missä kerrottiin Afrikan sarven kuivuudesta. Artikkelin sisältö ei mitenkään yllättänyt, sillä olin juuri palannut Pohjois-Keniasta, missä pakolaisina asuvien ihmisten tilanne on todella surkea. Se kuitenkin yllätti, että Suomen lehdistö tiedotti asiasta paremmin kuin kenialaiset sanomalehdet. Myös terassilla istuvat lahtelaiset kaverini tuntuivat olevan paremmin informoituja tilanteesta kuin Nairobin asukkaat.

Suomalainen lehdenlukija näkeekin Afrikan sarven nälänhädän humanitäärisenä katastrofina, kun taas nairobilaiselle kysymyksessä on pitkittynyt poliittinen ongelma, johon ei ole löydetty ratkaisua. Kenia on majoittanut Somaliasta tulleita pakolaisia jo lähes kaksikymmentä vuotta. Isoimmalla pakolaisleirillä Dadaabissa on jo lähes 500 000 pakolaista ja noin 1300 saapuu lisää päivittäin. Perille päässeet kertovat haudanneensa osan perheidensä jäsenistä matkalla hiekkaan. Matka leirille on ollut monelle liian pitkä käveltäväksi.

Keniaa on arvosteltu sen tylystä suhtautumisesta pakolaisiin, koska uutta hienoa YK:n rakentamaa pakolaisleiriä ei ole haluttu avata. Kenialaiset pelkäävät pakolaisten asettuvan pysyvästi asumaan leireille, jossa elinolosuhteet ovat usein paremmat, kuin leirin ulkopuolella paimentolaisina elävillä maan omilla kansalaisilla.  Kenia lähteekin siitä, että pakolaiset olisi pystyttävä ruokkimaan heidän omassa kotimaassaan. Tällä hetkellä se on kuitenkin mahdotonta, sillä Somalian eteläosassa valtaa pitävä ääri-islamilainen Al-Shabaab ei päästä ruoka-apua maahan.

Välilasku Lontoon mellakoihin

Matkalla kotiin Nairobiin, pysähdyimme Lontoossa ja liput oli hankittu Wembleyllä käytävään Englanti – Hollanti jalkapallo otteluun, joka kuitenkin peruttiin. Istuessamme iltaa pubissa alkoi kadulla tapahtua. Kauppojen hyllyt tyhjenivät urheiluvaatteista sekä viihde-elektroniikasta ja kadulla juoksi mies plasma teevee kainalossa. Elävästi muistui mieleen miten jouduin muutama vuosi aiemmin todistamaan Nicaraguassa erään kunnantalon ryöstöä, koska kuntalaiset eivät olleet tyytyväisiä julkisiin palveluihin. Viimeinen ryöstäjä juoksi ulos kunnanjohtajan huoneesta vessanpönttö olallaan ja vettä roiskui pytyn vesisäiliöstä koko matkan. Jäin miettimän ryöstikö mies pöntön tarpeeseensa vai tehdäkseen tarpeensa. Lontoon tapauksessa kiinnitti huomiota ryöstäjien kiinnostuksen kohteista myös se, että lastenvaatekauppoja tyhjennettiin. Ehkä tämä kertoo siitä, että Englannissa teiniraskaudet ovat koko Euroopan yleisimpiä.

Wayne Rooney ja Rio Ferdinand luovat uskoa köyhien lähiöiden nuoriin

Mellakoiden kestettyä muutaman päivän ryhtyivät valioliigan jalkapallotähdet rauhoittelemaan nuoria. ”Älkää ryöstäkö. Menkää töihin sillä teistäkin voi jonain päivänä tulla miljonäärejä kuten meistä on tullut, vaikka olemme lähtöisin samoista kortteleista”. Jalkapalloilijoilta kuitenkin unohtui, ettei kaikille riitä rikkauksia ja terveyttä.

Oli masentavaa nähdä, miten Englantiin syntynyt uusi köyhällistö jota parhaiten kuvaa näköalattomuus tulevaisuudesta, päätti hankkia ylellisyystarvikkeita itselleen ryöstämällä. Ryösteleviä ryhmiä ei yhdistänyt mitkään poliittiset ideologiat, mutta ilmiö johtuu epäonnistuneesta sosiaali-ja talouspolitiikasta, joka on jättänyt osan kansalaisista talouskasvusta nauttivan yhteiskunnan ulkopuolelle. Tämä sama ilmiö on tuttu lähes kaikista kehitysmaista. Osa kansalaisista kahmii itselleen suuren osan kansantuotteesta ja palkkaa vartioita omien asuntojensa ja kauppakeskustensa eteen, turvaamaan heidän kulutusjuhlaansa. Varakkaan yläluokan, joka usein on hankkinut omaisuutensa osittain laittomasti, pelkona on, että jonain päivänä kurjistettu köyhällistö päättää ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja aloittaa rikkaiden perheiden kotien ja kauppojen ryöstelyn, perustellen tätä taloudellisella ja sosiaalisella oikeudenmukaisuudella.

Kotona Nairobissa

Kodin postilaatikossa odottavat lehdet antoivat paljon palstatilaa Englannin mellakoille. Tämä ei olisi voinut tapahtua Nairobissa, luki lehden etusivulla. Mellakoitsijat olisivat saaneet poliisin pampusta ja palanneet koteihinsa, julisti poliisipäällikkö. Niin tai näin, poliisivoimien lisääminen tai niiden brutaalisten pamputusmenetelmien lisääntyvä käyttö ei ole ratkaisu eri valtioiden sosiaalisiin ongelmiin. Talousongelmien kanssa kamppailevat valtiot ovat joutuneet tekemään suuria leikkauksia budjetteihinsa ja lähes aina näiden leikkausten maksajiksi joutuvat heikoimmassa taloudellisessa asemassa olevat kansalaiset. Suomenkin kiristyvä taloudellinen tilanne tuo budjettileikkaukset mukanaan ja jos niiden myötä yhteiskunnallinen eriarvoisuus lisääntyy, on sen välittömänä seurauksena hälytyslaitteiden suurempi menekki ja uusien turvamiesten ilmaantuminen meidänkin ostoskeskuksiin.

Kirjoittaja on kehitysyhteistyön ammattilainen, joka asuu tällä hetkellä perheensä kanssa Nairobissa